Journal

Helsingin Sanomat 31.08 2006

Maan päälehti (HS 31.08) kertoo kuinka Ollilan huoli suomalaisten varusmiesten kunnosta on turha. Lihaskunto ja kyky juosta 12 minuuttia hölkäten on samaa luokkaan kuin ennenkin. Toki 1970-luvulla me juoksimme noin 300 metriä pidemmän matkan mutta luultavasti mittaustapa oli hieman toinen ja vaihteli varuskunnittain. Me saimme hieman harjoitella muutaman viikon aikana. Jo viikossa oppii juoksemaan sellainen, joka ei ole aiemmin juoksuaskelta ottanut. Ero on joka tapauksessa pienempi kuin suomalaisen kestävyysjuoksun Euroopan mestarin ero kenialaiseen estejuoksijaan seitsemän minuutin aikana juosten. Ja sinnehän näitä varusmiehiä pitäisi verrata elleivät käy sotaa meitä jo varttuneempia ikäluokkia vastaan. Jotain tällaista vastakkainasetteluahan keski-ikäisten ja suurten ikäluokkien juopottelun ja nuorten alkoholin ystävien välillä tässä kai haetaan. Se on tuskin kovinkaan hyödyllistä. Vanhempien tavoista on vaikea päästä irti. Varsinkin jos sairaus on hankittu jo kohdussa.

Helsingin Sanomat kirjoittaa pääkirjoitussivullaan kakkosjuttuna, kuinka suomalaiset naiset ovat synnyttämässä sairaita lapsia runsaan alkoholin käytön seurakusena odotusaikanaan. Olen tähän joskus puuttunut ja saanut vihaiset naiset niskaani. Tällaisia vaikeasti ongelmaisia riskisynnyttäjiä lehti oli saanut tietoonsa noin 3000 ja vaikeasti sairaita lapsia syntyy vuosittain satoja. Kuinka paljon näitä synnytyksiä sitten on tehty aiemmin ja miten 1970-luvulla syntyneet mahtoivat kärsiä suurten ikäluokkien alkoholitottumuksista, lehti jättää pohtimatta. Voisi kuitenkin olettaa heitäkin olleen yhtä paljon ellei enemmän heikommasta valistustyöstä johtuen, jolloin märän sukupolven seurauksena on syntynyt vuosikymmenen aikana varovastikin arvioiden 30- 50000 sairasta lasta, joista vaikeasti vammautuneita useita tuhansia. Olisiko tässä yksi varteenotettava selitys sille, miksi tänään näiden nuorten aikuisten kohdalla saattaa olla vaikeuksia sopeutua normaaliin yhteiskuntaan ja sen vaativaan kilpailuun? Kyky selviytyä nykyisin edellyttää hyviä lähtöpisteitä jo kohdussa.

Lehti puuttuu oikeaa asiaan vaatiessaan vaikeasti alkoholisoituneille äideille ohjattua hoitoa, jolloin ainakin tämä kohtuuton kierre ja inhimillinen tuska saadaan hoidettua kuntoon asiaa sen kummemmin moralisoimatta. Lehden mukaan tämä jo suurimmissa kaupungeissa toimiikin mutta varat puuttuvat maaseudulta.

Kuulantyöntäjä Ville Tiisanoja jäi kiinni vilpistä. Se tuskin oli uutinen kenellekään urheilua seuraavalle. Uutinen ei ole sekään että suomalaiset lähtevät kisoihin joukkueena ja palaavat sitten jokainen erikseen, kuten Martti Vainio tai Lahden kisamontusta. Se kai kuuluu suomalaiseen luonteeseen ja joukkueurheilun sielunmaisemaan suomalaisittain. Missä on se joukkue, jossa työskentelevät valmentajat, urheilujohtajat, sponsorit? Sääliksi käy niitä toimittajalegendoja, joiden sinivalkoinen ääni peittyi punaiseen nenään. Urheilutoimittajan kyky katsoa lajiaan ulkopuolelta ja osana muuttuvaa yhteiskuntaa on kritiikittömyydessään lähellä politiikan toimittajan paatosta. Olisiko aika syventää urheilun yhteiskunnallista pohdintaa ja huippu-urheilun analyysiä myös toimituksellisin keinoin? Yleisurheilu on parhaimmillaan loistavaa viihdettä. Kentällä esiintyy lisäksi aiempaa lahjakkaampia viihdetaiteilijoita.

Eniten suomalaiset huiput käyttivät vilppiä kultaisella 1970-luvulla. Miltei kaikki tuon ajan huiput ovat myöntäneet tämän. Vuosien varrella urheilu on muuttunut pelkästään markkinavoimien vetämäksi viihteeksi. Sen kielteiset lieveilmiöt huipulla ovat pian vakavempia kuin saavutetut edut kansanterveydessä tai kuvitellussa imagossa, taloudellisessa tuotossa. Ilmiö alkaa muistuttaa päihteitten varassa elävää kulkuria. Selitykset ovat yhtä uskottavia kuin keskiverokuluttajana itseään pitävän juopon itsepetos ja jatkuva kaunistelu. Juopon kassa elävä raitis ymmärtää mistä on kyse. Juoppojen keskinäinen jutustelu tai nahistelu ei tahdo tuoda kovin hyvää tulosta nyky-yhteiskunnassa. Huippu-urheilu ei saa ola AA-kerho. On noloa seurata mediasta toimittajalegendaa, kenkiään katselevia urheilujohtajia ja valehtelevia valmentajia, lääkäreitä. Siinä pilkataan katsojaa.

Hesari muistaa 70 vuotta täyttävää professori Matti Klingeä. Matti Klinge ei seuraa urheilua vaikka harrastaakin tennistä. Matti Klinge ei lue blogeja mutta kirjoittaa syntymäkaupunkini Iisalmen historiikkia. Matti Klinge on ollut uskollinen valitsemalleen tielle, mutta unohtaa samalla suomalaisen yhteiskunnan ja myös Iisalmen syvimmän draaman, joka kulkee kaukana eliitin ulkopuolella ja on lähempänä Sven Dufvaa kuin Döbeliä tai Sandelsia. Soisin hänen lukevan ainakin Juhani Ahoa ja kansakouluaikaisen opettajani tilistystä kukkivista roudan maista, tai iisalmelaisista lehtoreista, opettajistamme. Varmaan hän on Eino Säisään tutustunutkin. Lainauksissa ne näkyvät vain niin harvoin. Niitä voisi olla enemmänkin. Iisalmelaisia kiinnostaa nyt lähihistoria. Muuten ei Ylä-Savo talousalueena selviä poismuutostaan. Se tarvitsee uuden herättäjän ja hertysliikkeen Paavo Ruotsalaisen tapaan. Nyt Döbeln ja Sandels ovat iisalmelaisille nuorille vain tapa sammuttaa olutjanoa.

Matti Klinge kuvataan lehdessä ikään kuin hän olisi henkipatto vanhus, joka vielä jaksaa kirjoittaakin. Ei 70-vuotias ole lähelläkään vanhusta. Jos hän ei ole juonut itsestään sellaista. Matti Klinge kirjoittaa vielä historiankirjoitusta tästä ajasta 90-vuotiaana, kuten moni muu historioitsija on tehnyt jo ennen häntä. Hesari kaupunkiliitteellä seikkailee lenkkeillen myös lehden vakiovieras ministeri Max Jakobson. Vaikuttaako hän dementoituneelta? Ei varmaankaan. Media harrastaa huomaamattaan ikärasismia. Sukupuolirasismi näkyy etenkin kuvissa. Miltei 80 % uutsikuvan henkilöistä on miehiä. Media luo miehiset sankaritarinat. Värien symboliikka on mediassa miesten maailmasta sekin.

Iisalmen kesän tärkein juhla ovat oluset. Olvi on suurin työnantaja ja sen kesäinen kulttuuritapahtuma muistuttaa nykyisen kotikaupunkini vastaavaa Holjat –markkinoita Forssassa. Holjat tarkoittaa suomeksi känniä , bilettämistä, hiprakkaa, tolkutonta juopottelua luvallisesti julkisella toriaukiolla. Molemmissa on normaalin viikonlopun käyttöön liian suuren torin sisälle ahdettu tuhansia ihmisiä ja kaksi valtaisaa telttakatosta. Vieressä pauhaa orkesteri tai oikeammin äänentoistolaite.

Toiseen telttaa kiemurtelee jono olutjanoisille ja toiseen taas viiniä juoville. Toinen on hieman vanhemmille ja paikalliselle eliitille, toinen rahvaalle. Vuosien saatossa ne ovat menneet sekaisin ja se on hyvä se. Runsas alkoholin käyttö ja reipas poismuutto on yhdistänyt kaupungin. Nykyisin sitä markknoidaan Suomen negatiivisimpana kaupunkina ja helvetin tuliorotkona.

Jonot yhtyvät taaempana useiden ammoniakin säilytyspaikkojen katkuun. Mukana kiemurtelevissa jonoissa on myös lapsia ja odottavia äitejä, lastenvaunuja. Alkohlia vähemmän käyttävät kulttuurin ystävät ovat siirtyneet Tammelan suuntaan.

Kaupungin kunniakansalainen on sirkusta ylläpitävä holjanteri. Yhtenä viikonloppuna kulutetaan vielä hieman enemmän kuin normaalina viikkona, jolloin kulutus on 50 litraa janoisen sielun sammuttamiseen. Ensimmäiset liki 10 promillen puhaltajat on tavattu autojensa ratista ja uutta maailmanennätystä odoteaan kuten aikanaan Someron suunnalta Pentti Nikulalta. Laji on vain vaihtunut Ollian ja Seppäsen kiusaksi. Hiljaisin paikka Forssassa on kesäisin aivan upeassa ympäristössä ja loistavaan kuntoon saatettu urheilukenttä. Käyn siellä joskus juoksenetelemassa ja hyppämässä pituutta, loikkaamassa korkeutta. Vanhasta muistista. Siellä saa olla yksi ja rauhassa aivan kuten tutkija kammiossaan.

Helsingin Sanomien yleisöpalstalla kirjailija moittii kollegaansa lääkäri Juhani Seppästä. Moitteita saa Seppäsen tapa syyllistää sairaita ihmisiä. Etanolia tarvitaan koska siitä ollaan riippuvaisia, sairaita. Sairaille on toimitettava lisää lääkettä ja ymmärrystä. Siitä on kirjoitettu tuhansia kirjoja. Ne ovat myyneet hyvin. Holjanterilla myy hyvin. Kunhan hoidamme edes syntymättömät lapset. Ja niiden oikeudet, jotka eivät ole olut- tai viinijonossa. Raittiin tehtävä ei ole kustantaa juoppojen elämänvalintaa ja sen seurauksia. Oli ne mitä tahansa. Sama koskee mitä tahansa mielettömyyttä. Tupakan savun kohdalla me tämän jo oivallamme. Tiisanoja maksaa itse sakkonsa. Seuraukset koko huippu-urheilun uskottavuus.

31.08.2006

Matti Luostarinen

Slummikulttuurin lapsia

Shellin ja Nokian hallitusten puheenjohtaja Jorma Ollila kantaa huolta nykynuorten kunnosta ja alkoholin hillittömästä käytöstä. Hän tarkoittaa nuorilla asevelvollisuusikäisiä, jotka ovat syntyneet 1980-luvun loppupuolella ja ehkä myös 1990-luvun alussa. He voisivat olla siis lähinnä Ollilan lapsia ja presidentti Halosen lapsenlapsia. Presidentti näytti jakavan televisiossa Ollilan huolen ja piti hyvänä että arkaan aiheeseen on lopultakin puututtu. Arkana aiheena presidentti piti todennäköisesti alkoholismia yhteiskunnassamme ylipäätään. Hänen kotikaupunkinsa ja kaupunginosansa Kallion kirkon liepeillä makoili suomalaisia nurmellanukkujia puolihengettömänä heinäkuussa parhaana päivänä yli kaksikymmentä miestä ja naista. Kävin laskemassa ja tunnustelin joidenkin pulssia. Turvonneimman kohdalla en sitä löytänyt. Akateeminen kalliolainen juo 50 litraa olutta ja viiniä viikossa ja on Ollilan, Halosen ikätoveri, uskoo olevansa kohtuukäyttäjä. Masennusta ja krapulan pelkoa, unettomuutta ja painajaisia voi paeta vain juomalla yhä enemmän. Viina on viisasten juoma.

Eilen kirjoitin kuinka terveyskeskuslääkäri ja kirjailija, professorin poika Juhani Seppänen on uskaltanut ottaa aran aiheen esille sunnuntain Helsingin Sanomissa (27.8). Seppänen pitää itseään alkoholistina, joka oltuaan salaa vuoden raittiina, on nyttemmin joutunut juopottelevan yhteisön silmätikuksi, hylkiöksi ja eristetyksi aikaisemmasta yhteisöstään. Raitista juopot eivät tahdo sietää. Hänen mukaansa kansaa holhotaan alkoholin avulla, joskin käänne on vähin erin tapahtumassa- eliitti raitistuu, vaikka se ei vielä näy tilastoissa. Tätä väitettä uskallan epäillä. Alkoholismi ei parane niin vain eliitin päätöksellä luopua viinasta. Kovin harva alkoholisti onnistuu irtautumaan hermostomyrkystä.

Suomalaiset juovat tänä vuonna uuden maailmanennätyksen ja kotikaupunkini Forssa parantaa vielä siinä kansallista ennätystämme kahdella litralla. Forssalaiset juovat liki 13 litraa puhdasta etanolia eli 130 litraa 10 % viiniä tai 260 litraa 5 % olutta joka ikinen viikko ja imeväiset mukaan laskien. Kun alle 10-vuotiaat lapset ja yli 10 -vuotiaat raittiit jätetään ulkopuolelle, työssäkäyvä forssalainen alkoholin käyttäjä saa juotua viikossa kesimäärin 1.5 litraa olutta joka ikinen päivä. Se on huikea saavutus! Kun se ei mene aivan tasan alkoholin ystävien kesken, noin 30 % aikuisväestöstä juo yli 3 litraa olutta joka päivä. Someron terveyskeskuksessa tehdyn tutkimuksen mukaan reilusti yli puolet kävijöistä oli humalassa. Jos Seppänen olisi ollut siellä lääkärinä, hän olisi ollut humalassa törkeällä tavalla. Olen tavannut törkeällä tavalla alkoholisoituneita lääkäreitä ja hoitajia työssään. SE on hyvin yleistä. Olen heitä myös paljon hoitanut. Se on joskus epätoivoisen rankkaa ja vaatii muutakin kuin freudilaisen psykologian opinnot, valtiotieteen tohtorin ja biologian tohtorin taidot. Alkoholisti on etanolin pilaaman hermostonsa kanssa erilainen tapaus kuin muut koululääketieteen ongelmat. Myrkytystilat eivät etene samalla tavalla kuin muut tuntemamme sairaudet. Siinä ei ole samaa logiikkaa eikä siihen suhtauduta itse aiheutettuna yhtä vakavasti kuin muuhun sairauteen. Lisäksi sen tutkiminen ja hoito veisi kaikki kansanterveyteen käyttämmme rahat. Aivan kaikki neurologimme ja psykiatrimme eivät voi erikoistua vain alkoholismiin. Eikä tätä taitoa tule hankkia Seppäsen kertomalla tavalla itse empiirisesti, kokemusperäisesti, alkoholisoituen.

Jo puhtaana lähdevetenä tai virvoitusjuomana 30-50 litraa viikossa, 10 litraa viikonloppuna, tekee varmasti toistaitoiseksi. Toistettuna vuosia se vie taatusti hengen. Outona sellaista lähdeveden tankkaajaa pidettäisiin. Keho ei kestä sellaisia määriä nesteitä tai sen sisältämiä suoloja. Ja etanoli on vahva solumyrkky. Miten akateemiset ihmiset voivat lähteä tällaiseen outoon itsensä tuhoamisleikkiin? Miksi raittiit joutuvat maksamaan heidän hoitonsa, tekemään työt ja korjailemaan jäljestä virheet silloin, kun nämä jotain voivat mielestään tehdä? Miksi nuoria syyllistetään näiden ihmisten tolkuttomista virheistä? Kukaan ei ole niin huippuyliopiston huippu kuin narsismiltaan vaikeasti häiriintynyt alkoholisti. Sama koskee mitä tahansa työyhteisöä. Juopuneen luovuus on ikävää luettavaa. Juopuneen kohdalla velat ovat saatavia. Juopunut valehtelee aina ja eniten itselleen.

Tohtori Juhani Seppänen paljasta juoneensa viikossa olutta 25 litraa ja jokusen litran viinejä. Millä aikaa ja mistä lääkärit kykenevät kantamaan tuollaiset määrät juomista? Seppäsen mukaa hän koki olevansa kohtuukäyttäjä ja vaimokin piti häntä kaikkea muuta kuin alkoholistina. Kotiolot olivat kunnossa, tieteen hakemat typerät selitykset geeneistä eivät kertoneet juomisen syitä, selittelee Juhani Seppänen. Siellä puhuttiin kekkulista, hiprakasta, bilehumalasta jne. Se oli sallittua ja hyve. Valtio ja tiedeyhteisö yhdessä varmistivat, että alkoholia oli koko ajan saatavilla ja töppäilyt olivat kohtuullisen viattomia, kertoo Seppänen. Kun kaikki juovat muuttuu kulttuuri. Kun enemmistö on alkoholisteja, se ottaa niskalenkin vähemmistön eli raittiiden oikeuksista. Näin Seppänenkin teki yhteisössään ja aikoo jatkaa samaan malliin nyt ”kohtuukäyttäjänä”.

Enemmistö on oikeassa silloinkin kun sen moraali ja normisto on hengenvaarallista. Oleellista on että sitä ylläpitävät lääkärit, tuomarit ja opettajat, ylin poliisi. Tärkein on kuitenkin kansakunnan eliitti. Kun se osoittaa heikkoutensa, on rappiolla, koko kansakunta saa olla rappiolla. Slummissa on koulut, yliopistot ja omat Nokiansa, huippupalkkaiset ja kadulle unohdetut nurmella nukkujat. Ammoniakin lemu tuntuu kaikkialla.

Seppänen edusta ikäluokkaa, jonka kohdalla herätys tuli omilta lapsilta. Näin hän itse kertoo tapahtuneen kaupan kassajonossa. ”Älä osta olutta, pappa”. Olut oli siis Seppäsen perheen ongelma ja lapset sen suurin kärsijä. Se ei ole nykyisin harvinaista. Tämän päivän nuoret ovat valveutuneempia kuin vanhempansa. Etenkin suurten ikäluokkien kohdalla moraalitonta menoa seuraa lapset ja lastenlapset. Tämä on tuttu jokaisessa suomalaisessa perheessä ja suvussa. Nuoret ovat seuraamassa jopa 90-vuotiaiden saati 60-vuotiaiden tolkutonta juomista ja osa älähtää, vetäytyy pois tai eristetään. Suomessa on jo syntynyt historiamme fiksuin sukupolvi. Sitä ei pidä syyllistää niiden, joiden kontolla ja omallatunnolla on kuollut Itämeri, raiskattu globaali ympäristömme ja lähiympäristömme luonnonvarojen tolkuton ja tuhlaileva käyttö. Öljyn jalostajan on turha huudella moraalisaarnoja kuolleen Itämeren rannalla. Ei se ole uskottavaa. Ei uusi sukupolvi niin tyhmää ole kuin Ollilan ja Halosen edustama oli ja on ryyppyraatoineen.

Olen syntynyt 1950-luvulla. Edustan pientä ns. ”unohdettua” sukupolvea. Sodan aikana syntyneet ikäluokat kulkivat edellä polttaen kaiken altaan ja myös sillat takanaan. Heille rakennettiin yliopistot, mutta siellä he eivät viihtyneet ilman vallankumouslaulujaan ja juomiaan Jopa olematon liikenteemme sai aikaan heidän toimestaan liki viisinkertaisen määrän kuolonuhreja 1970-luvun alussa kuin mitä nyt. Heillä ei ollut pienintäkään kunnioitusta ihmisen henkeä kohtaan edes tiellä liikkuessaan. Kaikki yhdyskuntien jätevedet päästettiin suoraan vesistöihin ja uutta teknologiaa palvottiin. Sen riemuvoittoa ja ympäristön alistamista. Se oli kakki tässä ja nyt sukupolvi. Ei tämä nykyinen. Se on fiksuin ja syyllistetyin, pätkätöitä (paskaduunia) tekevä ja nöyrä, alistettu. Kun ihmiselle tulee ikää, viimeinen jäljellä oleva pahe näyttää olevan ahneus. Oma pahe nähdään viattomimmassa, lapsessa.

Herra Ollilla oli valmiissa pöydässä hakemassa koulutusta ensimmäisen polven akateemisena. Nykyisin hän on palkkarenkinä palkkarengin sielulla. Tällaisia Suomesta löytyy pilvin pimein. Nykyinen työnantaja hänellä on öljyn jalostaja. Sen edut ovat uusiutumattomien luonnonvarojen tolkuttomassa käytössä. Niistä meidän nyt tulisi päästä eroon ja nopeasti. Meidän on päästävä eroon olliloista. Valta ja vastuu on siirettävä seuraavalle sukupolvelle. Ei vain vastuu vallasta, jota on käytetty tuhlaillen ja väärin.

Jo 1970-luvulla Suomen lukiot ja yliopistot kouluttivat meitä kuinka öljy on uusiutumaton luonnonvara siinä missä oikeasti myös vaikkapa suomme turvevarat. Niitä ei pidä yhden sukupolven tuhlata. Tarvitsemme niitä joskus kipeästi muuhun kuin polttamiseen. Saati viedä tislettä maalle ja ottaa sieltä normaalin ekologisen kierron kautta meille energiaa ravinnoksi tappiollisen tilinpidon kautta. Eikö tämä oppi mennyt suomalaiseen päähän? Me syömme velaksi ja heitämme roskat mereen. Pinta-alataan suuressa maassa, jossa olisi voitu toimia myös eologisesti järkevällä tavalla. Tämä kaikki oli tiedossa jo 1970-luvun alussa!

Suuri ikäluokka söi tulevien ikäluokkien pääomat ja saastutti luonnon, tappoi Itämeren. Tänään tuo sama juopotteleva jengi vaatii siitä korvauksia maamme fiksuimmilta sukupolvilta, omilta lapsiltaan. Ollila kertoo kuinka nämä ovat ylipainoisia ryyppyraatoja. Onko osoitus ehkä sittenkin poliittinen manööveri ja suunta nyt tarkoituksella väärä? Suuret ikäluokat ovat hoikkia, raittiita, elämänsä oikein eläneitä kuntoilijoita ja nyt äänet tulevalle presidentille? Shellin toimitusjohtaja ei tarvitse Nokian tapaan nuoria kännykän kuluttajia. Miten Ollilan elämä poikkeaa Matti Nykäsen elämästä? Kumpi tekee nyt moraalisesti suurempaa rikosta?

Tällainen on mahdollista Helsingissä, kuollen Itämeren ”helmen” syleilyssä. Ei kuitenkaan enää maalla Forssassa. Niin tyhmiä nämä maalla asuvat ihmiset eivät ole. Totuus on liian lähellä silmien edessä ja yhteisöllisyys vielä toimivaa, ekologinen kierto kenen tahansa havaittavissa. Kaikki eivät ole renkejä. On myös isäntiä ja isännän ääni. Ollilan puheessa mikään ei vaikuttanut olevan kohdallaan. Paitsi tietysti tolkuton juopottelu ja siihen puuttuminen. Juoko Ollila samalla tavalla kuin Juhani Seppänen? Onko Shellin edut samat kuin Nokian?

Ovatko ne myös Suomen kansallisia etuja ajavia? Eivät ne ole.

Olen saattanut nurmella nukkujia 1940-luvulla syntyneitä myös nurmen alle. Poikkeuksetta syy on alkoholismi, joka on toki näkynyt jo kauan ylipainoisessa ruhossa, tolkuttomassa puheenparressa, eläköitymisessä tai sekopäisessä käyttäytymisessä työpaikalla. Tehottomuus näkyy vertaillen. Siinä missä raitis tuottaa tekstiä ja julkaisuja satamäärin vuodessa, tehoton ei voi tuottaa enää lainkaan. Ei synny enää tekstiä. Luovuus on kadonnut etanolivirtaan ja ammoniakin mukana alas Itämereen. Ei sellainen elämä voi olla enää minkään arvoista. Etanoli jättää ensimmäisenä jälkensä aivoihin, keskushermostoon. 50 litraa viinaa viikossa on jo tarkoituksella itsensä tuhoamista. Se on säälittävää ja surullista. Sellainen ”huipputiimi” on hirvittävää itsepetosta.

Helsingin kauppakorkeakoulu rehtori Eero Kasanen ehdottaa Kauppalehdessä (28.8) yliopistojärjestelmän remonttia. Tätä kommentoi Helsingin Sanomat (30.8) pääkirjoituksessaan. Opiskelijat olisivat asiakkaita ja heillä olisi seitsemän opintoseteliä. Seitsemän laihaa vuotta. Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio on puhunut hieman samaan suuntaan. Kymmeniä mielipiteitä siitä, miten yliopistoa olisi uudistettava. Kunnat tulevat vasta hyvänä kakkosena. Suurten ikäluokkien kourituksenomainen loppukiri on surullista seurattavaa. Voisiko näille järjestää Seppäsen mainitsemia ryyppäyskuntoutuskeskuksia ja kansanhuoltolaitos, jossa ryyppyraadot voisivat ottaa vapaasti korkit auki pulloistaan muun yhteiskunnan vaarantumatta? Se ei ole enää se sama yliopisto ja sama vuosituhat! Eivät nämä lapset tarvitse teidän oppejanne, joista on vain vahinkoa. Vai onko juomisenne jotenkin huikean hieno akateeminen loppunäytös? Ymmärtävätkö nämä nuoret hirressä roikkuvan logiikan jotenkin väärin?

Suomen yliopistot ja korkeakoululaitoksemme on kriisissä. Kehotan nuoria hakeutumaan opiskelemaan sinne, missä yliopistojen sisäänotto on mahdollista vanhempienne rahoilla. Rahat säästyvät kun juodun alkoholin määrästä otetaan pois esim. 40 litraa viikossa. Leikkaus voi tapahtua vapaaehtoisesti tai väkisten. Keinoja valtio löytää. Rahat siirretään lyhentämättömänä teille. Kymmenen litraa on ihan riittävä määrä niin isovanhemmille kuin vanhemmillekin. Maailmalta löytyy tuhansittain ylipistoja ja korkeakouluja, joissa alkoholi ei ole ongelmana ja samalla opitte avoimia, luovia kulttuureja, ette tapaa toistaitoisia viinan pilaamia opettajia ja keskustelutaitonne ei tyrehdy annetun opetuksen mahdottomaan ymmärtämiseen millään kielellä. Slummin kulttuuri ei ole teitä varten. Sieltä voi päästä pois muutenkin kuin vain pelaamalla jääkiekkoa tai jalkapalloa. Ei sen tarvitse olla toki Harvard. Yhtä hyvä yliopisto on vaikka Arizonan valtion yliopisto, jossa professorina työskentelee mm. Keijo Korhonen. Hän on toiminut suomalaisena ministerinä, pienen maakuntalahden päätoimittajana Kainuussa ja nyt siis professorina Yhdysvalloissa. Hänen mielestään meillä ei ole viinan käyttöön kouliintuneita geenejä. Vie aikansa ennen kuin riittävä määrä suomalaisia on juonut itsensä hengiltä ja huonot viinageenit hävitetty. Se on hidas mutta varma tapa hoitaa ongelma hautaan. Korhonen on inhorealisti mutta usein oikeassa Suomen Kuvalehteen kolumnoidessaan. Toinen tapa on valistus ja riittävän monen sukupolven hankkima akateeminen koulutus. Luotan tähän jälkimmäiseen tapaan enemmän kuin Korhosen kylmään biologiseen valintaan.

30-08.2006

Matti Luostarinen

Missä lymyää matemaatikko Grigori Perelman?

Pietarilainen Grigori Perelman sai matematiikan arvostetuimman palkinnon. Jostakin syystä miehelle eivät rahakkaatkaan palkinnot kelpaa ja mainen kunnia ei kiinnosta. Hänelle on tarjottu virkoja Stanfordin ja Princetonin yliopistoissa, mutta hän on kieltäytynyt ja eronnut pietarilaisesta matematiikan Steklov-instituutistakin. Miksi yhteiskunnan normeja ja ahneutta, narsismia ruokkivaa kahletta pakeneva mies on mielestämme outo? Hänhän on huippuälykkö, joka osaa varoa tapaamme kulkea typerien teitä. Voisiko hänestä ehkä ottaa mallia? Otaako ehkä monikin?

Tutkija ei julkaise töitään tieteellisissä lehdissä vaan internetissä anonyymien palvelemien kautta. Hänen mielestään tiede kuuluu maailmalle ja sen löydökset eivät ole hänen omaisuuttaan. Onkohan tämä tukinta hänen omansa vai median tekemä? Tunteeko media tiedeyhteisö kateuden ja säännöt? Oikaiseeko huippuälykäs Grigori käyttäen järkvämpää tapaa saada tieteelleen julkisuutta. Hänhän tuntee tieteen pelisäännöt ja löydöstensä ongelmat niitä tulkittaessa.

Perelmanista tehdyt medialöydökset ovat tyypillistä tieteen mystifiointia ja henkilöimistä romantisoiden. Ilman tätä hän olisi yhtä tuntematon kuin kakki muutkin matematiikan neroina pitämäämme tutkijat. Tai oikeammin hänestä on tehty nero poikkeuksellisena kuvatun käyttäytymisen seurauksena. Matematiikka ja hänen työnsä saa tätä kautta valtavasti enemmän mediahuomiota kuin mitä olisi tapahtunut jos hän hakisi kiltisti palkintonsa. Perelman toimii hyvin rationaalisesti sekä julkaistessaan että hakiessaan julkaisuilleen valtaisaa huomiota. Jopa pienet pitäjälehdet kertovat matematiikasta hänen kauttaan ja tunnemme oudot topologiset mallit nyt ensimmäisen kerran hakien vastineita kahvikupille, omenalle ja donitsille. Henri Poincare (1854-1912) on noussut sadan vuoden takaa täydestä tuntemattomuudesta kiinnostavaksi henkilöksi. Perelman onnistuu siinä, missä useimmat nobelistit lopulta epäonnistuvat. He eivät saa tiedetään julki ja popularisoiduksi. Topologi Perelman ymmärtää, miten puhkaistaan eri tasoilla ja ulottuvuuksissa olevat lasiset taivaat. Näin ratkesi myös Poincaren konjenktuuri. Samalla Perelman varmisti ettei matkalle tule tieteellisiä varkauksia kun kyseessä oli valtaisa työ ja sen esittely. Tieteessä on osattava myös markkinointi vaikka aihe olisi kuinka vieras suurelle yleisölle.

Tuhansien sivujen mittaisten tulosten julkaisu tieteellisissä sarjajulkaisuissa ei olisi itsestään selvää. Niitä käytäisiin edelleen läpi ja Grigori odottaisi vuoroaan, jota ei ehkä koskaan tulisi. Missään ei varasteta niin paljon kuin tieteessä. Internet ja media oli hänen tapansa saada asialleen julkisuutta, josta myös matemaatikot tiedeyhteisönä toki nyt hyötyvät. Perelman kuvataan Rasputinin näköiseksi jöröjukaksi. Näin siitäkin huolimatta että hän valmistui aikanaan pietarilaisesta eliittilukiosta ja on toki vieraillut Yhdysvaltain johtavissa yliopistoissa. Siellä hänestä esiteltävät kuvatkin on tallennettu.

Toki Perelmainilla oli tyypilliset Neuvostoliiton aikaiset vaikeudet valtionyliopistossa. Hän oli liian lahjakas juutalaiseksi ja tietysti hänellä oli kadehtijoita sekä suuri määrä opettajia, joiden tuli myös ymmärtää, mistä oli kyse. Perelman oli jo kokenut, miten yliopisto jakoi hedelmät hiearakiassa siten, että nuori innovaattori jäi nuolemaan näppejään. Grigori eristettiin pikemminkin kuin että hän olisi itse eristäytynyt Neuvostoliiton hajottua. Oletettiin jo että hän on lopettanut koko tieteen ja imetty kuivaksi kuin suppupaarma hämähäkkien verkostossa.

Pietarin naapurissa Helsingissä eristäydytään toisella tavalla. Kirjailija ja työterveyslääkäri Juhani Seppänen paljastaa Helsingin Sanomissa (HS 27.8), millaista itsepetosta ja kaunistelua on suomalainen kohtuullinen alkoholinkäyttö. Seppäsen mukaan koko yhteiskunta, tiede ja valtiokin, tukee kohtuutonta juomista. Vuoden salaraittina ollut Seppälä kertoo kuinka kansaa holhotaan alkoholin avulla ja pidetään porukat hiljaisena. Seppäsen mukaan raitistuminen ja sen paljastaminen teki hänestä työpaikalla ja omassa hyvinkin elitistisessä ympäristössä hylkiön. Hän oli paljastanut itsessään tosi pahan ja kipeä ongelman ja hänet siirrettiin entisen yhteisön ulkopuolelle.

Etanoli on solumyrkky, jota sellaiseksi luokiteltuna saisi tutkimusten mukaan olla elintarvikkeissamme vain parin teelusikallisen verran viiniksi muutettuna vuorokausiannoksena. Raskasmetallien kohdalla me ymmärrämme nämä ohjeet ja varomme myrkkyjä ja jopa harmittomia rasvoja. Grigori Perelman ymmärtää niin ikään ettei hän voisi ratkaista matemaattisia ongelmia, jos hänen älykkyysosamääränsä yllättäen laskisi etanolin seurauksena. Hänelle ei ole paljonkaan apua tieteen ”huipputiimistä”, jossa professorin pojat ovat juoneet jo vuosikymmenet Helsingissä tai Pietarissa, kuten professorin poika Seppänen juomisensa kuvaa. Grigori ei siis langennut juopottelemaan kiitos älynsä ja eristetyn sosiaalisen asemansa. Grigori ei ollut slaavilainen vaan juutalainen ja juutalaisen yhteisön tuote. Venäläisenä hän olisi luultavasti jo juonut itsensä hengiltä.

Juopottelevasta tiedesarjan toimittajasta tai opettajasta ei olllut hänelle suurtakaan hyötyä. Tuskin edes täysraittiina. Grigori Perelman eli puhtaasti oman älynsä ja internetin varassa sekä operoiden Yhdysvaltojen suuntaan markkinoinnissa. Siellä hän vieraili vielä niinkin myöhään kuin 2003. Sienimetsän peikot eivät kulje maailmalla kongresseissa esitelmöiden.

Kun puhumme tiimeistä, joissa on kuusi henkilöä, miten se voi toimia uskottavasti ja tehdä huippusuorituksia, jos sen jäsenistä alkoholin käyttöämme kuvaavien tilastojen mukaan kaksi juo kaiken aikaa yli 30 litraa olutta tai viiniä viikossa ja yksi ainokainen raitis joutuu piileksimään ja peittelemän raittiuttaan hylkiöksi joutuneena ja lopuksi eristetään Grigori Perelmanin tapaan? Eikö ole yhteiskunnalle hyödyllisempää lakkauttaa tällainen tiimi ja vapauttaa Perelman sen kahleista tekemään tiedettään mieluummin sienimetsässä kuin odotellen maanantaiaamuna turhaan alkoholin rampauttamia kollegojaan? Seppäsen mukaan ihmisen fysiologia edellyttää lääkärinä tulkiten täysraittiutta ja kun kyseessä on huipputiede, se on itsestäänselvyys. Huippuälykkäät ihmiset eivät työssään myrkytä itseään vapaaehtoisesti. Perelman on venäjänjuutalaisen yhteisön tuote ja hän ymmärtää ettei voi hyötyä millään tavalla lähiympäristönsä tuesta ja varoo sellaisia sosiaalisia tilanteita, joihin Juhani Seppänen omassa työssään yhtenään joutuu. Jokaisen raittiin suomalaisen tieteen harjoittajan on helppo samaistua sekä Juhani Seppäsen että pietarilaisen matemaatikon tarinaan. Voisikohan tämä selittää jotain yliopistojemme hieman kehnosta selviytymisestä kansainvälisessä vertailussa, jossa vaaditaan huippusuoritusta? Vielä 1970-luvulla yliopistoa suorastaan mainostettiin tiedon lähteenä, jonne mennään juomaan. Juominen ei ollut nuorille vapaa valinta vaan siihen painostettiin. Niin tehdään tänäänkin.

29.08.2006

Matti Luostarinen

Suomen negatiivisin kaupunkikuvako?

Joka viides suomalainen kuvaa Forssaa Suomen negatiivisimmaksi kaupungiksi. Näin on tulkittava radiokanava Uuden Kissin ”kansalaisäänestystä”, jossa liki kaikki kaupunkimme toki saivat ääniä. Tosin Forssa yli 50 kertaa enemmän kuin mitä sen väestöpohja olisi edellyttänyt. "Helvetin tulirotkoksi" sarjaukuvassa mainittu kaupunki alkaa menestyä julkisuuskuvansa kiilottamisessa. Koska seuraava yhdyskunta Suomessa huomaa kuinka negatiivinen kaupunkikuva on paljon helpompi myytävä kuin positiivinen? Siihen vaaditaan kantahämäläistä älyä. Forssa on toki saanut kielteistä mediajulkisuutta viime vuosina myös maan päälehdissä, viimeksi Ilta-Sanomissa, Helsingin Sanomissa ja Aamulehdessä. Ne muistetaan paremmin.

Mistä syntyy forsalaisten viha-rakkaussuhde pumpulienkelten kaupunkiin? Vastaavanlaisia pieniä taantuvia tehdasyhdyskuntiahan maa on täynnä. Missä Forssa poikkeaa muista? Miten "pihtisynnytyksellä" synnytetty Tammelan kunnan takamaa poikkeaa muista samalla tavalla keinotekoisista pienistä taajamistamme?

Ei mitenkään. Koko ilmiö on mediaymäristön luomus mutta alkaa heilutella koko pienen maakunnan talouselämää ja sen rakenteita. Pieni kuuden maakunnan puristuksessa kamppeileva meidia on säälimätön pyrkiesssän pysymään hengissä. Lännestä sitä puristaa Turun Sanomat, Idästä Hämeen Sanomat, pohjoisesta Aamulehti ja etelästä pahimpana Helsingin Sanomat. Pietari ei vielä julkaise meillä omaa edes sähköistä lehteään.

Forssan lehden on mukauduttava ilmaisjakelulehtien viihteen avulla kilpailuun, jossa tilaa on annettava yhä enemän pelkille markkinavoimille ja erityisesti ilmoittajille, roskapostille. Kapeutuva kilpailutilanne ahdistaa kun forssalaisilla on yhä suurempi taipumus nuorena aloittaa päivänsä lukematta Forssan lehteä. Sähköinen media on sietämätön kilpailija alueella, jossa mediatalot ja painotyö on yhtä vilkasta kuin autokauppa, miljoonien läikulkuliikenteen marketit ja autokeitaat, nopeasti häipyvä yhteisöllisyys ja Helsingin metropolin levittäytyminen kohti Turkua ja Temperetta Pietarin antaessa vauhtia. Forssa ja forssalaisuus ei ole enää entisensä eikä nuoret 15-20 vuotiaat voi olla tutustumatta sen negatiivisiin lieveilmiöihin, huumeisiin, päihteisiin, suuriin autokaupan rikollisjengeihin, prostituutioon jne.

Forssalaiset ovat vastanneet tähän omassa lehdessään. On eri asia vastata omassa lehdessään kuin maan laajuisessa mediassa. On hyväksyttävä että Forssan julkisuuskuva on poikkeuksellisen huono olimme me siitä mitä mieltä tahansa. Sen sijaan että alamme pohtia sen syitä, meidän on syytä katsoa peiliin ja tehdä oma osuutemme tuon julkisuuskuvan korjaamiseksi. Se ei ole pelkästään mainostemppu, kuten lehden pääkirjoitussivulla esitettiin. Lehdellä on melkoinen joukko poleemisia kirjoittajia ampumassa alas jokaisen yrityksen tuoda hiemankin valoa kaupungin julkisuuskuvaan. Jos se on ainut keino myydä lehteä, valinta on kovassa mediakilpailussa oikea. Lisäämällä Forssan negaatioita, ratsastamalla niillä, alamme olla oikeastikin melkoisen sietämätön paikka asua.

Meidän on osattava varoa myös omia medioitamme tilanteesa, jossa ne eivät kanna vastuuta talousaluestaan vaan ensisijaisesti omasta taloudestaan. Mediatalo ei ole moraalinen tai sosiaalinen tuote. Se on bisnestä ja me sen ylläpitäjiä. Media kaipaa tuekseen tutkimusta, joka ei ole yksiselitteistä. Tutkiva journalismi ei ulotu median sisälle. Media on sokea omalle itsekritiikilleen ja muistuttaa suomalaista maataloutta. Toimittaja suomalaista talonpoikaa. Usein ovatkin iäkkäämmät talonpoikien lapsia.

Jos nuoret aikuiset pitävät kaupunkiaan päihteiden käyttäjien ja perusjunttien kaupunkina, jossa turvattomuus on lisääntynyt, he todennäköisesti sen näin myös kokevat. Sitä ei voi lakaista maton alle. Sen sijaan voimme tehdä jopa omin voimin kaupunkisosiologista tutkimusta ja varmistaa, keitä me oikeasti olemme, millaiseksi kaupunkimme koemme ja onko forssalaisuuden identiteetti niin synkkä kuin nyt näyttäisi. On vaikea toimia veturina laajalle maaseutualueelle, jos pienen kaupunkimme maine myös siellä on kovin kielteinen. Nythän me emme tiedä paljoakaan. Arvailemme vain. Kunnallispolitiikka on arvailua. Sille tutkimus ja kehitystyö on pelottava asia eikä se sitä juurikan ole oppinut käyttämään. Kunta ei ole Nokia.

Lounais-Häme ei saa ajautua saamattomuuttaan kriisiin samaan aikaan kun naapurimme saavat sisäänmuuttajista lisää sosiaalista ja kulttuurista ponnistusvoimaa ja veromarkkoja. Lisäksi nämä kilpailevat alueet ovat meitä pidemmällä kunnallisen palvelurakenteensa nopeassa hoidossa. ”Jengit ovat meillä sekaisin”, väittävät jotkut ja se taitaa pitää paikkansa ilman tutkimustakin.

Forssa ja sen maaseutu kaipaavat nyt vahvaa tutkimuksellista perustietoa ongelmiensa selvittämiseksi. Se ei voi olla nyt vain paikallisen poliittisen eliitin vuoropuhelua, josta lehdessä on jo varoiteltukin. Siihen tuskin luotetaan ja nuoret käyttävät jo puhtaasti sähköisiä medioita, josta tämänkin halutessaan lukevat. Paperilehtenä tämän lukevat jo jälkiomaksujat, jollaista pääosa vanheneva kunnallispoliitikkojen joukko ikärakennetta tulkiten on. Jälkiomaksujen toilauiluilla ei le paljonkaan merkitystä luovassa, innovaatioiden yhteiskunnassa. Kun kaupunki menettää koko ajan nuoren ja innovoivimman osan väestöstään, siitä tulee jälkiomaksuja. Jäljelle jäävät eivät siitä pidä. Opiskelevat nuoret kokevat ympäristönsä junttilaksi. Forssassa on opittu reagoiman vähän muita näkyvämmin. Forssan kokous ja Koijärvi ovat siitä osoituksena. Se mitä Forssassa nyt tapahtuu, tapahtuu myöhemmin muualla. Nuorten pahoinvoinnilla on rajansa. Ryyppyraatoja ei enää siedetä. Helsingi Sanomissa tyäterveyslääkäri, professorin poika, kertoo millaista on olla Suomessa piiloraitis vuoden verran. Hän on sitä juopottelunsa jälkeen kokeillut. Siinä eristetään ja tuntee olevansa hylkiö. Tämä ilmiön ovat toki kokeneet kaikki suomalaiset raittiina työpaikallaan ja ravintoloissa, harrastustensa parissa käyvät ihmispolot. Ryyppyraadot työpaikoilla ovat vielä ongelmallisempia kuin ravintoloissamme. Nuorten on tätä vaikea ymmärtää.

Ne nuoret kaupunkilaiset, jotka nyt ovat 15-20 -vuotiaita, ovat syntyneet 1990-luvun alussa tai 1980-luvun lopussa. Näille nuorille Forssan kultakausi koripallossa on yhtä tuntematonta historiaa kuin syvä lamamme. Turha vertailla meitä Neuvostoliitoon, kun se hajosi ennen heidän syntymää. Noilta ajoilta on turha etsiä selityksiä kun kyse on tietoyhteiskunnan verkostoissa operoivista nuorista. Nämä nuoret eivät kaipaa maaseudun ja kaupungin rajojen pohdintaa 1940-luvun suurten ikäluokkien nostalgisina haikailuina. Märkä sukupolivi on palailemassa juurilleen ja pättää ottaa ilon irti maaseudusta ja sen pientaajamista. Kolmas ikä on märän sukupolven hoitamista hautaan nuoria ohjattaessa tähän tehtävään. Kun näitä ikäpolvia syntyi vuodessa liki kaksi kertaa enemmän (120 000) kuin nyt syntyviä (60 000), ongelman ydin alkaa avautua. 1970-luvulla löytyy vuosia, jolloin maan väkiluku jopa kääntyi laskuun.

Kuntien kulttuuri kuitenkin poikkeaa vielä melkoisesti ja tarvitsemme sellaista vuoropuhelua, jossa meitä vanhoja ”junttejakin” vielä kuunnellaan. Kyseessä ovat työelämässä vielä kauan vaikuttavat ns. "unohdetun sukupolven" nyt keski-ikäiset ja 1950-, 1960-luvulla syntyneet pienet ikäpolvet. Kunnat ovat tässä kylineen kovin erilaisia intressiryhmineen (nuoret, vanhukset, yrittäjät, lapsiperheet jne.). Yhteisen toimintakulttuurin opiskelu tapahtuisi ehkä parhaiten hylkäämällä koko nykyinen kuntaraja-ajattelumme ja hakemalla perustietoa, jossa mukana on kaikkien luottamusta nauttiva ulkopuolinen tutkimus ja sen keräämästä tiedosta tehtävät johtopäätökset. Kaikki osapuolet hyötyisivät nyt tästä yhteisestä toimintastrategiasta, objektiivisesta tiedosta.

Forssalaistenkin on hyvä tietää edes se millaisia kyliä Lounais-Hämeestä löytyy. Nyt emme tiedä edes niiden lukumäärää. Tuleva palvelualueemme on paljon enemmän kuin kunnantalo. Siinä on mukana palvelujen tarjoajia, yrittäjiä, hyvin erilaisten veronmaksajien intressit sekä kouluttajat, tutkijat, kehittäjät sekä eteenpäin vievät uudet luovat ideamme ja alueesta vastuullisesti huolta kantava media.

Median oma kriisi on nykyisin syvempi kuin takavuosina maatalouden kriisi sopeutuessamme EU:n rakenteelliseen muutokseen. Sekin on syytä huomata paperimediaa lukiessamme.

28.08.2006

Matti Luostarinen

Vincent van Goghin ja Paul Gauguinin mukana peruskoulussa

Olen valmistellut kahta suurempaa veistosta ja maalausta rinnakkain. Toinen liittyy maalari Vincen van Goghin maisemaan ja toinen häntä lähellä olleeseen Paul Gauguin maailmaan ja niin ikään sielunmaisemaan. Van Gogh oli tuottelias vain runsaan vuosikymmenen, mutta siitä huolimatta häntä pidetään ehkä maailmanhistorian tunnetuimpana öljyvärien taitajana. Varmaan yksi syy heidän muistamiseensa on kummankin poikkeuksellisen lahjakkuuden ohella eletty elämä ja sen stereotypia juuri kuvataiteilijaan liittyvänä surullisena ”nerouden” taustakertomuksena. Miksi luovaan, innovatiiviseen nerouteen sitten liitetään nämä dramaattiset elementit? Onko ihmisen elettävä ”neron” elämä, jotta hänet tunnistetaan sellaiseksi? Vai onko nerous seurausta ympäristöstä, joka tekee elämästä helvetin?

Humanisti ja psykologi Carl.R. Rogers (1954) kirjoitti aikanaan kuinka luovuuteen liittyy ihmisen halu toteuttaa itseään, halun tulla siksi, mihin hänellä on mahdollisuudet. Luova ihminen on avoin kokemuksille ja hänen luovuutensa on olennaisilta osiltaan rakentavaa. Luovuus voi olla myös tuhoavaa.

Luova oppilas oppii ja uskaltaa leikkiä käsitteillä, väreillä, muodoilla ja ideoilla. Hänellä on kyky muodostaa hypoteeseja, problematisoida ja kyseenalaistaa tuttuja asioita, kokea oivalluksen hetkiä. Tämä ei ole helppoa ympäristössä, joka on ahdasmielinen, jossa luova ihminen tuntee olevansa yksin, alttiina naurunalaiseksi joutumiselle. Sekä Gauguin että Gogh joutivat aikanaan erakoiksi ja molemmat naurettiin ulos yhteisöstään. Meillä on outo tapa tehdä ruumiita ja myöhemmin itkeä näiden ruumiiden haudoilla, palvoa niitä ja tehdä se jopa vilpittömästi.

Leta S. Hollingworth kiinniitti jo 1920-luvulla huomiota huippuälykkäisiin lapsiin. Suomessa sellaisia lapsia ovat varmasti olleet vaikkapa Aleksis Kivi ja Eino Leino. Molemmat kuolivat nuorena ja alkoholisoituneina, mielisairaina. Venäläisen huippumatemaatikon on syytä pelätä omaa kohtaloaan ja varoa sitä mihin on joutumassa tai jo joutunut. Älykkyyttä ja lahjojaan on syytä slaavilaisessa kulttuurissa piilotella. Ellei halua joutua nuorena leirielämään, teloitetuksi, eristetyksi jo koulussa, työpaikan sadismin puristuksessa.

Hollingworth havaitsi kuinka huippuälykkäät lapset olivat kouluissa ongelmallisia, laiskoja, ikävystyneitä, kyselivät sopimattomia ja nenäkkäästi haastoivat auktoriteetin, opettajan. Sopeutumisongelmiin käytettiin keinoja, jotka eristivät nämä jo koulussa muista ikätovereista. Alkoi syntyä käyttäytymispiirteitä, jossa nämä vastustivat jyrkästi epärehellisyyttä tai epäoikeudenmukaiseksi kokemaansa auktoriteettihahmoa. Synti kyynisiä aikuisia ja onnettomia ihmisiä, jotka eivät voineet sietää ympäristönsä typeryyttä. Kirton kuvasi jo 1950-luvulla innovaattoreiden pienen ryhmän juuri näillä yhteisön itsensä luomilla neuroottisilla piirteillä. Innovaattori oli yhteisönsä ainut terve. Innovaatioiden levitessä ”tervehtyivät” toki muutkin.

Luovat innovaattorit, neroina myöhemmin palvomamme muutamat yhteiskuntamme muuttajat, ovat äärimmäisen harvoin edes lapsina auktoriteetteja sokeasti tottelevia suorittajia. Konventionaalinen tai byrokraattinen ympäristö ei ole edes mahdollinen tällaisten toimintaympäristönä. ”Tunsin olevani normaali, kunnes menin kouluun”, kuvaa maailman taiteen ehkä nimekkäin impressionisti lapsuuttaan. ”Sen jälkeen sain tuntea olevani epänormaali joka päivä. Halusin paeta koko ajan yksinäisyyteen”.

Mikä oli tappaa Gauguin ja van Goghin luovuuden?

Teresa M. Amabile (1993) luettelee luovuustutkijana organisaatioille, kouluille, yliopistoille, kodeille, yhteisöille, yrityksille, palvelulaitoksille, verkostoille, tiimeille varmimmat keinot innovatiivisuuden tappamiseksi:

Pahin tappaja on odotettavissa oleva arviointi, todistus, sertifikaatti. Heti sen perässä tulevat kilpailuttaminen ja kontrollointi. Seuraavana rajoitetut valinnanmahdollisuudet, aikataulut ja –paineet. Ja viimeisenä luovuudesta, osaamisesta ja innovatiivisuudesta tarjotut palkkiot.

Ei pidä mennä neuvomaan liikaa eikä kertomaan, mitä on löydettävä niiltä, jotka eivät neuvoja kaipaa, ja joilta odotetaan tulosta, josta muut eivät ole edes uneksineet. Bernard Russelin mukaan tiede on se mitä tiedämme ja filosofia sitä mitä emme tiedä. Filosofi on siis muita viisaampi tunnistaessaan tietämättömyytensä. Innovaatio, luovuus on lähempänä filosofiaa, psykologiaa ja elämänkokemusta kuin pragmaattista dogmein ja teorioin viitoitettua ”mukamas” tiedettä. Usein sen ”huipputieteen” keskiössä majailee ihan keskiverto ihmisiä päättämässä mitä tiede on, mihin rahaa suunnataan tai millaisia julkaisuja julkaistaan, mikä on taidetta, johon kannatta sijoittaa. Vai onko joku nähnyt näiden huipputieteilijöiden luovan käsillään jotain sellaista, joka on silmin nähden tai korvin kuullen lahjakkaan ihmisen luomus?

Luovuuteen ja sen rakenteisiin, innovatiiviseen ympäristöön, liitetään puolestaan Ekvallin (195) mukaan:

Vapaus ja täydellinen luottamus, rohkea riskinotto ja jatkuva pyrkimys uusien ideoiden tuottamiseen. Aikaa näiden ideoiden kypsyttämiseen, työn haastavuus, jossa jokainen on oikeassa paikassaan ahdistumatta. Rakentava väittely on aina leikinomaista ja tilaa on myös mentaaliselle älylle, konfliktien niukkuudelle. Tunneäly ei ole sama asia kuin Daniel Golemanin (1995) kirja eikä missään tapauksessa sama asia kuin luovuus ja innovointi. Golemanin kirjassa tunneälyllä mitataan vain sosiaalista sopeutumista, keskiarvoista ihmistä. Bulkin tunnistaa sen menekistä oli kyse tieteestä, taiteesta tai kirjallisuudesta.

Miten Gauguin ja van Gogh olisivat saaneet elää ja luoda nauttien samalla työstään, uuden löytämisestä?

Molempia olisi tullut jo varhain lapsena rohkaista tekemään asia uudella tavalla. Heidän outoja ratkaisujaan olisi tullut arvioida yksilöllisinä yrityksinä. Ei osana konventiota ja totuttua käytäntöä, johon heidät ahdistettiin kuin pakopaitaan sulloen. Heille olisi tullut rakentaa ympäristö, jossa on turvallista myös erehtyä ja tehdä uudelleen palkitsemalla myös erehdyksestä. Erehdys on usein tie kohti innovaatiota, jota kohden huippuälykäs lapsi ponnistelee. Se ei ole opettajan tie. Ellei opettaja itse ole huippuälykäs.

Oppilaaseen on luotettava, oli hän huippuälykäs tai ei, ja hän tekee lopulta itse päätöksensä. Siihen on annettava riittävästi aikaa ja materiaalia. Oleellista on havaita erilaisten luovuuden ja lahjojen väliset huikeat erot ja tunnistaa ne yksilössä. Jokaisella niitä varmasti on ja tarvittaessa ne löytyvät yksin työskennellen. Toisen läsnäolo merkitsee aina kontrollia kohti sisäistä lasta ja sen esiintuloa. Ani harva luova nero työskentelee tiimissä aikuisiällä vaiheessa, jolloin on saatava itsestä irti viimeisinkin luovuuden lähde. Oma sisäinen kontrolli on saatava pois keinolla, jonka aikuinen on yleensä oppinut ja käyttää sitä hieman samaa tapaan kuin huippu-urheilija valmistautuessaan ylittämään kaikki aiemmat suorituksensa. Sekin on oma lahjakkuuden lajinsa.

Järkevä riskinotto ja epävarmuuden kesto on taitavan opettajan vaativimpia lapsille siirrettäviä tehtäviä. Siinä auttaa huumori, leikit ja jatkuvat uuden kokeilut. Mikään niistä ei ole ikinä outo saati typerä. Ei edes keskiverto opettaja vastassaan huippuälykäs lapsi. Ei ole myöskään vahoja ja toteuttamiskelvottomia ideoita mutta paljon turhaa rutiinia, jolla luovuutta voi rokottaa. Sadistinen luonne siirtää luovan innovaattorin rutiineihin ja sivuun peläten jäävänsä muuten itse tämä varjoon. On muistettava että kaikki ne mukavuudet, jotka meille tarjotaan, ovat nerojen meille antamia lahjoja. Itse nämä nerot ovat eläneet pääsääntöisesti äärimmäisen vaikean elämän.

Lopuksi perustyypit on tunnistettava siten ettei sopeutujaa palkita miellyttämisestä vaan kohotetaan tämän itseluottamusta ja –tuntoa. Vetäytyjän näkymätön tunne-elämä on saatava kukkimaan käytännön tilanteissa kannustamalla ilman pienintäkään arvostelua. Rakkauden aitoutta mittaava kapinallinen suojaa aina itseään ympäristön vaatimuksilta hyläten ne. Innovaattorin alkua ei saa tukahduttaa kohti alisuorittajan rutiineja. Itsensä toteuttaja löytää koulusta ja yliopistosta, ympäristöstä pääsääntöisesti ahkeran työteon ja tunteiden rikkauden harmonian. Kaikissa tapauksissa kilpailu lamaa kuitenkin luovuutta ja homogeenisten ryhmien sijasta on aina parempi etsiä erilaisten persoonallisuuksien välistä yhteistyötä. Vinoutuneiden arvojen kahleet olivat Gauguinin ja van Goghin luovuuden vaikein tunnistettava tyrmääjä.

25.08.2006

Matti Luostarinen

Sen saat mitä pakenet

Islamilainen munkki pohti katolisen virkaveljensä kanssa kuinka on selitettävissä outo ristiriita, johon hän törmää katolisissa maissa. Papit puhuvat siellä koko ajan seksistä ja prostituoidut jumalasta. Vastaavasti rakkaudesta ja onnesta puhuvat näyttäisivät olevan sitä vailla ja pallo hukassa. Tavoiteltu näyttäisi katoavan koko ajan horisonti taa. Ihmisen biologinen perusta ja sen tapa toimia näyttäisi olevan meille vieras asia jopa perusasioissa. Sama pätee psykologian alkeita. Haparoimme kyllä freudilaisuudessa tuskin kuitenkaan yhtään hänen julkaisuaan oikeasti lukien. Yhdysvalloissa 80 % perheistä ei ole lukenut yhtään kirjaa kuluvun vuosituhannen aikana. Heillä on kuitenkin vahva käsitys siitä kuinka kirjallisuus on heille tärkeä osa elämää. Itse kuljetan aina mukana Shakespearen oppeja. Ei riitä että omistat kirjan, täytyy myös lukea. Kirjan omistajista vai 20 % lukee kirjansa. Ei riitä että luet kirjan, täytyy myös muistaa. Kirjoitetusta tekstistä vain 10 % jää muistiin. Ei riitä että muistat lukemasi, täytyy myös toimia. Toimimalla kirjan opista jää muistiin jo yli puolet. Eikä tämäkään kaikki viellä riitä. Tärkeintä on tämän jälkeen tehdä oikeat valinnat. Siinä muiden opit auttavat. Yrityksen ja erehdyksen kautta tehdyt valinnat ovat hitaita ja käyvät kalliiksi. Oivaltaminen on taas harvojen herkkua. Siihen ei pidä luottaa.

Islaminuskoa tulkitaan nykyisin jo uusiksi. Kaikki ei ole enää niin muuttumatonta kuin munkin näkökulma vieraaseen kulttuuriin takavuosina. Kiistely raiskauksiin ja aviorikoksiin liittyvästä Hudood –opista on jäämässä naista alistavana historiaan. Enää mies ei selviä raiskauksesta jos miespuolisia silminnäkijöitä ei ole riittävää määrää. Jopa pakistanilaiset muslimipapit ovat myöntämässä, että Hudood-lait eivät ole jumalaista alkuperää. Yhä useammat pakistanilaiset ymmärtävät, että lait ovat ihmisten tekemiä ja tunnustavat, että lakien uudelleenarviointi on heidän velvollisuutensa, ei Jumalan.

Kaikkiin islamilaisiin uudistushankkeisiin sisältyy kaksi pääasiaa: naisten oikeuksien parantaminen ja länsimaissa asuvien muslimien halukkuus käyttää omantunnonvapauttaan. Se on moniarvoisen holistisen maailman elinehto, johon on sopeuduttava. Muhammed-pilakuvat julkaissut Flemming Rose kertoi islamilaistutkijan Irshad Manjin (HS 10.8) mukaan, ettei hän ole saanut missään kohteliaampaa vastaanottoa kuin muslimijohtajilta. Rose oli ylättynyt kuinka läntiset humanistit ottivat hänet kylmemmin vastaan. Tanskalainen Flemming Rose ei tuntenut tanskalasta Sören Kirkegaardia ja tämän kirjoja.

Eurooppalainen humanismi ja tiede kärjistyi menneen kesän lopulla huippulahjakkaaseen matemaatikkoon, joka ei ota vastaan hänelle myönnettyjä kunnianosoituksia eikä suostu julkaisemaan artikkeleitaan tieteellisissä julkaisuissa. Hän ei ole ainut luova innovaattori, jonka työt on jälkipolville kerätty pöytälaatikoista tai löytyvät tänään nettipäiväkirjoista. Jopa oman pragmatismimme taustalla vaikuttava amerikkalainen Price oli yliopistosta pois potkittu pöytälaatikkokirjoittelija. Näitä löytyy tieteen historiasta uskomattoman paljon silloin kun kyseessä on ollut huippulahjakkuus ja -löydös. Luova innovaattori ei voi työskennellä vallitsevan konvention kahleissa, mikäli tavoite on löytää ratkaisu ongelmalle, joka on sen ulkopuolinen eikä Hudood -opin vankina elävä dogmi jumalaiseen kulttuuriin sidottuna sosiaalisena oppirakennelmana.

Kun tiedemies puhuu hirarkiasta ja sen purkamisesta, hän muistuttaa katolista munkkia puhumassa seksistä. Hän on ensimmäisenä pönkittämässä hierarkiaa omilla dogmeillaan, teorioilla ja viroilla, joiden perusta on Hudood -lainsäädössä. Peitetyssä traditiossa, jossa oppiarvo - vuosikymmeniä sitten hankittunakin - on narsistinen tapa hallita, alistaa, nöyryyttä ja siirtää oppeja, joiden arvo ja oikeutus on jo aikoja kyseenalaistettu tai sitä ei ole enää lainkaan muualla kuin narssitisen tiedemiehen omassa normistossa ja arvomaailmassa. Tieteen keskiöön on tunkeutunut jotain muuta kuin tiede instituutiona ja idässä tämä on huomattu heikkoudeksemme. Taiteessa tämä tapahtui jo paljon aikaisemmin.

Tiedeyhteisön oppirakennelmat ja hierarkia tappaa luovuuden. Konventionaaliset rakenteet ja niiden kulttuuriset sidokset tekevät näin aina. Tämä kulttuurisidonnainen ilmapiiri näkyy kohta kaikissa työyhteisöissä, joita ei enää ole. Työpaikkojen ilmapiiri ja työolot ovat kaiken aikaa koventuneet Juha Siltasen kirjan ”Työelämän huonontumisen lyhyt historia” mukaan. Professori Kari Uusikylä toteaa saman (HS 7.8) kasvatustieteilijänä ja luovuustutkijana. Työpaikoille rakennettu keskinäinen kilpailu ja palkitsemisjärjestelmät ovat omiaan tappamaan luovuutta ja lahjoja, jotka parhaimmillaan voivat johtaa innovaatioihin, keksintöihin, jotka mullistavat tuotteita ja totuttuja toimintatapojamme.

Vastuunalainen kulttuuri kopio maailmanlaajuisessa kilpailussa myös solidaarisuutta. Siinä ainut mitattava ei saa olla mielikuva saalistajien viidakosta, jossa vastuu työntekijöistä ei ole enää vakavasti otettava arvo. On valtava riski asettaa vastakkain yritysjohtajien nopeasti nousevat palkat sekä saneeraukset ja investoinnit halpatuotantomaihin. Vielä suurempi riski on valjastaaa tiede ja sen nuoret opiskelijat tämän veturiksi. Se vie heiltä moraalin ja sielun. Kun omistajan, palkkajohtajan ja työntekijän intressit eivät mene mielikuvissamme yksiin, syntyy Hudood -opin mukainen kudelma, jossa politiikka liehakoi vanhaa tehdasyhdyskunnan tai agraariyhteisön sosiaalista pääomaa ja muistia. Tästä syntyy konventiota ylläpitävä hännystelijöiden joukko, joka ei ole sama kuin ”huomispäivän muslimijohtajan” islaminuskon uustulkinta. Tässä islamin uustulkinassa eurooppalainen humanismi ja tiede näyttää jäävän sekä hindulaisuuden että islamilaisen maailman jalkoihin.

Flemming Rose Muhammed -pilakuvineen julkaisi huomaamattaan sen, mitä hän tanskalaisena reformaattorina pakeni, ja josta niin ikään tanskalainen filosofi Kirkegaard oli heitä jo yli vuosisata sitten varoittanut.

23.08.2006

Matti Luostarinen

Muinaisen Suomen muistolle

Nietzschen mukaan kammottavin tapa mykistää ihmisen persoonallisuus on oppikirjamainen pykäläviidakko (Friedrich Nietzsche 2006). Nietzsche tarkoitti tällä eräänlaista sosiaalista pääomaa tai muistia, jossa opimme luetteloimalla mahdollisimman monia säilyneitä oppilauseita. Suomalaiset rakastavat tyhjiä oppilauseita, ritirampsuja, opinkappaleita ilman sisältöä. Alusmaan talonpojille näitä luettiin joko virkemiesten tai munkkilatinan hallitsevan papiston toimesta. Tämän päivän papisto on Brysselissä.

Oikeasti suomalaiset rakastavat EU:n byrokratiaa ja ovat sen mallioppilaita myös maaseudulla. Vain talonpojat joutuivat myllyyn, jossa mikään ei ole enää entisensä. Tapahtui luonnovarojen uusjako, jossa torppari on jälleen vuokraviljeilijänä ja eniten häviävät globaalissa kilpailussa kehtisymaiden WTO -neuvottelijat. Heitä ei edes päästetä neuvotelupöytään. EU:n ja Yhdysvaltain tuet ja tullit ovat muuri, joka ei heiltä ylity.

Innovaation pahin vihollinen on juuri sosiaalisen muistin keräämä taakka, jossa toistamme pakkomielteen tapaan dogmaattisia lauseita, teorioita ja uskomuksiamme, fraaseja ja aforismeja, typeriä kansanviisauksia. Muinaisten Kreikan ja esisokraatikkojen (Thalesta, Anaksimandros, Herakleitos) ihailijana Nietzsche ei juurikaan poikkea oman aikamme innovaattoreista. Erityisesti hänen tapansa ihailla kilpailusta syntyvää dynamiikkaa on sen yhteistä historiallista perua. Sen vahvin ydin on valtio ja Kreikassa kaupunkivaltio. EU ja Yhdysvallat toimivat kuin esisokratealaiset filosofit. Sen peruja on koko imperialistinen järjestelmä.

Kreikkalaista kulttuuria luonnehti leppymätön halu kilvoitella ja tästä syntynyt kilpailun luoma kateus ja kunnianhimo. Vielä nykyisinkin kreikkalainen urheilu on osa omaa kulttuuriamme ja korostuu sen ”puhtautta” palvovassa ideologiassa. Talouden ja markkinoita palvelevan viihteen sekä massoja käyttävän huippu-urheilun puhtauden symbolit korostuvat kreikkalaisessa Olympia -liikkeessä ja saavat siellä paradoksaalisia ja yhteiskuntakokonaisuudesta vieraantuneita ilmiöitä. Yhteiskunnassa oleva koston ja armo ristiriita on yhtä oleellinen Nietzschen nykykäsityksessä kuin hänen tapansa nähdä puhdas kilpailu osana kaupallista viihdettä ja kunniaa ilman siihen liittyvää narsistista itseironiaa. Köyhät ovat aina joukossamme.

Nietzsche ei rakastanut päivän mietelauseita mutta ihaili kyllä ihmisjumalaksi nostamiaan vanhoja filosofeja. Tosin oman aikansa filosofit hän koki vihamieliseen ympäristöön eksyneinä satunnaisina vaeltajina tai erakkoina, joiden epäkohdat ja luovuus olivat kuin erämaakylät Loka tekoaltaassa. Yhteiskunta tiesi niiden olemassaolon, vääryyden ja sen julman luonteen, muttei siihen puuttunut edes silloin kun siitä aikanaan medialle kerrottiin, filosofit puhuivat ja kirjoittivat. Korvaus tulee sitten kun yhteiskunta ei metropoleissaan, kaupunkivaltiossaan, enää sen energiaa tarvitse. Jalomielisyys luonnolle ja ihmiselle on lahja, johon tartutaan vasta kun siihen on varaa kenenkään taatusti kaupunkivaltiossa köyhtymättä. Se on esisokratealaisen ihmisen turhamaista luonnetta ja pohjatonta typeryyttä.

Filosofia on ja pysyy harmittomana, vanhusten ja oppineitten jaaritteluna, yksityisenä salaisuutena ja yksittäisen sunnuntaikävelijän monologina. Lokan altaan rakentajien ei tarvinnut panna itseään alttiiksi, olla miehekkään luotettavia, elää filosofiansa mukaisesti. Rikosta ei seurannut rangaistus. Elämä tuhoutuu huomaamattamme eikä media kritisoi siinä itseään. Mikä tahansa mediaa itseään koskeva vie toimittajan katseet nolosti alaviistoon. Korppi ei noki korpin silmiä. Media poliitikkoineen, valtio, hukutti Lokan altaan taloudet ja jätti sen perheet heitteille 1970-luvun Suomessa vaille suojaa, mutta näytti samaan aikaan kuvia Vietnamista joka ikinen päivä. Globaalissa valtiossa näin tekevät kaikki.

Nietzschen yhteiskunta hallitsee kilpailunsa korostaen valtion ja alueen sisäistä identiteettiä. Alueellinen leimautuminen valtioon, kotiseutuun ja juuriin tekee kilpailusta jalon. Se poistaa siitä narsistien harhan, tarpeen turvautua rikkeisiin ja voitto on yhteinen, kollektiivisen valtion ja kotiseudun yhteisöllinen tuote. EU ja Yhdysvallat pelaavat siinä omaa jalkapalloaan kumpikin omalla tahollaan. Kolmas maailma saa sihen osallistua, mutta vain katsomossa istuen.

Kun nuorukainen heitti kiekkoa tai keihästä, hän ajatteli kotikaupunkinsa parasta. He olivat omien juuriensa ja yhteisönsä työkaluja ja sen menestyksen välikappaleita, eivät narsistisia häirikköjä saati Kallion kaupunginosassa sen kirkkoa reunustavilla nurmikoilla lojuvia ryyppyraatoja. Vielä hetki sitten heidän ohitseen saattoi ajaa rautatientorilla ilman että pelkäsit jonkun heittäytyvän autosi eteen. Tai jonkun työntävän juopuneen ruuhkassa kiskoille. Kaikkia roskia ei heitetty suoraan virtsalle haisevaan maisemaan. Metropolin maisema on nyt korpikylän suomalaisen sielunmaisemaa, slummin elämää.

Itsekkyys rajoittui paikkaleimautumiseen, juuriin ja yhteisön sisäiseen kollektiiviseen henkeen ja yhteisön toiminnan logiikkaan. Lokan alle jätetyt kylät oli osoitus valtiosta, jolta puuttui kollektiivinen vastuu, ihmiset joutuivat rappiolle ja muutot olivat aina pakkomuuttoja. Ahnein oli se joka omisti valtion. Valtio ei ollut Lokan kylässä. Koska valtiosta tuli yksilön vihollinen? Kuinka moni suonmalainen talonpoika, maaseudun ihminen, äänestäisi tänään EU -Suomen puolesta? Miksi suomalaiset vieraantuivat EU:sta ensimmäisenä ja niin täydellisesti? Puuttuiko meiltä vahva identiteetti, kaupunkivaltio ja esisokratealainen Suomi? Kuinka suomalaiset voisivat kiinnostua esisokratealaisesta Euroopasta? Emme me sitä tunne tai tunnista omaksemme maaseutukyliemme sosiaalisen muistin ja pääoman kautta. Ja nyt ne on hävitetty yhteisöllisinä, Nietzschen kuvaamina välttämättöminä valtion välineinä.

Nietzschen mukaan politiikan ja valtion uhka oli ja on rahatalous, koditon raha. Kansainväliset ja kodittomat rahaerakot eivät omista juuria. Eivät ymmärrä Lokan altaan tragediaa. Rahaerakoilta puuttuu yhteisön ja kollektiivin luoma valtiovaisto ja paikalliset juuret. He ovat oppineet käyttämään pörssi-instrumenttia ja yhteiskuntaa pelkkänä ahneuden rahasampona ja narsismin häiriöiden hoitajana. Nietzschen mukaan ainut lääke näitä vastaan on sota ja vain sota. Nykyisin se sota on siirtymässä verkkoihin. Useimmat eivät siitä mitään tiedä tai ymmärrä. Eivät välitä tietää. Suomalaiset eivät välitä tietää mitä heille tapahtuu. Kaupunkivaltiossaan suomalaiset ovat kääntäneet selkänsä valtiolleen, jota ei enää ole.

Liallinen menestys, narsismin nostama inhimillinen harha, oli mahdollista pitää kurissa vain valtaakin tärkeämmän yhteisön kilpailun ja sen luoman pelin keinoin. Itse kilpailu, yhteisön luoma peli, oli ja on osa kilvoittelua, jossa rajat tulivat vastaan yhteisön kautta sen omana suojana. Hierarkia ja yksinvaltiaat pidettiin kurissa säännöillä ja rajoituksilla, synnyinkaupungin yhteisellä parhaalla. Suomi ei elänyt tällaista valtiota. Meillä oli vallalla yksinvaltias.

Kreikkalaiset onnistuivat oikeuttamaan filosofian ja vapauttamaan luovuuden, innovaation tärkeimmät lähteet. Kaikkien oli pantava itsensä alttiiksi eikä filosofi ollut harmiton monologinsa uhri, akateeminen pilkattava vanhus, privaattia yksipuhelua median vaietessa. Lokan ihmiset jätettiin 1970-luvulla kohtalonsa armoille, kuten ihmiset tänään yleensäkin. Ne palat ja ihmiset, jotka eivät oikein sovi kokonaiskuvaan, laitetaan syrjään. Samat 1970-luvun ihmiset, jotka valmistuivat tuolloin yliopistoista, ovat nyt hukuttaneet koko maan ja sen yhteisölliset arvot. Muinainen Kreikka ei herää henkiin maassa, jolla ei ole muinaista Suomea juurillaan. On vain hylättyä allaspohjaa ja ryyppyraatojen yhteinen kohtalo.

8.8.06

Matti Luostarinen

Muinaisen Suomen muistolle

Nietzschen mukaan kammottavin tapa mykistää ihmisen persoonallisuus on oppikirjamainen pykäläviidakko (Friedrich Nietzsche 2006). Nietzsche tarkoitti tällä eräänlaista sosiaalista pääomaa tai muistia, jossa opimme luetteloimalla mahdollisimman monia säilyneitä oppilauseita. Suomalaiset rakastavat tyhjiä oppilauseita, ritirampsuja, opinkappeleita ilman sisältöä.

Innovaation pahin vihollinen on juuri sosiaalisen muistin keräämä taakka, jossa toistamme pakkomielteen tapaan dogmaattisia lauseita, teorioita ja uskomuksiamme, fraaseja ja aforismeja, typeriä kansanviisauksia. Muinaisten Kreikan ja esisokraatikkojen (Thalesta, Anaksimandros, Herakleitos) ihailijana Nietzsche ei juurikaan poikkea oman aikamme innovaattoreista. Erityisesti hänen tapansa ihailla kilpailusta syntyvää dynamiikkaa on sen yhteistä historiallista perua.

Kreikkalaista kulttuuria luonnehti leppymätön halu kilvoitella ja tästä syntynyt kilpailun luoma kateus ja kunnianhimo. Vielä nykyisinkin kreikkalainen urheilu on osa omaa kulttuuriamme ja korostuu sen ”puhtautta” palvovassa ideologiassa. Talouden ja markkinoita palvelevan viihteen sekä massoja käyttävän huippu-urheilun puhtauden symbolit korostuvat kreikkalaisessa Olympia -liikkeessä ja saavat siellä paradoksaalisia ja yhteiskuntakokonaisuudesta vieraantuneita ilmiöitä. Yhteiskunnassa oleva koston ja armo ristiriita on yhtä oleellinen Nietzschen nykykäsityksessä kuin hänen tapansa nähdä puhdas kilpailu osana kaupallista viihdettä ja kunniaa ilman siihen liittyvää narsistista itseironiaa.

Nietzsche ei rakastanut päivän mietelauseita mutta ihaili kyllä ihmisjumalaksi nostamiaan vanhoja filosofeja. Tosin oman aikansa filosofit hän koki vihamieliseen ympäristöön eksyneinä satunnaisina vaeltajina tai erakkoina, joiden epäkohdat ja luovuus olivat kuin erämaakylät Loka tekoaltaassa. Yhteiskunta tiesi niiden olemassaolon, vääryyden ja sen julman luonteen, muttei siihen puuttunut edes silloin kun siitä aikanaan medialle kerrottiin, filosofit puhuivat ja kirjoittivat. Korvaus tulee sitten kun yhteiskunta ei metropoleissaan enää sen energiaa tarvitse. Jalomielisyys luonnolle ja ihmiselle on lahja, johon tartutaan vasta kun siihen on varaa kenenkään taatusti köyhtymättä.

Filosofia on ja pysyy harmittomana, vanhusten ja oppineitten jaaritteluna, yksityisenä salaisuutena ja yksittäisen sunnuntaikävelijän monologina. Lokan altaan rakentajien ei tarvinnut panna itseään alttiiksi, olla miehekkään luotettavia, elää filosofiansa mukaisesti. Rikosta ei seurannut rangaistus. Elämä tuhoutuu huomaamattamme eikä media kritisoi siinä itseään. Mikä tahansa mediaa itseään koskeva vie toimittajan katseet nolosti alaviistoon. Korppi ei noki korpin silmiä. Media poliitikkoineen, valtio, hukutti Lokan altaan taloudet ja jätti sen perheet heitteille 1970-luvun Suomessa vaille suojaa, mutta näytti samaan aikaan kuvia Vietnamista joka ikinen päivä.

Nietzschen yhteiskunta hallitsee kilpailunsa korostaen valtion ja alueen sisäistä identiteettiä. Alueellinen leimautuminen valtioon, kotiseutuun ja juuriin tekee kilpailusta jalon. Se poistaa siitä narsistien harhan, tarpeen turvautua rikkeisiin ja voitto on yhteinen, kollektiivinen valtion ja kotiseudun yhteisöllinen tuote.

Kun nuorukainen heitti kiekkoa tai keihästä, hän ajatteli kotikaupunkinsa parasta. He olivat omien juuriensa ja yhteisönsä työkaluja ja sen menestyksen välikappaleita, eivät narsistisia häirikköjä saati Kallion kaupunginosassa sen kirkkoa reunustavilla nurmikoilla lojuvia ryyppyraatoja. Vielä hetki sitten heidän ohitseen saattoi ajaa rautatientorilla ilman että pelkäsit jonkun heittäytyvän autosi eteen. Tai jonkun työntävän juopuneen ruuhkassa kiskoille. Kaikkia roskia ei heitetty suoraan virtsalle haisevaan maisemaan.

Itsekkyys rajoittui paikkaleimautumiseen, juuriin ja yhteisön sisäiseen kollektiiviseen henkeen ja yhteisön toiminnan logiikkaan. Lokan alle jätetyt kylät oli osoitus valtiosta, jolta puuttui kollektiivinen vastuu, ihmiset joutuivat rappiolle ja muutot olivat aina pakkomuuttoja. Ahnein oli se joka omisti valtion. Valtio ei ollut Lokan kylässä. Koska valtiosta tuli yksilön vihollinen?

Nietzschen mukaan politiikan ja valtion uhka oli ja on rahatalous, koditon raha. Kansainväliset ja kodottomat rahaerakot eivät omista juuria. Eivät ymmärrä Lokan altaan tragediaa. Rahaerakoilta puuttuu yhteisön ja kollektiivin luoma valtiovaisto ja paikalliset juuret. He ovat oppineet käyttämään pörssi-instrumenttia ja yhteiskuntaa pelkkänä ahneuden rahasampona ja narsismin häiriöiden hoitajana. Nietzschen mukaan ainut lääke näitä vastaan on sota ja vain sota. Nykyisin se sota on siirtymässä verkkoihin. Useimmat eivät siitä mitään tiedä tai ymmärrä. Eivät välitä tietää.

Liallinen menestys, narsismin nostama inhimillinen harha, oli mahdollista pitää kurissa vain valtaakin tärkeämmän yhteisön kilpailun ja sen luoman pelin keinoin. Itse kilpailu, yhteisön luoma peli, oli ja on osa kilvoittelua, jossa rajat tulivat vastaan yhteisön kautta sen omana suojana. Hierarkia ja yksivaltiaat pidettiin kurissa säännöillä ja rajoituksilla, synnyinkaupungin yhteisellä parhaalla.

Kreikkalaiset onnistuivat oikeuttamaan filosofian ja vapauttamaan luovuuden, innovaation tärkeimmät lähteet. Kaikkien oli pantava itsensä alttiiksi eikä filosofi ollut harmiton monologinsa uhri, akateeminen pilkattava vanhus, privaattia yksipuhelua median vaietessa. Lokan ihmiset jätettiin 1970-luvulla kohtalonsa armoille, kuten ihmiset tänään yleensäkin. Ne palat ja ihmiset, jotka eivät oikein sovi kokonaiskuvaan, laitetaan syrjään. Samat 1970-luvun ihmiset, jotka valmistuivat tuolloin yliopistoista, ovat nyt hukuttaneet koko maan ja sen yhteisölliset arvot. Muinainen Kreikka ei herää henkiin maassa, jolla ei ole muinaista Suomea juurillaan.

8.8.06

Matti Luostarinen

Onnettomat onnen etsijät

Demokritoksen etiikan avainkäsitteitä olivat ilo, tyytyväisyys ja mielihyvä. Epikuros kehotti hankkimaan onnea välttämällä pelkoja ja harhoja, ympärillemme asetettuja esteitä. Maltillinen ja kohtuullinen elämä välttää nautintojen tiellä olevia harhoja. Epikuros jäi oppinsa vangiksi ja maine tahrautui mässäilevänä tai irstailevana onnen onkijana.

Epikuros ei ollut mässäilyn ystävä. Tämä harhakuva on syntynyt nähtävästi joko väärinkäsityksenä tai jumalia ja kuolemanjälkeistä elämää koskevista kirjoituksista. Atomiteoriat olivat aikanaan liian lennokkaita. Epikuroksen jumalat elivät omaa atomista elämäänsä vailla pienintä mielenkiintoa ihmisiin. Jumalten elämä muistutti buddhalaista ajattelua. Ehkä syy oli myös tapa hakea nautintoa välttämällä turhaa tuskaa. Mitä kristillisyys olisi ilman uhria ja tuskaa? Onni jalostuu tuskan kautta ja uhrata voi melkein mitä vaan. Me uhraamme toisillemme jopa aikaa. Uhrattu aika on jalostettua laatuaikaa. Narsistinen aika on omaa aikaamme ja sitä on rajallisesti. Se on käytettävä hedonistisiin harjoituksiin.

Suomalaisissa herätysliikkeissä ja etenkin Paavo Ruotsalaisen edustamassa körttiläisyydessä on runsaasti antiikin filosofiaa. Pietistiset liikkeet pyrittiin toki vaientamaan. Ne olivat uhka kansalliselle yhtenäisyydelle Ruotsista katsottuna. Itäinen maakunta oli hankala puskuri kohti Venäjää. Skandinavian ainoat uskonsa vuoksi maasta karkoitetut olivat Pohjanmaan talonpoikia.

Heidänkin seikkalunsa löytyy tänään netistä. Mukana on vajaan sadan joukossa myös omia sukulaisiani kaukaa kuuden sukupolven takaa. Tietysti kirkon miesten lapsia. Isak Philmannista piti tulla Suome ensimmäinen piispa. Isak oli Ruotsin kuninkaan edustaja ja yliopiston professori Helsingissä ja Turussa. Aiheet liittyivät tietysti pyhiin kieliin . Vaimona oli Ståhlberg.

Lapset olivat omaperäisen itsepäisiä uskossaan. Onnea seurasi onnettomuudet. Suurimmat kuitenkin Lustaristen kautta, jossa kirkoveneen kaatuminen Kalaveteen oli hukuttaa koko suvun. Isoisän isä jäi eloon 15 vuotiaana orpona poikasena. Talo meni tuon ajan käytännön mukaan naapurille.

Laatokalta lähteneet Luostariset kohatsivat Lapinlahdella Turusta tulleet pietistit. Tämän jälkeen onnea haettiin myös muualta kuin luottaen kirkon tuomaan lohtuun. Varmaan sekin oli osa onnea, mutta ei koko elämä. Idän ja lännen kohdatessa uskonto muuttui taas lähemmäs tiedettä ja taloutta. Onnea haettiin hajauttaen ja poimien sieniä useampan koriin, koulutus kuitenkin päällimäisenä ohjenuorana. Ja hyvin vahvan naisen ohjaamana.

Epikurosta mukaillen onnen taustalla on yksinkertainen, miltei askeettinen, ulkopuolisista ärsykkeistä mahdollisimman riippumaton elämä. Onni ei saanut olla muiden manipuloima tunne. Jopa rakkautta oli varottava muiden tekemänä. Epikuros kehitti hyveellistä luonnetta kiinnittäen huomiota itsekuriin. Miltei mikä tahansa negaatio oki kielletty, jopa kielteiset sanakäänteet. Savolainen puhe jättää tulkinnan kuulijalle. Negaatiot pyritään välttämään. Siitä seuraa kieli, joka on tuttua vaikkapa brittien käyttämänä.

Epikuroksen elämänihanne ei juurikaan poikkea Timo Airaksisen ”Onnellisuuden oppaasta” (2006). Airaksinen lainaa oivalluksissaan buddhalaisuutta. Tällöin erillinen ja yksinäinen minuus ovat harhakuvia ja kaikki on perimmiltään yhteydessä kaikkeen. Harmonia syntyy vasta kun ihminen oivaltaa olevansa osa kaikkea, maailmankaikkeutta. Tässä hän lähestyy Platonin ja Aristoteleen stoalaisia hyve-etiikan edustajia. Platonin raivo Epikurosta kohtaa saattoi johtua tämän kyvystä oivaltaa ensin luonnonfilosofiset lait. Mikään ei loukkaa omahyväistä ihmistä niin kuin lähellä oleva kilpailija. Antiikin filosofit hakivat lopulta viholliset läheltä ja ystävät kaukaa. Se oli inhimillinen erehdys.

Demokritoksen ja Epikuroksen (2006) suomennetut ”Riippumattomat nautinnot” ja Diogenesin ”Merkittävien filosofien elämät ja opit” sekä ”Epikuroksen mietelmät” ovat Airaksisen kirjan (Onnellisuuden opas) ohella sopivaa loppukesäistä luettavaa.

Jostakin syystä funktionalismi, pienet harmoniset nautinnot ja elämän ilot, kohtuullisuuden ystävien stoalaiset tarinat, kaaosteoreettiset pohdinnat ovat kesän hittejä. Niissä luontoa ja ympäristöä pilaava ja saastuttava ihminen saastuttaa samalla itseään, onnellisuus vaatii koko luomakunnan ymmärtämistä osana yksilön onnea, globaalin hyvinvoinnin edellytysten toteutusta. Tuskan kokeminen ja näkeminen missä tahansa päin maailmaa on poissa omasta onnesta. Kadotettu Libanon alkoi varjostaa Suomen onnea EU -puheenjohtajana.

Länsimainen filosofia on avautumassa antiikin kautta idän viisaudelle. Kirjoja on nyt mahdoton polttaa. Sähköinen kirja on hankala viestinä narsistiselle vallankäytölle, etiikalle ja arvojemme muokkaajille uutena riippumattomana instituutiona. Kirkovene ei nyt kaadu aallokossa. Näyttäisi siltä että enää kohtaaminen ei tapahdu yksin lännen ehdoilla. Jopa luovuudessa ja innovaatiotoiminnassa on oivalettu taloudellisen edun olevan yhteisen, ei nollasummapelin.

Innovaatio suosii kulttuurien synergiaa. Luovan prosessin vaatima sisäinen todellisuus on idässä meitä pidemmällä tai pikemminkin olemme sen kadottaneet. Alkuperäinen yhteinen koti löytyy toki Antiikin Kreikasta. Hiekasta kaivetaan yhä uusia kätkettyjä kirjoituksia. Sellaisia, jotka yhteinen sosiaalinen pääoma ja muistimme voi avata. Tai joita ei ole enää syytä salailla, se ei ole enää perusteltavissa tai mahdollista. Kadotettu Libanon löytyy jälleen.

Epikuroksen mukaan jopa rakkautta on vältettävä sen narsistisena ilmiönä. Se johtaa väistämättä ihmissuhdekriiseihin, terveyshaittoihin ja lopulta rahan menoon. Läntinen hedonistinen tapa hakea onnea seksistä, viinasta, huumeista, ruuasta, viihteestä ja tavaroiden tolkuttomasta kulutuksesta on Airaksisen viestinä samaa perua kuin antiikin ajattelu mutta nyt idästä tulleena. Libanon löytyy kun hallitusten strategiat ja missiot, turhanaikainen diplomatia korvautuu taloudella ja tiedepuistojen innovaatioita vaattivalla kasainvälisellä investointipolitiikalla. Rauha on yksitystettävä riskirahoituksella. SE on ainut vakaan onnen tae Palestiinassa.

Nautinnon haku pinnallisesti johtaa kierteeseen, joka on kuin elämä ja kuolema, vastinparien väistämätön seuraus. Nautintoa seuraa tuska, juomista krapula. Tanskalaisen Kirkegaardin opit ovat palaamassa. Halu ei täyty koskaan vaan johtaa outoon intohimoon, jossa rikas on yhä ahneempi omalle kyltymättömälle narsistiselle tavalleen täyttää tyhjää elämäänsä. Siinä ahneus ja tyhmyys ovat samaa asiaa. Kuoleman synnistä tulee intohimo, oli se mitä tahansa ja kohtuuttomasti nautittuna. Aineellisen elintason epätasainen jakautuminen lisää vain globaalia ja samalla omaa yksilön tuskaamme. Emme osaa yhdistää asioita hajonneessa palapelissämme. Sotapeli väsyttää myös Lähi-Idän kriisissä. Vastuuntuntoiset poliitikot ja siviliväestö toivoo vain rauhaa. Yhdysvaltain toiminnasta ei ole enää ihanteellisia näkemyksiä. Hizbollah uhraa viattomia epämääräisten tavoitteiden takia. Kukaan ei enää usko korulauseisiin. Romantiikan aika on ohi. Kirkkovene on hukkunut.

Suomi tehköön selvityksen. Tahto on olemassa ja ulkopuolinen apu sen saavuttamiseksi.

Kiintoisaa on kuinka Karl Marxín väitöskirja käsitteli aikanaan juuri Demokritoksen ja Epikuroksen luonnonfilosofiaa ja myös etiikkaa. Marx vertailee keskenään antiikin filosofeja ja hänen myöhempi tuotantonsa sisältää runsaasti tämän työn aineksia. ”Pääoman” menestys on sen sosiaalisessa pääomassa ja kulttuurien yhteisessä kielessä. Marx löysi sen minkä Platon oli tarkoituksella pyrkinyt kadottamaan. Libanon kadotettiin samoin.

Platon vihasi hedonismista ja atomiopeista tunnettuja aikalaisiaan. Demokritoksen opit oli poltettava. Epikuros opetti naisille ja orjille. Vastustajat levittivät tietoa kevytmielisestä elämästä ja kristillinen etiikkaa leimasi filosofian nautiskelijoiden synniksi. Kun oleellinen osa palapelin paloista puuttui, syntyi hedonistinen, narsistinen kulttuuri. Lähi-Itä on ollut sen ylläpitämä pirun piironki, Hefaistoksen kirous ja Pandoran ruukku, ristiriitaisuuksien kudelma ja Yhdysvaltain tapa veljeillä sellaisten diktatuurimaiden kuin Egyptin ja Saudi-Arabian kanssa.

Platon onnistui hävittämään kilpailijoittensa opit siinä missä kristillinen kirkko ja sen alkuseurakunta aikanaan Juudaan evankeliumin ja myös muita opinkappaleita. Niiden kadottaminen näyttäisi liittyvän valtapeliin, jossa kyseessä ei ollut vain gnostilaisista liikkeistä. Keskeinen rooli oli alkuseurakunnan naisella ja naisen asemalla. Juudaksen evankeliumissa hänen kohtalonsa ei ollut kavaltajan vaan päinvastoin. Hän oli läheisin uskottu opetuslapsista ja toteutti vain kohtaloaan. Oidipus teki samoin omassa kohtalossaan, jonka hän tunsi kuten Juudas omansa. Se oli hänelle ennustettu. Freud käytti näitä hyväkseen tallentaessaan oppinsa kansakunnan muistiin. Äidit tekevät näin lapsilleen lukiessaan ja toistaessaan kertomuksia, satuja, rukouksia, kuvia jne., joiden he toivovat kantavan läpi koko elämän. Rukous on näistä varmasti kulttuureja eniten yhdistävä ja niissä on eniten samoja elementtejä. Missään ei rukoilla niin paljon kuin Lähi-Idässä. Ase kädessä rukoilu ei tuo onnea.

Opaskirjat onneen ovat luovuuden ja ihmisen henkisten voimavarojen ymmärtämistä, kulttuurisen integrointia ja vanhan, kadotetun oman kulttuurimme muistin uudelleenkirjoittamista. On kiintoisaa kuinka historia ei ole aina vain voittajan historiaa vaan myöhemmin myös hävinneen osapuolen, jonka kirjat on poltettu ja totuus esitetty vain sen yhdestä ikkunasta katsottuna. Entäpä jos sen kadotetun ikkunan avaisi nyt Suomi?

2.8.06

Matti Luostarinen

Terveysväittämistä eettiseen kulutukseen

Luomu on saanut mediassa heinäkuu aikana runsaasti tilaa. Luomulihaa käsitellyt Hesarin juttu (5.7) ärsytti. Sitä sai väärän kuvan luomun nopeasta leviämisestä rinnan muun ekologisen yrittäjyyden ja luontomatkailun kanssa. Luomu ei elä Suomessa marginaalissa vaan on nopeasti levinnyt innovaation diffuusio. Kun kyseessä on valtaisa rakenteellinen muutos alkutuotannosta kulutukseen, se ei tapahdu hetkessä. Kyseessä on sentää korporatiivinen valtio ja globaali talous, jossa muutokset ovat yleensä pieniä. Savupiipun suodatin on eri asia kuin muuttaa koko teollisuushaara uudeksi. Nyt pellolta pöytään ja koko kejun osalta, jossa avain ei olekaan pellolla vaan kulutuksessa ja kaupassa.

Luomu on todellakin innovaatio. Se vaatii yrittäjältä sellaista osaamista, johon perinteisempi maatalous ei konventionsa kautta ylety. Luomu yhdessä muun ekologisen yrittäjyyden kanssa raivaa tietä myös konventionaaliselle yrittäjyydelle. Kaikki se työ, joka tehdään tutkimuksessa ekologisen yrittäjyyden ja luomun hyväksi menee suoraan myös konventionaalisen tuotannon laariin ja otetaan siellä tavalla tai toisella käyttöön. Näin ero luomun ja konventionaalisen yrittäjyyden välillä on kaventumassa.

Heinäkuun lopun Hesarissa (31.7) luomu on esitelty tavalla, joka on sen rehellinen kuva Suomessa. Jalostetussa luomutuotteessa saa olla enintään 30 lisäainetta kun tavallisissa suuhun panemissamme elintarvikkeissa näitä voi olla kymmenkertainen määrä. Ero on valtava. Tältä osin kuluttaja valinta on epäilemättä terveysvalinta.

Ero ei synny pekästään pellolla. Se mitä pellolla tapahtuu on kuluttajalle vaikea asia. Kuluttaja ei tunne elintarvikkeita, ei erota luomua ja vielä vähemmän tietää mitä funktionaalinen elintarvike tarkoittaa. Luomu on terveyteen uskovan valinta, lehden otsikko (HS 31.7) väittää. Oikeammin luomu ja ekologinen yrittäjyys on liki kenen tahansa valinta, ongelmana on vain tietämättömyys ja toistaiseksi myös hinta sekä kykymme edistää innovaatioprosessin seuraavaa suurempaa harppausta. Se ei ole kuitenkaan kovin kaukana. Jopa viimeisimmät vitkastelijat ja halvimman elintarvikkeen valitsevat toki tuntevat luomun ja ottavat kantaa puolesta tai vastaan. Luomu ei ole enää suurkaupunkien kulutusta vaan siihen törmää myös maalla ja missä tahansa, jossa haetaan myös eettistä kulutusta. Kulutuksen luonteessa on tapahtumassa muutos ja siihen olisi reagoitava ajoissa.

Eettinen talous vaikuttaa luomun kulutukseen jatkossa ratkaisevasti. Luomu on verkottumassa muuhun ekologiseen talouteen ja yrittäjyyteen. Seuraava askel luomussa on myös kansainvälisesti suuri. Suomessa tähän on varauduttava ajoissa ja myös kaupan ja kansainvälisen viennin osalta. Riski jäädä jalkoihin on suurempi kuin pärjätä ja ottaa irti syntyvä hyöty. Olemme elinarvikebisneksessä kehitysmaa.

Vielä 1990-luvun alussa meillä oli luomupeltoa sama määrä kuin mitä saimme pellavaohjelmassamme kolmen vuoden aikana öljypellavahehtaareja. Siis noin 1500 hehtaaria. Sellainen ei näy luonnossa pellavana eikä luomuna. 15 vuotta myöhemmin viljelyala on noin 170 000 hehtaaria ja se on jo liki 8 % koko peltoalastamme. Olemme hyvää eurooppalaista keskitasoa. Tällainen peltoala ei ole marginaalissa olevaa yrittäjyyttä. Se on hyvä alku ja sopii ensimmäisen vaiheen innovaattoreiden ja omaksujien käyttäytymiseen tuotannossa ja kulutuksessa.

Hyvä ei pysy Suomessa. Suomalaisesta luomusta liki 70 % menee vientiin. Marjojen ja hedelmien kohdalla jo 12 % on luomua, mutta yhä harvempi marja jää jalosteena suomalaiseen kulutukseen. Löytyy valkuaisainekasveja, jotka eivät juuri muuta olekaan kuin luomua. Palkokasvit ovat typen sitojina välttämättömiä luomupelloilla ja ne alkavat olla pelkästään luomutuotteita. Yrtit ja lääkekasvit tuotetaan luomuna.

Onko luomu terveellisempi vaihtoehto kuin konventionaalinen tuotantomme? Ruokaan liittyvät terveysväittämät ovat aina vähän arveluttavia. Ekologisen tuotteen ja luomun valinta on taajamassa asuvan, pääsäätöisesti helsinkiläisen, akateemisen ja keski-ikäisen naisen valinta. Tai oli vielä hetki sitten. Tässäkin on tapahtumassa muutos ja kuluttajan profiili on laajenemassa ja myös alueellinen jakauma kasvaa koko maan kattavaksi. Ei ole epäilystä etteivätkö ekologiset tuotteet ja yrittäjyys olisi eettisesti perusteltava tapa valita ja toimia. Valistunut kuluttaminen nostaa päätään ja se luo paineita kaupalle ja on kilpailuetu luomulle. Luomun on oltava näkyvissä myös siellä missä perinteisempi ruoka on ollut aiemmin ainut vaihtoehto.

Reilun kaupan osuus ovat kasvanet yhdessä vuodessa 70 %. Reilu kauppa edustaa globaalia eettisyyttä tuotteissaan ja toiminnassaan. Maailma on yhteinen paikka ja gobalisaatio ei ole ainakaan vähentämässä eettisyyden ja samalla luomun kysyntää. Myrskyvaroitus on annettu.

Hyvin keskeinen asia ekologisessa yrittäjyydessä, luomussa ja eettisessä kuluttamisessa on prosessin syventämien kuluttajan suuntaan. Kuluttajille on entistäkin enemmän viestitettävä mistä luonnonmukaisessa tuotannossa on kyse. Samalla viesti ympäristöstä ja sen mutkikkaasta energian ja ravinteiden kierrosta tulee tutummaksi. Kyse ei ole vain arvoista tai terveydestä vaan kyvystämme ymmärtää syvemmin sekä lähiympäristöä että sen suhdetta globaalin talouteen. Luomu on vain osa tätä laajaa eettisen kulutuksen ja ympäristövalistuksen suurempaa innovaatioaaltoa. Sen esittely on kuitenkin ehkä helpointa ja konkreettisinta juuri ruoan, .luomun ja elintarvikkeiden avulla. Tämä on valtava, globaali haaste, johon media on jo tarttunut. Jos tällaisen ei maaseudulla tartuta, mihin viestiin sitten tartuttaisiin?

1.08.2006

Matti Luostarinen