Journal

Suuria puheita - pieniä tekoja

Elämme vaihetta, jota voisi kutsua suurten otsikkojen ajaksi. Varmasti niistä suurin liittyy globaaliin ympäristöuhkaan ja Yhdysvaltain entisen varapresidentin Al Goren teemaan ilmastokriisistä. Se että sulavat napajäätiköt ovat lopulta aivan oman maamme tuntumassa, tuovat aiheen meille tutummaksi. Me tunnemme jäitten lähdön ja sulavan lumen tulvat. Valtaosa ihmiskuntaa ei ole niihin törmännyt eikä sisäistä kohtalonkysymyksenä. Titanicin kannella on turvallista. Vasta joutuminen hyiseen veteen herättää todellisuuteen.

Me asumme jokien suistoalueilla ja hukumme metropoleinemme ja peltoinemme. Kyse ei ole enää tiedemiesten etäisistä fiktioista ja jääkarhujen kohtalosta vaan uhkasta, jonka torjuminen alkaa olla myöhässä. Meidän on myös aika myöntää että Yhdysvaltain ympäristöpolitiikka on ollut monessa edellä Eurooppaa ja herääminen siellä kertoo jo innovaation jälkiomaksujien valinnoista kuluttajia kuultaessa myös sen konservatiivisimmissa osavaltioissa.

Suomalaisessa mediassa (HS 15.9) uutisointi arktisen jääpeitteen sulamisesta kulkee rinnan noin 400 sukupolvea sitten kadonneen Neanderthalin ihmisen kohtalon pohdinnan kanssa. Se on tuskin sattuma. Olemme eläneet tätä taivaankappaletta kovin lyhyen ajan. Olemme sen tuhoisin laji. Emme ole Jumalan kuvia vaan apinan. Apinan, jonka hävitimme planeetaltamme. Kainin ja Aabelin tarina on monen kulttuurin yhteistä tuotetta ja ehkä juuri noin 400:n sukupolven takaa. Geenperimässämme on muistijälki petoksesta. Valehtelevan eläimen on vaikea hyväksyä totuutta itsestää ja tehdä oikaisu suhteessa itseensä ja ympäristöön. Olemme Titancin kannella täysin ympäristöstämme riippuva eläin. Possibilisimi on suurta itsepetosta.

Toinen suuri uutinen koskee mediaa itseään. The Economist kysyy ”Kuka tappoi sanomalehden”. Sanomalehtien ahdinko on yhteinen koko tietoa tuottavalle maailmalle ja fakta-journalismille. Tämä pätee koko globaaliin maailmaan siinä missä kasvihuoneilmiökin. Nettikäyttäjien tuottama ja käyttämä tieto on jo syrjäyttänyt perinteisen toimittaja-ammattilaisen uutistuotteen www-avaruudessa. Blogit, YouTube ja Wikipedia ovat verkottumassa osaksi toisiaan ja sellaista kuluttajaa, joka ei enää avaa paperista tehtyä tuotetta. Se on normaalia evoluutiota innovaatioiden tuotossa ja käytössä. Kun tässä on jo edetty nettinuorista jälkiomaksujiin, tiedon tuottajat ovat kriisissä myös kansallisten tv-kanavien uutistuotannossa. Faktatietoa myyvät journalistit ja mediatalot ovat samassa alamäessä kuin tiedeyhteisö ja tutkimuslaitokset. Näin kuitenkin vain niin kauan kun tuotteet myydään jälkiomaksujille ja raha otetaan sieltä mistä se helpoimmin saadaan. Jälkiomaksujia ja samalla massoja kiinnostaa viihde, laihdutusvinkit, viikon sää ja seksi. Yhä vähemmän suurella työllä toteutetut klassiset uutiset, oikea tiede ja tutkimus, tutkiva kriittinen journalismi ja vastuullinen uutisointi.

Webbimaailma jakautuu toki sekin eri tavalla kuluttaviin ja tuottaviin ihmisiin ja olemme vasta sen alkutaipaleella. Blogejakin on vasta alle prosentilla nettiyhteisöä olkoonkin että se kasvaa nyt eksponentiaalisesti. Kun kirjoitin ensimmäisen juttuni median kriisistä blogeja oli maailmalla alle miljona. Nyt niitä on jo yli 10 miljoonaa ja aiheesta kirjoittaa myös Suomen Kuvalehti (SK 36/2006:80 Jari Lindholm). Lindholm näkee kuitenkin ongelman vain toimittajan näkökulmasta ja kapeana paperilehden kriisinä Newsweekin ja Time'sin tapaan. Kyseessä on puhdas evoluutioon liittyvä diffuusinen innovaatioprosessi. Siinä nokkelimmat innovaattorit ovat jo Graalin maljansa löytäneet. Venäläinen matemaatikko ja tiedemies julkaisi tieteensä suoraan netissä joutumatta tiedeyhteisön sisäisten kärhämien kohteeksi. Ei sellaiseen ole enää aikaa. Luovat ja innovoivat toimittajat tekevät varmasti samoin. Tietoa hankkivat ja tuottavat eivät koskaan joudu kriisiin, toisin kuin Lindholm epäilee. Itsensä laiminlyövä voi joutuakin. Se hyvin protestanttista etiikkaa ja kilvoittelua.

Uutinen ei kuole, vain paperilehti. Uutinen on tehtävä edelleen ja se on luova prosessi, jossa oikea uutinen kyllä käydään kriitisesti läpi ja tarvittaessa paikanpäällä. Höyryradiossa toimittaja ei ollut edes paikalla ja nukkui yli Pauli Nevalan kultamitaliheiton Tokiossa. Kertoili jutun mukamas suorassa lähetyksessä muutaman minuutin myöhässä. Kaamea heitto jäi urheilun historiaan. Nyt sellainen ei enää oikein onnistuisi ja "kaameat heitot" ovat toimittajiltakin heitelty. Se on oikeastaan surullista. Urheilutoimittajat ovat toimittajajoukon suola. Inhimillisiä siinä missä suomalaiset urheilijat tai maataloustutkijat osana maaseutua ja talonpoikasta kulttuuriamme, yhteisöllisyyttä jota ei enää ole.

Suurikin uutinen ja tieteen viimeinen saavutus on tullut reaaliaikaisena kenen tahansa ulottuville ilmaishyödykkeenä. Tieto ja sen panttaaminen ei ole valtaa vaan tapa jäädä syrjäytyneenä tietovirtojen ulkopuoliseksi. Tästä kyllä varoitettiin jo 1980-luvulla aivan kuten jo edellisellä vuosikymmenellä ilman saasteista ja kasvihuoneilmiön seurauksista. Me toimimme vasta vaiheessa, jolloin myös jälkiomaksujat alkavat oivaltaa myrskyn keskellä tai talvihelteillä tutkijoiden olleen oikeassa. But so what?

Aivan kuten kasvihuoneilmiössä, myös uusmediassa tulevaisuuden voittajia ovat innovaation kärjessä kulkevat ja siitä hyödyn ottavat ammattilaiset. Ei ole sattuma että myös Suomessa journalistiikan vierailuprofessuurit ovat tapa koulutta ansioituneita toimittajia uudessa toimintaympäristössä yliopistoissa. Kärjessä kulkee nyt Tampereen yliopisto ja Helsingin Sanomain Säätiö. Ensimmäisiä virkoja täytetään. Prosessista tulee epäilemättä pysyvä käytäntö. Niin lähellä tiede ja tutkimus on toimittajan arkea.

Japanin kiistelty pääministeri Junichiro Koizumi jätti tehtävänsä. Hän vertasi usein itseään Galileo Galilehin vastavirtaan kulkijana siinä missä Suomessa entinen pääministeri vertasi itseään Moosekseen. Koizumi ajoi linjaa, joka teki Japanista Aasian valtaisan murroksen ja muutoksen aikana normaalin valtion. Kiina ja Intia ottavat paikkansa. Japanin oli aika jättää taakseen toisen maailmansodan aikaiset ongelmansa sotasyyllisyydestä. Japanin oli aika normalisoida suhteensa Yhdysvaltoihin. Japanissa kävi hieman samoin kuin Suomessa, joka muuttui itsensä kokoiseksi skandinaaviseksi valtioksi.

Pienelle maalle on eduksi olla kokoisensa ja menestyä muussa kuin dramaattisessa näkyvyydessä. Kun pieni valtio joutuu näkyvästi maailmanpolitiikan keskiöön, sillä on kannettavanaan joko syvä kriisi tai vastuu, joka on kohtuuton. Japanin uusilla johtajilla on työmaata elvyttää suhteet naapurimaihin. Kekkonen asetti aikanaan ulkopolitiikan sisäpolitiikan edelle. Jos toisen piti olla rempallaan, valittiin sisäpolitiikka. Koizumin toimi nyt toisin ja elvytti Japanin talouden. Kekkosen aika oli Suomessa dramaattista aikaa. Media seurasi Kekkosta ja Kekkonen kirjoitti myllykirjeitä. Keskiössä ei ollut media, ei ulko- tai sisäpolitiikka vaan Kekkonen. Sellaisesta nykymedian aikana ei ole enää pelkoa. Sähköinen media ja blogit eivät voi ruokkia yhden ihmisen narsismia. Oli se vaikka kuinka häiriintynyt.