Journal

Kansallismaisema (Juice Leskisen tapaan ja häntä muistellen)
(Kuva no. 235, näppää numeroa saadaksesi esille kollaasin yksityiskohdat)

Lämmin kiitos saamastani palautteesta. Kultuurimaisemat kiinnostaa ja aiheesta oli muutama ammattivalokuvaajan käsitys viimeisessä Suomen Kuvalehdessä. Kuvissa oli ainakin hämärä kuva ladosta, kuva tyypillisestä suomalaisesta läpikulkuliikenteen ostoskeskuksesta, kuva rinteeseen revitystä paikoitusalueesta norjalaisille asuntovaunuille Sallatunturin kupeessa, talvinen metsämaisema hyvin hoidetusta talousmetsästä ja rypäs pientaloja toinen toisessaan kiinni etualalla peltoaukio, johon oli kaavoitettu lisää samanlaisia. Puuttui vain Juice Leskisen kuva. Ilman Leskistä nuo kuvat ehkä olisivat jääneet ottamatta, tulkitsematta.

Mielestäni ihan hyvä otos suomalaista kulttuurimaisemaa vuonna 2006. Ei enää nostalgisia järvenrantamaisemia, ei pittoreskeja kuvia tai yleviä kansallismaisemia Kolin rinteiltä tai Imatran kuivuineista koskista, Lapin romatiikkaa poroineen ja revontulineen. Ne olisi voinut nyt korvata lumitykeillä Levin rinteiltä. Ja Juice Leskisen kuvalla. SE jossa hän kertoo muistuttavansa tänään "itäsuomalaisen pienviljelijän emäntää". Yhtä hyvin hän olisi voinut kertoa muistuttavansa Eino Leinoa ennen tämän kuolemaa.

Miksi Juice Leskisen tarina muistutta Eino Leinon tarinaa tai aiemmin kuvamaani Vincen van Goghin tai Paul Gauguinin maisemaa? Miksi Juice Leskisen maisema on suomalainen kulttuurimaisema? Miksi Juice onnistuu siinä missä tuhannet muut epäonnistuvat. Miksi van Gogh tekee saman? Mikä yhdistää ajattelussamme luovuuden ja innovaation, nerouden ja tuskan toisiinsa? Miksi määrittelemme nerouden usein tuskan kautta ja liitämme sen kuluttavaan elämäntapaan ja boheemiin persoonallisuuteen? Teemmekö nerot itse eristämällä heidät yksinäisyyten vai onko nerouden ehtona sellainen luovuus, joka määritellään kehäpäätelmin, eikä siihen riitä esim. poikkevan korkea äylykkyys ja huikeat lahjat saati kaiken tasapäistävä sosiaalinen mentaaliäly ja sosiaalisen eläimen taipumus hakea residuaalien ja poikkeavuuksien sijasta suuria massoja ja näiden hyväksyntää.

Yksin kasvavat puut tahtovat kasvaa suuriksi jos nyt ylipäätään kasvavat lainkaan. Viisaan ihmisen kohtalo on lopulta yksinäisyys eikä hän sitä murehdi eikä siitä valita. Vai olisiko Juice Leskinen, Jean Sibelius voinut tehdä musiikkinsa tiimissä? Minulla on vahva epäily tiimityön mahdollisuuksista silloin kun kyseessä on nerous sellaisena kuin miten sen määrittelemme tai ymmärrämme sosiaalisena ilmiönä tai tuotteena.

Pyytäisin nyt pientä palvelusta. Se tulee tutkimukselliseen käyttöön.

Olisiko mahdollista että lukisit uudelleen edellisen viikon tekstin "kulttuurimaisemat" ja pyrkisit sen jälkeen hahmottamaan millainen "oikea" suomalainen kulttuurimaisema kuuluisi olla lukemasi pohjalta. Teksti on ikään kuin hyvin väljä käsikirjoitus. Sinun tehtävä on sitä hyödyntäen rakentaa oma näkemyksesi. Klusteritaiteen keinoin ja materiaalein, jotka itse katsot tuohon maisemaan kuuluvan. Toteutustapa on aivan vapaa. Luovuuttasi ei rajoiteta mitenkään. Kunhan et yritä olla van Gogh tai Juice. Ei se onnistu. Neroutta sellaisena ilmiönä kuin miten sen määrittelemme, ei voi jäljitellä onnistuneesti. Uuden tien avaajia on aina vain yksi. Mikään jengi ei siinä auta eikä pelasta, elämästä ei selviä hengissä. Syntyminen tänne ajalliseen on aina kuolemantuomio. Luokittelemme neromme tavalla, jossa taustalla on tapa suhtautua tähän kuolematuomioon ja hakea siitä ulos umpihangessa uutta jälkeä tuottaen. Uusi latu ei ole pelastus, mutta se voi meitä lohduttaa. Oli kyseessä sitten tieteen tai taiteen monet ilmenemismuodot ja kykymme ottaa ne vastaan tai hylätä ne. Juice tunsi hyvin kansallisen maisemamme ja osasi soittaa sen synkkiä säveliä rehellisesti kiertelemättä. Kuvataiteissa siinä ovat onnistuneet parhaiten symbolistit Hugo Simbergin johdolla. Hallan ja kuoleman kesyttäminen, haavoittunut enkeli ja kuoleman puutarha ovat suomalaista sielunmaisemaa. Tässä Juice oli vanhan tradition jatkaja.

Voin vakuuttaa ettei tehtävä ole helppo. Siirto verbaalista kohti visuaalista on vaikeampaa kuin päinvastoin. Elokuvat tehdään kuitenkin juuri niin. Siksi niin moni jo lukemamme romaani elokuvasovituksena vaikuttaa vähän tylsältä. Oma huikea mielikuvituksemme on aina vähän "parempi" kuin ohjaajan tarjoama. Elokuva on vähän liian"lyhyt" ja liian "pieni". Kuten elämä itse. Näin myös Juicen, van Goghin, meidän kaikkien. Meillä on pääsääntöisesti kahdenlaisia kansallismaisemamme tulkkeja. On kalle päätaloja ja markku pölösiä ja sitten zacharias topeliuksia sekä toivo särkkiä. On sibeliuksia ja runebergeja sekä monosia ja linnoja. Muutos ja vaihettuminen ei ole ollut koskaan kategorinen vaan asteittainen eikä koskaan vailla paradigmaista evoluutiota. Elitistinen ja kansakulttuuri ovat aina muodostaneet sellaisen vuoropuhelun, jossa tilaa on ollut luovalle prosessille. Juice oli loukkaantunut, kun hänet oli rinnastettu Sibeliukseen käyttäen hänen etunimeään. Juice oli kansallinen "brändi", mutta toisessa merkityksessä kuin Sibelius.

Itse olen työn jo tehnyt ja verbaalinen osa tuli sen jälkeen. Toimin aina tässä järjestyksessä. Annan piilotajunnan työskennellä ensin vapaasti ja kahlitsen sen loogiseen järjestykseen vasta sen jälkeen. Toinen tapa olisi mielestäni ihmisluonnolle ja siten luovuudelle, innovaation rakentelulle ja syntytavalle virheellinen ja väärässä järjestyksessä syntyvä. Kielen heuristinen rakenne ja tapa kahlita ei salli vapaata reflektiota. Se ei voi koskaan mennä yli tai ohi tulkitsijansa tavan ottaa käsite vastaan. Se on aina sidottu tulkitsijan viitekehikkoon, kieleen. Niinpä kerran sanottu on jo tehty. Valitettavasti. Toisin toimien syntyy vain alkoholisteja. Nerouden ja luovuuden sekä päihteiden välinen symbioosi syntyy usein tästä. Ei pelkästään ehdollistetuista reflekseistä ja narsistisesta persoonallisuudesta.

Yhteiskunta voi tuotaa uutta vain kultuurinsa, taiteen kautta. Tämän oivaltaminen veisi talouttamme huikeasti eteenpäin ja avaisi ovia parempaan tulevaisuuteen. Elämä sanojen vankina vie samalla kohti konvergoivaa ja pragmaattista maailmaa sekä käsitteenmuodostusta. Sen vankina elävät ovat aina "kiusattuja" ja ainut keino avata tämä solmu ovat päihteet. Tulisiko päihteet jopa näyttää suomalaisessa sielunmaisemassa? Onko suomalainen sittenkin niin heikoilla ja reppana?

Kuvan ja musiikin kanssa on toisin, samoin tanssin. Me teimme kuvia ja liikuimme rytmisesti, rakensimme musiikkia jo paljon ennen kuin kykyenimme puhumaan ja tuottamaan kieltä. Kielen tallentaminen on jo hyvin myöhäsyntyinen osa ihmisenä olemista, kultuurimaisemaamme. Tuossa vaiheessa aloimme erkaantua luonnosta, luonnonmaisemasta. Me toki ymmärrämme sen, mutta emme tajua sen merkitystä. Me emme ymmärrä mihin tarvitsemme päihteitä.

Tätä rajaa me emme voi ylittää. Varhain kielen ja lukemisen oppineen Juice Leskisen tuskainen maailma oli ponnistelua tämän tosiasian välimaastossa. Sen minkä musiikki vapautti, sen sanat jälleen kahlitsivat. Tuota gordionin solmua alkoholi ei avannut. Monella tavalla lahjakas jää lopulta kielensä vangiksi. Se on ihmisenä syntymisen kirous tai siunaus. Kuinka vaan. Fyysikko joka menettää sairautensa seurauksena kyvyn puhua edistyy moniulotteisessa maailmassa nopeammin kuin kielellisesti lahjakkaat kollegansa. Hinta vaan on inhimillisiä kärsimyksiä ja menetyksiä tulkiten kohtuuton. Globaalille maailmalle se taas voi olla suuri siunaus.

Me voimme vain kiittää nerojamme siitä että nämä kykenivät sietämään niin paljon tuskaa.

On valtava ero ymmärtää ja rakentaa siitä sepitteellinen tarina tai teoria ja elää se ja olla osa sisäsyntyistä, luontoa ja sen sisintä. Ei vain osa kulisseja tai katsomossa, elokuvaa ohjaten. Oli se vaikka kuinka tosi-TV. Tässä tarkoituksessa blogi eroaa päivälehdestä. Tosielämän reaalimaailma on eri asia kuin sen myöhempi kirjaaminen tarinaksi tehden siitä uutinen.

Odotan vastauksia. Onnea matkalle.

Matti Luostarinen
29.11.2006