Journal

Viinapannuista bioetanoliin ja -dieseliin

Suomen pelloilta on aina valmistettu etanolia. Ruotsin kuningas joutui jopa puuttumaan 1800-luvulla suomalaisten intoon polttaa kohtuuttomasti viinaa viljasadosta. Nälkävuosina pellon energia olisi tarvittu pikemminkin leipään. Etanoli on ollut suomalaisille kirous mutta myös lohtu ja nykyisin melkoinen mahdollisuus. Tavoite on että noin neljännes pelloistamme muuttuisi tuottamaan bioetanolia tai -dieseliä. Joidenkin laskelmien mukaan olisi edullisempaa tuoda tämäkin raaka-aine muualta. Kotoinen pontikka ja Kiteen kirkas ei kuitenkaan näyttäisi ensimmäisenä rikastuttavan Itä- ja Pohjois-Suomea vaan energiamiljonäärimme löytyvät nyt perinteisemmän innovaation suunnassa ja mukaillen maatalouden todellista tuotantorakennettamme. Olemme palaamassa tässäkin 1960-lukua edeltäneeseen Suomeen. Vanhan aluepolitiikan Suomi näyttäisi häviävänän kartalta. Se näkyy myös 2000-luvun paluumuutossa maalle. Tämä tulisi nyt ennakoida Suomen aluerakenteen modernisaatiossa. Tuotantorakenteet ja palvelurakenteet eivät saisi erkautua toisistaan. Nyt näin näyttäisi kuitenkin tapahtuvan.

Olemme palaamassa takaisin aikaan, jossa rypsistä, sokerijuurikkaasta, ohrasta ja perunasta valmistetaan viinaa. Nyt kuitenkin luvallisesti biopolttoaineena bensiinin korvaavaksi etanoliksi ja biodieseliksi. Menetelmät ovat entuudestaan tuttuja ja kuka tahansa voi innostua tehdashankkeesta Syntymässä on jo kymmenkunta hyvin erikokoista tuotantolaitosta ja voisi odottaa pienempien, maatilojen yhteisten hankkeiden yleistyvän. Nyt liikkeellä ovat aluksi suurimmat etenkin sokerin kanssa operoineet tehdasyhdyskunnat ja sokerijuurikkaan viljelyalueiden sekä öljykasvialueittemme viljelijät. Tyyppiesimerkkeinä Salon lopettava sokeritehdas bioetanolin tuottajana ja Porvoon rakenteilla oleva biodiesellaitos. Pääosa Suomea on kuitenkin vielä odottavalla kannalla. Rakenteellisesti innovaatio näyttäisi käynnistyvän odotetusti Etelä- ja Lounais-Suomen sekä Pohjanmaan peltolakeuksilta. Ei niinkään Itä- tai Pohjois-Suomesta, josta vielä 1970-luvun aikaisen aluepolitiikan maaseutuhankkeet käynnistettiin. Biopolttoaineet ovat vauraan Suomen ohjelmassa ainakin aluksi peltojen uuskäytössä.

Kun uusiutumattomista luonnonvaroista alettiin valmistaa tisleitä ja maatalouden teknologia koneineen kasvoi, tilan nettotulos alkoi vähin erin energian tuottajana laskea ja muuttua koneiden koon ja käytettyjen lannoitteiden myötä arveluttavaksi. Kaikki tämä tuotiin rajojemme takaa eikä kotimaisessa energian tuotannossa (eintarvkkeet) mikään ollut enää kotimaista. Me poltimme halpaa tislettä ja möimme sen tuoton niin kauan kuin tuota halpaa energiaa oli saatavilla. Siinä vaiheessa kun raakaöljytynnyrin hinta alkoi nousta yli tietyn raja-arvon, joka nykyisin on karkeasti noin 100 dollaria tynnyriltä, ”kotipoltto” tulee taas kannattavaksi. Tuohon raja-arvoon toki vaikuttavat monet tekijät mm. valtion osallistuminen ja tätä kautta subventiot. Kun öljylasku kasvaa suurilla tiloilla sietämättömäksi, nämä hakevat ratkaisunsa ilman valtion mukanaoloakin.

EU:n tavoite on päästä kasvipohjaiseen 5.7 %:n liikenteen polttoainekulutukseen vuoteen 2010 mennessä. Meillä Suomessa on puhuttu noin puolen miljoonan peltohehtaarin käytöstä pelkästään biopolttoaineiden tuottoon. Se näkyisi kesäisin maaseudulla ja energiapelloista tulisi näkyvä osa maaseutumaisemaamme. Ympäristökysymysten ohella joudumme paneutumaan tutkimuksissa energiapeltojen käyttöön koko ketjun ja teollisen prosessin osalta sekä uudenlaiseen kasvijalostukseen. Kasveiltahan odotetaan uudenlaisia ominaisuuksia. Ratkaisu tämä ei toki ole liikenteen energiankulutuksessa, mutta ennen kaikkea maaseudulla suunta on oikea. Uusiutuvaa energia tuotetaan omasta pellosta ja se käytetään tavalla, joka on kokonaistaloudellisesti ympäristöä säästävää. Pinta-alaltaan suuressa ja harvaan asutussa maassa meillä on mahdollisuus suunnata omaa energiaomavaraisuuttamme haluamaamme suuntaan. Pitkällä aikajänteellä voimme päästä jopa vapaaksi niistä energiasodista, joita ehtyvistä luonnonvaroista käydään.

Olemme uudessa ajattelussa sen alkutaipaleella. Jatkossa meidän on syytä varautua siihen, että osaamisemme tällä kestävän kehityksen linjalla on kansainvälistä huippua. Erityisesti tämä koskee luonnonvarain käytön innovatiivista osaamistamme; tieteellisteknistä, taloudellista ja sosiaalista tutkimusta, jonka perusta on vahvasti biotieteissä. Poikkitieteinen innovaatio-osaamisemme ei saa päästä miltään osin rapautumaan kun kyseessä ovat luonnonvaramme, niitä tutkivat tieteet ja tutkimuslaitoksemme. Tieteeseen syntyviä aukkoja ei voi paikata eikä ostaa, kun kyseessä ovat vuosisatojen aikana syntyneet ketjut. Me olemme tottuneet luottamaan niihin elintarvikkeissamme ehkä liiankin sokeasti huomaamatta niiden jatkuvaa läsnäoloa myös hyvinkin nopeissa rakenteellisten muutosten toteutuksissa. Se on meidän tärkein infrastruurimme ja sen merkitys on nykyisin vieläkin suurempi kuin katovuosina tai rikastuessamme metsistämme. Globaali ekologinen kiertomme on vakavasti häiriintynyt ja se on koko ihmiskuntaa uhkaava yhteinen haasteemme.

4.9.2006

Matti Luostarinen