Journal

Päivälehdestä kohti toimittajan omaa päiväkirjaa

Martti Huhtamäen mukaan (Suomen Kuvalehti 16.6) Helsingin Sanoman poliittinen yksisilmäisyys karsii lukijoita. Otsikolla ”Raivoisaa kepuvihaa” kuvataan usein myös tämän median suhdetta maatalouteen ja maaseutuun. Tutkijat ovat usein luonnehtineet sen kirjoittajien henkilökohtaisena traumana, jossa toimittaja palaa 1960-luvun juurilleen maaltamuuttajana pystymättä näkemään kuinka maatalous ja maaseutu ovat muuttuneet. Tyyppikuvaus tästä on Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä, jossa Rasimäen kylä Pohjois-Karjalassa kuvataan nostalgisesti ja synkin värein. Kuvaus voisi olla yhtä hyvin rajan takaa Itä-Karjalasta. Vaikeampaa kuin uuden oppiminen on vanhan poisoppiminen.
Sama ilmiö näkyy kuukausiliitteen nuoria ammattinsa osaavia naisartisteja esiteltäessä. Heitä on mukana 66 toinen toistaan viehkeämpää nuorta naista. Ongelma näyttäisi olevan se ettei heitä tunnista toisistaan kuten 1940-luvulla syntyneet artistit kykeni tunnistamaan. Sellaisia luetellaan nimeltä kuusi. Olisiko artisteja nykyisin enemmän, koulutetumpia ja valinta suuresta joukosta myös sähköistä mediaa paremmin palveleva? Ei kai tätä aikaa voi verrata toimittajan nuoruuteen ja nostalgioihin? Onko narsismi sittenkin suuren, väistyvän sodan aikana syntyneen ikäluoka tauti?
Tämän rinnalla esitellään kuusi kasvotonta ei-julkisuuden suomalaista 1940-luvulla syntynyttä miestä. Teksti on kuvattu tyyliin, ”ennen oli miehet rautaa, laivat oli puuta hiiohoi”. Ainut asia on kertoa kuinka miehet vanhenevat sukuelimiltään naisia hitaammin. Aika on armollisempi miehelle. ”Tavallinen viisikymppinen mies istuu hiljaa keittiönpöydän ääressä ja katsoo kameraa. Kesällä ehkä puutarhakeinussa. Minulle näiden miesten maailma on vähän vieras. Sitten keksin kavereitteni iskät. Kun puhetta ei tule kannattaa katsoa miehen silmiä. Surua ja pelkoa. Tieto lopun lähestymisestä tekee katseen vielä syvemmäksi”. Jokaisessa toimittajassa elää pieni nobelisti.
Professoriliiton yli 2000 jäsenestä 40-luvun toimittaja muistaa yleensä naisista Haavio-Mannilan ja miehistä Matti Klingen. Miten Klinge nyt kuvataan? ”Klinge nauttii hienoista puvuista ja loistosta. Hän ahmii hengen ravintoa. Näin suvereenia suomalaista ei ole monta. Hän on kirjoittanut kymmeniä kirjoja. Tällaisen miehen minä olenm suututtanut... Hän on istunut 24 vuotta arvonimilautakunnassa, tietävin ja pitkämuistisin jäsen. Ei ihme että häntä pelkäävät suomalaiset yritysjohtajat, virkamiehet, tiedemiehet ja jopa lehtimiehet.. Erityisesti Klingeä inhotti toimittajien pääsy eduskunnan saunaan.. Joskus tulee olo että on pakko väittää vastaan, vaikka Klinge on minua paljon viisaampi mies. .helsinkiläisen sivistyskodin poika… jne.” Matti Klinge saa maaseudulta 1960-luvulta muuttaneelta suuren ikäluokan edustajalta kyytiä. Miksi? Mikä professori Matti Klingessä, sofistikoidussa vanhenevassa herrasmiehessä niin ärsyttää? Päiväkirjassaan Eija-Ritta Korhola ärsytti toimittajia epäilemällä näitä vihreiksi ja johtajia demareiksi. Päiväkirja sai lehdessä avoimen kirjeen vastauksen (2.7). Lehdestä on tullut vihasen toimittajan ikioma blogi.
Pakollinen ”mitä meistä ajatellaan juttu” on nyt puettu 1940-luvun toimittajan tarinassa John Irwingin kirjaan. Sieltä ei löydy meistä muuta kuin pari väärää sitaattia. On toki oikeitakin. ”Kehenkään ei saa kontaktia, pelkäävät ihmisiä, karvaiset ajamattomat kainalot.. hyllyviä, ylipainoisia aerobic -naisia. Rakastavat taidetta, joka on tehty dynamiitilla ja kirveellä, jykevää pikemminkin kuin koristeellista. Lopuksi mainintoja maailmankirjallisuudesta, jossa meitä ei mainita tai mainitaan hieman oudossa ja kielteisessä merkityksessä. Toimittajan oma kuva peilataan Irwingin ja maailmankirjallisuuden kautta oletetulle suuren ikäluokan lukijakunnalle. Turistit rakastuvat maahan, joka uskaltaa heitä ikävystyttää.

Olisiko mahdollista että Helsingin Sanomien laskevat lukijamäärät ovatkin seurausta lehden sisällöstä? Ehkä siellä on nyt liian paljon ilmoituksia, mainoksia, suuria kuvia. Ehkä liian vähän asiaa, analysoitua tietoa ja lauseita, joissa on myös sisältöä. Kuvat ja ilmoitukset me saamme helpommin netistä ja television välittämänä. Onko herätty liian myöhään? Poisoppiminen on 1940-luvulla syntyneelle vaikeampaa kuin uuden hyväksyminen. Oli kyse professorista, toimittajasta tai poliitikosta, yritysjohtajasta. Matti Klinge sentään kertoo kuinka hän on vain pieni tinasotilas. Onko toimittajan oma narsismi jäänyt 1960-luvun ja hymy-lehden Veikko Ennalan tasoiseen pohdintaan. Vastataanko lehden kautta kuin ikiomana blogina kostaen milloin Eija-Riita Korholan henkilökohtaiseen verkkopäiväkirjaan Heikki Aittokoski Helsingin Sanomissa avoimella kirjeellä ilkeillen (HS.2.7). Käytetäänkö valtakunnan päämediaa kuin loukattu lapsi omaa nettipäiväkirjaa? Onko mediasta ja suurista päivälehdistä tullut toimittajien ikiomia narsistisia päiväkirjoja, jossa nämä kiukuttelevat ja vastailevat toisilleen.

2.7.2006
Matti Luostarinen