Journal

Innovaatiot voidaan jakaa innovaatiotutkimuksen näkökulmasta typologioihin, jotka palvelevat myös maaseutu- kaupunkivastakkainasettelua. Usein kyseessä on aika- ja tila-aspekti, innovaation leviäminen (diffuusio) tai Schumpterin alunperin esittämä luokitus (lähteet ks. Luostarinen 2005). Tällöin innovaatiot jaetaan esim. teknologisiin innovaatioihin, hallinnollisiin tai organisatorisiin innovaatioihin ja markkinainnovaatioihin. Eri kulttuureissa innovaatiolla ymmärretään hyvinkin erilaisia asioista ja omassamme lähinnä taloutta palvelia tuotteita tai prosesseja, usein myös diffuusiota ja oppimistapahtumia. Alunperin innovaatio on ollut kuitenkin käsitteenä oleellisesti laajempi ja pitää sisällään myös kulttuuriset ja symboli-innovaatiot.

Kapemmassa merkityksessä (esim Alarinta 1998, Harisalo 1984) innovaatioissa on eritelty Clar & Stautonia (1989) mukaillen (ks. Luostarinen 2005, lähteet) tietellisteknisen merkityksen mukaan perus- tai radikaali-innovaatiot sekä sovelletut tai vähittäisinnovaatiot. Näistä maaseutuun liitetä helposti jälkimmäiset. Toiseksi hyödynnetävän tiedon tai taidon mukaan voidaan puhua teknologiseen kehitykseen perustuvasta tai tarjotalähtöisestä innovaatiosta sekä markkinoiden vetoon perustuvasta innovaatiosta.

Maaseutu koetaan usein tuotantoalueena ja kaupunki taas jälkimmäisen innovaation prosessoijana. Muodikkaampaa on ollut puhua kulutuksesta innovaation lähtökohtana.

Kolmanneksi innovaatiot voidaan jakaa liiketaloudellisen merkityksen mukaan, jolloin voidaan mainita esim. tuotantojärjestemiä koskevat innovaatiot ja autonomiset innovaatiot. Systemaattisempaa työtä on tehty edellisten kohdalla mutta molempia suosii perinteisessä ajattelussa urbaani ympäristö tai ainakin taajamoitunut ja tiheä asutus.

Neljäntenä jakotapana voisi olla kohteen mukainen innovaatio, jolloin puhumme tuoteinnovaatioista, prosessi-innovaatioista, organisatorisista innovaatioista tai vaikkapa markkina- tai markkinointi-innovaatioista. Nykykäsityksen mukaan näillä ei ole erityistä kaupunkiin tai maaseutuun sidottavaa toimintalogiikkaa.

Viides luokitustapa olisi syntyprosessin mukainen ja tällöin oleellista olisi innovaation jatkuvuus, ajoittaiset innovaatiot, iteratiiviset prosessit ja innovaation tietoinen kehittäminen. Syntyprosessi suosii lähinnä alueen taloushistoriaa, toimintaympäristön logiikkaa, verkostojen ja etenkin klusterien toimivuutta. Joskus kyseessä voi olla myös hiljainen tieto, sosiaalinen pääoma ja alueellinen "muisti" (ks. käsitteet)

Innovaation diffuusiossa kyse on muutoksesta, viestintäprosesseista ja omaksumisesta klassisen Hägestarandin tai Rogersin mallien mukaan (lähteet ks. Luostarinen 2005). Perusmalleja ovat S-käyrä, hierarkiamalli, kaskadidiffuusio, naapuruusefektit ja epidemiamallit sekä näiden alueelliset sovellukset. Näistä maaseudun ja kaupungin vuorovaikutuksen näkökulmasta tärkein on keskus- ja vaikutusaluejärjestelmämallit sekä hierarkiamallit. Viestintä- ja kommunikatomallit sekä nykyinen informaatioyhteiskunta vei mallit uuden kriittisen tarkastelun kohteeksi.

Innovaation diffuusioon liitetään nykyisin samoja elementtejä kuin itse innovaation syntyyn. Nykyinen viestintä ja sen vastaaonotto on oleellisesti monivivahteisempi tapahtuma kuin mitä perinteinen diffuusiomalli oletti. Lisäksi tärkeitä ovat ne olosuhteet ja toimintaympäristöt, joissa diffuusio tapahtuu. Kyseessä ei ole yksiselitteinen viestintätapahtuma lähteeltä vastanottajalle. Esimerkkinä viruksen leviäminen ei ole tiedon, taidon tai vaikkapa musiikin ja visuaalisesti vastaanotetun viestin leviämistä, omaksumista ja ymmärtämistä sekä sen muokkaamista ja käsittelyä.

Tärkeämpää kuin luokitella "alueita" (regionalismi) on luokitella innovaatioita, niiden tyyppejä ja kyky vastaanottaa niitä. Se miltä tasolta innovaatio otetaan vastaan ratkaisee prosessin, jolla ko. innovaatio kyetään saavuttamaan. Tässä apuna käytetään tiimejä, verkostoja, klustereita jne. Spatiaalisena yksikkönä voi olla yhtä hyvin kaupunki kuin maaseutumainen ympärstö. Alueet eivät innovoi vaan verkostot, klusterit ja niiden yhteiset toimijat. Sosiaalinen pääoma on näiden yhteistä vyuorovaukutusta ja mahdollisesti joskus myös alueellista muistia. Pääsääntöisesti innovaatitoiminassa "löydetään", ei keksitä. Newton ja Eistein eivät keksineet luonnonlakeja vaan löysivät ne. Pääsääntöisesti innovaatio on jo olemassa ja globaalisti läsnä missä tahansa samanaikaisesti.

Suomessa maaseutuyritysten innovaatioprosessia ovat käsitelleet mm. Esa Storhammar ja Seija Virkkala (2003) (lähteet ks. Luostarinen 2004). Tutkimuksessa maaseutu on jaettu neljään perinteiseen vuorovaikutusmalliin.

Ensimmäisessä ns. jäännösmallissa maaseudulla ei ole itseisarvoa innovaatioiden tuottajana. Tässä mallissa kaupungit nähdään innovaatioiden tuottajan ja maaseutu on niiden vataanottaja. Innovaatio edellyttää mallin mukaan tiheää vuorovaikutusta. Maaseutua voidaa kehittää vain lisäämällä innovaatiotoimintaa taajamissa, josta ne leviävät myöhemmin myös maaseudulle. Kiintoisaa tämän malin kohdalla on että päääosa teknologiakeskuksista ja tiedepuistoista on syntynyt jo ueamman vuosikymmenen ajan joko pieniin taajamiin tai maaseudulle. Malli on syntynyt alunperin hiararkisista rakenteista ja ajatuksesta, jossa innovaatio leviää maaseudulle pääkaupunkiseuduilta ja metropoleista hierarkisesti portaittain suodattuen. Kyseessä ovat 1800-luvun keskus-periferiamallit ja vaikutusaluejärjestelmät. Osa näistä malleista syntyi jo 1600-luvulla ja useimmat niistä ovat analogioita luonnontieteen historiaan (esim. Newton ja painovoimamalli, gravitaatio)

Kahtiajakautumismallissa on kaksi näkökulmaa: konsensusnäkökulma ja riippuvuusnäkökulma. Edellisessä korostetaan perinteistä työnjaon näkökulmaa ja funktionalismia. Maaseutu nähdään maahan sidottujen areaalisten elinkeinojen toimijana ja kaupunki lokaalisten elinkeinojen sijantipaikkana. Malli on vanhahtava ja sen taustalla on ajatus maaseudusta luonnonvarojen tuottajana ja kaupungista jalostajana ja palvelujen tuottajana. Innovaatiotkin tämä alun perin 1800-luvulta oleva malli jakaa maaseudun ja kaupungin innovaatiohin.

Riippuvuusnäkökulma korostaa tässä mallissa konflikiteoriota ja kahden saarekkeen välinen vuorovaikutus on dikotominen myös luokarajoineen ja sosiaalista eriarvoisuutta korostava. Sama ilmiö löytyy perinteisistä keskus- ja vaikutusalueteorioista, joissa yhtymäkohtia on haettu kolonialismin tai imperialimin toimintaperiaatteisiin. Vuorovaikutus syntyy ja kehittyy keskuksen ehdoilla sekä kehittyy periferian kustannuksella. Innovaatioprosesseissa löytyvät haikosti innovatiiviset alihankintasuhteet, innovatiivisten ja osaavien poismuutto sekä horisontaalisen liittoutumisen esto keskusten varjellessa omia periferioitaan, emämaan omia siirtomaitaan.

Jatkuvuusmallissa kaupunki ja maaseutu kuvataan samalla jatkuvasti muttuvalla janalla. Innovaatiotoiminta ja mm. tutkimus kohdistuu kuitenkin janan kaupungin puoleiseen päähän. Huomio kiinnittyy yksittäisiin toimintoihin, joista tärkeimmät suuntautuvat kaupungista maaseudulle. Koulutus, televiestintä ja palvelut ovat tällaisia innovaatioprosessin käynnistymiselle välttämättömiä tarpeita. Jatkuvuusnmalli ei tuo uutta kahteen edelliseen. Nykyinen aluepoliittinen keskustelumme (kuntauudistus) on osa tätä mallia.

Sekoitusmalissa kaupunkia ja maaseutua ei edes pyritä erottamaan innovaatioiden näkökulmasta. Olennaista ei ole sijainti vaan innovaatioiden kilpailukyky. Itse ehdot innovaatioiden synnylle olisivat informaatioyhteiskunnan ympäristössä (JIT,JIP) samat riippumatta fyysisestä ympäristöstä. Vain eräänlainen "innovaatioprofiili" voisi rippua alueen elinkeino- ja toimialarakenteesta.

Malli korostaa maaseudun toimintaympäristön mosaiikkia ja on lähinnä nykyistä käsitystä globaalista toimintaympäristöstämme. Edelleisessä lähtökohtana taas oli toiminnat ja niiden jakautuminen, ei niinkään toiminaympäristön kehittäminen sinänsä. Muiden mallien kohdalla maaseutua voidaan kehittää vain joko riippuvuuden murtamisella (emansipaatio), kokonaan uusilla elinkeinoilla tai prosessi-innovaatioilla (Niche-tuotanto) tai keskittymällä yksinomaan innovaatioiden leviämisen soveltamiseen lisäten panoksia taajamiin. Tämä tie on ilmeisesti käyty jo loppuun.

Matti Luostarinen
26.05.2006

Mitkä ovat Lordin vahvuudet toteuttaa Suomen innovaatiopolitiikkaa? Millaisia vahvuuksia Suomi antaa Lordille, jotka on syytä muistaa jo aivan yleisellä tasolla?

Jakaisin nämä vahvuudet kuuteen pääluokkaan.

Ensinnäkin innovaatiopolitiikka tuli Suomeen hyvin myöhään ja jälkiomasujalle tyypilliseen tapaan kopioiden. Kyseessä oli siis innovaation leviäminen, diffuusio. Lordin on syytä tietää mistä tämä prosessi alunperin sai alkunsa, millaisia eroja sillä on globaalissa maailmassamme ja mistä erot syntyivät. Lordin on syytä tietää myös innovaation olevan käsitteenä hyvin moniarvoinen ja että eri kultuurit ymmärtävät sillä ei asioita. Lordin maailmanvalloitus ja kulttuurivienti innovaatioprosessina on kansallisesti uusi ilmiö aiemmin kohtuullisen kapea-alaisen kulttuurivientimme kohdalla. Lordin on syytä opiskella hieman tieteellisteknistä innovaatiokäsitteistöä ennen kuin prosessi avautuu. Suomen kohdalla tarkastelussa ei tarvitse mennä kuitenkaan 1970-lukua kauemmas, jolloin tietoinen innovaatiopolitiikka ja sen historia tulee käsitellyksi.

Ensimmäisenä mainitsin Suomen kohdalla instituutioiden korvautumisen yksilöiden ratkaisulla. Individualismi on Suomeen sopiva käsite ja ajan henki suosii sitä juuri nyt. Lordi edustaa kohtuullisen yksilöllistä tapaa esiintyä euroviisujen estradilla. Suomi esiintyi ensimmäisen kerran tavalla, jota voisi pitää plagioinnin sijasta innovatiivisena. Suomalainen individualismi ei ole äänten kosiskelua, jolloin yksilölliset erot ja innovaatioprosessit voivat päästä näkyville. Aika suosi myös Lordia. Sen musiikki ei ollut vain marginaalien alakultturia vaan laajemmin jo hyväksyttyä musiikkimakua etenkin nopeaan äänestämiseen kykenevien nuorten kohdalla.

Toisena toisin esille suomalaisten maailmankuvan ja etenkin pragmatismin. Visio paremmasta huomisesta innotti myös Lordia rovaniemeläisenä yhtyeenä. Tieteellinen maailmankuva edisti Lordin evolutionaarista ajattelua ja loogista, määrätietoista, pragmaattista toimintaa. Se sopi myös uusien innovaatioiden vastaanottoon ja siirtoon jopa puhtaasti teknisinä sovelluksina. Ilman niitä Lordi olisi plagioinut vääriä innovaatioita tai jättänyt ne kokonaan esityksensä ulkopuolelle. Tällöin Lordi ei olisi erottunut edukseen muusta massasta.

Kolmantena Lordia auttoi kansakunnan yhteisen edun ja sosiaalisen muistin pitkä ja traumoja täynnä oleva yhteisöllinen muisti - kollektiivinen vaatimus ja solidaarisuus. Euroviisujen kohdalla kollektiivinen muisti oli johtanut euroviisukertomukseen ikuisesta häpeästä. Siitä oli tullut menneisyyden luuseri-Suomen trauma, rituaali ja symbolisen pääoman kerääjä. Huonosta menetyksestä oli tullut jo itse itseään ruokkiva, yhteisyyttä luova kertomus. Oli aika kuitenkin muutta tämä innovaatio-Suomen häpeä, jossa auttoi kansainväliseen kelkkaan jo pässeett HIM, The Rasmus, Nightwish ja monet muut populaarimusiikin osaajat. Ilmiön eteen oli tehty tietoista työtä tavoitteena kulttuuriklusterin menestys. Läpimurtoa odotettiin minä hetkenä hyvänsä.

Neljäntenä Lordia auttoi suomalaisille tyypillinen tapa pyrkiä havaitsemaan oleellinen ja ongelman ratkaisemiseen vaadittavat välineet - pragmaatinen käsitteenmuodostus ja järjestelmällinen tiedonkeruu (pragmatisimi ks. käsitteet). Tässä Lordi oli oleellisesti edellä kilpailijoitaan, jotka hajoittivat omat äänestäjänsä hakemalla tietoa yhtäällä oikein mutta kaiken aikaa saman (tosin suuren) kuluttajasegmentin suunnalta. Tuotteena Lordi osasi fokusoida paremmin sille kuluttajajoukolle, joka on kyvykäs myös äänestämään kymmenen minuutin aikana tarvittaessa myös verkostona ja yli rajojen. Kyseessä oli normaali verkostotumiseen liityvä ilmiö, jonka suomalaiset hallisivat täydellisesti. Informaatioyhteiskunnan kärkimaa ei voi hävitä häpeällisesti tällaisessa äänestyksessä, jota kilpailussa käytetiin.

Viidentenä vahvuutena mainitsisin vahvasti kansalliset näkökulmat, kulttuurisesti homogeeniset ryhmäsidokset - verkostotalouden ja klusterit. Lordi sai jo Suomessa aikaan äänivyöryn, joka selittyi viime hetken kirillä vaiheessa, jolloin äänestettiin sähköisesti. Lordi hallitsi verkostotalouden edut. Lordi oli samalla osa klusteria, joka leviää klueteritaiteen nimellä globaalisti maailmalla (cluster art ks Google, käsitteet). Leviäminen on tapahtunut parin vuoden takaisesta muutamasta maininnasta tämän päivän yli 20 miljoonaan mainintaan (Google). Innovaation diffusiona prosessi on ollut eksponentiaalista. Lordi kykeni yhdistämään vahvasti kansallisen näkökulman omalle taiteelleen tyypiliseen homogeeniseen ryhymäsidokseen. Moni pitää tätä ehkä tärkeimpänä Lordin tapauksessa.

Viimeisenä kuudentena mainitsisin vielä luokkarajat ja selviytymiskeinomme vaikeissa oloissa, joissa innovaatiprosessit usein syntyvät, otetaan vastaan - determinismin ja hyvionvointivaltiomme perinteiset opit. Lordin menestymistä auttoi rovaniemeläisyys, vaikeat olot ja kyky hakeutua kahden populaarikulttuurin välimaastoon. Tieteessä ja kulttuurissa yleensä, sen klustereissa innovaatiprosessit ja läpimurto tapahtuvat yleensäkin juuri tässä ympäristössä. Lordin oma maailmankuva oli perisuomalainen, determinismiä korostava ja nyt se oli vahvuus, jolla kohtuullisen pitkä uurastus palkittiin. Jatko on Lordille diffusisten prosessien ymmärtämistä ja soveltamista mutta kansakunnalle luonollisesti uusien kultturi-innovaatioiden jatkuvaa rakentamista. Ei pelkkää inovaatioiden vastaanottamista, diffuusion hyväksymistä ja imitonitia. Sen aika on nyt lopullisesti ohi. Tämä oli Lordin suurin opetus kansakunnalle ja sen kollektiiviselle muistille (Sosiaalinen muisti, -pääoma, alueellinen muisti, ks. käsiteet)

Matti Luostarinen
24.06.2006

Verkostot ratkaisivat viisuvoiton

Janne Mäkelä kirjoittaa Helsingin Sanomissa (23.05.06) kuinka "Hard Roch Hallelujah" oli jäähyväisviisu luuseri-Suomelle. Viisuhistorian 40 vuosikymmentä jatkunut tappiollinen sarja oli muodostanut jo yhtenäisyyttä luoneen kertomuksen. Tappiohin oli helppo samaistua ja hyväksyä viisuhäpeä. Ryhmät, yhteisöt ja alueet tuottavat kollektiivista identiteettiä ja sitä ilmaistaan erilaisilla käytännöillä ja symboleilla. Mielikuva yhteisestä yhteisöstä syntyy, kun rakennetaan kertomuksia ja tarinoita yhteisistä yhteisöistä ja alueista. Yhteinen viisuhistoria oli kansakunnan yhteistä häpeää joka muuttui rituaaliksi. Alueelliset henget (spatial identity) ja sosiaaliset muistit ovat tätä samaa perustaa. Huono menestys toistuvasti on kertomus, joka luo yhteisyyttä ja yhteisyys turvallisuutta. Oman huonon menestyksen ja epäonnistumiset oli mahdollista projisoida yhteisön kehnouteen ja päinvastoin. Näin menestys ruokkii voittajia ja epäonni seuraa samana kaavan mukaan.

Forssalaiset kutsuvat omaa epäonneaan ja jatkuvaa tappioden kierrettä "helvetin tulirotkoksi" jne. Alunperin taustalla on ollut naistyövaltainen kutomateollisuus ja pihtisynnytyksellä syntynyt yhdyskunta sekä sen toistuvat vaikeudet ilman "oikeaa" kaupungin lokaalista sijaintia ja olemasaolon oikeutusta. Sellaisen on miltei mahdotonta saada infrastruktuuriaan kuntoon ja talouttaan pelaamaan.

Mitä tapahtuu kun onni kääntyy eikä yhteisöllisyys perustukaan enää huonoon viisuhistoriaan. Tai kiekkoilijat voittavat yhtenään mitaleja? Forssa alkaa menestyä eikä voi enää haukkua heikkoja päättäjiään Forssan lehdessä?

Voiton myötä suomalaiset voivat kansallistaa monikulttuurisen hevy -musiikin aivan kuten tangon aikanaan. Innovaation omaksujasta tulee kulttuuristen innovaatioiden kohdalla pääsääntöisesti niiden tekijöitä etenkin jälkiomaksujina. Sama koskee alueita ja paikallisia yhteisöjä. Tappiollisen kulttuurin hyväksyneet jälkiomaksujat tulevat mukaan aikanaan ja voitot alkavat kertautua. Demokratia edellyttää enemmistön tukea ja myös jälkiomaksujia.

Mäkelän mukaan ilmiö johtaa vaihtoehtoisena lajityyppinä ja alakulttuurina esiintyneen metallimusiikin joutumista musiikkigenrenä tango- ja humppakansan myötä tuuliajolle. Vastaavasti Forssassassa paikallisesti uuden linjan valitseva lehti joutuisi puristukseen muiden suurempien maakuntalehtien paineessa. Negaatioista elänyt kaupunki ei lukisi positiivisen kehityksen käynnistyessä vanhaa valtamediaansa. Lordista tulisi salonkikelpoinen ja periaatteensa myynyt kavaltaja sekä Forssasta niin ikään kansallinen tai kansainvälinen kulttuurikeskus. Mäkelän mukaan fanit eivät ottaisi tätä myöhemmin hyvänä uutisena. Eivät forssalaisetkaan välttämättä pidä kulttuurikaupuninsa maineesta saati yliopistoista. Forssan tapauksessa ainakin osa äänestäisi uudella tavalla, sisäänmuuttajat eivät ymmärtäisi vanhaa ja valittavaa virttä. Mäkelä alustaa näin perisuomalaista kateutta ja sen voimaa.

Tätä samaa keskustelua käytiin sähköisissä verkoissa ympäri Eurooppaa viisuyönä. Nämä verkostot ratkaisivat Lordin voiton. Ei niinkään Lordin parodioiva musiikki ja sen asettuminen kahden populaarimusiikin välimaastoon, kuten Lordi itsekin on todennut. Tieteessä välimaasto on usein innovaatioiden tärkein lähde ja läpimurron väline. Lordi toimi tieteellisen täsmällisesti. Forssa (alueet) toimivat aniharvoin tieteellisen täsmällisesti. Alueella asuvilla ihmisillä on eroavia intressejä ja kunnilla monenlaista vallankäytön muotoa.

Innovaatioprosessissa marginaalissa elävät uuden musiikin tuottajat eivät poikkea muusta esim. teknisestä innovaatiosta. Sen "marginaalit" synnyttävät koko ajan uutta ja tässä tapauksessa äänestäjille, jotka olivat poikkeuksellisen nopeasti reagoivia. Oli äänestettävä nopeasti kymmenen minuutin aikana verkostot mobilisoiden. Näiden verkostojen vierailu viisuohjelman äänestyksessä teki Lordista sankarin. Ännestys poikkesi oleellisesti niistä vuosikymmenistä, jolloin ratkaisun tekivät kansalliset "raadit". Niiden käyttäytyminen muistutti EU:n parlamenttia. Suomessa vuoroin tango- ja humppakansan makua tai pouplaarikultturin eliitin arvoja ja konventiota. Sen seuraus ei voinutkaan olla muu kuin kansallinen häpeä.

Lordin voitto ei johda hevyn monialaisen musiikin ajautumista kriisiin, päinvastoin. Kyse ei ole nytkään enää vaihtoehtoisista lajityypeistä saati alakulttuureista kuin normaalista innovaation synnystä, kehittymisestä ja leviämisestä. Alakulttuuri ei voi voitta euroviisuja ja vielä sen historian suurimalla marginaalilla. Tässä Mäkelä on täysin väärässä. Kyseessä on jo hyvinkin myöhäinen ja kauan levinnyt musiikkimaku. Tässä tapauksessa myös aivan uusi tapa meille äänestää ja mobilisoida verkostot Lordin taakse. Verkostojen ulkopuolella oli odotetustikin Monacon ruhtinaskunnan vanhukset ja Albania. Välineet ja musiikkimaksu eivät siellä menneet yksiin muun Euroopan kanssa.

Forssalaiset sen sijaan olisivat hyvinkin saattaneet äänestää Lordin voittajaksi myös jo kotimaan karsinnassa. Nuorten kyky operoida ja hyväksyä innovaatioita Forssassa on epäilemättä hyvää hämäläistä tasoa. On muistettava että Lordin voitto oli samalla nuoren informaatioyhteiskunnan sukupolven voitto suuresta ikäluokasta ja sen viisuhupailusta. Se oli kai suurin shokki koko tapahtumassa. Vallan vaihtuminen tietoyhteiskunnan osaajille. Verkostoja ei voi manipuloida, ei lahjoa, ei palkita poliittisin viroin.

Miten tämä prosessi vaikutti sitten viisuhistoriamme jälkiomaksujiin ja niihin ikäluokkiin, joiden kohdalla hevy musiikkina oli alunperinkin mahdotonta ja jotka äänestivät tangoa ja tähtitanssijaa. Siis siihen sukupolveen, jota kutsutaan jääkiekkopiireissä "sekava tilanne Suomen maalilla -sukupolveksi" erona "se on siellä" -sukupolveen. Edellinen sukupolvi koki tappiot Neuvostoliitolle luvuin 12-0 ja jälkimmäinen voitot Venäjästä ihmettelemättä lainkaan. Edellinen seurasi Juha Jokisen anteeksipyytelevää selostusta ja jälkimmäinen Mertarantaa.

On luonnollista että nämä "hävityn sodan" sukupolvet hyväksyvät menestyksen hieman hämillään. He eivät tiedä tai ymmärrä miksi " meitä" äänestettiin ja kuka sen teki. Hevy musiikkia nämä eivät ala harrastaa sen enempää kuin kiekkovoitosta innostuneet vanhenevat ihmiset alkaisivat jääharjoitukset. Jälkiomaksujat ovat aina etääntyneet innovaatioaallon kärjestä ja nykyisin tämä kärki ei edes seuraa paperimediaa. Paperijutut ovat sisällöltäänkin erilaisia kuin sähköiset. Jokaiselle on tarjottava jotakin vaikka tarjoaja olisi sama media.

Jälkiomaksujille voitto ja mukanaolo on tärkeämpää kuin substanssi - hevy musiikin sisältö. Oleellista on olla mukana juhlassa, jonka kulttuurivientiä tämä voitto voi edistää oleellisesti laajemmin kuin mitä nyt on vielä Suomessa ehkä pohdittu. Lordin omassa viennissä "naamiot" eivät ole yhtään sen oudompia kuin vaikkapa tohtorikaronkan hassut hatut ja miekat tai mikä tahansa klusteritaiteen (Cluster Art) elementtejä yhdistävä osaaminen tai oopperassa tapaamamme konvention merkit. Tässä Lordi on ammattilainen, jonka harkintakykyyn voimme luottaa ja joka ei pettänyt kisassa minkään osaamisen alueella. Se on vähintä mitä innovaatiokansan kärkiosaajat voivat tehdä ja Rovaniemellä oppia. Siperia opettaa. Tässä nykynuoriso on paljon edellä niitä, joita jatkuva ja paisuva tietomäärä ei ole tehnyt tuskaiseksi. Tämä suuren ikäluokan olisi syytä oppia ja nähdä voitto heitä tuskaisamman ja työläämmän nuoruuden eläneen sukupolven tuotteena. Tieto todellakin lisää tuskaa ja kilpailu on nyt oleellisesti ankarampaa kuin sotavuosina syntynetitten kohdalla. Yliopistoon ei mennä humaltumaan muusta kuin tiedosta ja edessä on pätkätöiden arki tohtoreillakin. Tästä huolimatta malja Lordille.

Matti Luostarinen
23-05.2006

Bertol Brechtin näytelmässä Galileon elämästä näyttelijä lausuu "kuinka onneton on maa, jolla ei ole sankareita". Tähän Galileo vastaa: "Ei, onneton on maa, joka tarvitsee sankareita". Koulumnissaan Snellmannista "sankarin" 200-vuotispäivänä (HS 12.5) Max Jakobson lopettaa kuinka "Suomi kuuluu nykyään niihin onnellisiin maihin, jotka eivät tarvitse sankareita".

Viikonvaihteessa Suomi juhli Lordia, euroviisuvoittoa ja jääkiekkoilijoita. Oikeammin jääkiekkoilijatkin juhlivat nyt Lordia. Jääkiekko viihteenä jäi kulttuuriviihteen alle. Oikeastaan ne olivat nyt sama asia ja samaa kulttuurin klusteria vientituotteinamme. Huomenna juhlimme jo jalkapalloa. Jari Sarasvuo kirjoittaa kuinka olemme oman itsemme sankareita - sisäisiä sankareita. Huippuosaajat ja osaamiskeskukset tavoittelevat tieteen sankareita. Kilpailu on niin armotonta sankaruudesta, että sekä urheilu, tiede ja taide käyvät välillä "harmaalla vyöhykkeellä". Sankareita ovat optiomiljonäärit ja yritysjohtajat. Poliitikkokin haluaísi osansa sankaruudesta lainsäädäntötyössä. Sankaruus on aikamme suurin myytti ja kaiken peittävä sumuverho. Max Jakobson ei voisi olla enää enemmän väärässä. Yritysjohtajana Ollila puhuu tässä yhteydessä riskinotosta. Sankari on riskin ottava innovaattori ja edelläkulkija, johon me muut saamme samaistua tai projisoida arkielämäämme. Se on harmitonta eikä siinä ole mitään halveksittavaa. Kyse ei ole heikosta itsetunnosta vaan geeneistämme tai meemeistä. Riippuen onko näkökulma biologin vai sosiologin. Ei kateudesta vaan pelosta kun sankarimme ei aina onnistu ja petymme.

Lordi on kulttuurivientimme näkyvin airut lähivuosina. Kaikki vienti on lopulta kulttuurivientiä. Musiikin, taiteen ja tieteen, teknologisten innovaatioiden välillä ei ole eroa. Ne kulkevat käsi kädessä ja toimivat vuorovaikutuksessa toisiinsa. Niin kävi nytkin verkostoituneen Euroopan ja Lordin voiton kohdalla. Teknisesti hitaat ja kömpelöt Monacon ruhtinaskunnan vanhukset eivät Lordia äänestäneet. Tuskin saavat tietokonettaan auki. Ei myöskään Euroopan takapajula Albaniassa. Suurimmat pistemäärät tulivat odotetusti tietoteknisen kärjen rikkailta nuorilta hevimetallin harrastajilta, joille verkotot ovat arkipäivän elämän sisältöä. Tämä voitto oli ensisijaiseti uuden sukupolven voitto ja näyttö mahdista. Se yllätti monen myös Suomessa. Keski-ikäiset ja heitä vanhemmat ovat ymmällään. Ketkä meitä äänestivät ja miksi? Hehän halusivat sinne tangokunikaan, tähtitanssijan ja pilkkasivat Lordia. Heille toipminen vie aikaa aivan kuten tornitalojen kaatuminen aikanaan New Yorkissa. Aiemmin oli niin turvallista hävitä, haukkua oma tai muiden osaamattomuus, pilkata maan perifeerisyyttä. Se lisäsi turvallisuutta. Nyt se on poissa. Helvetti jäätyi. Eikä tämä uusi nörttien sukupolvi tullut edes kadulle juhlimaan ja juopottelemaan. Tosin monet viestimet ja verkostot kaatuivat nörttien keskustelutulvasta. Ilmiö oli yleiseurooppalainen. Siitä tehdää vielä monta hyvää väitöskirjaa.

Oma kultturiklusterimme on ollut olematon. Oikeastaan sitä ei ole olemassakaan. Klusteritaiteesta (Cluster Art) emme ole kuulleet mitään. Vanha tuttu Google tulostaa jo yli 20 miljoonaa ja Lordi mainitaan nyt hakusanana 3 miljoonaa kertaa. Hyvä alku! Hevin yksi ilmentymä tuli jotenkin nyt tutuksi musiikkina. Joku sanoo sen tulleen Norjasta jo 1970-luvulla ja rantautuneen sitä kautta myös Rovaniemelle. Oma poikani kuunteli sitä aamusta iltaan ja vielä yön tunteina jo 1980-luvulla. Hänen kauttaan tunnen myös nuo hahmot, jotka eivät ole ollenkaan pelottavia vaan muistuttavat pikemminkin tyttöjen barbinukkeja. Taidetta niistä ei ole uskaltanut Hämeessä vielä tehdä. Nyt sekin on luvallista ja jopa suotavaa.

Ne jotka jäävät nyt juhlimaan voittoa ovat jo hävinneet. Ja ahkerimpia juhlijoita tahtovat olla ne, jotka eivät itse substanssista mitään ymmärrä. Mutta juhlimisesta sitäkin enemmän. Innovaatioprosesseissa voiton keräävät aina nopeimmat ja viimeisenä tulevat hitaimmat prosessin omaksujat. Viivyttelijät eivät hyödy kulttuuriviennistä ja nyt näyttäisi vanhan konvention portinvartijat olevan odotetusti hitaimpia kansainvälistyjiä. Vielä 1970-luvulla he pitivät itseään ensimmäisinä. Näin ensimmäiset tulevat aina lopuksi viimeisinä. Helvetti jäätyy.

Miten tällainen vallankumous voitaisiin hyödyntää, jossa puhutaan monikulttuurisesti, äänestetään netin kautta ja verkostoina kymmenessä minuutissa miljoonia moblisoiden? Miten päästä käsiksi tähän Euroopan innoatiivisimpaan nuorten verkostoon, josta syntyvät tulevat sankarit, vallankäyttäjät, monitaitajat muussakin kuin vain hevissä ja luovan osaamisen kulutuksessa sen ensiomaksujina? Miten tuli, helvetti, metalli, halla ihmisten pelot ja kauhut kesytettynä Hugo Simbergin taiteen tapaan liittyvät nyt Suomeen?
Onko Suomi oikeasti siirtymässä myös kulttuurisen klusterin innovaatiokelkan kärkiosaajiin? Vai onko kaikki vain välineistä syntyvää valhetta?

Suomi ei ole muumilaakso. Tiedepuisto ja tekn0olgiakeskus pikemminkin. Niitä meillä on kymmenittäin. Muualta nähtynä meidät on helpompi yhdistää helvetin tulirotkoon, hallaan ja ikuiseen jäähän ja näiden tuhansiin tuotteisiin kuin suoranaiseen paratiisiin. Tällaisen fyysisen toimintaympäristön tuotteina olemme lähempänä Romanian Transylvaniaa kuin mitä heidän tarinansa antaisivat aihetta ylpeillä. Niinpä Lordin voiton jälkeen kulttuurin ystävillä on vain helvetti rajana. Ympärillämme ollut globaali itse rakentamamme lasikatto puhkesi ja nyt on pakkotoiminnan aika. On pakko tuotteistaa vanhaa, keksiä uutta, palvella ja rakentaa uutta kulttuuriympäristöä, joka ei ole vanhusten Monaco saati Albania, ruotasalaisten abbaa.

On aika hyvästellä vanhat euroviisumme. Niiden yhteinen äänimäärä voisi jotenkin yltää Lordin tasolle. On aika hyvästellä vanha konventio, Ossi Runne ja monet vanhat viisumme. Hyviä eläkepäiviä heille tuskaisista odotuksen hetkistä ja kyvystä pitää yllä lasikattoa. Nostalgiallakin on arvonsa ja jälkiomaksumisella, kloonaamisella ja kopioinnilla, mutta ei innovaatioympäristössä. Diffusioympäristö on eri asia. Sitä nämä verkostonuoret eivät edusta eivätkä ymmärrä. Inovaatoita korostavan Suomen EU -puheenjohtajuuskausi ei olisi voinut alkaa ruusuisemmin. Meistä odotetaan nyt sateentekijää Euroopalle. Kiitos kuuluu kuitenkin nuorelle verkkosukupolvelle, jolle itse esitys oli jo nostalginen ja vähän parodisoivakin.

Matti Luostarinen
22.05.2006

Hetki takaperin 200 vuotta täyttänyt Snellman tunnetaan ehkä parhaiten itsenäisen Suomen kielen ja rahan esitaistelijana. Snellman toteutti omaa filosofiaansa läheisesti käytännön elämässä. Kuitenkin kansallishengen luominen oli vain välietappi matkalla kohti universaalia ihmisyyttä; maailmanhenkeä ihmisyyden toteuttamisessa.

Johan Vilhel Snellman oli hegeliläinen filosofi, jolle dialektiikka merkitsi jatkuvaa muutosta. Tässä merkityksessä hän oli myös omassa ajassamme innovaatiopolitiikan sisäistävä puhdasoppinen innovaattori. Kaiken kyseenalaistanut ja monessa kolhittu mies oli myös tyypillinen oppositiohenkinen taistelija. Itsepäinen ja taisteluhaluinen mies oli tässäkin merkityksessä tyypillinen innovaattori. Hän yritti jopa elää oppiensa mukaan armopaloista piittamatta. Suomen markan isä eli koko elämänsä jatkuvissa veloissa.

Toiminnan mies muutti näkemyksiään tilanteen mukaan. Snellmannin fiklosofiasta voi ammentaa niin oikeisto kuin vasemmistokin. Vähemmän kuintenkin feministit. Snellmannin naisen oli pysyttävä kotona miehensä lohduttajana ja lasten kasavattajana. Toki hän jaksoi moittia jopa kirjallisesti kahdaksannenen lapsen synnyttykseen menehtynyttä vaimoaan vähäisestä halusta opiskella ja olla hänelle sivistynyttä seuraa. Ei ole epäilystä etteikö Snellman ollut narsismiltaan häiriintynyt, kuten useimmat monialaiset lahjakkuudet ja itsekeskeiset luovat innovaattorit ja maanisdepressiiviset persoonallisuudet.

Snellmannin mukaan kansaa tuli sivistää, ei laskeutua sen tasolle. Kansakunnat edustivat hegeliläistä "maailmanhenkeä", kansallisosialismin orgaanista kokonaisuutta. Sivistynyt ihminen valitsee siinä mikä on kansanhengen todellinen tahto ja yhteinen hyvä. Opin mukaan jokainen kansakunta saa sellaisen hallituksen kuin mitä sen sivistystaso edellyttää. Hänen aikanaan Suomi oli suuriruhtinaskunta, jota hallittiin Pietarista. Tänään politiikka kiinnostaa yhä harvempia ja lahjakkuudet hakeutuvat kokonaa toisaalle. Puolueiden jäsenmäärät ovat kuihtuneet olemattomiin ja poliittiset virkamiehet on vaikea nimetä karsimatta kielitaidossa ja monessa muussa Snellmannin vaatimassa, jolla päättäjät pysyvät "kansakunnan yläpuolella". Yksi sellainen taito on luovuus ja innovointi, kyky visioida tulevaa - siis snellmannilainen tapa hahmotta "maailmanhengen " tai kansakunan yhteinen hyvä. Nykyisen globalisaation vuosisatainen vastine.

Snellman oli valistusfilosofi. Hänelle auktoriteettien epäileminen ja vallitsevien olojen kritiikki oli ehkä tärkeämpää kuin visioida uusia järjestelmiä. Tässä mielessä Snellman ei ollut suuri sosiaalinen uudistaja sen innovatiivisessa merkityksessä. Pikemminkin hän oli oppositiohenkinen "raksuttaja", jolle innovaatio merkitsi pikemminkin sen omaksumista ja siirtoa, diffuusiota, dynaamista muutosta. Tässä mekityksessä hän oli myös pragmaatikko ja hänessä oli myös tämän ajan utilitaristista liikemiesmentaliteettia. Niinpä ei ole ihme että juuri hän antoi suuren arvon yritteliäisyydelle ja kannatti elinkeinovapautta. Sivistys oli kuitenkin päämäärä ja talous lähinnä vain väline, joka antoi mahdollisuuden väljemmälle hengenviljelylle. Valtio oli korporatiivinen, joka tasoitti ristiriitoja mutta samalla se edusti taloudellista itsekkyttä. Globalisaation keskellä Snellman olisi elänyt kuin kala vedessä. Innovaatiossa häntä olisi kiinnostanut sen kielelliset ja sosiaaliset rakenteet, sosiaaliset ja organisatoriset, symboliset innovaatiot. Tuskin niinkään tekniset tai prosessiin liittyvät pienet yksityiskohdat. Ne olisivat olleet hänelle vain väline savuttaa välietappien kautta universaali ihmisyys.

Tässä ajassa Snellman kiinnostuisi enemmä EU:n kyvystä operoida globaalin aineellisen ja henkisen hyvinvoinnin puolesta kuin pelkästään tapamme tuijottaa kansallisiin etuihimme. Tässä merkityksessä hän olisi hyvinkin lähellä nykyistä prsidenttiämme ja jopa hallitustamme. Kyky muuttaa ajatteluaan tavalla, jossa totuus on vaihtuva ja ajassa kiinni oleva uskottava selitys, sopisi hänelle. Ei niinkään tietellinen "totuus" kuin poliitinen uskottavuus. Se että Snellman elää ja voi hyvin selittyy oman aikamme snellmannilaisella perinnöllä. Se on omaa kansakuntamme sosiaalista pääomaa ja muistia. Ilman sitä Snellman ei enää eläisi ajassamme. Hänet olisi haudattu jo ennen Suomen Markkaa. Snellman kuuluu innovaatorina kansakunnan kaipaamiin sakareihin ja selittäjiin omassa kerrontateollisuudessamme.

Max Jakobsonin kolumnia (HS 12.05.2006) Snellmannista lainaten: "Onko siis Snellman oikeassa todetessaan, että Suomi ei ansaitse muuta hallitusta kuin sen, joka meillä jo on? Vastaako nykyinen hallituksemme laadultaan kansakunnan sivistyksen tasoa? Tästä kannattaisi keskustella". Jakobson päättää pohdintansa Bertol Brechtin näytelmään Galileosta. "Onneton on se maa, jolla ei ole sankareita". Ja tähän vastaa Galileo: "Ei, onneton on maa, joka tarvitsee sankareita". Max Jakobsonin mukaan Suomi kuuluu nykyisin niihin onnellisiin maihin, jotka eivät tarvitse sankareita.

Tätä kirjoittaessani suomalaiset siirtyvät televisioden ääreen seuraamaan euroviisuja, Lordin tapaa voittaa meille euforia yhdessä jääkiekkojoukkuemme kanssa. Kansakunnalla on niin monenlaista sankaria ja sankaruutta. Tuskin sen määrässä ja kaipuussa on tapahtunut suurta heilahtelua. Median ja markkinoiden luoman todellisuuden kohdalla snellmannilainen sankaruus on ehkä pysyvämpää kuin tulla hyväksytyksi eurooppalaisena viihteen tuottajana ja kansana kaunsakuntien joukossa. Tässä pohdinnassa Snellman edustaisi nyt innovaatioita, tiedettä ja politiikka (politics ja policy). Kaikkea yhteen sovittaen puhuen evolutionarsimista, klustereista ja innovaatipolitiikan laajemmasta kuin vain puhtaasti tieteellisteknisestä pragmatismista. Se olisi hänelle vain väline saavuttaa suurempi päämäärä. Tässäkin mielessä Snellman olisi merkittävä innovaattori.

Matti Luostarinen
10.05.2006

Luonnonvarojen kestävästä käytöstä ja globaaleista ympäristöuhista on syntynyt maailmanlaajuinen ymmärrys, josta suomalaisetkin ovat saaneet osansa Etelä-Amerikassa. Etsimme tietä "puhtaisiin teknologioihin" mutta myös sellaisiin liiketoimintamalleihin, joissa ymopäristöosaaminen on jo nyt merkittävä pääomia ja sijoittamista ohjaava markkinavoima. Sitran ympäristöohjelman johtaja Jukka Noponen korostaa ympäristöteollisuuden muuttuvan megatrendiksi riskipääomalle etenkin Pohjois-Amerikan sijoitusmarkkinoilla (HS 3.4.06).

Noposen mukaan kansallista ympäristöosaamistamme arvostetaan ja sitä löytyy tutkimuksessa, koulutuksessa, hallinossa ja yrittäjyydessä. Suomen Akatemian teettämän evaluonnin mukaan bio- ja ympäristöalan hankkeillamme on ollut monipuolinen yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Vaikuttavuus näkyy etenkin kansallisen ja kansainvälisen politiikan asialistalla. Ympäristötiedon taloudellinen merkitys kasvaa monella suunnalla samanaikaisesti.

Toisaalta raportin mukaan titteellistä tietoamme ei osata hyödyntää täysimääräisesti. Päästökaupalla on tärkeä merkitys energiapolitiikassa, ilmasto- ja metsäpolitiikan suunnitelussa, mutta erityisesti ympäristöpolitiikalla on ollut merkitystä maataloudessa ja koko elintarviketjun toteutuksessa.

Ympäristötiedolla on suuri meritys myös ihmisten hyvinvoinnin kehittämisessä, varsinkin kun arvioidaan erilaisia ympäristöriskejä terveyden ja hyvinvoinnin kannalta. Vaikuttavuuden tutkimusjärjestelmiä on kehitettävä monitieteisesti.

Oma kansallinen osaamisemme on pääöosin hajanaista. Se keskittyy lukuisiin luonnonvaralaitoksiin ja sitä tavataan pienissä teknologiakeskittymissä, kaikissa yliopistoissamme ja ammattikorkeakouluissa. Yhteiskunallinen ympäristötutkimus on edelleen koordinoimatta ja yllättävän etäällä bio- tai teknologiatutkimuksesta. Alan yhteinen innovaatiopolititiikka on luomatta klusterirakenteena. Tavoite on ollut palvella kansallisia tehtäviämme ja usein suojeluperusteisesti. Rahoitus ei ole yhtenäistä vaan pirstoutunut siinä missä alan koulutus ja tutkimuskin. Yrittäjiltä puuttuu järjestelmällinen innovaatiopolitiikka ja kansainvälistymistehtävä.

Maa- ja metsätaloudessa ympäristökysymysten hoito tapahtuu erilaisten rakenteiden kautta. Maataloudessa sitä ohjaavat tehottomat tukijärjestelmät ja metsätaloudessa myös kansainvälinen kysyntä. Jälkimmäinen on huomatavasti tehokkaampi. Samaan aikaan muussa ympäristöalan osaamisessamme energiataloudesta jätehuoltoon ja biopolottoaineisiin edistyksellinen ympäristötekniikka ja innovaatiopolitiikan mahdollisuudet ovat kehittymässä, mutta pienissä yksiköissä ja erillään suurista luonnonvararesurssiemme käyttäjistä.

Tutkimusten mukaan suurimpien keskustemme kuluttajat ovat hyvinkin valistuneita ja tuntevat toki vastuunsa ympäristöstä. Maaseudun pienyrittäjät ovat sen sijaan kaukana kuluttajista ja ekotehokkaat klusterit ovat vasta rakentumassa. Niillä haetaan yhteistä vahvuutta klusteroitumalla hyvinkin oikeaoppisesti tavoitteena tuottaa kysyntää vastaavia tuotteita ja tuoteperheitä. Maaseudun uudessa ekoyrittäjyydessä edetään pienin askelin ja ympäristö on kaikessa yhteinen yhdistäjä. Partnerius ja verkostot ovat osin vanhan sosiaalisen pääoman tuotetta.

Se mitä Suomelta nyt näyttäisi puuttuvan on yhtenäistävä organisaatio, jossa koko klusterin vientiteollisuutta edistävä osa olisi innovatiivisuutta ruokkivaa - myös maataloudessa. Tämä voisi tarkoittaa käytännössä Tekesin tyypistä rahoitusta ja lippulaivaa, jolla 1970-luvun tietellistekninen innovaatiopolitiikka laajentuisi. Kapea politiikka oli aikanaan oma valintamme taroituksena ottaa kiinni OECD valtiot silloin jälkijättöisessä innovaatiopolitiikassamme. Valinta olisi voinut olla toki myös toinen ja se näkyisi nyt luonnonvarojemme käytössä. Tällöin koko luonnonvarasektorimme olisi yhdistetty innovatiopolitiikkaan jo 1970-luvulta alkaen.
Erityinen merkitys tällä laajemmalla valinnalla olisi ollut maaseudulle ja yhdyskuntarakenteittemme myöhemmälle kehittymiselle. Keskittävä luonnonvarojen käyttö olisi ollut mahdotonta ja oma ympäristöajattelumme innovaatiopolitiikassa olisi nyt laajempi. Määrittelisimme oman paikkamme Euroopassa ja globaalisti toisin ja ymmärtäisimme innovaatiopolitiikalla muutakin kuin tieteellisteknistä ja keskittävää, urbaania toimintaamme. Hajautettu yhteiskuntamalli olisi toteutunut jo 1980-luvun alusta.

Nyt tutkimuksessa ja koulutuksessa tulisi pyrkiä vahvistamaan aitoa poikkitieteistä osaamistamme. "Monitieteisyys" ja esim "metsäklusteri" ovat retoorisiksi todettuja myös väitöstasoisissa tutkimuksissa. Sama koskee maaseudun innovaatiopolitiikka ja sen puuttumista. Innovaation leviäminen ja omaksuminen, diffuusio, ei ole muuta kuin jälkijättöistä ja monia kopioinnin ja imitoinnin isolaatiomekanismien ongelmia kasaavaa vahingon tekoa. Innovaatiprosessien kärkijoukkoon pyrivä valtio ei sellaisiin voi enää sortua.

Ympäristöalan liiketoimintamallit ovat kaikesta edellä kuvatusta johtuen kapea-alaisia ja ohjautuvat pääosin kotimaisille markkinoille. Huippuosaaminen on vailla omaa osaamiskeskustaan ja kaiken "läpäisevä" ympäristöteema tasapäistää innovatiivisimman huipun. Maataloudessa osaa ympäristötuen tukijärjestelmää voisi käytää tekesin tyyppisen rahaston eräänä elintarvikesektorin kokoajana. Malli suosisisi tehokkaampaa ympäristöpolitiikkaa maaseudulla ja tukisi yrittäjyyttä. Sama koskee muita luonnonvara-alojamme. Rahoituksen kokoamisessa tulisi löytyä kansallinen konsensus.

Ympäristö ja sen hoito globaalina prosessina ei ole vain "rasite" vaan nousevin markkinatalouden liiketoimintamalli, jossa Suomella on mahdollisuus tarjota oma strategiansa ekologisen klusterin huippuosaajana.

Matti Luostarinen
18.05.2006

Sitra koordinoi ohjelmaa, jossa Suomi aiotaan nostaa terveellisen ravitsemuksen edelläkävijäksi maailmassa. Hankeeseen on koottu koko ruokaketju tutkimuksesta teollisuuteen ja kauppaan. Pelkästään tutkimusta tehdään elintarvikealan omien laskelmien mukaan noin 30 laitoksessa, joista MTT on luonnollisesti merkittävin.

Teemana laitosten välinen yhteistyö ja yritysten sitouttaminen prosessiin on etenkin funktionaalisten elintarvikkeiden myös kansainvälisen brändin rakentelussa mitä kannatettavin. MTT:n kohdalla on väsyksiin saakka korostettu ketjua "pellosta pöytään" ja kuluttajanäkökulmaa. Tutkijalle se on vain ylivoimainen tehtävä. Tarvitaan toimivaa klusteroitumista.

Käytännössä kuluttaja on kiinnostunut pöydän antimista, ei niinkään pellosta tai teollisista prosesseista. Hinta kiinnostaa myös ja luomu ei tällöin ole aina hintansa väärtti kuluttajan mielestä. Pelkällä puhtaudella ei myydä väittää kauppias. Ei myöskää tiedolla, joka liittyy tuotannon alkupäähän ja teollisiin prosesseihin. Niistä metropolialueiden kuluttaja on valovuosien päässä. Tämän korjaamisessa tutkijan työ on usein epätoivoista ponnistelua ja aika menee hukkaan. Toki MTT:n omalla talousaluella Forssan lehti seuraa kiitettävästi tutkijoiden ponnistelua lähiruuan, funktionaalisten elinarvikkeiden, Loimijoen puhdistamisen tai Elonkiertopuistomme esittelyssä. Lounaishänmäläiset ovatkin Suomen valistuneinta kuluttajajoukkoa ja tuottajat tietävät mitä tehdä pelloillaan. Tai ainakin kuuluisi tietää.

Ehkä turvallisin tapa tarjota suomalaista ruokaa kansainväliseen makuun ja keittiöön hoituu sen omilla ehdoilla. Tällöin ei toisteta edellisen EU -puheenjohtajakautemme ruokaskandaaleja. Oma kansainvälistymisemme tällä sektorilla tapahtuu hitaasti olkoonkin että makutottumuksemme muuttuvat ja Helsingin ravintoloissa tapaa Michelin-tähtiä. Samalla jo yli viidennes elintarviketeollisuuden liikevaihdosta tulee maan rajojen ulkopuolelta. Ruokaa voi kehua puhtaaksi ja siinä maistuu - jos maistuu - pohjoinen luonto ja yöttömän yön aromit.

Oleellista on ruuan liittäminen tarinaan, jossa on muutakin kuin peltoa ja teollista prosessointia, korkeaa osaamistamme. Hämäläisillä - etenkin forssalaisilla - näitä tarinoita löytyy. Joskus on vaikeaa erottaa fiktiota faktasta. Nämä tarinat on kyettävä liittämään osaksi ruokakulttuuria ja pöydän antimia. Tällöin ruoka on Sibeliuksen hemmotteluherkku, Väinö Linnan tapa valmistaa Taipaleenjoen grilliyllätykset ja coktailit, Wahrenin tuomat pumpulienkelien kiusaukset tai vaikkapa Erkki Liikasen evakkolahjat reessä nautittuna. Hämeen aistikkaasti katetut pöydät, tarjoilun teemat, kokous- ja taukotarjoilut, graavatut siiat ja metsäsienisalaatit, paahdetut oman tilan einekset ja säräjuurekset, tilajuustot ja -viinit, omenapiiraat ja maustejäätelöt saisivat näin maailmankuulun maineen jopa ilman lakkoja ja karpaloita, perinneruokia. Kaikki eivät niistä maailmalla todellakaan pidä. Makutottumukset kun ovat kovin paikallisia ja mahdottomia muuttaa. Tärkeää on että laktoosi -intoleranssista kärsivät saavat kaikki ruokalajinsa turvallisessa muodossa siinä missä keliaakikotkin.

Meille suomalaisille luonnon läsnäolo on osa sielunmaisemaamme; välttämätön ja terapeuttinen osa elämäämme. Ekopsykologit hoitavat jo terveyttämme. Sen tulee näkyä menusuunnittelussa, kattauksessa, pöytäpuheissa ja ruokalahjoissa. Ruoka ei ole vain fyysinen tapa hoitaa terveyttä. Lisäksi monet sairastuvat syömällä väärin tietämättään. Kansantaloudelle tämä on yksi täkeimmistä korjattavista ja huonosti hoidetuista kokonaisuuksista - ehkä tärkein.

Ruokakulttuurin vaalijoiden on koottava Hämeessä ja muissa maakunnissamme voimansa siinä missä ruuan valmistajien ja kaupan. Pellolla työskentelevät ja teollisen prosessin osaavat tutkijat ovat aivan liian pragmaattisia, ryppyotsaisia ja itse ruokakulttuurin pöydän puoleinen osa on markkinointia osaavien käsissä. Ja tätä kautta pääosa koko elintarvikeketjumme menestymisestä.

11.3 2006
Matti Luostarinen

Vappu tuo mukanaan käsitteen työväestä. Presidentinvaalit kertoivat kuinka työläisiä olemme me kaikki. Nykysosiologien mukaan ja etenkin Richard Sennettiä lainaten (the culture of the new capitalism) työntekijän arvo perustuu pikemminkin uudistumiskykyyn eikä niinkään aiemmin arvostamaamme ammattitaitoon. Ihmisen on opittava oppimaan ja oltava joustava, innovatiivinen. Ei niinkään ammattinsa osaava ja pitkän linjan kisällinäytteiden antaja. Niinpä ammattitaitoisia työläisiä ei enää tarvita tai heitä ahdistaa jatkuva hyödyttömyyden pelko.

Uudella työn määrittelyllä tarkoitetaan uutta kapitalismia. Siinä ihanneihminen elää iloisesti improvisoiden ja kuluttaen. Hän on valmis oppimaan kaiken aikaa uutta, joustamaan tarpeiden vaatiessa. Hänessä on potentiaalia ja dynamiikkaa. Uudessa innovaatioyhteiskunnassa hän elää retoriikan ja todellisuuden välisessä kuilussa. Hän pelkää elämän merkityksettömyyttä ja epäonnistumista. Turhuuden ja turvattomuuden pelko on tämä päivän työläisen leimallisin piirre silloinkin kun elkeet ovat voittajan.

Innovaatioyhteiskunnassa menestyjät ovat uudesta teknologiasta humaltuvia tietokapitalisteja. Tälle pienehkölle ryhmälle oleellista on kyky sietää epäonnistumista. Se on eräs innovaattoreiden tunnusmerkkejä. Toisin kuin varhaisemmassa yhteiskunnassa, jossa karttunut ammattitaito ja käden taidot olivat hyvän itsetunnon ja autonomian merkkejä. Nykyisin tämä hyvin tehty työ on vain nostalgian kohde ja historiallinen hyve.

Samaan aikaan kun aiemmin kahlinnut ankea byrokratia ja luutuneet hierarkiat ovat lopullisesti kadonneet, vallitseva tietoyhteiskunnan Manuel Castellsin mainostama "virtojen tila" ja Zygmund Baumanin notkean moderni joustavuuskin rajoittavat. Jopa Helsingissä nuorten on purettava pahaa oloaan vappuna käsittämättömällä tavalla. Kehityspotentiaalin ulkopuolelle jäävät nuoret eivät ole yhtään sen paremmassa asemassa kuin toisessa päässä elävät vanhuksetkaan.

Vielä hetki sitten laatu ja erilaisuus merkitsivät. Se oli eräs tapa tulla esille joko työelämässä tai nuorena kapinoitaessa. Nyt sekä opettajilta peruskoulussa, lukioissa ja yliopistoissa vaaditaan väsymätöntä työpanosta ja sitoutumista ilman vastineeksi tulevaa turvallisuutta. Tämä koskee myös hoitajia sairaaloissa ja vanhusten parissa. Työn tuottavuus on vaikeasti reaalisoitavaa, jolloin palkituksi tullaan lopulta muusta kuin hyvin tehdystä työstä.

Uudessa kapitalisimissa työläisten on osallistuttava jatkuviin arviointeihin ja menestyttävä mahdollisimman näkyvällä tavalla. "Huippusuorituksella" voi taata hetken mielenrauhan ja usein saavutukset ovat vielä helposti rankattavia. Keskiarvon saavuttava ammattitaitoinen ihminen on silloin jo epäonnistuja ja luuseri. Hänessä ei ole potentiaalia. Tämä koskee myös johtoa ja etenkin kekijohtoa, joka omassa tuskassaan ei uskalla hakea edes apua. Tai sitä haetaan liian myöhään.

Tämä sama näkyvyys koskee myös nuoria opiskelijoita. Hekin vaativat arviointeja vakuuttuakseen siitä, että investoinnit opiskeluun kannattavat. Nopeatempoisessa maailmassa kaikki olisi saatava tässä ja nyt uuskapitalismin käyttöön. Kukaan ei kaipaa siinä kipailussa kisällinäyttöjä ja kypsymistä ihmisenä. Uuskapitalismissa nuorten kärsivällisyys ei riitä odottamaan vuosien kulumista ja opiskelukokemuksen kypsempää puntarointia. Siinäkin keskiarvon saavuttaminen on epäonnistumista.

Yhä suuremmassa osassa nuoria ja kaikissa vanhuksissa elää pelko "potentiaalin" puutteesta. Vanhukset on syyllistetty kilpailua rasittavina ongelmaihmisinä. Vihan, pelon ja turhautuneisuuden kanssa kamppailtaessa syyllisiä on vaikea löytää. Kaikista ei voi tehdä terroristeja. Vastuullisia on mahdotonta löytää kun johto menettää auktoriteettinsä ja tämä näkyy etenkin julkisen sektorin laitoksissa. Oman "puolueen" miehet ja naiset ovat mukana johtamassa uuskapitalismia. On mahdotonta taistella itsensä vapaaksi maailmassa, jossa vastassa on ei kukaan.

3.5.2006

Matti Luostarinen