Journal

Vastuunkanto innovaatiopolitiikasta EU:n suurille jäsenmaille

Helsingin Sanomat kirjoittaa pääkirjoituksessaan (9.6) kuinka EU:n nykyistä halvautumista voitaisiin korjata, ei niinkään pienten jäsenmaiden itseruoskinnalla kuin suurten vastuunkannolla. Kirjoituksessa viitataan suurten jäsenmaiden sisäisiin ongelmiin sekä toisaalla tapaamme nähdä EU sellaistenkin ongelmien taustalla, jossa sen merkitys on marginaalinen.
Suomen puheenjohtajakauden tärkeimmäksi aiheeksi on nostettu innovaatiopolitiikka. Eurooppalainen innovaatiopolitiikka käynnistyi jo varhain ennen omaa vastaavaa politiikkaamme ja sen strategian rakentelu on yhtä ongelmallista kuin vaikkapa perustuslakikiistan kohdalla. Useimmat Euroopan jäsenvaltioista ymmärtävät innovaatiopolitiikalla aivan eri asiaa ja uusien jäsenmaiden kohdalla siitä ei voi edes puhua.
Ranskassa innovaatiopolitiikka käynnistyi aikanaan elitistisenä ja sellaisena se esiintyy siellä usein vielä nykyisinkin. Englannissa käytettiin desentralisaatiota ja saksalaiset luottivat jo varhain diffuusisiin ilmiöihin ja liikkuvuuteen. Osin tästä kokemuksesta, mutta myös Venäjältä hankittuna, ovat omat hieman samankaltaiset rakenteemme. Myöhemmin omaksuimme politiikan, joka oli vanhahtavien rakenteittemme uusimista ja muiden EU -maiden kiinnikuromista kapean tieteellisteknisen innovaatiopolitiikan avulla ja siihen keskittäen.
Oma kapea innovaatiopolitiikkamme alkoi laajeta vasta EU -kaudellamme myös muille yhteiskunnan sektoreille kuin vain puhtaasti tieteellistekniseen. Keskittävässä ajattelussamme luotamme kuitenkin esim. maaseudulla edelleen diffuusisiin ja leviäviin prosesseihin toisin kuin esim. Ranskassa tai Saksassa. Kun näin ei ole ollut muualla Euroopassa, oma tapamme myydä strategiaamme muille on usein vieras ja kulttuurisesti esim. ranskalaiseen ajatteluun täysin sopimaton. Parhaiten se sopii kapeana etenkin osaan brittiläistä ja sen pragmaattista koulukuntaa sekä diffuusisena saksalaiseen ajatteluun. Tällöinkin kuitenkin lähinnä kulutuksen kautta syntyvään innovaatioiden omaksumiseen ja tiedon siirron sekä koulutuksen prosesseihin. Näissä Suomi onkin tunnetusti menestynyt. Parhaiten Suomi voi edistää eurooppalaista innovaatiopolitiikkaa tarjoamalla välineitä suurten jäsenmaiden käyttöön lähinnä verkostojen ja meille jo tutumpien klusterirakenteiden toimivuudessa. Tällöin vastuu siirtyisi maanosan tärkeimmän taloudellisen prosessin ohjauksessa kuitenkin sen suurille jäsenvaltioille. Näiden avautuminen yhteistyöhön on kuitenkin kansallisesti tärkeillä avainaloilla vieläkin ongelmallisempaa kuin mitä perustauslakikiistassa. Etenkin saksalaisten avautuminen Ranskan suuntaan on ollut ongelmallista ja parhaiten suomalaiset saattaisivat onnistua yhdistämällä oman diffuusisen kulttuurinsa EU:n Venäjä yhteistyöhön ja pragmaattisen käytäntönsä brittiläiseen ja samalla Yhdysvalloista alun perin saamaamme kokemukseen.

9.6.2006

Matti Luostarinen