Journal

Klusteritaiteen ja taiteen klusterin manifestin hidas diffuusio Suomessa

Pasi Saukkonen kirjoittaa (HS 28.9) kuinka kaksi suurta selvitystä maamme tulevaisuuden skenaarioista ”Tieteen, teknologian ja yhteiskunnan näkymät” (Finnsight 2015) ja ”Kohti hyvinvoivaa ja kilpailukykyistä yhteiskuntaa” (Timo Hämäläinen 2006) kertovat paljon luovuudesta ja monikulttuurisuudesta, mutta ilman taiteen edustajien myötävaikutusta. Saukkonen kysyy valmistellaanko Suomeen kulttuuritonta tulevaisuutta? Samassa artikkelissa taiteilijat kommentoivat kirjoitusta ja esittelevät suomalaisia taiteilijoita työryhmien jäseniksi.

Suomen tulevaisuuden raportit ovat olleet jo jonkin aikaa tieteellisteknisiä tai vahvasti yhden näkökulman oivalluksia. Niissä kyllä puhutaan taloudellisesta, sosiaalisesta ja ekologisesta kestävyydestä, mutta kulttuuri on käsitteenä kapea. Syynä voisi olla historia, jossa luova prosessi innovatiivisena rajattiin meillä jo 1980-luvulla tarkoituksella innovaation teknologiaa ja luonnontieteitä tarkoittavaan suuntaan. Suomi haki omaa linjaansa vaiheessa, jolloin olimme jäljessä muista OECD -maista. Oli keskitettävä resursseja, jolloin luovalla ja innovatiivisella tarkoitettiin meillä kyllä monitieteistä mutta ei poikkitieteistä, jossa innovaation avaajana tai edelläkävijänä on käytännössä usein taiteiden kautta syntyvät prosessit.

Suomalainen tapa käsitellä luovaa ja innovatiivista korostuu myös lasten koulutuksessa. Professori Kari Uusikylän (HS 26.9) mukaan erityislahjakkaiden sulkeminen omiin ryhmiinsä johtaa perfektionistiseen suorituspakkoon ja tappaa luovuuden. Erityiskouluja eri lahjakkuusryhmille on mahdotonta perustaa kun lahjakkuuden lajeja on oikeasti kymmenittäin. Näin kuitenkin on tehty etenkin musiikin ja kuvataiteiden kohdalla. Uusikylän mukaan erityiskoulujen perustaminen johtaa älykkyysprofiililtaan hyvin erilaisten lasten eristämiseen ja tuskaisiin odotusten paineisiin tai tietyn lahjakkuuden osan heikkoon kehittymiseen yhden taidon kustannuksella. Yksi heikosti kehittyvä taito voi olla sosiaalinen osaaminen ja ryhmätyö muiden tieteenalojen kanssa. Niitä ei edes tunnisteta ja vuoropuhelu on mahdotonta.

Suomen tulevaisuuden raportteja ja taiteilijoiden sulkemista niiden ulkopuolelle voidaan tulkita historiallisen pragmatismimme näkökulmasta. Meillä on kapea innovointiin liittyvä ja saman koulukunnan sisäänlämpiävä profiili. Teknisestä innovaatiosta on tullut prosessin veturi ja kulttuuri esitellään usein sosiaalisina ilmiöinä, joita käsitellään ikään kuin liikeyritysten toimintaympäristöinä. Niihin liittyy joko sosiaalisia ongelmia tai teollista infrastruktuuriarviointia. Kulttuuri nähdään sekin osana jälkimmäistä.

Se ettei taiteita ole kuunneltu ei ole vain taloudellinen valintamme. Taiteilijat ovat myös tietoisesti tai tietämättään jättäytyneet ulkopuolelle sen prosessin, jota tiedepolitiikan nykyisin teknologinen näkökulma klustereineen edustaa. Taide järjestäytyneenä omaksi klusterikseen on sille edelleen vieras ilmiö. Taiteen huiput elävät edelleen omassa Uusikylän mainitsemassa erityislahjakkaiden lukiossaan. Miksi innovaatioprosessin ja sen luovan klusterin rakenne ei ole kelvannut suomalaiselle taiteelle ja sen hallinnolle on byrokratian oma tapa jättäytyä syrjään toisin kuin muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Näin syntyi kapea innovaatiopolitiikka, jossa luova taide ei ole meillä keskiössä.

Taidetta vaivaa yleinen tauti, jossa huippuälykkääksi ja lahjakkaaksi leimautuminen on usein onnettoman elämän alku. Tämä sama sosiaalisen pääoman kirous koskee alueita tai yhdyskuntarakenteita, yhteisöjä, jotka rakentuvat yhden osaamisen varaan tai joissa keskitytään esim. yliopiston sisällä kapeaan osaamiseen huippuun. Taiteilijayhteisöissä tällainen eristäytyminen on erittäin yleistä.

Yhteiskunnan prosessit ovat myös tietyn lahjakkuuden profiloinnin kohdalla integroituvia ja myös huippulahjakkaiden on tultava toimeen ”normaalin” yhteisön sisällä. On mahdollista että voimakkaasti elitistiseksi itsensä kohottanut kulttuuri ei ole enää osa sitä yhteistä prosessia, jossa hyvinvoiva ja kilpailukykyinen yhteiskunta syntyy. Globaali elämämme ihmislajina ei ole nykyisin pelkästään valoisa suurista Kiinan, Intian tai Brasilian talouden kasvuennusteista huolimatta. On pelkästään hyvä että joko eristetty tai itse eristäytyneet taiteemme ovat tulossa mukaan siihen klustereiden evolutionaariseen kehitykseen, jossa myös suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden näkökulmaa etsitään. Uusikylää mukaillen emme tarvitse pelkästään omaa koulua lahjakkaita, luovia ja asiana osaavia taiteilijoita varten.