Journal

Kansallismaisemat 1 - tekstitulkinta uudiskuvien maalauksille ja veistoksille (numero 235/näppää numeroa avataksesi kollaasin yksityiskohdat)

Kirjoittaessani tekstiä Anja Yli-Viikarin kanssa toimittamaani ”Suomen Maaseutumaisemat” kirjaan (Luostarinen & Yliviikari 1997) ja tehdessäni ensimmäistä väitöskirjaani suomalaisesta paikkaleimautumisesta ja ”juurista” (Luostarinen 1982) Lapin allasevakkoja ja jokivarsien ihmisiä haastatellen, jouduin käymään läpi aineistoa kansallismaisemistamme. Yritys tehdä maalaus tai veistos tästä aiheesta on paljon ongelmallisempi kuin jos aiheena on vakkapa aiemmin kuvaamani Paul Gauguin maisema tai Vincen van Goghin maisema. Yhden ihmisen kohdalla on varottava vain hänen sisästä narsismiaan tai persoonallisuuden häiriöitä kun kansakunnan kohdalla ongelmana on tuhannet sepitteelliset stereotypiat.

Klusteritaiteessa elementtejä yhdistäen kansallismaiseman voi jo jotenkin pyrkiä hahmottamaan sekä poikkitieteisenä että -taiteisena prosessina. Klusteritaiteen etuna on sen poikkitieteisyydestä syntyvä mahdollisuus hakea uusi näkökulma tieteen rajapinnoilta. Näillä rajapinnoilla syyn ja seurauksen kausaliteetit alkavat kadota ja järjestys alkaa muuttua kaaokseksi. Uskon niitä fyysikkoja, jotka tulkitsevat universumia ja sen valoja, pimeitä mustia aukkoja, kuvaten ne kaoottisella tavalla ja ilman loogista kausaliteettia. Mielestäni se on ainut oikea tapa ymmärtää maailmankaikkeutta. Meillä on taipumusta ajatella globaalisti ja toimia paikallisesti. Joskus voisi kokeilla myös päinvastaista. Minulla itselläni on taipumusta eksyä vieraassa ympäristössä ja lähteä länteen päästäkseni itään. Kolumbus teki myös samoja virheitä. Löydökset olivat kiintoisia. Tiede ja taide ovat kiintoisia löytöretkiä, jossa karttoja ja kompasseja on joskus liikaa tarjolla.

Maantieteilijälle kansallismaiseman ytimessä olisi ehkä idän ja lännen välinen kulttuuri, ”gateway” -tyyppinen rakenne Eero Saarisen kuvaamana Yhdysvaltain syvän lännen porteilla St Louisin kaupungissa (Gateway Arch). Museon rakentaminen monumentin kaaren alle on maantieteen tapa lähestyä ongelmaa historian näkökulmasta yhdistämällä aluetieteen horisontaalit ilmiöt korologisina historiatieteiden kronoloiseen ja vertikaaliin kulkuun. Tällöin varhaisin ja ensimmäinen Suomeen liitettävä olisi maailman vanhin kallioperä ja sen geosfäärinen perusta, kiven kierto ennen hydrologista kiertoa. Kaiken taustalla olisi pyrkimys kuluttaa ja kasata pyrkien minimoimaan energian kulutusta, painovoimaa. Mitä vanhempi ja kypsempi rakenne, sitä vähemmän se tuhlaa energiaa. Näinhän tekevät lopulta kasvitkin pyrkiessään lopulliseen säästävimpään muotoonsa suksessiolinjoillaan. Pelto on tapa tuhlata ja sitoa mahdollisimman paljon auringon energiaa omaan käyttömme. Se meidän on opittava yhä paremmin, jotta säästymme perikadolta emmekä tuhlaa fossiilisia pääomia.

Toki maantieteilijän kulttuurimaisemassa vesistötkin tulisivat mukaan ja tätä kautta maailman rikkain saaristo ja sisäjärvet, jääkauden merkit ja toistuvat kierrot arpisessa ja humuskerrokseltaan niukassa moreenissa maaperässä. Ikivanhan päällä on nuorta kerrostumaa. Ihminen muutamassa sitä reitteineen minimoi liikkumistaan.

Biologi ei menisi ehkä näin kauas vaan tyytyisi biologiseen kiertoon ja sen kuvaamiseen. Suomen historia ja kansallismaisemamme kuvaus alkaisi siten kohtuullisen myöhään jääkauden jälkeen ja kansallismaisemia kuvaisivat von Wrightin veljesten tapaan ehkä perinteiset näkyvimmät nisäkäslajimme sekä linnut, kansallislintuna joutsen tai taistelevat metsot. Biodiversiteettiä ja ekologista jalanjälkeä mittaavat toisivat esille ilmiöitä, jotka ovat kansakunnan selviytymisessä ja rikastumisessa elinehto, mutta sosiaalisessa muistissa vähemmän tunnettuja. Kansallismaisemat alkaisivat muistuttaa tutkimuslaitosten vuosijulkaisuja. Niissä härillä kyntävä puhuu häristä eikä taatusti lukijaansa yllätä. Näin kasallismaisema olisi odotettu ja tuttu mutta ei välttämättä luova tai innovatiivinen.

Geo- ja biosfääristä vähemmän piittaava kulttuuritutkija ja ekonomi toisi ehkä esille luonnonvarojen ohella kauppapaikkamme ja sellaiset käsitteet, joilla on ollut merkitystä asutuksen synnylle. Siirtyminen keräilytaloudesta kohti agraaria Suomea ja teollistuvaa metsätaloutta näkyy monen pitäjän vaakunassa. Talous on ollut monen taiteilija ja tieteilijän mesenaatti ja se näkyy tuon ajan symboliikassa. Kun itsenäistä maata ja kansaa rakennettiin, syntyi myös tarve omilla kansallisille symboleille. Pääosa niistä on mystisiä eikä sellaisenaan kelpaa kansakunnan sielun maisemaksi. Sepitteellinen ja kaikkien tuntema ei ole piilotettu tai salattu vaan näkyväksi haluttu brändi. Parhaiten siinä ovat onnistuneet vanhat elintarvikeketjun markkinoijat, pankit ja vakuutuslaitokset, kahvin ja oluen myyjät. Kansallismaisemaan ne sopivat vai pintakiiltona muutaman vuosikymmen takaa. Elitistinen kulttuuri ja kansankulttuuri ovat nekin kaksi harhapolkua kumpikin.

Sosiaalitieteilijät ja ihmisen käyttäytymistä tutkivat menisivät edellistä syvemmälle. Suomalainen kulttuurimaisema olisi kätketty, piilotajuntainen siinä missä yksilön omat varhaiset elämänkokemukset ja traumat. Sen löytäminen on innovatiivinen ja luova prosessi; ei sepitteellinen ja tietoisesti tehty. Luonnon tutkijalle, fyysikolle tai biologille, tällaisen asian kertominen on ajan haaskausta. Sama koskee ekonometriaan vihkiytynyttä ja matemaatikkoa, ellei kyseessä ole samalla taiteilija. Sellaisia nykytiede tuntee muutamia, mutta varhaisempi filosofia piti miltei sääntönä tieteen ja visuaalisen lahjakkuuden liittoa, käden taitoja osana loogista älyä.

Tieteen etenemiseen tarvitaan poikkeavia ihmisiä ja poikkeuksellisia oloja.

Kun Suomea luonnehtii tieteen ja taiteen klusterina, ensimmäinen lähtökohta on poikkeukselliset olot. Vain prosentin murto-osa ihmiskunnasta ymmärtää mitä tarkoitetaan 40 asteen pakkasella, lumella ja jäällä sekä samaan aikaan, vuoden kierron sisällä, liki yhtä helteisillä oloilla kuin tropiikissa, lumen ja jää sulamisella ja tulvilla. Kun lämpötila vaihtelee 80 astetta yhden vuoden aikana, olot ovat äärimmäiset ja muistuttavat välimereiselle ihmiselle, lauhkeilla vyöhykkeillä asuvalle, lähinnä Mars -planeetan elämää. Sellaiset olot Suomessa tavataan oli kyseessä ihminen tai luontoon sidotut fyysiset, biologiset kierrot.

Jääkausien aikana tämä elämä pysähtyi miltei tyystin, mutta palasi myöhemmin ja sai rikkaita muotoja kaikilta ilmansuunnilta. Toki se on rikastunut myös vetäytyessään jään reunan pakottamana jälleen kaikille ilmansuunnille. Elämä Suomessa on vaihdellut maapallo vaihtaessa napojaan ja vanhojen hiiliesiintymien kimberliitit, timantit, kuvaavat kovin erilaisista ajoista näillä kalliolla. Kivihiilikauden metsiä ei kasva tundralla eikä tulivuorien piippuja esiinny ilman vulkaanista toimintaa, kilometrien korkuisia vuorijonoja. Kiven kierto on ehtinyt meillä pitkälle.

Se mitä Suomesta löytyy ja on merkittävää on jään alle kätkettyä. Se mitä me siellä kuvaamme on joltisenkin yhdentekevää ja illuusiota. Mahdollisuus osua oikeaan on yhtä todennäköistä kuin maailmankaikkeudessa yleensäkin. Yhden suhde äärettömyyteen. Lotossa suhde on sentään paljon lohdullisempi. Kaoottisessa maailmassa tulos on aina ulkopuolella loogisen ja johdonmukaisen, jossa ilmiö seuraa mukamas toista newtonilaiseen tapaan pohtien. Näin ei tapahdu. Näin tapahtuu vain äärimmäisen naiivin ihmisen narsistisessa mielessä, jossa ihminen on luomakunnan herra ja samalla sovinistinen jumala muita lajeja alistaen. Tämän suomalainen pystyy oivaltamaan muita kansoja paremmin vaikka ekologinen jalanjälki onkin turhan mittava. Me tuhlaamme enemmän kuin mihin varhaiset oppimme antaisivat luvan ja kannamme sitä syyllisyyttä.

Ankaran kalottialueen relikti taistelija on Saimaan norppa. Omassa klusteritaiteessani valitsen sen tärkeimmäksi tämän koillisen Euroopan kolkan luonnehtijaksi ja ääriolojen sankariksi. Kaikki muut katosivat jääkauden kestäessä lukuun ottamatta toki joitakin vaatimattomia kasveja ja mikroskooppisen pieniä eliöitä. On lajeja, jotka ovat jopa meitä sopeutuneempia pohjoisiin äärioloihin.

Surullisin ja sadistisin näky, jonka olen tavannut, eivät ole keskitysleirin luunlaihat lapset vaan lihavat hyväkuntoiset ihmiset hakkaamassa hengiltä kuutinpoikasia veren tahriessa puhtaan valkoisen lumen. Itkevä kuutti on kuva, jonka säilytän pohjolasta jään alle tallennettuna. Se on kansallismaisemamme tärkein kuva. Aina on joku joka on meitäkin parempi, sopeutuvampi, viisaampi.

Toisen jääpaaden alle kätkisin suomalaisen pelon, joka tulee vuoroin idästä ja vuoroin lännestä, harvoin pohjoisesta muuten kun hallana. Se pelko teki meistä deterministejä ja luonnonkansan, pragmaattisen ja vain tietoon uskovan. Mystiikka ei sovi meille muuten kuin Joulusatuna tai juopon aivoituksina. Me juomme vain humaltuaksemme, emme sellaisia myrkkyjä, jotka syntyvät marjojen ja rypäleiden käydessä auringon niin vaatiessa ja elimistön tottuessa kuin tilhen maksa vuosituhanten saatossa. Meillä ei ole geenejä, jotka olisivat tottuneet alkoholiin, etanoliin myrkkynä. Me emme siedä muuta kuin totuutta ja otamme sen vastaan saappaat jalassa tai hirressä. Kansallismaisemassa kuvasin sen veistoksena, jossa lapsi on äitinsä käsivarsilla ja rinnat ovat aatteista täynnä olevan miehen päät. Turhuudesta kertovat kipsikuvat, sanat vallan välineinä, puhumisesta humaltuneet silmät.

Ne voivat olla miltei kenen tahansa kipsipään, mutta esteettisesti sopivimmat naisen rinnoiksi löytyvät Leniniltä. Leninin merkitys Suomelle on suurempi kuin kenenkään toisen tuntemamme poliitikon. Olen ristinyt patsaan Pumpulienkeliksi, kuvaten Suomen teollistumista naisvalta-aloilta Tampereelta, Porista, Forssasta jopa Turusta ja Helsingistä. Se liittyy läheisesti Raskasta alkaneisiin vallankumousten aaltoon ja Venäjään, Forssan kokoukseen Suomessa. Leninin pää on slaavilaisen miehen pää, Kekkosen pää tai Putinin pää, savolaisen Pertti Pasasen pää.

Tärkein veistos Suomesta liittyy miehen ja naisen väliseen suhteeseen. Tällä poikkeavalla suhteella on yhteys norpan kuvaan ja ankaraan luontoon, pumpulienkeliin ja sen syntyyn. Sen tarinan kertoi Freud liittämällä naisen unet hysteriaan ja käyttäen apunaan kreikkalaista mytologiaa. Siinä sen ajan sosiaalista muistia autettiin Freudin mielikuvilla ja upealla kerronnalla. Oidipaalinen nainen riippuu ristillä, jonka rakkaus liittää mieheen. Jumala on siinä lopulta vain ankara isä. Ja nainen roikkuu patriarkaalisessa, messiaanisessa maailmassaan. Tiede on täynnä tarinoita, joista osa on totta ja pääosa vain liitteeksi tarkoitettua mystistä kertojan lahjaa. Kansakunnan kuva on usein sama kuin sen traumojen välttely ja piilottelu tai niiden kätketty näyttely verhoten ne oikealla tavalla jättäen tulkinta lukijalle tai katsojalle, musiikin kuulijalle. Nerous on kyky lähestyä totuutta paljastamatta sitä.

Suomeen tämä kaikki tuli idästä ja lännestä toki viimekädessä etelästä, mutta etenkin kreikkalaisen taruston kautta ja jo hyvin varhain yhdistyen omiin jumaliimme jo 5000 ennen Kristusta. Kreikkalainen jumaltarusto ja vastaava suomalainen olivat lähellä toisiaan. Meillä oli jään alla valmiina tarusto, joka otti vastaan uuden opin, mutta liitti sen vanhaan sosiaaliseen ja kulttuuriseen pääomaan. Jopa myöhempi uskonpuhdistus oli meillä turha ja tarpeeton. Syntyi vain ”pietistisiä”, suomalaiskansallisia omalaatuisia herätysliikkeitä, jotka olivat jo muutenkin valmiita eikä maassa ollut sellaista katolista ”hapatusta” kuin mihin Luther teeseissään viittasi. Uskonpuhdistus oli siten vanhan ”pakanallisuuden” kitkemistä ja uskonnollisuuden syvenemistä herätysliikkeiden avulla. Tuota pakanallisuutta Suomesta löytyi toki vielä 1960-luvun Lapissa ja maan reuna-alueilla vieläkin. Osin se on vaihtumassa monikansallisiin ”uuspakanallisiin” liikkeisiin tai ”hengellisyyteen” ja usein sen ydinalueet ovat nyt kaupungeissamme. Kutsumme uuden vastaanottamista diffuusioksi. Äärimmäisin oloihin mikä tahansa ei voi juurtua. Me arvostamme taidetta joka on kuin kirveellä veistettyä tai räjäytettyä. Kun vanha graniitti tai marmori korvataan muovilla, se on köyhyyden harkittua ylistystä ja sitä me emme voi sietää edes Euroopan ytimessä. Me suomalaiset näemme myös yksityiskohdat, mutta erotamme metsän puilta. Ihmisessä ei näy niinkään pedon ja saalistajan kuin kömpelön ja hitaan saaliseläimen merkit, pelot ja hajut. Joskus me pelkäämme toista ihmistä kuollaksemme.

Kolmas tärkeä elementti kansallismaisemassamme liittyy väreihin. Kun suomalaiset katsoivat television ääressä Apollo -lentoja ja ensimmäisiä kuvia maapallosta liki kuusta kuvattuna, olimme toisenlaisessa asemassa kuin monet muut kansakunnat ja tuhannet miljoonat kanssamatkustajat maapallolla, itseämme tarkkaillen suorassa lähetyksessä tosi TV:ssä.

Maapallo näytti uskomattoman tutun väriseltä ja sen saattoi hyväksyä hyvillä mielin omaksi kotipaikakseen. Sinivalkoisessa pallossa oli omat kansalliset tunnuksemme; puhtaan valkoiset pilvet ja siniset meret. Nämä samat värit toistuvat luonnossamme talvella. Puoli vuotta katselemme puhdasta valkoista hankea sinistä taivasta vasten. Useimmat suomalaiset tunnistavat näistä kotimaansa koko kuvan. Muuta ei tarvita.

Suomalaisten kyky liittää itsensä luontoon ja sen väreihin on kuin riekon tapa piiloutua kieppiin kohvahangella. Luonnon värit ovat omat värimme. Sen ohella me rakastamme spektrin näkyvimpiä värejä, etenkin punaista ja keltaista. Toinen väreistä tulee lännestä ja toinen idästä. Vielä joku vuosi sitten liki joka toinen automme oli punainen väriltään. Keltainen varoitta muustakin kuin ruotsalaisista. Punainen kertoo idästä, verestä ja lepästä. Värien symboliikka on meillä kuitenkin paljon vaatimattomampi kuin siellä missä värejä viljellään ja jokaiselle kukallakin on oma symbolinsa. Puutarha ei ole meille jumalten taidetta, tapa kritisoida jumalia ja pyrkiä parempaan, viedä tiedettä eteenpäin sen omilla välineillä.

Kylmä talvi ja värien köyhyys vaatii vaihtelua muuhun paitsi kansalliseen ja

pelkistettyyn arkeemme. Konvergoivan tylsä kansa pelkistää muun paitsi kalliin autonsa, josta jo varhain tuli status ja kilpaa ajamisesta korvike juoksemiselle. Konvergoiva ihminen kykenee keskittymän ”kirraa” huutoihin kartanlukijaltaan ja keskittyy oleelliseen. Kimi Räikkönen ajamassa voittoa autojen kuninkuusluokassa on jo nyt sopivaa jopa ferrarinpunaisella autolla. Nyt kun kymmenet voitot rallissa ovat arkipäiväisen tylsiä ja Lordi käännetään kotoisesti tarkoittavan ”Land of research, development and innovations”.

Reteesti ja ”elvistellen” meiltä alkavat kadota viimeisetkin traumat ja talvisodan kuvat uskalletaan katsoa kauhistelematta Putinin reaktiota. Jatkosodan haudat avataan vaikkei sieltä mitään löydykään. Natsiseikkailu nyt oli pakon sanelema sanomme ja Kekkosen ajasta ei kansallismaisemaan jää muuta selitettävää kuin Paasikiven reaalipolitiikan suomalaisille tutut pelon kasvot. Tieteen tekeminen lähihistoriasta on aina petollista. Kansallismaisemaksi se ei kelpaa alkuunkaan.

Suomalaiseen kansallismaisemaan kuuluu aina matka. Yleensä tämä matka tehdään presidentti Mauno Koiviston kuvaamalla tavalla, jossa liike on kaikki kaikessa. Bernsteinilainen päämäärän puuttuminen on osin myös Hegeliltä opittua ja muistuttaa spiraalia. Siinä ratkaisevaa on saavuttamasi taso ja sen korkeus, ei se kummalla puolella spiraalia satut kapuamaan. Kansallismaisemaamme kuuluu itsensä ja ympäristönsä muuttaminen ja kehittämisen filosofia jo hyvin varhain. Pariisin ja Sorbonnen yliopisto sai meiltä kaksikin rehtoria jo 1400- ja 1500-luvuilla. Me suosimme jo hyvin varhain laajojen kansankerrosten matkustamista ja löysimme uudet innovaatiot toisin kuin monet elitistiseen tapaan kansakuntaansa hallinneet. Demokratiat oli jo varhain suomalaisten hyväksymä ja ainut mahdollinen tapa toimia myös miehen ja naisen keskinäisessä vallankäytössä. Meillä prostituutiota ei edes oikein voitu ymmärtää.

Suomalainen matka tehdään kuitenkin veneellä ja usein siihen liitetään joen ylitys. Lapsuuden maisemassa enkeli kulkee kiiltokuvamaisen matkan suojelijana. Elämänkaaren mittainen tuonelan virta ja sen ylitys on toinen suomalaisen taruston pelottavia retkiä. Suomalaiselle matka on pelottava tapahtuma, joka johtaa kuolemaan ja vaatii suojelua. Lapsen mielessä mikä tahansa matka oli pelottava. Matka jäälle saattoi päättyä hukkumiseen, metsä vilisi petoja, maahisia ja menninkäisiä, liikenteessä oli monta vaaraa eessä.

Suomalaista on kasvatettu kertoen vaaroista, esteistä, metsän ja järven, joen ja suon kavaluudesta. Vaarallisia olivat myös monet vieraat ihmiset, vieraat heimot ja etniset ryhmät, tänään netin kauhukuvat. Vaarallista oli rakkaus ja sukupuolisuus, taudit, ruuan rasvat ja kalorit, viinan kauhistus. On helpompi kasvattaa lasta kaiken varalta pelotellen kaikesta. Näin oma moraalinen velvoite tulee hoidetuksi. Olisi työläämpää elää lapsen mukana uiden, kalastaen jäällä, kulkien metsässä ja liikenteessä mukana eläen. Me olemme patalaiska kansa toisin kuin väitämme. Sitkeys ja pitkäjänteisyys tahtoo loppua ja innostus vaihtua kesken matkan tai kapuamisen. Päämäärä puuttuu tai se hämärtyy, sitä ei tahdota edes nähdä. Päämärättömästä elämästä syntyy enemmän paineita kuin selvästi päämäärähakuisesta. Liike kaikki kaikessa ei ole ollut alun perin suomalainen filosofia. Se ei sovi maahan, jossa päämäärätön taivaltaminen vie 40 asteen pakkasella hengen. On tiedettävä mihin mennä ja millaisin eväin matkaan lähdetään.

Toisin kuin väitetään, me suomalaiset olemme todellakin taipuvaisia veltostumaan. Meillä on ehkä korkea moraali jossakin suhteessa, mutta lasten hoitoon ja kasvatukseen se ei tahdo riittää. Kuvaan kansallismaisemassa suomalaisen matkaa veneessä rennon rempseänä menona, jossa pelot ovat sittenkin ulkopuolisia, muualta meille jo lapsena annettuja, mutta jossa sisäiset pelot ovat lopulta vaatimattomia. Ne me torjumme.

Matkan päämäärä, jälleen jäisen paaden alle kätketty, on sekin epämääräinen. Suomalaisesta tulee ajopuu hyvin nopeasti, ellei hänellä ole selvää visioivaa ympäristöä ja organisaatiota tukenaan. Ulkoinen pelottelu ja kuri, kielloilla ohjaaminen, on tehnyt sisäisestä johtajuudesta ja sankaruudesta tavattoman pienen ja itsetunnosta heikon. ”Miltä minä mahdan näyttää”, ”Miltä kansakuntani mahtaa näyttää vieraasta” ovat suomalaisia kysymyksiä. Muut kansat eivät ole tuollaisista kysymyksistä niin kiinnostuneita eivätkä seuraa tilastoja kuinka sijoittuvat maailma luotonannossa, korruptiossa tai lasten kyvyssä oppia lukemaan ja laskemaan. Luettelemme töitämme kuten laiska luettelee.

Keskeinen elementti suomalaista kansallismaisemaa on luonnollisesti perhe. Väite jonka mukaan familismi olisi Suomessa vähenemässä ja perheen merkitys jotenkin katoamassa on absurdi. Meillä perheeseen ja sukuun liittyvä yhteisöllisyys on niin selvä, ettei sitä tarvitse edes puolustaa siinä määrin kuin siellä, missä väestön valtaisa tiheys vaatii sille sosiaalisia suojia ja siteitä muilta instituutiolta, ei vähiten valtiolta ja kirkolta. Vanhempien ja lasten välinen vuoropuhelu, geneettinen sukulaisuus, on meillä jopa häiritsevän läheinen maan sulkeutuneisuuden seurauksena. Missään ei löydy niin paljon läheisen sukulaisuuden aiheuttamia geneettisiä sairauksia kuin meillä. Pois lukien siniveriset suvut.

Suomalaiset ovat kiinnostuneita itsestään ja juuristaan aivan eri tasolla kuin muut kansakunnat. Matka sille lähteelle, jossa suomalainen löytää omat juurensa on kuin ranskalaisen filosofin ja kirjailijan, lyonilaisen lentäjän St Equperryn hellyttävä satu aikuisille ”Pikku prinssistä” ja muistuttaa Matteuksen evankeliumia. On luovuttava jotta lopulta saavuttaa hakemansa ja kolkuttavalle lopulta avataan. Avain on yksi suomalaisuuden teema siinä missä salainen Sampo. Kansallismaisemaamme kuuluu lukko ja avain. Mutta ei vastausta siihen mihin se on tarkoitettu. Divergoiva savolainen jättää tulkinnan aina kuulijalle. Hämäläinen pyörittää kiveään, savolainen sanoja, kertoo Topelius ja luo yhden uuden suomalaisuuden myytin.

Suomalainen tietää saavansa sen mitä pakenee ja usein juuri lastensa kautta. Suomalaiset ymmärtävät freudilaisella tarinalla aivan muuta kuin mihin Freud alkujaan viittasi. Meillä on tapana kulkea länteen päästäksemme itään ja me tiedämme kuinka onnen saavuttaminen edellyttää sen kätkemistä. Viimeistään marraskuussa me kätkeydymme toisiltamme ja meidät tapaa seuraavan kerran omakotitalomme pihalla vasta toukokuun alkupäivinä. Karhut voivat vapaasti kuljeskella öiseen aikaan ja joskus jopa keskellä päivää pienten kaupunkiemme kaduilla ja toreilla. Uusi tietotekniikka on antanut meille mahdollisuuden hautautua talveksi jopa toimistoissamme omaan sisäiseen virtuaaliverkostoomme, johon kosketuksen saavat vain ani harvat ja valitut huomaamattamme ja perheemme sisällä. Se on suomalaisen ”sisäinen perhe” ja sen vuosituhantinen geneettinen silta ohi kaikkien muiden siltojen. Se on tärkein jään alle piilotettu suomalaisuuden ydin ja kätketty salaisuus. Suomalainen ei koskaan paljasta ”sisäistä perhettään”.

Viides suuri salaisuutemme kumpuaa kalliosta, joka on ikivanha kuin universumin vanhimmat tähdet, mutta kulunut pohjiaan myöten näkyville. Siinä missä oma sielumme on kätketty miljoonien vuosien syvyyteen ulos kaikkien psykiatrien saavuttamattomiin, mahdottomiin ulottuvuuksiin, siinä jääkauden jälkeinen maaperämme on ohut kuin munan kuori ja sen alla on maailman alkuhetkien räjähdys heti jalkojemme alla. Meitä ympäröivät miljoonat ikivanhojen tulivuorien piiput, kimberliitin ja tuhkaksi muuttunen hiilen ja fossiilien jäännökset, timanttien välke. Me emme näe niitä, mutta kaikkialla ne ovat läsnä kuin sielumme voiman imevät mustat aukot. Ne ovat kuin revontulien loimut kettujen häntien huiskiessa tunturien kuvetta.

Yhdeltä suunnalta ne näyttävät kätkevän horisontin ja muuttavan meidät osaksi universumin tuhkaa ja tulikiveä ja toisesta suunnasta me näytämme syntyvän koko ajan uudelleen ja uudelleen. Maapallomme magneettinen keskusta ja napa on aivan kohdallamme ja olemme siitä joko toistaitoisia tai sitten yllätämme itsemme maaniselle agressiolla tai synkkyyden syövereissä itkien itsemme kuiviin.

Suomalaisten laulut eivät ole iloisia Välimeren sonaatteja. Itkuvirsien massa "Lumi tekee enkelin eteiseen" tai "Peltoniemen Hintriikka surumarssii Maria Magdaleenaa". Synkkien ja murheellisten laulujen maassa "Pimeä tie" tarkoittaa mukavaa matkaa. "Täällä Pohjan tähden alla" elämä on yksinäistä ja kukkaset eivät naura, elämän valttikortit on pelattu. "Kun suomalainen kotoansa läksi", jäädä sai julma maa, ja rahakin tulee liian myöhään, kolmannelle linjalle eikä se tee onnelliseksi. Köyhyys on siinä siunaus. Herraviha elää vieläkin ja herrojen kotkotukset on syytä tehdä naurun alaiseksi. "Hopeinen kuu luo meille siltaa", jonka sisältö on mustankipeän ihmisen tuska. Me saunomme itsemme hengiltä ja nautimme jäisestä vedestä kuten masokistinen nauttii. Oma hulluutemme on meistä hilpeän hauskaa ja luova hullus on kylähulluuden innovatiivinen jatke ja osa poikkevuuttamme. Hullus ja nerous ovat meistä sama asia, kunhan ne tuottavat tuskan lisäksi luovan elementin ympäristöömme. Sadomasokisteina olemme arvaamattomia, mutta masokisteina helposti luettavia ja tylsiä. Me hankimme lähestymiskieltoja vaikka odotamme päinvastaista ja jonkun pitäisi uskaltaa meitä lähestyä.

Joidenkin tangojemme synkkä ilottomuus ja niiden hurjuus on yli pahimman ironian ja siitä huolimatta otamme ne tosissamme ja laulamme niitä haudoilla, jotka olemme itse aiheuttaneet, vilpittömästi itkien. Iloonsa juova suomalainen on surkea teeskentelijä. Totuus kääntyy päälaelleen mutta näyttää silti hyvältä. Suomalainen on huono pelaaja ja huono häviäjä. Tuo yhdistelmä on tuhoisa.

Kuudes jäihin piilotettu tarinamme on mystinen satu suomalaisten omasta identiteetistä, joka syntyi 1800-luvun lopulla. Sen tekivät ruotsalaiset suomalaisuusmiehet. Sen imelä kuorrutus kansallisromantiikkaa, jonka tunnemme liiankin hyvin, elää sepitteellisenä jäänä suomalaisuuden virrassa, joka on kuin yhden yön ikäinen hallainen riite eikä kestänyt kansalaissodan pyörteitä. Se oli pakko hyväksyä kun toisen maailmansodan palo iski kasvoillemme ja jouduimme mukaan sellaiseen peliin, joka ei ollut meidän sääntöjämme kunnioittava. Hävisimme sodan mutta voitimme rauhan. Ruotsalaiset suomalaisuusmiehet saivat haluamansa puskurin kohti itää ja Venäjää. Nyt ne tätä maata kadehtivat siinä missä norjalaiset salaa ihailevat. Norjalaiset ymmärtävät ruotsalaisia paremmin suomalaisen kansallismaiseman sisintä. Pääosa Ruotsista on Helsingin eteläpuolelle ja Ruotsin Lappi alkaa Vaasan korkeudelta. Ruotsi on lähempänä Keski-Eurooppaa kuin Norja.

Se ei ollut meille ensimmäinen hävitty sota ja aina me toivomme sen jäävän kohdallamme viimeiseksi. Sen eteen me ponnistelemme ja hyväksymme minkä tahansa tarinan, kertomuksen ja sadun. Kunhan lopputuloksena on rauha ja meidät jätetään sille paikalle koillista Eurooppaa, joka on kotimme. Meitä ei kiinnosta maalasiko Albert Edefelt jään alle kätketyn maisemansa Aleksis Kiven Jukolan portailta tai Harjulan seljänteeltä tai ehkä hieman syrjässä, Pariisin tai Rooman suunnalla, Turkkikin kelpaa ja islam. Taiteilijamme matkasivat mieluummin Italiaan kuin Ranskaan. Jokainen joka on asunut näissä maissa lyhyenkin aikaa, ymmärtää kyllä miksi.

Me kyllä hyväksymme tarinan, kunhan se on riittävän uskottava takamaan meille sellaisen henkisen vapauden ja itsenäisyyden, kohtuullisen vaurauden ja elämän rajaehdot, jonka pragmaattinen ja deterministinen luonnonkansa voi sietää ja ymmärtää äärioloissa. Me hyväksymme sen jos se välttää meidät pilkalta tai tuo paremman tuoton paperillemme tai on kännykän oston arvoinen. Me hyväksymme jopa toisten tuoman kirkon ja uskonnon, kielen ja hilpeän laulun, kunhan se on hyväksi suurelle visiollemme, jonka vain me itse tunnemme ja kätkemme ikiroudan ja jään alle, mustien aukkojen pyörteisiin ja maan magneettikentän vain meille näyttämään revontulten roihuun.

Äärimmäisissä olissa syntyy äärimmäisiä ihmisiä, äärimäinen kansa ja sen synkät laulut, hyvin omaperäinen, jäljittelemätön kansallismaisema.

22.11.2006

Matti Luostarinen