Journal

Vincent van Goghin ja Paul Gauguinin mukana peruskoulussa

Olen valmistellut kahta suurempaa veistosta ja maalausta rinnakkain. Toinen liittyy maalari Vincen van Goghin maisemaan ja toinen häntä lähellä olleeseen Paul Gauguin maailmaan ja niin ikään sielunmaisemaan. Van Gogh oli tuottelias vain runsaan vuosikymmenen, mutta siitä huolimatta häntä pidetään ehkä maailmanhistorian tunnetuimpana öljyvärien taitajana. Varmaan yksi syy heidän muistamiseensa on kummankin poikkeuksellisen lahjakkuuden ohella eletty elämä ja sen stereotypia juuri kuvataiteilijaan liittyvänä surullisena ”nerouden” taustakertomuksena. Miksi luovaan, innovatiiviseen nerouteen sitten liitetään nämä dramaattiset elementit? Onko ihmisen elettävä ”neron” elämä, jotta hänet tunnistetaan sellaiseksi? Vai onko nerous seurausta ympäristöstä, joka tekee elämästä helvetin?

Humanisti ja psykologi Carl.R. Rogers (1954) kirjoitti aikanaan kuinka luovuuteen liittyy ihmisen halu toteuttaa itseään, halun tulla siksi, mihin hänellä on mahdollisuudet. Luova ihminen on avoin kokemuksille ja hänen luovuutensa on olennaisilta osiltaan rakentavaa. Luovuus voi olla myös tuhoavaa.

Luova oppilas oppii ja uskaltaa leikkiä käsitteillä, väreillä, muodoilla ja ideoilla. Hänellä on kyky muodostaa hypoteeseja, problematisoida ja kyseenalaistaa tuttuja asioita, kokea oivalluksen hetkiä. Tämä ei ole helppoa ympäristössä, joka on ahdasmielinen, jossa luova ihminen tuntee olevansa yksin, alttiina naurunalaiseksi joutumiselle. Sekä Gauguin että Gogh joutivat aikanaan erakoiksi ja molemmat naurettiin ulos yhteisöstään. Meillä on outo tapa tehdä ruumiita ja myöhemmin itkeä näiden ruumiiden haudoilla, palvoa niitä ja tehdä se jopa vilpittömästi.

Leta S. Hollingworth kiinniitti jo 1920-luvulla huomiota huippuälykkäisiin lapsiin. Suomessa sellaisia lapsia ovat varmasti olleet vaikkapa Aleksis Kivi ja Eino Leino. Molemmat kuolivat nuorena ja alkoholisoituneina, mielisairaina. Venäläisen huippumatemaatikon on syytä pelätä omaa kohtaloaan ja varoa sitä mihin on joutumassa tai jo joutunut. Älykkyyttä ja lahjojaan on syytä slaavilaisessa kulttuurissa piilotella. Ellei halua joutua nuorena leirielämään, teloitetuksi, eristetyksi jo koulussa, työpaikan sadismin puristuksessa.

Hollingworth havaitsi kuinka huippuälykkäät lapset olivat kouluissa ongelmallisia, laiskoja, ikävystyneitä, kyselivät sopimattomia ja nenäkkäästi haastoivat auktoriteetin, opettajan. Sopeutumisongelmiin käytettiin keinoja, jotka eristivät nämä jo koulussa muista ikätovereista. Alkoi syntyä käyttäytymispiirteitä, jossa nämä vastustivat jyrkästi epärehellisyyttä tai epäoikeudenmukaiseksi kokemaansa auktoriteettihahmoa. Synti kyynisiä aikuisia ja onnettomia ihmisiä, jotka eivät voineet sietää ympäristönsä typeryyttä. Kirton kuvasi jo 1950-luvulla innovaattoreiden pienen ryhmän juuri näillä yhteisön itsensä luomilla neuroottisilla piirteillä. Innovaattori oli yhteisönsä ainut terve. Innovaatioiden levitessä ”tervehtyivät” toki muutkin.

Luovat innovaattorit, neroina myöhemmin palvomamme muutamat yhteiskuntamme muuttajat, ovat äärimmäisen harvoin edes lapsina auktoriteetteja sokeasti tottelevia suorittajia. Konventionaalinen tai byrokraattinen ympäristö ei ole edes mahdollinen tällaisten toimintaympäristönä. ”Tunsin olevani normaali, kunnes menin kouluun”, kuvaa maailman taiteen ehkä nimekkäin impressionisti lapsuuttaan. ”Sen jälkeen sain tuntea olevani epänormaali joka päivä. Halusin paeta koko ajan yksinäisyyteen”.

Mikä oli tappaa Gauguin ja van Goghin luovuuden?

Teresa M. Amabile (1993) luettelee luovuustutkijana organisaatioille, kouluille, yliopistoille, kodeille, yhteisöille, yrityksille, palvelulaitoksille, verkostoille, tiimeille varmimmat keinot innovatiivisuuden tappamiseksi:

Pahin tappaja on odotettavissa oleva arviointi, todistus, sertifikaatti. Heti sen perässä tulevat kilpailuttaminen ja kontrollointi. Seuraavana rajoitetut valinnanmahdollisuudet, aikataulut ja –paineet. Ja viimeisenä luovuudesta, osaamisesta ja innovatiivisuudesta tarjotut palkkiot.

Ei pidä mennä neuvomaan liikaa eikä kertomaan, mitä on löydettävä niiltä, jotka eivät neuvoja kaipaa, ja joilta odotetaan tulosta, josta muut eivät ole edes uneksineet. Bernard Russelin mukaan tiede on se mitä tiedämme ja filosofia sitä mitä emme tiedä. Filosofi on siis muita viisaampi tunnistaessaan tietämättömyytensä. Innovaatio, luovuus on lähempänä filosofiaa, psykologiaa ja elämänkokemusta kuin pragmaattista dogmein ja teorioin viitoitettua ”mukamas” tiedettä. Usein sen ”huipputieteen” keskiössä majailee ihan keskiverto ihmisiä päättämässä mitä tiede on, mihin rahaa suunnataan tai millaisia julkaisuja julkaistaan, mikä on taidetta, johon kannatta sijoittaa. Vai onko joku nähnyt näiden huipputieteilijöiden luovan käsillään jotain sellaista, joka on silmin nähden tai korvin kuullen lahjakkaan ihmisen luomus?

Luovuuteen ja sen rakenteisiin, innovatiiviseen ympäristöön, liitetään puolestaan Ekvallin (195) mukaan:

Vapaus ja täydellinen luottamus, rohkea riskinotto ja jatkuva pyrkimys uusien ideoiden tuottamiseen. Aikaa näiden ideoiden kypsyttämiseen, työn haastavuus, jossa jokainen on oikeassa paikassaan ahdistumatta. Rakentava väittely on aina leikinomaista ja tilaa on myös mentaaliselle älylle, konfliktien niukkuudelle. Tunneäly ei ole sama asia kuin Daniel Golemanin (1995) kirja eikä missään tapauksessa sama asia kuin luovuus ja innovointi. Golemanin kirjassa tunneälyllä mitataan vain sosiaalista sopeutumista, keskiarvoista ihmistä. Bulkin tunnistaa sen menekistä oli kyse tieteestä, taiteesta tai kirjallisuudesta.

Miten Gauguin ja van Gogh olisivat saaneet elää ja luoda nauttien samalla työstään, uuden löytämisestä?

Molempia olisi tullut jo varhain lapsena rohkaista tekemään asia uudella tavalla. Heidän outoja ratkaisujaan olisi tullut arvioida yksilöllisinä yrityksinä. Ei osana konventiota ja totuttua käytäntöä, johon heidät ahdistettiin kuin pakopaitaan sulloen. Heille olisi tullut rakentaa ympäristö, jossa on turvallista myös erehtyä ja tehdä uudelleen palkitsemalla myös erehdyksestä. Erehdys on usein tie kohti innovaatiota, jota kohden huippuälykäs lapsi ponnistelee. Se ei ole opettajan tie. Ellei opettaja itse ole huippuälykäs.

Oppilaaseen on luotettava, oli hän huippuälykäs tai ei, ja hän tekee lopulta itse päätöksensä. Siihen on annettava riittävästi aikaa ja materiaalia. Oleellista on havaita erilaisten luovuuden ja lahjojen väliset huikeat erot ja tunnistaa ne yksilössä. Jokaisella niitä varmasti on ja tarvittaessa ne löytyvät yksin työskennellen. Toisen läsnäolo merkitsee aina kontrollia kohti sisäistä lasta ja sen esiintuloa. Ani harva luova nero työskentelee tiimissä aikuisiällä vaiheessa, jolloin on saatava itsestä irti viimeisinkin luovuuden lähde. Oma sisäinen kontrolli on saatava pois keinolla, jonka aikuinen on yleensä oppinut ja käyttää sitä hieman samaa tapaan kuin huippu-urheilija valmistautuessaan ylittämään kaikki aiemmat suorituksensa. Sekin on oma lahjakkuuden lajinsa.

Järkevä riskinotto ja epävarmuuden kesto on taitavan opettajan vaativimpia lapsille siirrettäviä tehtäviä. Siinä auttaa huumori, leikit ja jatkuvat uuden kokeilut. Mikään niistä ei ole ikinä outo saati typerä. Ei edes keskiverto opettaja vastassaan huippuälykäs lapsi. Ei ole myöskään vahoja ja toteuttamiskelvottomia ideoita mutta paljon turhaa rutiinia, jolla luovuutta voi rokottaa. Sadistinen luonne siirtää luovan innovaattorin rutiineihin ja sivuun peläten jäävänsä muuten itse tämä varjoon. On muistettava että kaikki ne mukavuudet, jotka meille tarjotaan, ovat nerojen meille antamia lahjoja. Itse nämä nerot ovat eläneet pääsääntöisesti äärimmäisen vaikean elämän.

Lopuksi perustyypit on tunnistettava siten ettei sopeutujaa palkita miellyttämisestä vaan kohotetaan tämän itseluottamusta ja –tuntoa. Vetäytyjän näkymätön tunne-elämä on saatava kukkimaan käytännön tilanteissa kannustamalla ilman pienintäkään arvostelua. Rakkauden aitoutta mittaava kapinallinen suojaa aina itseään ympäristön vaatimuksilta hyläten ne. Innovaattorin alkua ei saa tukahduttaa kohti alisuorittajan rutiineja. Itsensä toteuttaja löytää koulusta ja yliopistosta, ympäristöstä pääsääntöisesti ahkeran työteon ja tunteiden rikkauden harmonian. Kaikissa tapauksissa kilpailu lamaa kuitenkin luovuutta ja homogeenisten ryhmien sijasta on aina parempi etsiä erilaisten persoonallisuuksien välistä yhteistyötä. Vinoutuneiden arvojen kahleet olivat Gauguinin ja van Goghin luovuuden vaikein tunnistettava tyrmääjä.

25.08.2006

Matti Luostarinen