Avainkäsitteitä blogin lukijoille Ks. myös verkostosivut sekä Luostarinen Matti 2005 " Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka "

Ohessa lukijoiden pynnöstä joitakin ongelmalliseksi koettujen käsitteiden lyhyitä kuvauksia. Pyrimme saamaan ne myös verkostosivun portaaliin, josta ne jostakin syystä ovat kadonneet toistamiseen. Kuvaukset löytyvät täsmällisempinä ja tekstiin sidottuna julkaisustani "Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka". Englanninkieliset kuvaukset löytyvät mm. AURP:n konferenssijulkaisuista sekä "The Competitivenesss Institute´n" Cluster 2006 konferenssin vuosijulkaisusta. Toimitan esitelmän kalvot välittömästi julkistamisen jälkeen blogissani. Konferenssi pidetään Lyonissa9-13 kuluvaa kuuta ja oma esitelmäni käsittelee ekologista klusteria. Olen sivunnut aihetta aiemmi suppeammin mm. IASP:n (International Association of Science Parks) maailmankonferenssissa Kiinassa noin vuosi takaperin. Esitelmä perustuu väitöskirjaani ja on siten luettavissa myös sieltä tosin hieman suppeampana verkkojulkaisuna "www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf". Esitelmän lukua auttaa edellisen väitöskirjani "Spatial identity in the face of environmental changes" ne osat, jotka käsittelevät spatiaalista identitteettiä ja sen syntyä osana sosiaalista muistia ja alueellista oppimista sekä kirjani "Agropolis Strategy".

Jäljempänä olevat tiivistelmät ovat vain viittellisiä ja luonteeltaan julkaisun alaviitteen kaltaisia lyhyitä apuvälineitä. Pelkästään klusterista tai innovaatiopolitiikasta on saatavilla kymmenittäin hyviä myös suomenkielisiä käännöskirjoja. Niinhin on syytä tutustua.

Avainkäsitteet:

Klusteri

Innovaatio

Innovaatiopolitiikka

Suomi ja innovaatiopolitiikka

Suomen vahvuudet

Ekologinen klusteri

Taiteen klusteri

Klusteritaide

Porter, porterismi

Evolutionarismi

Innovaation diffuusio

Innovaatioaalto

Innovaation omaksujatyypit

Innovaatioroolit (IMA)

Sosiaalinen pääoma

Imitointi

Isolaatiomekansimit (Powell)

Oppiva alue

Gadamerin Hermeneutiikka

Pragmatisimi

Asymtoottinen vapaus (Luostarinen)

Alueelliset verkostot (Hassink)

Verkostoyhteiskunta (Castells)

Luovuuden luokittelu (Gagne)

Empowerment

Yrittäjäklusterin roolit (Luostarinen)

Kuluttajaklusterin roolit (Luostarinen)

Key Concepts

Cluster

Innovation

Innovation Policy

Finland and Innovation Policy

Strength in Finland

Ecological cluster

Cluster of Arts

Cluster Art

Porter and porterism

Evolutionarism

Spatial Innovation Diffusion

Innovation Waves

Innovation Adopiton

Innovation Roles (IMA)

Social Capital

Imitation

Isolation (Powell)

Hermeneutic (Gadamer)

Learning regions

Pragmatism

Asymptotic freedom (Luostarinen)

Regional networks (Hassink)

The network society (Castells)

Classification of creativeness (Gagne)

Empowerment

Clusters of Entrepreneurs (Luostarinen)

Clusters of Consumption (Luostarinen)

Klusteri

Klusterilla tarkoitetaan verkostorakennelmaa, jonka osaaminen, voimavarat ja yhteistyösuhteet nostavat verkoston tietyn liiketoiminnan merkittävään asemaan kansallisilla ja etenkin kansainvälisillä markkinoilla. Klusterin kilpailuvoima ei ole yksinomaan suuri mittakaava tai verkoston laajuus vaikka näin yleensä oletetaan. Kriittisen massan merkitys on monitahoinen ja riippuu yrityksen asemasta ja toimintatavasta verkoston toimijana.

Klusteri ja etenkin sen ”timantti- tai klusterimalli” –käsitteet tuodaan usein esille lähtökohtana Michael Porterin klusteritalouden tutkimukset (”porterilaisuus”). Klusteri toimii dynaamisena kehitysblokkina sen piirissä oleville yrityksille ja muille toimijoille. Se tarjoaa synergiaetuja, yhteisiä resursseja ja kehitykseen infrastruktuurin ja tuotannontekijät, mahdollisuuden erikoistua ydinosaamiseen, päästä osalliseksi skaalaeduista, tietoa ja osaamista, jotka liikkuvat yli organisaatiorajojen sekä kilpailua, joka synnyttää innovaatioita ja tehokkuutta. Yritys pystyy tuottamaan kustannustehokkaammin kuin kilpailijansa ja kansantalous pyrkii tarjoamaan parhaan mahdollisen kotipesän klusterille – yleiset ja klusterikohtaiset edellytykset. Klusteri on kehitysblokki (industrial development block), osaamiskeskittymä (competence block), toimialojen ja yritysten verkosto ja laajimmillaan verkostojen verkosto (industrial Hollywood). Klusteri on samanaikaisesti yhteistyötä ja kilpailua, jossa klusterin yrityksiä sitovat yhteen vahvat hyödyke- ja osaamiskytkennät sekä julkisen vallan yksiköt, toimijat, vapaaehtoiset yhteenliittymät ja verkostot.

Innovaatio

Innovaatiota ei voi selkeästi määritellä. Eri kulttuureissa käsitteen sisältö poikkeaa paljonkin. Omassa kulttuurissamme innovaatiolla (lat. innova’tio – uudistus) tarkoitetaan lähinnä taloudellisen toiminnan muuttuvia muotoja. Suppeampi merkitys tarkoittaa teknisiä tuotteita ja valmistusmenetelmiä, joskus pelkkiä keksintöjä. Laajempi käsitys ei yhdistä innovaatiota talouteen. Innovaatio on mikä tahansa uutta ajattelua ja toimintaa synnyttävä prosessi.

Käsitteenä innovaatio löytyy varhain etenkin taiteista, jossa se yhdistetään sitä lähellä olevaan luovuus –käsitteeseen. Käsitteenä luovuus on kuitenkin laajempi ja kenen tahansa ominaisuus sekä helposti koulutuksella muuteltava ominaisuus. Sen sijaan ”innovaattoreita” on vähän ja prosessin käynnistäminen ongelmallisempi. Nykyisin innovaatio liittyy myös sosiaalisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin, organisaatioihin ja ns. symboli-innovaatioihin. Symboli-innovaatiot liittyvät läheisesti Gadamerin hermeneutiikkaan, josta on myöhemmin oma lukunsa (ks. Gadamerin hermeneutiikka)

Innovaatiot mainitaan jo ennen 1900-lukua usein tärkeimpinä avaininstituutioiden sekä talouden ohjailijoina. Usein niiden yhteydessä puhutaan pikemminkin innovaatioiden omaksumisesta (kulutus) ja leviämisestä (diffuusio) kuin innovaatioita tuottavista ympäristöistä, ihmisistä, organisaatioista tai prosesseista.

Aktiivinen innovaatiotoiminta alkoi teknistieteisenä pian luonnontieteiden erikoistumisen rinnalla. Kilpailu valtioiden välillä oli ankaraa. Englanti hyödynsi lähinnä desentralisaatiota, Ranska siirtomaineen elitismiä ja Saksa tiedon siirtoa ja yksittäisiä tutkijoita. Venäjä suosi niin ikään tutkijoiden siirtoa ja malli levisi sieltä myös Suomeen. Alkuvaiheessa innovaatioaaltoja nopeuttivat etenkin kriisit, taloudellinen panostus ja pelkkä sattuma.

Kapeassa määrittelyssä puhutaan usein innovaation sisällöstä ja laadusta (usein tuote tai ominaisuus), innovaatiotyypeistä (jatkuva, epäjatkuva, dynaaminen), omaksujatyypeistä (innovaattorit, varhaiset omaksujat, vitkastelijat) sekä innovaatioaalloista ja omaksujaluokista.

Innovaatiopolitiikka

Innovaatiosta tuli jo varhain teollisen tuotannon ja uuden teknologian (talouden) uusi yhteiskuntamalli ja uskonto. Myös meillä Suomessa alun perin teknisestä oivalluksesta siirryttiin kohti kansallista ja kansainvälistä innovaatiojärjestelmää. Näin yksittäisten tiedemiesten toimeliaisuus johti kohti kansallista strategiaa.

Aikaa ennen toista maailmasotaa kutsutaan usein ”esihistorialliseksi”. Toinen maailmansota mobilisoi liikkeelle valtaisan tutkimustyön (Big Science). Aluksi tämä oli pääosin sotilaallista mutta laajeni pian teolliseksi ja teknologiapoliittiseksi Yhdysvalloissa (1945). Mukaan tuli valtapolitiikka kylmän sodan aikana ja Kalifornian Silicon Valley (piilaakso) käynnistyi vuonna 1951 ensimmäisenä tiedepuistoalkiona (Science Park).

Yhdysvalloissa prosessia edisti pragmatismi ja utilitaristinen liikemiesajattelu. Pragmatisimi levisi myös Suomeen mm. kouluopetuksen ja opettajakasvatuksen kautta (ks. Pragmatismi). Varsin varhain syntyi kansallisia strategioita, joiden yhteydessä tulivat käsitteet verkostoista, innovaatioketjuista ja klustereista. Samalla innovaatiopolitiikka integroi yhteen kaikki politiikkamuodot ja yhteiskuntalohkot (sosiaali- ja terveys, ympäristö, alue jne.).

Yhteiskunnallisesti mukaan tulivat uudet organisaatiorakenteet (verkostot, klusterit jne. ), työskentelytavat ( tiimit, ryhmät, tiimiroolit jne.) sekä lopulta myös ajankäyttömallit, elämänmuoto, uusi maailmankuva sekä evolutionaarinen luova prosessi ( avoimet markkinat, evoluutio, liberalismi)

Strategian yhteydessä yleistyivät myös Suomessa käsitteet integraatiosta ja globalisaatiosta, informaatioyhteiskunnasta (ks. Castell, verkostoyhteiskunta)

verkottumisesta (tekninen termi) ja verkostoitumisesta, dynaamisesta yhteiskunnasta ja osaamiskeskuksista, innovaatioympäristöistä ja oppivista alueista, innovaatiokapasiteetista, pragmatismista (ks. pragmatismi) sekä hierarkioiden ja rajojen kirosta.

Suomi ja innovaatiopolitiikka

Suomen ”esihistoriallinen” vaihe kesti myöhään. Innovaatioaaltojen etenemistä maahan edistivät kriisit, kulkutaudit, katovuodet, puukaupunkien palot, laaja kontaktien verkosto Eurooppaan, jossa etuna oli kohtuullisen matalat luokkarajat sekä kaikkien yhteiskuntaryhmien mukana olo kansainvälistymisessä. Ehkä mukana oli myös yksilöllisyyttä, yhteisöllisyyttä, joustavuutta ja Venäjältä saatu malli liikkuvuuden edistämiseksi ruotsalaisilta periytyneeseen hallintoon.

Kansalliseen innovaatioita tuottavaan tieteellistekniseen kauteen Suomessa siirryttiin vasta myöhään 1960-luvun lopulla ja ensimmäinen tiedepoliittinen ohjelma valmistui vuonna 1973. Kansallinen innovaatio-ohjelma käynnistyi 1980-luvulla, jolloin kaikilla yliopistoilla kuului olla oma ohjelmansa ja Tekes kohotettiin kansallisen strategian symboliksi. Malli muistutti Yhdysvaltain toisen maailmansodan jälkeistä vaihetta ja sieltä se myös imitoitiin (ks. imitointi).

Yhdysvaltalainen pragmatismi rantautui Suomeen monelta suunnalta. Tavoite oli kuroa muiden OECD –maiden etumatkaa kiinni keskittäen. Öljykriisin aikana muun maailman joutuessa korporatiiviseen vaiheeseen Suomi edusti omaa linjaansa ja sai kiinni OECD –valtiot.

Toisessa vaiheessa Suomi haki jo oman osaamisensa kriittiset tekijät fokusoiden ja löysikin omat kasvualueensa. Yrittäjäsuuntautunut akateeminen ympäristö oli kuitenkin vielä kaukana edessäpäin. Ensimmäinen omavarainen korkean teknologian miljöö saapui ensimmäisenä Ouluun vuonna 1982.

Alueellinen innovaatiopolitiikka käynnistyi vasta EU –ohjelmakausien myötä vuonna 1994 (Osaamiskeskukset). Käytetty malli oli vanhasta sosiaalisesta pääomastamme ja osin Ruotsista kloonattu, jolloin mukana oli suomalainen ”syndrooma” kriittisestä massasta, halu säästää resursseja ja keskittää. Uutta olivat oppi alueiden sosiaalisesta muistista, sosiaalisesta pääomasta. Uusi käsitys innovaatioiden synnystä ja leviämisestä alkoi niin ikään rantautua vuoden 2005 jälkeen, jolloin imitoinnin isolaatiomekanismit (ks. isolaatiomekanismit, Powell) ja innovaation leviämistavat tulivat kriittiseen tarkasteluun (ks. Luostarinen 2005; Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka)

Suomen vahvuudet innovaatiopolitiikassa

Suomen vahvuuksista keskeisin on sen geopoliittisessa sijainnissa. Jos tämä jätetään ulkopuolelle muita vahvuuksia ovat instituutioiden korvautuminen yksilöiden ratkaisuilla. Individualismi sopii innovaatioprosessin henkeen ja on ehkä suomalainen ilmiö. Edellä on jo mainittu pragmatismi ja tieteellinen maailmankuva, evolutionarismiin kuuluva visio paremmasta huomisesta. Kaikki nämä edistävät innovaatioiden vastanottokykyä.

Suomella on yhteisen edun ja sosiaalisen muistin pitkä ja traumoja täynnä oleva yhteisöllinen muisti – kollektiivinen vaatimus ja solidaarisuus. Lisäksi tähän kuuluu kyky tai suoranainen pakko havaita oleellinen ja ongelman ratkaisun vaadittavat välineet – pragmaattinen käsitteenmuodostus ja tiedonkeruu.

Suomesta voidaan löytää kulttuurisesti homogeeninen ryhmäsidos sekä vahva kansallinen näkökulma – verkostotalous ja klusterit. Maassa on matalahkot luokkarajat ja selviytymiskeinot vaikeissa olosuhteissa, joissa innovaatioprosessit syntyvät tai otetaan vastaan. Näitä tukee determinismi (environmentalismi) (ks. kuva Ratzelin maisema) sekä hyvinvointivaltion opit.

Suomessa vastaanotettuja käsitteitä ovat mm. yhteisöllisyys, luovuus, yksilöllisyys, omaksujatyypit, roolipelit, innovaattorit, visionäärit, tiimit, klusterit sekä englanninkielisinä communicator, coach, rewarder, supporter, controllers, explorer promotor, creator innovator, concluder producer, truster organizer, linker, reporter adviser, empowerment (ks. empowerment), leadership (ks. yrittäjäklusterin roolit, Luostarinen)

Ekologinen klusteri

Ekologisella klusterilla (Ecological cluster) on alun perin tarkoitettu biokulttuurisen systeemin ekologista ja ekonomista alasysteemiä. Se on ollut biologisen ja kulttuurisen klusterin yhteistä toimintakenttää ja sisältää laajasti määriteltynä sekä spatiaalisen järjestelmän abioottisen ja bioottisen osan että kulttuurisen systeemin ekonomisen ja sosiaalisen klusterin.

Pienempimittakaavaisesti ekologisella klusterilla tarkoitetaan kestävään kehitykseen (sustainable development) pyrkivää klusteritalouden ja –yrittäjyyden verkostoa. Yrittäjyyteen liittyy läheisesti arvot ja etiikka, joka tarkoittaa luonnon kestävää käyttöä, kulttuuriperintöä, eläinsuojeluetiikkaa, ympäristöteknologian innovatiivista hyödyntämistä ja arvorakenteiden sosiologiaa.

Tuotannon tekijöissä korostetaan verkostoitumisastetta, paikallisuutta, luontoa keskeisimpänä tuotannontekijänä, aineettomia voimavaroja sekä raaka-aineiden kierrätystä. Määrittelyyn vaikuttaa usein myös asiakaskunta, joka on ympäristötietoista ja edustaa usein ekologista humanismia verkostotalouden määrittelyssä.

Käsitteen käyttöalueet ovat laajoja ja liittyvät yrittäjyyden ja kulutuksen ohella markkinointiin, tilastointiin, hallintoon, rahoitukseen ja brandien rakenteluun, yritysimagoon, jossa ekokestävät tuotteet ovat usein osa ”sepitteellistä” ”Good Society” –käsitettä.

Usein määrittelyssä mainitaan toiminnan mittakaava, joka on joko pienimuotoista tai ympäristövaikutteista tai molempia sekä toiminnan alueellinen laajuus, joka on paikallista tai lähellä yhteisöllistä alueidentifikaatiota. Klusterit sopivat hyvin luonnonvaroja käyttävän pienyrittäjyyden palveluun. Ne helpottavat eri toimijoiden välistä yhteistyötä, poistavat raja-aitoja ja mahdollistavat uusien, myös innovatiivisten prosessien synnyn, synergiaprosessit sekä mahdollisuuden interventioihin ja kehityksen alueilla, jotka ovat usein odottamattomia, rajoja poistaen. Samalla yritys pystyy tuottamaan kustannustehokkaammin kuin kilpailijansa ja kansantalous pyrkii tarjoamaan parhaan mahdollisen kotipesän klusterille – yleiset ja klusterikohtaiset edellytykset.

Ekologinen klusteri on samanaikaisesti yhteistyötä ja kilpailua, jossa klusterin yrityksiä sitovat yhteen vahvat ekologiset hyödyke- ja osaamiskytkennät sekä julkisen vallan yksiköt, toimijat, vapaaehtoiset yhteenliittymät ja verkostot.

Taiteen klusteri

Klusteritaide (Cluster Art) ja taiteen klusteri ovat eri käsitteitä. Edellinen liittyy taiteen sisältöön ja substanssiin, jälkimmäinen sen organisoitumiseen ja yhteiskunnalliseen verkostoitumiseen. Taiteen klusteri on osa evolutionaarista tieteen teoriaa.

Klusterina kuvataiteen klusteri on pienyrittäjyyttä ja sen verkottumista ja verkostoitumista. Verkottuminen tarkoittaa prosessin tietoteknistä osaa (vrt. internet).

Taiteen klusteri on osa muuta alueellista, kansallista ja kansainvälistä klusteroitumista, alan tiedettä ja tutkimusta sekä poikkitaiteellista prosessointia. Sen merkitys innovaatiojärjestelmässä on liki sama kuin luovan innovaattorin (creator innovator) rooli tiimiorganisaatiossa.

Kuvataiteen klusteri on osa muuta taiteen ja tieteen klusteroitumista. Tässä sen merkitys on yhteinen muun innovaatiojärjestelmän tai sen kansallisen strategian toteutuksen integraation kanssa (ks. Luostarinen 2005, Klusteritaiteen ja taiteen klusterin manifesti).

Taiteen (kulttuurin) klusteri on osaamisympäristöineen kansakunnan ja talousalueen kilpailukyvyn innovatiivisin ydin. Klusteri hyödyntää kaikki ne alueet, joilla innovatiivisuus ja pieni mittakaava sekä joustava talous ovat tehokkaita verkostotalouden toimintavälineitä.

Suomessa taiteen (kulttuurin) klusteriin kuuluvat yrittäjien ja alan harrastajien verkostojen ohella institutionaaliset tiedon tuottajat, tutkimus, koulutus, hallinto ja rahoitusjärjestelmät sekä media. Luonnonvarojen käytössä klusteri on osa ekologista klusteria ja sen toimintaperiaatteita.

Klusteritaide (Cluster Art)

Klusteritaide on voimakkaimmin leviävä taiteen käsite ja nykytaiteen muoto monine vivahteineen. Kirjoittaessani ensimmäistä ”Klusteritaiteen Manifestia” käsite oli vielä tuntematon Googlen hakulaitteelle. Noin puoli vuotta myöhemmin ylittyi kuitenkin jo miljoonan löydöksen raja, kymmenen miljoonan raja ylittyi runsaan vuoden kuluttua joulukuussa 2005 ja 20 miljoonan raja maaliskuussa 2006.

Klusteritaide on aidosti innovatiivista ja prosesseja kokoavaa, integroivaa luovaa toimintaa. Klusteritaiteen verkostoituminen ja verkottuminen on sen ydin ja nopean leviämisen ehdoton edellytys. Klusteritaide on innovaatiotaidetta eikä niinkään imitoivaa tai innovaation diffuusiota. Sen määrittely on siten mahdollista vain innovaation määritelmän ja klusterin määrittelyn kautta puuttumatta sen omalakisuuteen ja konventioista vapaaseen luonteeseen.

Klusteritaide on käsitteenä prosessoiva ja yhdistää kaiken aikaa uusia elementtejä. Sen sijaan päämäärän asettaminen sulkisi jo sellaisenaan innovaation mahdollisuuden. Klusteritaide ei tunnista rajoja eikä eri taiteen suuntien tai ismien asettamia konventioita, mutta on usein vuorovaikutteista tuottajan ja kuluttajan välillä. Tällöin käsitteet ”tuottaja” ja ”kuluttaja” ovat hämärtyneet hieman samaan tapaan kuin ekologisen klusterin yhteydessä.

Klusteritaide on klusteroituvan ja verkostoituvan yhteiskunnan ja sen innovatiivisimman osan yhteinen prosessi. Taide on klusterin innovatiivisin osa ja prosessoija yhdessä tieteen kanssa ja toteuttaa samaa päämäärää. Kulttuurista riippuen nämä esiintyvät joko hyvin läheisessä yhteistyössä tai ovat etäämpänä toisistaan.

Porter (porterismi)

Michael Porter tunnetaan lähinnä klusteritalouden tutkimuksesta ja ”timantti- ja klusterimallistaan”. Klusterin monimutkainen verkostorakennelma antaa sen jäsenille merkittävän kilpailuedun pelkän yrityksen oman liiketoimintakohtaisen edun ohella. Klusteri on keino toteuttaa sellaista poliittista ekonomiaa, jossa markkinoiden täydellisen avaamisen sijasta pyritään säädeltyyn markkinoiden avaamiseen. Sillä säädellään talouden perustana olevien avainalojen kilpailukykyä globaalisti kansainvälisten sopimusten sallimilla kauppa- ja talouspoliittisilla keinoilla. Näin monikansalliset globaalit verkostot joutuvat purkautumaan yhä enemmän paikallistason transnationaalisiksi verkostoiksi.

Klusteri liittyy makroekonomiaan mutta Porter käsitteli sitä makroekonomian ohella yritystalouden ja mikroekonomien edustajana myös aluetalouden ja yritystalouden näkökulmasta. Aluetaloudessa klusterioppi on lyhyesti paikallistalouden innovoivuuteen perustuva oppirakennelma. Sen tausta on innovoivassa pienyrittäjyydessä ja niiden verkostoissa sekä sosiaalisessa muistissa (pääomassa). Suomalaisessa osuustoimintaliikkeessä on havaittu runsaasti sellaista taloushistoriallista logiikkaa, jonka perusta on lähellä klusteritaloutta ja maaseudun toimintaympäristössä on runsaasti sellaisia toimintaelementtejä, jotka saattavat olla syy verkostoitumisen ja klusteritalouden kiinnostukseen Suomessa. Japanin keiretsut vastaavat hieman samaa toimintalogiikka.

Suomeen klusteritutkimus ja porterilaisuus välittyi Ruotsissa Porterin tekemien tutkimusten kautta alkaen vuodesta 1986. Suomen kansallisen klusterihankkeen ydinryhmä perehtyi klustereihin vuoden 1990 aikana. Ensimmäiset suomalaisten käyttämät Porterin klusterimallin kirjalliset lähteet olivat Porterin artikkelit ja kirja ”The Competitive advantage of Nations” ja ”Advandage Sweden” tekijöinä Örjan Sölvell, Ivo Zandler ja Michael E. Porter.

Porterilaisuus ei levinnyt Suomeen suurena uutisena ja innovaationa. Jo vuonna 1984 käännettyä ensimmäistä suomenkielistä Porterin kirjaa (Strategia kilpailutilanteessa) ja kahta seuraava myytiin seuraavan kymmenen vuoden aikana vain runsas 1000 kappaletta kun kustantajan mukaan kannattavuusraja on noin 5000 kirjaa. Maaseudun ja yrittäjien käytössä klusterikirjat ja –ohjelma eivät voineet olla juuri lainkaan vuosituhannen vaihtuessa. Tieto klustereista ja klusteritaloudesta on välittynyt suurelle käyttäjäjoukolleen pääosin muuta kautta ja samalla porterilaisuus on

muuttunut ja värittynyt matkalla. Kyse on imitointiin ja innovaation diffuusioon liittyvästä yhdestä perusongelmasta.

Evolutionarismi

Evolutionarsimi on lähellä klusteria ja sillä tarkoitetaan kansallisten ja alueellisten innovaatio-ohjelmien myötä syntynyttä evolutionaarista taloustiedettä. Innovaatio ja porterilainen klusteri-ideologia on tämän taloustieteen suunnan peruskäsitteitä. Usein sen käsitteet tulkitaan jopa heuristisella tavalla ja ristiriidassa vallitsevan positivistisen taloustieteen käsitejärjestelmän kanssa.

Evolutionaristit tutkivat niitä taloudellisia tekijöitä, jotka vaikuttavat innovaatiotoimintaan ja antavat teknologian muutosprosessille suunnan ja dynamiikan. Ehkä tunnetuimman alan edustajan Freemannin mukaan 80 % talouden kasvusta liittyy tuottavuuden kasvuun ja tuottavuuden kasvusta puolestaan 80 % selittyy uusilla innovaatioilla. Alueelliset innovaatio-ominaisuudet ovat vuorovaikutusverkostossa tapahtuvia ja lähellä klusteritaloutta (Spatial clusters).

Evoluutio viittaa biologiseen prosessiin ja sellaisena se on myös alunperin ymmärrettävä. Evoluutiobiologi tai biososiologi Richard Dawkinsin mukaan evoluution perusyksikkö ei ole kulloinenkin organismi, vaan ”itsekkäät” geenit, joiden tärkein tehtävä on huolehtia omasta lisääntymisestään. Kärjistäen: organismin hyvinvointi on geenin elämän edellytys, mutta vain lisääntymiseen asti. Sama pätee meemeihin: kultuurievoluution yksikköinä ne siirtävät sisältämänsä informaation eteenpäin tehokkaimmaksi pitämällään tavalla. Näin siirtyvät, periytyvät ja muuntuvat kaikki kulttuuriset ja sosiaaliset, myös taloudelliset prosessit. Näistä tärkeimmät liittyvät juuri innovaatioon ja sen tapaan tulla hyväksytyksi, muuntua ja ”tarttua” tietokoneviruksen tapaan koneelta toiselle. Daniel Bennett selittää näin mm. uskontojen periytymisen ja sosiaalisen, kulttuurisen ja myös ihmislajin selviytymistä selittävän merkityksen (Denett, 2006, Breaking te Spell. Reliogion as a Natural Phenomenon).

Evolutionarismi on tyypillinen tieteiden rajapinnoilla syntynyt poikkitieteinen tutkimuskenttä ja sen kohtaamat ”ongelmat” tai kritiikki syntyy pääosin juuri perustieteiden positivististen koulukuntien konventionaalisesta traditiosta. Kärjistäen uskontojen kohdalla nämä liikkeet ovat usein fundamentaalisia ja pyrkivät sulkemaan innovaation (innovaattorin) ulos konventiota ylläpitävästä kentästä joko toisinajattelijana tai muuten ongelmallisena henkilönä. Evoluution ja sen toiminnan sosiaalisen biodiversiteetin näkökulmasta ilmiö on hyvin ymmärrettävissä ja selittyy myös innovaatioaallon gaussimaisen käyrän jakaumalla, jossa sekä ensimmäisen vaiheen innovaattoreita ja viimeisen vaiheen vitkastelijoita on aina ääripäissä sama määrä. Näin fundamentelismi uskonnossa tai tieteen dogmeja ylläpitävät konventiot antavat tukijoilleen ikään kuin ilmaisen edun ja niiden tukeminen on vapaamatkustajan elämää dynaamisessa talousjärjestelmässä.

Innovaation diffuusio

Innovaation diffuusiolla hägestrandilaisena (Torsten Hägestrand) mallina tarkoitetaan leviämisprosessia, jossa innovaation omaksumisen ja vastaanottamisen leviämissuunta määräytyy taajamien ns. keskusluokituksen ja näiden välisten välialueiden välillä. Innovaatio syntyy yhdessä pisteessä ja leviää siltä portaittain ylemmän luokan keskuksesta kohti alempia ja lopulta taajamien väliselle välialueelle.

Gradientit ovat käyriä, joiden sisällä diffuusio etenee ja on ”vahvempi” lähempänä keskusluokitukseltaan merkittävimpiä taajamia. Innovaatioaalto muistuttaa matalapaineen syklonia ja se täyttyy vaiheessa, jolloin viimeisimmätkin vitkastelijat ovat uuden innovaation hyväksyneet. Leviäminen vain tapahtuu hierarkkisessa järjestyksessä pääkaupunkiseudulta maakuntakeskuksiin ja näistä edelleen pienempiin taajamiin sekä lopulta näiden vaikutusalueille periferiaan.

Alueet luokitellaan innovaatiokykynsä mukaan ja joskus puhutaan myös ns. multidimensionaalisesta diffuusiosta, jolloin mukana on seurannassa sekä eritasoisia omaksuja-alueita että omaksujatyyppejä.

Innovaatioaalto

Innovaatioaallolla tarkoitetaan Gaussin -käyrän muotoista alueen yli kulkevaa aaltoa, jossa ensimmäisessä vaiheessa uuden omaksujia lasketaan olevan noin 2.5 % (innovators), toisessa vaiheessa ensiomaksujia 13.5 % (early adaptors), kolmannessa vaiheessa aikainen enemmistö (early majority) 34 %, tätä seuraava myöhäinen enemmistö (late majority) 34 % ja lopuksi vitkastelijat (leggards) 16 %.

Kulutustutkimuksessa nämä tyypit jaetaan vielä erikseen moneen segmenttiin ja tulkitaan tapauskohtaisesti. Yhteiskunnallisessa tutkimuksessa käytetään myös lukuisia sellaisia jakoja, jotka viittaavat mm. radikaalisuus-konservatiivisuus akselille. Usein kyseessä on tapa kartoittaa mielipidemuokkaajia ja innovaatiotutkimuksessa etenkin visionäärejä, ideoiden kartoittajia ja viestijöitä, prosessin ohjaajia ja aloitteentekijöitä.

Innovaattorit ovat luonnollisesti innovaatioprosessin tärkein ryhmä ja aallon käynnistäjä. Usein heitä luonnehditaan toisinajatteleviksi uudistajiksi, edelläkävijöiksi ja ajattelussaan sekä toiminnassa divergoiviksi. Vastaavasti aallon toisessa päässä ovat organisoijat tai kontrolloivat ryhmät, konvergoiva prosessi ja staattinen, turvallinen pysähtynyt yhteiskunta, organisaatio ja kulutus.

Nykyisin innovaatioaallot ovat päällekkäisiä, kaikkialla samaan aikaan läsnä. Tällöin oleellista on luokitella vastaanottajat ja vastaanottajien kyky tai tarve hakea tietyltä ”tasolta” hankittava osaaminen, tieto, strategia, tekninen uudistus, idea, organisaatio jne. Tällöin alueiden tai omaksujien sijasta luokitellaan mieluummin innovaatiot ja niiden tyypit sekä tämän jälkeen keinot niiden saavuttamiseksi.

Innovaation omaksujatyypit

Kulutuksessa innovaatiotyypit jaetaan innovaattoreihin, ensiomaksujiin, suureen enemmistöön ja viimeisenä tulevaan vitkastelijoiden ryhmään (ks. innovaatioaalto).

Visionäärit (visio) on luokiteltu suuren strategisen merkityksensä vuoksi erikseen. Usein näkee luokituksia, joissa innovaattorit (muuttava agentti, innovaatio) ja visionäärit esitellään yhtenä ja samana persoonallisuuden ulottuvuutena. Näin ei kuitenkaan useinkaan ole.

Suuren strategisen merkityksensä vuoksi käsitteestä (viso, visonääri) on tullut toimintaa ohjaava prosessoija, agentti, manageroija, leaderi, valmentaja, suunnannäyttäjä sekä innovaatioiden ohjauksessa ja käyttöönotossa tärkein seurattava ihmisryhmä. Käytännössä vanhan innovaatioaallon tulkinnan mukaisessa luokituksessa kyseessä on ns. toisen vaiheen ensiomaksuja (early adaptors), johon kuuluu noin 13.5 % kuluttajista. Riskejä välttelevät suuret konsernit tuovat pitkälle viedyt mallistonsa esille vasta tässä vaiheessa markkinoita. Kyseessä ei ole enää varsinainen ”innovaatio” vaan sen paranneltu ja markkinoilla jo varmennettu valmistuoteperhe. Innovaattoreille (2.5 %) kelpaisi huonomminkin toimiva demo ja juuri niitä nämä myös aina käyttävät tai itse valmistavat.

Aikaisilla omaksujilla on kulutuksessa tärkeä merkitys mutta ehkä vielä merkittävämpi rooli heillä on juuri mielipidemuokkaajina, ja organisaatioiden johtajina. Joskus visionääri on miltei päinvastainen tapaus kuin mitä innovaattori, joka tunnistetaan tiukassa oppositiossa toimivana radikaalina uudistajana, ei mielipidemuokkaajana tai hyväksyttynä johtajana. Kulutuksessa nämä viittaavat kuitenkin samaan persoonallisuuden faktoriin.

Yhteiskunnallisesti merkityksellisin on liki kolmanneksen väestöstä kattava aikainen enemmistö ja heti tämän jälkeen tuleva yhtä suuri myöhäinen enemmistö. Edellisen toimintaa ohjaa puhdas pragmatismi, harkitseva käytännöllisyyden taju ja hinnoittelu. Yleensä hankinnoissa päädytään markkinajohtajiin. Myöhäisen enemmistön kohdalla hankintaan vaikuttaa jo ulkoiset paineet, taloudellinen välttämättömyys ja tuki pelkojen voittamisessa. Yleensä kyseessä ovat alemmat sosiaaliset luokat, joihin myös viimeiset vitkastelijat lukeutuvat. Käytännössä uusi teknologia hankitaan vasta kun se on jo niin syvällä jo hankitussa teknologiassa että he eivät edes tiedä sen olemassaolosta.

Itse innovaatioprosessissa ja ympäristössä Simberg luokitteli ehkä vanhimmassa 1950-luvulla laaditussa luovuuden yhteisöpelissä ihmiset kannustavan ilmaston rakentajiin eli ”helpottajiin” (facilitator), positiivisiin tukijoihin (supporter), ideoiden kuuntelijoihin, kartoittajiin ja viestittäjiin (communicator) sekä tunnustuksen antajiin ja palkitsijoihin (rewarder). Samalla yleistyi käsite konvergoivasta ja divergoivasta prosessoinnista ja konservatiivisesta sekä radikaalista maailmankuvasta. Simbergin luokitukset ovat edelleenkin käytössä tosin mutkikkaimpina verkostosuhteina.

Innovaatioroolit (IMA Innovation Management Association)

Kirtonin (ks. Luostarinen 2005, s. 45) luokituksessa innovaattorit etsivät aktiivisesti tietoa uusista ideoista. Innovaattorit ovat periodisia, jatkuvia muutoksia hakevia ja siten oppositiossa jo vallitsevaan tietoon. Pragmaattisessa ajattelussa ja sen teknologisessa kielenkäytössä innovaattorin tunnista esim. puolivalmiista demoista mutta myös teknologiasta keskeisenä kiinnostuksen kohteena. Innovaattorit tuntevat vetoa riskeihin ja antavat uudessa kokeilevassa elämäntavassaan anteeksi pienet tekniset puutteet kuten dokumentaation, hitaan suorituskyvyn, laiminlyönnit ja epäloogisuuden. Juuri epäloogisuus yhdistää useimpia luokituksia innovaattoreiden kuvauksessa ja tuo mukanaan vähemmän tieteellisiä kuvauksia ”neroudesta” ja tämän yhtymäkohdista esim. mielen sairauksiin ja siellä havaittavaan epäloogisuutta aiheuttavaan persoonallisuushäiriöön. Innovaattori ei ole ”hullu” eikä maaseudulla ”kylähullu” eikä ilmiöllä ole yhtymäkohtia epämääräiselle ”nerouden” tulkinnalle.

IMA:n (Innovation Management Assocition) luokituksessa päädytään lähelle Simbergin alun perin esittämiä perustyypejä. Tyypillisiä innovaatiorooleja ovat IMA:n analysoimat viisi positiivista innovaatioita edistävää johtajaroolia sekä viisi estävää ja hankaloittavaa roolia. Suomessa on otettu käyttöön näistä käsitteet luovasta johtajasta (creator), ideanvirittäjästä (stimulator), ekspertistä, konsultista ja suuntaajasta (course-keeper).

Aiemmin Mageirson ym. (1984) olivat tyypitelleet johtoryhmän avainrooleihin, joista käytettiin nimitystä luova innovaattori, tutkaileva promoottori, arvioija kehittäjä sekä organisoija ja kontrolloija. Myöhemmin nämä ovat vakiintuneet myös tiimiorganisaatioiden käyttöön.

Pinchot (1985) otti käyttöön paljon referoidut ”intrapreneur” ja ”entrapreneur” –roolit. Kaikilla näillä on yhtymäkohdat alun perin Simbergin (1962) lähinnä luovuuteen liittyviin roolikuvauksiin (helpottaja=facilitator, tutkija=supporter, viestijä=communicator, tunnustuksen antaja=rewarder)

Kirjallisuudesta lisää ks. Luostarinen 2005, Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka, www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf

Sosiaalinen pääoma

Sosiaalinen pääoma yleistyi 1990-luvun alussa tärkeäksi toimijaksi niin ryhmän (Coleman 1988) kuin yhteiskunnankin tasolla (Putnam 1993). Käsite sinänsä on kiistelty ja monimutkainen. Useimmiten siihen liitetään muodollisia ja sisällöllisiä aineksia.

Muodollista puolta edustavat verkostojen organisoitumistavat, sisällöllistä verkostojen jäsenten tuntema luottamus (=normatiiviset säännöt, vastavuoroisuuden odotukset).

Sosiaalisten verkostojen ajatellaan muodostavan jäsentensä käyttöön pääoman, joka on verkoston jäsenten liikuteltavissa. Robert Putnam vakiinnutti sosiaalisen pääoman käsitteen vuonna 1993 teoksessaan ”How to make demogracy work”. Vertailu tehdään Pohjois- ja Etelä-Italian välillä. Taloudelliset erot selitetään historiallisesti pitkään eläneiden sosiaalisten verkostojen avulla (=keskinäinen luottamus, vastavuoroisuus ja normit). Pohjois-Italia on ollut kansalaisyhteiskuntana vahvempi ja ”sivilisoituneempi” kuin eteläinen vastineensa. Näin syntyvät taloutta suosivat institutionaaliset järjestelyt jotka takaavat luottamuksen, talouden ja politiikan sujuvuuden. ”Sivilisoituneisuus” takaa sosiaalisen järjestyksen, yhteiskunnallisen toiminnan häiriöttömyyden. Luottamus synnyttää yhteistoimintaa ja on itse itseään ruokkiva järjestelmä. Tämä vahvistaa kommunikaatiota ja koordinointia sekä yhteisöllisyyttä, yhteistä identiteettiä. Putnam näkee sosiaalisen pääoman omista eduista vapaana panostamisena pitkän aikaväli odotuksiin ja siirrettyihin etuihin. Näin sosiaalinen pääoma on julkinen hyödyke eikä se voi olla täysin kenenkään hallussa. Se on tulkittu kriittiseksi voimavaraksi, joka voi selittää muutoin samanlaisten toimijoiden erilaista menetystä. Yhdistykset ovat usein sen konkreettisia toimintamuotoja.

Sosiaalisen pääoman ideaan sekoittuu normatiivisia painotuksia ja integraation tukemista. Sosiaalisen pääoman kritiikki onkin kohdistunut mm. sosiaalisen maailman hierarkisoitumiseen, taloudellisiin ja poliittisiin voimiin, jotka muotoilevat sosiaalista tilaa (=suosivat tilassa ja ajassa toisia ihmisiä toisten kustannuksella jne.). Suomessa järjestöllinen pääoma ja yhdistyslaitos ovat keskeinen osa sosiaalisen pääoman tulkintaa. Ainakin toistaiseksi yhdistykset ovat säilyttäneet keskeisen kollektiivisen toimijan tehtävänsä mutta joutuneet kamppailemaan ”identiteettimarkkinoilla” kasvavassa kilpailussa.

Klustereissa yrityksiä ja toimialoja sitovat yhteen samanaikainen yhteistyö, julkisen vallan yksiköt, toimijat, vapaaehtoiset yhteenliittymät ja verkostot sekä institutionaaliset yksiköt. Kun kaikella toiminnalla on alueellinen dimensionsa, paikallinen sosiaalisen pääoman kuvaaminen, analyysi ja klusteritulkinta tehdään usein osana ns. alueellista muistia, oppimista ja myös maaseudulla osana sen usein yhteisöllisiä rakenteita.

Kirjallisuus ks. Luostarinen 2005, Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka

www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf.

Imitointi

Imitointi innovaatiopolitiikassa liittyy läheisesti innovaation alueelliseen leviämiseen (Spatial Innovation Diffusion) sekä imitoinnista aiheutuviin ns Powellin (1995) isolaatiomekanismeihin.

Innovaatio leviäminen ja kopiointi imitoimalla alkuperäistä innovaattoria on luonnollinen innovaation leviämiseen ja omaksumiseen liittyvä prosessi. Kun kyseessä on kulutus ja kaupallinen prosessi, markkinoita pyritään luonnollisesti ohjailemaan diffuusiota nopeuttavaan ja edistävään suuntaan.

Mutkikkaissa klusterirakenteissa innovaatiosta parhaan hyödyn saa irti alkuperäinen innovaattori. Innovaation edellyttämä tila vaatii pidemmän ajan akkumulaation eli vahvistamisen ennen kuin resursseista saadaan imitoiden kaikki hyöty irti. Näistä tärkeimpiä ovat oppiminen, kokemus ja taidon kehittyminen. Powell (1995) luokitteli kaikkiaan viisi kopioimista ja imitointia vaikeuttavaa isolaatiota (ks. Powell, isolaatiomekanismit)

Sinänsä innovaation diffuusion edistäminen ymmärretään positiivisena ja myönteisenä ilmiönä. Sen ongelmat syntyvät vaiheessa, jolloin yhteiskunta ja alue on kehittynyt niin pitkälle, että omien innovaatioiden tuottaminen on välttämätöntä ja imitoinneista syntyvät diffuusiset ongelmat alkavat jarruttaa talouden positiivista kehitystä. Tällöin imitointia käytetään harkitusti ja vain tiettyjen ehtojen täyttyessä.

Kirjallisuus ks. Luostarinen 2005, Ekologien klusteri ja Innovaatiopolitiikka

www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf

Isolaatiomekanismit (Powell 1995)

Isolaatiomekanismeilla tarkoitetaan tässä yhteydessä alun perin Powellin (1995) esittämiä innovaatioiden leviämisen ongelmia imitoinnissa. Näitä tärkeimmät ovat ajan puristamisen epäekonomia, innovaation ainutkertaisuus, kopioitavien menestystekijöiden kausaalinen epämääräisyys, yksityiskohtien monimutkainen liittyneisyys sekä itse prosessi ja sen sosiaalinen, johtamistaidollinen kompleksisuus. Imitoija on alkuperäiseen innovaation rakentajaan ja käyttöönottajaan nähden aina epäedullisessa asemassa ja usein epäonnistuu jonkun keskeisen avainresurssin puuttuessa tai arvioidessaan väärin omat resurssinsa suhteessa imitoitavaan. Usein nämä ovat vaikeasti tunnistettavia sosiaalisia, kulttuurisia tai organisatorisia, johtamistaidollisia sekä toisiinsa kytkeytyneitä verkostoja, jolloin imitoija menettää kopioidessaan ajan mukanaan tuoman edun (=ajan puristamisen epäekonomia).

Klusterirakenteissa oppiminen, kokemus ja taidon kehittyminen liittyvät ensimmäiseen isolaatiouhkaan. Toiseen taas innovaation ainutkertaisuus, jolloin innovaatiota on vaikea toistaa menestyksekkäästi toisissa yhteyksissä. Kolmas kytkeytyy taas itse verkostoon ja klusteriin, joka kertoo innovaatio liittyneisyydestä ja usein myös sosiaalisen pääoman tarpeesta (ks. Sosiaalinen pääoma). Imitoinnissa mutkikkaat verkostorakenteet jäävät usein huomaamatta eikä imitoija kykene kaikkia innovaation edellyttämiä imitoitavan organisaation (kulttuurin) resursseja. Neljäs klustereissa huomattava isolaatiomekanismi on innovaatioiden kausaalinen epämääräisyys, jolloin imitoiva organisaatio (kulttuuri) ei kykene näkemään, miten kopioitavan organisaation (kulttuuriin) tuotteet ja ominaisuudet kuin suora kopioitava innovaatio (menestystekijä) eroavat imitoijan omista resursseista. Näin itse prosessi tai mekanismi innovaation tai menestyksen taustalla jää hämäräksi. Viides klustereiden kohdalla varottava isolaatiomekanismi on sosiaalinen kompleksisuus, jolloin innovaation monet sosiaaliset taustatekijät tekevät siitä miltei mahdottoman imitoitavan esim. organisatorisena tai johtamistaidollisena prosessina.

Oppiva alue

Oppiva alue innovaatioympäristönä tuli Suomeen hyvin myöhään lähinnä talousmaantieteen innovaatiotutkimuksen tuotteena. Sen taustalla ovat mm. Schienstockin tutkimukseen liittyvät käsitteet ja Katajamäen tutkimukset (Katajamäki 1998, Schienstock & Hämäläinen 2001). Suomessa käsitettä on käytetty lähinnä aluekehityksen selittämisessä tai sen mallina.

Kansainvälisesti käsite liittyy lähinnä globalisoituvan talouden epätasaisen kehityksen selittävään normatiiviseen merkitykseen tai tietointensiivisen toiminnan sijaintiteorioihin ja näiden verkostojen ”lokalisoituvaan oppimiseen” joko kulttuurisena tai sosiaalisena ilmiönä.

Käsitteen teoreettinen argumentointi on vasta kehitteillä (esim. Lorenzen 2001), mutta jo nyt on havaittavissa sen viittaavan lähinnä yhteisiin päämääriin kilpailuetujen luomiseksi tarjoten siitä menestystä, kilpailukykyä, hyvinvointia yhteydessä koulutukseen, sivistykseen, tietoon ja usein myös tiedon välityksen diffuusioon.

Klustereiden kohdalla tässä yhteydessä puhutaan usein alueellisesta yhteispelistä, sosiaalisesta pääomasta (ks. Sosiaalinen pääoma) tai sen puuttumisesta. Kyseessä ovat ihmisten väliset institutionaaliset suhteet, joiden kautta myös sosiaalista pääomaa pyritään määrittelemään. Niinpä kun kaikella toiminnalla on lopulta dimensio alueelle, jossa toiminta tapahtuu, paikallinen ”sosiaalinen pääoma” olisi osa alueellista oppimista ja myös innovaatioiden syntyä tai vastaanottamista. Tällöin oleellista on alueen ”muisti”, ”oppiminen” ja myös maaseudulla sen yhteisöllinen innovaation prosessointi. Ei niinkään tästä erillinen ”kehitysblokki”, ”osaamiskeskittymä” tai globaali kytkentä ”ei mihinkään”, joka ei edes suosi innovaation synnyn yhteisöllistä ideaa. Tällöin maaseutua ei tule kuitenkaan ymmärtää yhtenäisenä kulttuurisena alueena saati saarekkeena (kaupunkien välialueen) ja ilman hyvin erityyppisiä sosiokulttuurisia ja taloudellisia, toisistaan poikkeavia rakenteita.

Kirjallisuus ks. Luostarinen 2005, Ekologinen klusteri ja Innovaatiopolitiikka

www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf.

Gadamerin hermeneutiikka

Gadamerin hermeneutiikka liittyy läheisesti tapaamme ottaa vastaan innovaatioita ja on jatkoa G.W.H. Hegelin ja Edmund Husserlin sekä ennen kaikkea Martin Heideggerin filosofialle.

Heideggeri mukaan ymmärtäminen ei ole pelkkä ominaisuus ihmisen muiden ominaisuuksien joukossa, vaan ”perustavanlaatuinen eksistentiaali”, ”Ihmisolemisen perustavanlaatuinen olemistapa”. Heidegger tulkitsee ymmärtämisen maailmaa-avaavaksi kykenemiseksi olemiseen ja väittää sen koskevan aina koko maailmassa-olemisen perusrakennetta. Se poikkeaa eksistentialismiin ja postmoderniin kehitykseen vaikuttaneen Friedrich Nietzschen lähinnä kirjallisesta filosofiasta ja ”kootuista” kiihkeistä mielipiteistä (”ainoa arvo on elämä itse”, ”lopullista totuutta ei ole”, ”mikä ei tapa, tekee vahvaksi” jne.). Nietzchen yhteys nykyiseen postmoderniin retoriikkaan löytyy lähinnä hyökkäyksestä eurooppalaista, järkeen perustuvaa kulttuuria vastaan. Tieto oli suhteellista, kulttuurista riippuvaa ja ”totuus metaforinen, metanymioiden ja antropomorfismien liikkuva armeija”. Nietzchen mielestä ihmiset heijastavat ruumiin- tai sieluntilansa ulkoiseen todellisuuteen ja antropomirfisoivat sen illuusioita luoden (tunnestautumisteoria). Näin todellisuus läheni taidetta: ”Meillä on taide, jotta totuus ei meiltä unohtuisi”.

Sitä, mikä on individuaalista, ei voida ymmärtää, omaksua, välittää yleiskäsitteen kautta, vaan se voidaan vain myöntää.

Tällä filosofialla on suuri merkitys innovaation olemukselle ja synnyn ymmärtämiselle sekä postmodernin yhteiskunnan individualismia korostavalle luonteelle. Niinpä esim. uusi symboli-innovaatio on hyväksyttävä sellaisenaan eikä perusteltava sitä jo olemassa olevan yleiskäsitteen keinoin.

Gadamerin hermeneutiikassa ei ole kysymys tekstin individuaalisista piirteistä, signifioijista, eikä edes tekstin tyylistä. Hermeneutiikan universaalivaatimus perustuu kielen, logoksen, universaalisuuteen. Gadamerin ajattelussa ymmärtämisen metafyysisyys ei piile siinä, että tulkitsija ei yritä ymmärtää toista, vaan pikemminkin siinä, että hänen täytyy ymmärtää toista sillä ainoalla tavalla, jolla se vain on mahdollista: Hän ajattelee toista aina käsittein, jotka hänelle itselleen tulevat mieleen, sillä kaikki ymmärtäminen toteutuu kääntämällä omalle kielelle.

Tällä ajattelulla on keskeinen tehtävä etenkin hyvin pragmaattisessa yhteiskunnassa ja toimintatavassa (ks. pragmatismi) ja siellä innovaation vastaanottamisessa tai uuden lähettämisessä (ks innovaation diffuusio). Innovaation omaksuminen edellyttää tiettyjä arvoja ja usein jo etukäteen tehtyjä ennakkoratkaisuja (esim. kansallinen strategia innovaatiopolitiikasta; ks. innovaatiopolitiikka). Tällöin oleellisia käsitteitä ovat tahto omaksua, hyödyntää ja soveltaa sekä Nietzschen käsitteistössä myös käyttää valtaa. Gadamer rajaa kielen universaalin tehtävän tässä prosessissa toteamalla ”Oleminen, joka voidaan ymmärtää, on kieltä”. Näin kielellinen, käsitteellinen ja symboli- innovaatio olisi tämän tulkinnan mukaan koko prosessin avaajaa.

Pragmatismi

Suomessa innovaatiot liittyvät läheisesti puhtaasti tekniseen osaamiseen (tieteellistekninen innovaatiopolitiikka, ks. Suomi ja innovaatiopolitiikka) ja usein innovaatiopolitiikkamme yhteydessä puhutaan pragmatismista. Mikä tämä pragmatismi on ja kuinka se on mahdollisesti syntynyt ja siirtynyt Suomeen?

Pragmatismi on filosofinen ja maailmankatsomuksellinen oppi. Merkittäviä ja myös Suomelle tärkeitä 1800- ja 1900-luvun vaihteen pragmaatikkoja olivat mm. Charles Sanders Peirce, William James ja John Dewey. Näistä yhdysvaltalaisista filosofeista pragmatismin perustajana pidetään mm Harvardin yliopistossa toiminutta Charles Peircetä ja hänen ympärilleen syntynyttä metafyysistä koulukuntaa. Taustalla ovat kuitenkin vahvat saksalaiset ajattelijat alkaen Kantin jälkeisestä saksalaisesta idealismista ja Duncs Scotuksen realistisesta metafysiikasta.

Realistina Peirce loi tieteelleen ja omalle työlleen ”käytännön seuraukset” ja totuudelle määritelmän, joka oli tutkimuksen raja-arvona saatu käsitys. Tätä oppia filosofi ja psykologi William James käytti lähinnä funktionalistina ja nominalistina tulkitsi osana yksilön käyttäytymistä. Tämä ajattelu on vieläkin osana suomalaisessa käytännön ”maalaisjärjessä”. Erityisesti koulutuksessa ja opettajakoulutuksessa Jamesin kirjallisuus oli keskeistä myös Suomessa, ja sen voidaan tulkita olevan sosiaalista muistia ja oppimista tukeva järjestelmä. Innovaatioympäristössä tätä maalaisjärkeä (common sense) pidetään vaikeammin muutettavana kuin teoriaa ja mallia, olkoonkin että se vaihtuu hieman helpommin kuin esim. monet treditiot ja dogmit.

Jamesille pragmatisimi oli lähinnä oppi totuudesta ja sen käteisarvosta (cash value) yksilön elämän kannalta. Totuus edusti hänelle ja myöhemmin häntä lähellä olevalle eurooppalaiselle koulukunnalle ideoita, niiden hyödyllisyyttä ja toimivuutta. Jopa uskonnolliset uskomukset olivat ”tosia”, jos ne edustivat elämän kannalta arvokasta ja säilytettävää. Nykykirjallisuuteen viitaten usko on evoluutiobiologin näkökulmasta selviytymisstrategia ja siksi hyödyllinen, meemien geneettistä evoluutiota vastaavana pragmaattisena tuotteena ymmärrettävä (Daniell Benett 2006, Breaking the bell. Religio as a natural phenomenon.)

Piercen filosofia jäi aluksi Fregen, Russelin ja Saussuren tulosten varjoon. Viime vuosina eräiden aikalaisten vääristelemäkin ns. pragmatistinen koulukunta on ollut kasvussa. Etenkin kieliteoreettinen semiotiikka on vaikuttanut strukturismin kautta kulttuuritutkimukseen. Hintikka on tiivistänyt Peircen teorian muotoon ”semantiikka rakentuu pragmatismin varaan”.

James oli poikkitieteellinen ajattelija eikä asettanut kognitiivisia tieteitä ja biologiaa vastakkain. Hänen mukaansa luonnonvalinta ei luo käyttäytymistä itseään, vaan adaptiivisia mielen moduleja, jotka motivoivat käyttäytymistä; geneettistä determinismiä ei ole olemassa (ks. kuva. Ratzelin maisema). James kyseenalaisti kausaliteetin olemassaolon ja keksi mm. termin ”tajunnanvirta”, josta tuli myöhemmin keskeinen käsite modernille kirjalliselle tekniikalle, mutta myös luovalle ja innovatiiviselle työskentelylle yleensä.

Kirjallisuus ks. Luostarinen 2005. Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka

www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf

Asymptoottinen vapaus (Luostarinen 2005)

Tässä yhteydessä asymptoottisella vapaudella tarkoitetaan verkostoitumista ja yritysten klusterirakennetta sekä sen luonnetta.

Alunperin asymptoottinen vapaus on fysiikasta (kvanttimekaniikasta) ja luonnehtii alkeishiukkasten välistä voimaa. Alkeishiukkasten välinen voima on sitä pienempi, mitä lähempänä hiukkaset ovat toisiaan. Todella lähellä tapahtuu täydellinen vapautuminen ja hiukkaset alkavat toimia kuten täysin vapaat hiukkaset. Ilmiön löytäneet fyysikot (David Polizer ja Frank Wilczek) palkittiin Nobelilla vuonna 2004.

Tälle ilmiölle analoginen on yritysten välinen verkostosuhde. Näyttäisi siltä että pitkät ja luottamukselliset partnerisuhteet johtavat yritysten välillä tuloksen paranemiseen ja myös kasvuun. Lopulta eräänlaiseen vapautumiseen toimimaan kuten täysin vapaat yrittäjät hyötyen kuitenkin täysimääräisesti verkosto- ja klusterisuhteistaan sekä näiden tarjoamasta sosiaalisesta pääomasta. Toisin kuin eräänlaisessa puoliväliasetelmassa olevat tai partnerisuhdettaan vastat rakentavat yritykset, joilla kitka on usein suurin.

Ilmiötä on selitetty sekä sosiaalisella pääomalla, luottamuksella ja pitkällä yrittäjäkokemuksella (ks. sosiaalinen pääoma). Innovaatioprosessissa keskeinen tekijä näyttäisi olevan kuitenkin isolaatiomekansmien tuntemus (ks. isolaatiomekanismit) sekä hyvin pitkä kokemus operoida tutkimuslaitosten, monikulttuuristen yritysten ja institutionaalisten organisaatioiden kanssa. Innovaatioprosessin vaatimat roolit ja klusterirakenne tunnetaan hyvin samoin kuin oma osuus ja tehtävät yhtäällä yrityksen omassa toimialarakenteessa että toisaalla verkoston ja klusterin jo vakiintuneessa roolissa.

Alueelliset verkostot (Hassink)

Nykyisin innovaatioiden määrä ja alueellinen syvyys kuvaa lähinnä alueen tai kulttuurin kulutusta tai ”innovaatioastetta”, jota klusterirakentein pyritään tavoittelemaan. Suunta on pikemminkin vertikaalinen kuin aiemmin kuvattu horisontaalinen innovaatioaallon kulkusuunta ja sen tutkimus.

Organisaatiot ja yhteisöt oppivat ja ovat innovaatiotoiminnan esteitä tai sen edistäjiä sisältämänsä tiedon, käyttäytymisen, normien ja arvojen sekä henkilöstön pysyvyyden tai yhteisön sisäisen staattisuuden seurauksena. Hassink on kuvannut verkostotaloudessa yhteisöä tai organisaatiorakennetta avoimena, ohuena, ei-hierarkisena toimintamallina. Vaikka oppiminen kuvataankin vuorovaikutuksessa yksilöiden välillä prosessi kuvataan alueella kollektiivisena, jolloin sekä organisaatiot, yhteisöt ja alueet voivat edistää tai estää oppimista ja myös muistaa.

Yritysten näkökulmasta kyseessä on jopa tärkein kilpailuetu, jossa organisaatioiden oppiminen on samalla spatiaalista oppimista ja elintärkeää alueella sijaitseville yrityksille. Nykyisin maaseutu muuttavat yrityskylät ja niiden väljemmät klusteriryppäät ovat esimerkki tästä vähän tutkitusta prosessista. Tiedepuistojen ja teknologiakeskusten sisällä prosessia on sen sijaan tutkittu hyvinkin perusteellisesti.

Kansallisissa, usein lineaarisissa innovaatio-ohjelmissa, taustalla on porterilainen (ks porterismi) tiede- ja teknologiausko, tiedon tuottaja ja kuluttaja, tiedeyhteisö ja elinkeinoelämä. Vastaavasti alueellisessa innovoinnissa vuorovaikutusjärjestelmät on kuvattu usein horisontaalisina. Horisontaalisille tulkinnoille porterilainen ”regionalismi” (globalsimi) ja Castellsin kuvaama verkostoyhteiskunta (ks. Castells, verkostoyhteiskunta) on ollut ongelmallinen. Paikallinen innovaatio on arkipäiväinen ja alueellisen kulttuurin tuote, osa tuotantoa, logistiikkaa, markkinointia ja kulutusta. Innovaatio ei muodostu vain kasvun oletetuissa keskuksissa, vaikka kulutus siellä olisikin luonnollisesti sitä suosiva.

Innovaatio syntyy kulttuurisen tradition kautta integraalisena osana ja irti oletetusta alueellisesta ympäristöstään ja sen kuvitellusta innovaatioasteesta. Kyseessä ei ole niinkään solmukohta (nodaali), jossa innovaatiot syntyvät ja leviävät diffuusina esim. kuvitteellisille kaupunkien välisille alueille. Usein nämä vanhat ”nodaalit” ovat pikemminkin taantuvia julkisten palvelujen solmukohtia, jotka eivät enää saavuta kuluttajavirtoja.

Nykyisin kyseessä on joko teolliseen tai perustuotantoon (maa- ja metsätalous) rakentunut erikoistuminen, tämän vanhat sosiokulttuuriset rakenteet (esim. osuustoiminta) ja näiden luoma klusteri tai verkosto, kyläyhteisön aktiivi kylätoiminta jne. Toimijat ovat vastaavasti yrityksiä, julkisia laitoksia ja ennen kaikkea näissä työstään tekeviä ihmisiä ja ”nodaali” on yhä useammin ihmisten liikkumisen solmukohta mm. pääteiden liittymissä tai haettaessa elämyspalveluja nykyisin massiivisista maaseudun yrityskylistä (ks. päiväkirja)

Kirjallisuus ks. Luostarinen 2006, Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka

www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf

Verkostoyhteiskunta (Castells)

Manuel Castellsin jättimäinen informaatio aika –trilogia (1998) esittää verkostoyhteiskunnan teorian. Castellsin lähtökohtana on yhdistää tiedon tekninen käsittely ja kapitalistinen tuotantomuoto informaatiokapitalismiksi.

Informaatiokapitalismissa tuotannon ytimessä on tiedon ( tietoon kohdistuvan tiedon) soveltaminen. Teolliselle aikakaudelle tyypilliset suureen kokoon ja keskusjohtoiseen hallintoon perustuneet järjestelmät ja toimintamallit ovat liian jäykkiä ja hitaita vastaamaan globalisaation haasteisiin. Niiden syrjäyttäjäksi on tulossa verkkomainen järjestäytymisen muoto, joka kykenee edeltäjäänsä paremmin hyödyntämään informaatioteknologian kehitystä. Sen rakenteita ovat virtaukset ja virtausten solmukohdat. Virtauksissa liikkuvat informaatio, pääoma ja valta, mutta myös poliittiset ideat, kulttuurituotteet ja vastarinnan ainekset. Solmukohta voi olla yhtä hyvin Internet-palvelin, mediatalo kuin suurkaupunki. Verkostoa eivät estä kansallisvaltioiden rajat, vaan se ylittää ne tehden lopulta koko planeetasta yhden taloudellisen yksikön vailla ajan ja paikan rajoitteita. Informaatiokapitalismissa niin finanssipääoman, tuotannon, poliitikkojen, kansalaisjärjestöjen kuin rikollistenkin on sopeuduttava noudattamaan verkostossa toimimisen logiikkaa.

Paikallisuuteen sidotun todellisuuden (yrittäjyyden jne.) ja globaalin verkoston välinen jännite muodostaa Castellsin mukaan informaatiokapitalismin peruskonfliktin. Tähän peruskonfliktiin kulminoituu aikakauden keskeisin eettinen kysymys: kuka saa kuulua verkostoon ja kuka syrjäytyy? Informaatiokapitalismin rajoja murtava vaikutus luo uuden epäoikeudenmukaisuuden maantieteen. Tavallista ihmistä ja hänen kapinaansa uhkaa yhteisöllisyyteen takertuminen. Castellsin pääoma on muuttunut persoonattomaksi ja subjektittomaksi, ja työvoima pirstoutuneeksi ja tavoitteiltaan hajautuneeksi, eikä puhe esim. työväenluokasta ole enää mielekästä.

Luovuuden luokittelu (Gagne)

Luovuus on käsitteenä innovaatiota laajempi. Kuka tahansa meistä voi olla ja myös on luova. Innovaattoreita meistä sen sijaan on vain määrä, joka vastaa suurin piirtein Mensan (huippuälykkäiden) jäsenyyttä. Hyvin usein innovoinnin edellytys uuden löytämisessä onkin älykkyydessä. Ei kuitenkaan yksinomaan siinä. Mensan jäsenistä huomattava osa saattaa olla, ja varmaan onkin, hyvinkin konservatiivisia ja hitaita uuden omaksujia. Sen sijaan innovaattoreissa on vähemmän älykkyydeltään alle Mensan tason jääviä.

Francoys Gagne (1993) lähestyy luovaa prosessia ja innovaatiokykyämme luokittelemalla lahjakkuuden soveltuvuusalueineen älylliseen, luovaan, sosioaffektiiviseen sekä sensomotoriseen. Näistä älyllisiin lukeutuvat päättely (esim. verbaalinen tai matemaattinen, avaruudellinen, muisti jne.), luovaan osaan omaperäisyys, kekseliäisyys, huumorintaju jne., sosioaffektiiviseen voima, kehonhallinta, herkkyys, kestävyys jne. Gagnen innovaatioprosessin ja samalla myös lahjakkuuden kehittämisessä katalysaattoreina toimivat yksilön sisäiset motiivit sekä luonne ja persoonallisuus (sopeutuvuus, asenteet, kunnianhimo, itsenäisyys, itsearvostus, arvot jne.). Niitä tukee tai ei tue ympäristö, lähiympäristö (koti, koulu, yhteisö jne.), ihmiset (vanhemmat, ohjaajat jne.), sitoumukset (toiminnat, kurssit jne.) sekä tapahtumat (sattumat, löydökset, onnettomuudet jne.). Lopuksi Gagne jakaa kehitysprosessin tulokset kykyjen kautta erityisalueisiin, joista hän erikseen mainitsee teoreettiset (kielet, luonnontieteet jne.), tekniset (mekaniikka, tietokoneet jne.), taiteelliset (kuvataide, musiikki jne.), sosiaaliset (opettaminen, politiikka jne.), liike-elämän taidot (myyminen, yrittäjyys jne.), strategiset taidot (shakki, tietokonepelit jne.) sekä liikunnan ja urheilun.

Klusterin näkökulmasta Gagnen luokitus pitää sisällään kaikki verkoston toimita strategian avainosaamisen ja niiden liittämisen osaksi innovaatioprosessia. Näin innovaatioprosessi klusteri näkökulmasta on luovuuden eri osin integrointia hakien optimaalisia yhdistelmiä ja vahvistaen kunkin yrityksen (yksilön) kohdalla tämä vahvuusalueita. Verkostossa heikkoudet korvautuvat muiden osaamisella, mutta samalla myös omat vahvuudet saavat mahdollisuuden kehittyä ja niitä hyödynnetään tehokkaasti ja motivoidusti.

Empowerment

Empowerment –käsitteellä tarkoitetaan alun perin työntekijöille annettavaa autonomiaa toimia vastuullisemmin ja tehokkaammin organisaatiossa ja usein tiimin tai ryhmän sisällä. Tavoite on usein luoda yrittäjähenkeä joskus jopa tulosvastuullisesti yrittäjänä. Näin jokainen kokee ikään kuin kehittävänsä itse työorganisaatiota (Block 1987). Lightfootin (1986) mukaan empowerment –kokemuksen edellytyksenä on persoonallisen voiman tunne, vastuun kokeminen ja valintojen mahdollisuus. Maeroff (1988) luettelee empowerment –tunteeseen statuksen, vahvan tietoperustan ja itsenäisen päätöksenteon. Guttenbuch (1995) esittelee empowerment –käsitteen määrittelytavat osana persoonallista vastuunkantoa, delegoinnin siirtoa, voimien keskittämistä ja ihmisten täysimääräistä käyttöä osana heidän erityistaitojaan.

Käsite liittyy läheisesti tiimin ja ryhmän tapaan työskennellä. Tällöin tehtävät jaetaan tiimissä roolikartan mukaan siten että mukana ovat ainakin tutkija-aloitteentekijä (explorer promoter), luova innovaattori (creator innovator), reportteri neuvonantaja (reporter adviser), kannustaja-ylläpitäjä (upholder maintainer), kontrolloija tarkastaja (controller inspector), tuotteiden tekijä (concluder producer), kiihkeä organisaattori (thruster organiser) sekä arvioija kehittäjä (assessor developer). Samalla organisaatioiden kehittämiseen liitetään eräänlaiset ”leadershippiin” liittyvät toimintatavat ja Kanterin (1977,1983) mukaiset voimistumisprosessit (the process of empowerment).

Empowerment on vakiintunut myös suomalaiseen käyttöön lähinnä epäedullisissa olosuhteissa työskentelevien työskentelyolosuhteiden muutostarpeena ja usein myös innovaattoreiden yhteydessä. Kyseessä ovat yleensä heikolla moraalilla varustetut työorganisaatiot, joiden taustalla on lisäksi byrokratian suosimista, sääntöihin tukeutumista ja niiden korostamista sekä ylenmääräistä kontrollia.

Kirjallisuus ks. Luostarinen 2005, Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka

www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf

Yrittäjäklusterin roolit ( Luostarinen)

Suomalaisessa ekologisen klusterin yrittäjät oli mahdollista jakaa seitsemään avainrooliin ja näiden toimenkuvaan (Luostarinen 2005). Näistä konventionaaliset yrittäjät muodostavat klusterin ns. organisoivan järjestelmän. Usein muita yrittäjiä verkostosta ei edes löydy. Toisen ryhmän muodostavat monialayrittäjät (tutechampionit) klusterin kokemusvälittäjinä. Usein kyseessä ovat maataloudesta juuri irtautuneet yrittäjät ja lukuisten tuotteiden kanssa yrittäjyyttä aloittelevat matkailun monialaosaajat. Usein heidät tahtomatta yhdistetään innovaattoriryhmään.

Visionäärit kuuluvat eräänlaiseen sisäisen yrittäjyyden (intrapreneur) ryhmään ja ovat klusterin arvioija kehittämisjärjestelmä. Näiden kyky operoida innovaattoriyrittäjien kanssa on muita parempi ja korvaamaton klusterin toiminnan integraatiossa.

Vapaamatkustajat ovat suurehko ryhmä hyödyntäen ekologista imagoa mutta verkostossa passiivisesti operoivia. Klusterin toiminnan suuntaajina ja monissa ”portinvartina” –tehtävissä nämä yrittäjät ovat parhaimmillaan (markkinointi).

Itselliset yrittäjät (entrepreneur) ovat lähellä konventionaalista ryhmää ja sopivat parhaiten klusterin promoottorijärjestelmään.

Innovaattoriyrittäjät ovat noin 10 % osuus maaseudun yrittäjyyttä ja edustavat usein oppositioasemaan ajautunutta ja muista selkeästi poikkeavaa osaamista. Heidän tuekseen kaivataan klusterissa teknologian ja markkinoiden portinvartijoita, joiden tehtävä on lähinnä palkitsevien järjestelmien ylläpito mutta samalla myös kontrollointi.

Faktoripisteiden ryhmittelyssä yrittäjäryppäät oli mahdollista nimetä luoviksi innovaattoreiksi (creator innovator), tutkija aloitteentekijöiksi (explorer promoter), arvioija-kehittäjiksi (asessor developer), kiihkeiksi organisaattoreiksi (thruster organiser), tuotteiden tekijöiksi (concluder producer), kontrolloija tarkastajiksi (controller inspector), kannusraja-ylläpitäjiksi (upholder maintainer), reportteri neuvonantajiksi (reporter adviser) sekä yhdistäen nelikentällä organisoijiksi (Organisers), kontrolloijiksi (Controllers), tiedonhankkijoiksi (Advisers) ja tutkijoiksi (Explorers). Innovaatio-organisaation kohdalla avainryhmiä ovat luovat innovaattorit, tutkija-aloitteentekijät sekä kannustaja-ylläpitäjät. Näitä yrittäjiä on vähän ja ne korvautuvat usein konventionaalisilla ryhmillä. Tällaisia ovat etenkin tuotteiden tekijät, kontrolloijat sekä neuvonanatajat.

Ks. Luostarinen 2005, Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka

www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf

Kuluttajaklusterin roolit (Luostarinen)

Ekologisen klusteritutkimuksen yhteydessä kuluttajat oli mahdollista jakaa faktorianalyysissä neljään pääryhmään. Näistä tärkeimmät liittyivät ympäristöarvojen ja –identiteetin merkitykseen sekä yhdyskuntarakenteittemme suuria muuttoaaltoja kuvaaviin ikäryhmiin. Vihreä perusfaktori syntyi lähinnä suurimpien taajamiemme vastaajista ja siellä akateemisista, keski-ikäisistä naisista ekologisina kuluttajina. Se tavallaan dominoi ja muodostaa kulutuksen ensimmäisen vaiheen innovaattoriryhmän ekologisille tuotteille. Ongelmana on se että ryhmä ei välttämättä ole lainkaan innovatiivinen. Sen arvot ovat vain ekologisia mutta innovaatio-ominaisuus puuttuu. Näin ekologinen kulutus ei pääse käyntiin väärän segmentin osallistuessa markkinoiden ohjailuun ja tuotteet jäävät kaupan hyllylle.

Faktoripisteiden ryhmittely syvensi analyysiä ja tuotti kymmenen homogeenista kuluttajaryhmää. Näistä viisi oli mahdollista nimetä pääryhmiksi käyttäen sosiologian ja antropologian postmodernin ihmisen elämänstrategian kuvaamista joko kuljeskelijan (flaneeraajan), turistin, kulkurin, pelurin tai ”telecity” –ihmisen silmin.

Syntyvät ryhmät oli mahdollista asettaa faktoriakseleiden muodostamaan nelikenttään, jossa akseleina toimivat vastinpareina syntyneet faktoriulottuvuudet (I ja II sekä III ja IV). Näistä edellinen liittyy ryhmien fyysiseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen identifikaatioon ja sen muutokseen sekä jälkimmäinen lähinnä normijärjestelmien muuttumiseen (moraali, etiikka, ekologia, empatia). Samalla syntyvät ryhmät kuvasivat innovaatioaaltojen kulkua (ks. innovaatioaalto) ja niiden todennäköistä vaikutusta ryhmiin ja näiden käyttäytymiseen uudessa informaatioyhteiskunnan ”paikattomuuden” ja ”ajattomuuden” tilassa. Aiemmin toisiaan seuranneet innovaatioaallot (syklonit) ja niiden historiallinen (ajallinen) trendi sekä ne yksilötasolla suodattaneet yhteisölliset tai institutionaaliset rakenteet olivat korvautuneet päällekkäisillä ja klusteroituneilla ”sykloneilla”, jolloin samalla katkelmallisuus, pirstaleisuus ja yksilön oma ympäristöjärjestelmä individualistisena kokemuksena lisääntyy ja tulee ymmärretyksi.

Ryhmien kuvaus ks. Luostarinen 2005, Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka

www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf

Klusteri
Innovaatio
Innovaatiopolitiikka
Suomi ja innovaatiopolitiikka
Suomen vahvuudet
Ekologinen klusteri
Taiteen klusteri
Klusteritaide
Porter, porterismi
Evolutionarismi
Innovaation diffuusio
Innovaatioaalto
Innovaation omaksujatyypit
Innovaatioroolit (IMA)
Sosiaalinen pääoma
Imitointi
Isolaatiomekansimit (Powell)
Oppiva alue
Gadamerin Hermeneutiikka
Pragmatisimi
Asymtoottinen vapaus (Luostarinen)
Alueelliset verkostot (Hassink)
Verkostoyhteiskunta (Castells)
Luovuuden luokittelu (Gagne)
Empowerment
Yrittäjäklusterin roolit (Luostarinen)
Kuluttajaklusterin roolit (Luostarinen)

Globalisaatio ja EU ovat osa alueellista ja paikallista kehitystämme, jota tieteen on tutkittava ennen päätöksentekoa. Muuten etenemme huonoin eväin ja muiden ehdoilla sekä jälkiomaksujina. Tehtävämme ei ole noudattaa "ohjeita" (mallioppilas) ja tehdä oikein vaan olla luovia innovaattoreita ja tehdä oikeita asioita divergoiden myös alue- ja paikallisella tasolla. Innovaatio on eri asia kuin innovaation diffuusio. Suomi on ollut perinteisesti konvergoiva ja diffuusinen kansakunta. Nyt se ei ole enää meidä mallimme. Meiltä odotetaan luovia, innovatiivisia aloitteita ja näyttöjä.

Tuskin painomuste ehti kuivua EU:n tavoitteista ekologisen peltoenergian kulutuksen lisäämisestä kun Neste esitti ohjelmansa olla maailman johtava biodieselin tuottaja. Uutisena se on hyvinkin looginen, mutta Suomen mittakaavassa odottamaton. Vain Nokia on päässyt vastaavaan uutiseen 1980-luvulla, jolloin alkoi puheet Euroopan valloittajasta. Epäilijöitä riitti ja nytkin liikkeellä on heti voimia, joille uutinen ei suinkaan ole pelkästään mieluisa.

Suomalaiselle elintarviketeollisuudelle uutinen on järkytys, olkoonkin etteivät omat peltomme riitä tuon tavoitteen saavuttamiseen alkuunkaan. Sen sijaan talonpojalle, joka on joutunut ja joutuu tänäänkin jatkuvan epävarmuuden olotilaan 141 -tukineen, uutinen on pelkästään mieluisa. Suomalaista maataloutta on riepoteltu viimeisen kymmenen vuoden aikana tavalla, joka ei jätä enää kylmäksi edes maaseudun vihamielisintä kadehtijaa. Bioenergia on viimeinkin se mahdollisuus, johon on tartuttava kaksin käsin. Suomalainen yhteiskunta on panostanut bioteknologiaan ja nyt on lupa odottaa tulosta ja varmaan sitä tulee myös metsistä.

Kun Eurooppa yhdentyy ja Romania sekä Bulgaria ovat pian liki viimeiset takavuosien itäisen maailman viimeiset jäänteet, jotka länsi demokratisoi leiriinsä, Unionin suuri historiallinen tehtävä on ollut suuri menestystarina. Olkoonkin että monet sen negatiivisina koetut epäilyt kaihertavat yhä näkyvämmin,kun Turkki ja Länsi-Balkan saavat myös oman visionsa jäsenyydestä toteutetuksi. Vanhoissa jäsenmaissa ei ole saavutettu sitä kasvua, joka on odotettu ja kahtiajako kasvaa myös poliittisena epävakautena. Uusissa jäsenmaissa uudistusvauhti on sen sijaan varmaan yllättänyt ja vanhan rautaesiripun takaa siirtymä Venäjän valtapiiristä länsimaiseen demokratiaan on sujunut mallikkaasti. Globalisaation myötä syntyvät työpaikkamenetykset ovat pikemminkin Kiinan ja Intian sekä Etelä-Amerikan noususta kertovia. Viimeisten ennusteiden mukaan Kiina on ohittamassa Yhdysvallat jo 1940-luvulla ja Intia Japanin pian sen jälkeen. Suomen kaltaisen pienen jäsenvaltion on viisasta sijoittaa nyt näille markkinoille. Globalisaatio ei ole nollasummapeli, jossa Aasian kasvu olisi meiltä poissa.

Hämeenlinnan kaupunki siirtyi hetkessä Tammelan naapuriksi ja Lounais-Hämeeseen. Hämeenlinnan seutu kiri kansallisen kunta- ja palvelurakenneuudistuksen veturiksi koko seutukunnan yhdistyessä. Maakuntana Kanta-Häme samalla käytännössä katosi kun sen hoidettavana on nyt 70 000 asukkaan suurkaupungin lisäksi vain pari pientä kaupunkitaajamaa ja muutama niiden ympärillä oleva maalaispitäjä. Tätä samaa ongelmaa käy läpi nyt moni muu maakunta, jossa keskusalue nielee ympäristönsä ja muut jäävät ajelehtimaan ulkopuolisina saarekkeina. Forssan seutukunnan pelastuksena olisi voinut olla 1990-luvun puolivälissä rakenneltu maakuntarajat ylittävä maaseutualueiden kokonaisuus. Köyhien pelastus olisi tuolloin ollut vielä liittoutuminen. Tämä alue kuitenkin ylitti vaalipiirirajat ja se oli poliitikoille sopimaton. Nyt Forssa ja Riihimäki alkavat muistuttaa hajoavaa yhdyskuntaa, jossa rakenteet syntyvät pääteiden varsille ja ohjaajana ovat liikenteelliset solmukohdat. Näin näyttäisi käyvän myös monin paikoin muualla Suomessa. Ihmisten ajankäyttö ja autoistuminen ohjaa yhdyskuntien rakenteita. Forssan kohdalla kohtalokasta olisi rakentaa ohikulkutie läpi kaupungin, jolloin sen itäinen osa olisi käytännössä nyt syntynyttä suur-Hämeenlinnaa ja Tammelan emäpitäjää, jolloin vanha kaupunki kuihtuisi palvelujen siirtyessä Porin ja Helsingin sekä Turun ja Hämeenlinnan valtateiden solmukohtaan. Käytännössä tämä prosessi on jo käynnistynyt ja kaupungin kuihtuminen jatkuu jo toista vuosikymmentään. Tällaisia rakenteita Suomessa on kymmenittäin.

Professori Matti Viren puutuu tähän kirjassaan todetessaan kuinka kunta- ja palvelurakenneuudistus ei tartu todellisiin ongelmiin. Hänen mukaansa puitelaissa puhutaan vain toissijaisista asioista kuten kuntien koosta. Viren lähestyy kirjassaan uudistusta taloustieteen ja kuntalaisen näkökulmasta. Ylipolitisoituneessa uudistuksessa tutkimus on jäänyt vähäiseksi ja kuntien tulevassa työnjaossa valtion kanssa ei ole huomioitu EU:n rakenteen vaikuttavuutta. Virenin mukaan valtion osuutta tulisi lisätä siellä missä vaatimukset ovat kunnille jo nyt mahdottomia koosta riippumatta ja koskevat erityisesti koulutusta ja terveydenhuoltoa. Samalla kuntien päätöksentekojärjestelmä olisi jo nyt saneerattava siten, ettei yhteys kuntalaisiin häviäisi kokonaan. Aluesuunnittelun metoditutkijana on helppo yhtyä Virenin näkemyksiin. Suomi on siirtynyt vaiheeseen, jossa tutkimus ja suunnittelu toteutuvat jälkikäteen tai prosessiohjaus on kokonaan maan ulkopuolelta tulevaa eikä tiede reagoi siihen enää juuri lainkaan.

Klusteritaiteen ja taiteen klusterin manifestin hidas diffuusio Suomessa

Pasi Saukkonen kirjoittaa (HS 28.9) kuinka kaksi suurta selvitystä maamme tulevaisuuden skenaarioista ”Tieteen, teknologian ja yhteiskunnan näkymät” (Finnsight 2015) ja ”Kohti hyvinvoivaa ja kilpailukykyistä yhteiskuntaa” (Timo Hämäläinen 2006) kertovat paljon luovuudesta ja monikulttuurisuudesta, mutta ilman taiteen edustajien myötävaikutusta. Saukkonen kysyy valmistellaanko Suomeen kulttuuritonta tulevaisuutta? Samassa artikkelissa taiteilijat kommentoivat kirjoitusta ja esittelevät suomalaisia taiteilijoita työryhmien jäseniksi.

Suomen tulevaisuuden raportit ovat olleet jo jonkin aikaa tieteellisteknisiä tai vahvasti yhden näkökulman oivalluksia. Niissä kyllä puhutaan taloudellisesta, sosiaalisesta ja ekologisesta kestävyydestä, mutta kulttuuri on käsitteenä kapea. Syynä voisi olla historia, jossa luova prosessi innovatiivisena rajattiin meillä jo 1980-luvulla tarkoituksella innovaation teknologiaa ja luonnontieteitä tarkoittavaan suuntaan. Suomi haki omaa linjaansa vaiheessa, jolloin olimme jäljessä muista OECD -maista. Oli keskitettävä resursseja, jolloin luovalla ja innovatiivisella tarkoitettiin meillä kyllä monitieteistä mutta ei poikkitieteistä, jossa innovaation avaajana tai edelläkävijänä on käytännössä usein taiteiden kautta syntyvät prosessit.

Suomalainen tapa käsitellä luovaa ja innovatiivista korostuu myös lasten koulutuksessa. Professori Kari Uusikylän (HS 26.9) mukaan erityislahjakkaiden sulkeminen omiin ryhmiinsä johtaa perfektionistiseen suorituspakkoon ja tappaa luovuuden. Erityiskouluja eri lahjakkuusryhmille on mahdotonta perustaa kun lahjakkuuden lajeja on oikeasti kymmenittäin. Näin kuitenkin on tehty etenkin musiikin ja kuvataiteiden kohdalla. Uusikylän mukaan erityiskoulujen perustaminen johtaa älykkyysprofiililtaan hyvin erilaisten lasten eristämiseen ja tuskaisiin odotusten paineisiin tai tietyn lahjakkuuden osan heikkoon kehittymiseen yhden taidon kustannuksella. Yksi heikosti kehittyvä taito voi olla sosiaalinen osaaminen ja ryhmätyö muiden tieteenalojen kanssa. Niitä ei edes tunnisteta ja vuoropuhelu on mahdotonta.

Suomen tulevaisuuden raportteja ja taiteilijoiden sulkemista niiden ulkopuolelle voidaan tulkita historiallisen pragmatismimme näkökulmasta. Meillä on kapea innovointiin liittyvä ja saman koulukunnan sisäänlämpiävä profiili. Teknisestä innovaatiosta on tullut prosessin veturi ja kulttuuri esitellään usein sosiaalisina ilmiöinä, joita käsitellään ikään kuin liikeyritysten toimintaympäristöinä. Niihin liittyy joko sosiaalisia ongelmia tai teollista infrastruktuuriarviointia. Kulttuuri nähdään sekin osana jälkimmäistä.

Se ettei taiteita ole kuunneltu ei ole vain taloudellinen valintamme. Taiteilijat ovat myös tietoisesti tai tietämättään jättäytyneet ulkopuolelle sen prosessin, jota tiedepolitiikan nykyisin teknologinen näkökulma klustereineen edustaa. Taide järjestäytyneenä omaksi klusterikseen on sille edelleen vieras ilmiö. Taiteen huiput elävät edelleen omassa Uusikylän mainitsemassa erityislahjakkaiden lukiossaan. Miksi innovaatioprosessin ja sen luovan klusterin rakenne ei ole kelvannut suomalaiselle taiteelle ja sen hallinnolle on byrokratian oma tapa jättäytyä syrjään toisin kuin muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Näin syntyi kapea innovaatiopolitiikka, jossa luova taide ei ole meillä keskiössä.

Taidetta vaivaa yleinen tauti, jossa huippuälykkääksi ja lahjakkaaksi leimautuminen on usein onnettoman elämän alku. Tämä sama sosiaalisen pääoman kirous koskee alueita tai yhdyskuntarakenteita, yhteisöjä, jotka rakentuvat yhden osaamisen varaan tai joissa keskitytään esim. yliopiston sisällä kapeaan osaamiseen huippuun. Taiteilijayhteisöissä tällainen eristäytyminen on erittäin yleistä.

Yhteiskunnan prosessit ovat myös tietyn lahjakkuuden profiloinnin kohdalla integroituvia ja myös huippulahjakkaiden on tultava toimeen ”normaalin” yhteisön sisällä. On mahdollista että voimakkaasti elitistiseksi itsensä kohottanut kulttuuri ei ole enää osa sitä yhteistä prosessia, jossa hyvinvoiva ja kilpailukykyinen yhteiskunta syntyy. Globaali elämämme ihmislajina ei ole nykyisin pelkästään valoisa suurista Kiinan, Intian tai Brasilian talouden kasvuennusteista huolimatta. On pelkästään hyvä että joko eristetty tai itse eristäytyneet taiteemme ovat tulossa mukaan siihen klustereiden evolutionaariseen kehitykseen, jossa myös suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden näkökulmaa etsitään. Uusikylää mukaillen emme tarvitse pelkästään omaa koulua lahjakkaita, luovia ja asiana osaavia taiteilijoita varten.

Vincen van Goghin ja Paul Gauguin maisema

ks. taideteokset Vincent van Goghin maisema ja Paul Gauguin maisema

Maisema on usein muuta kuin näkyvä todellisuus tai visuaalinen kokemus. Maisema on näkyvä osa ympäristöämme ja topeliaaninen kansallismaisema sekä samalla sielunmaisema, joka on samalla syvintä itseämme Eino Leinon kuvaamana (Luostarinen& Yliviikari; Maaseudun kulttuurimaisemat). Tieteessä alue ja maisema on joko sepitteellinen ja oppimamme sekä usein kartalle siirrettävä tai sisäsyntyinen ja lähellä ympäristöpsykologiaa, mentaalisen kartan tavoin kuvattuna. Edellistä pitää yllä Suomessa esim. maakuntakirjallisuus ja -lehdistö, jälkimmästä oma sisäinen tapamme rakentaa mentaalista maisemaamme. Kartalla ne ovat aivan erinäköisiä.

Molemmat yhdessä ovat osa juuriamme, mutta jälkimmäinen paljon tärkeäpi, kun kyse on sosiaalisesta tai kultturisesta olemassaolostamme tai yhteisöstä ja sen sosiaalisesta pääomasta, alueen tai kansakunnan muistista.

Globaalissa muistissa kulttuuriset vaikutteet menevät päällekäin. Tällöin syntyy paikallisia ilmilöitä, joiden sisäsyntyinen on ylläpitävä ja yhteisöllinen sekä median mukanaan tuoma muuttava ja dynaaminen. Tämä uutta tuova on nykyisin reaaliaikaista eikä siten poikkea vanhasta ja paikallisesta "maisemasta". Syntyy käsite "globaalista kylästä".

Molemmat kulttuurit limittyvät etenkin lasten ja nuorten elämässä päällekkäin ja aines on siten monikultuurinen. Se otetaan vastaan suoraan verkostoista ilman sitä suodattavia institutionaalisia mekanismeja. Samalla reaaliaikaisuus poistaa siitä historiallisen jatkumon ja tieto on katkelmallista, fragmentoitunutta ja irti fyysisestä tai sosiaalisesta kontekstistaan. Lapsi tai nuori ei voi ymmärtää onko se esim. slummikulttuurin tuote vaiko viaton mainos, uutiseksi tarkoitettu fakta tai pelkkä fiktiivinen tarina. Kultuuristaan irrallinen "maisema" on kokonaan oman aikamme tuote ja muistuttaa vaikkapa sadunkertojan "merimiestarinoita". Kerrontateollisuus hyötyy tästä ja tuottaa koko ajan faktaa, jossa on fiktiivinen perusta ja maisema, joka valehtelee. Yksi kartta voi valehdella enemmän kuin tuhat sanaa.

Vielä hetki sitten taide toimi toisin kuin nyt ja sen välittämä viesti "maisemana" oli paikallinen myös abstraktina tulkintana. Kansallista itsetuotoa ja identiteettiä nostava ja rakentava 1800-luvun lopun taide Suomessa oli juuri tällaista "ylevää" maisemaa. Tänään "ylevä" taide on miltei mahdotonta muuten kuin taiteen itsensä konventiota ylläpitävänä ilmiönä. Klusteritaiteessa tämä mahdollisuus häviää siinä missä taiteilijan oma persoonallisuus tai narsismi, tapa hankkia nimeä ja myydä sillä. Vincen van Gogh edusti tätä ajattelua jo omana aikanaan. Häntä kiinnostivat vain värit ja taiteen oma sisäinen maisema. Eivät ulkopuoliset symbolit tai tapa rikastua, luoda nimeä narsistisiin tarkoitusperiin.

Van Gogh ei itse taulujaan myynyt. Hän "uhrasi" kaiken väreille ja taiteelle. Hänen kassvuympäristössään ja käsiteollisessa kulttuurissa se oli mahdollista. Nyt sitä on vaikea ymmärtää. Taide samassa merkityksessä kuin missä Vincent sitä edusti, on kuollut.

Kun tulkitsemme Vincent van Goghin tai Paul Gauguin töitä, ne on ensin irrotettava omasta tulkintaympärstöstämme ja palautettava aikaan, jolloin televisiota ei ollut eikä netti jokaisen käytössä. Yleensä taideteos nähdään sen kulttuurin ja ajan viitekehikossa, jossa se kulloinkin tukitaan. Näin silloinkin kun se on oman aikansa tuote ja tulkinta muuttuu kokonaan uudessa viitekehikossa. Ajatonta tai paikatonta taidetta ei ole ollut ennen omaa aikaamme ja klusteritaiteen syntyä (ks Luostarinen, Klusteritaiteen manifesti tai "Spatial Identity in the Face of Environmental Changes).

Maalaustaiteessa "maisema" on parhaimmillaan syvintä itseämme ja oma kokemuksemme. Mentaalisessa maisemassa me näemme sen mitä kykenemme tai jonka piilotajunta meille näyttää. Sen symbolit ja värit ovat jokaiselle meistä eri tavalla avautuvia. Oleellista on että kaikkea tätä voi opiskella ja avartaa näkemystään, nähdä enemmän. Sävyjen erot näkyvät vasta iän myötä. Vasta kun mentaaliset ja kokemukselliset symbolimme alkavat lisääntyä. Sen sijaan värien loisto ja rikas maailma on ja pysyy samana tai enintään se köyhtyy.

Lähiympäristön symboliikka, sen turvallisuutta viestivä sanoma, on rikkain lapsena ja uudelleen vanhuudessamme. Vanhusten lukumäärän lisääntymisen myötä me vaadimme yhä enemmän yhä vähemmästä. Nuoressa ja työikäisten luonnehtimassa yhdyskuntarakenteessa oli toisin. Kiinassa kello ei käy nyt samaa aikaa kuin Euroopassa.

Vincent van Gogh ja Paul Gauguin elivät vaikean elämän. Näin ainakin väitetään olkoonkin ettei se välity sellaisenaan maalauksista. Van Gogh omisti koko elämänsä maalaamiselle ja moni pitää häntä öljyvärien suurimpana taitajana. Van Goghiin liitetään niin paljon myyttistä tarustoa, ettei hänen todellista sielunmaisemaa ole helppo jäljittää. On karsittava ja pelkistettävä. Tarinan takaa löytyy onneksi maalaus ja värit eivät valehtele siinä missä tuhannet sanat. Kartalla ja symboleilla voidaan manipuloida määrättömästi. Toki myös värien symbolikielellä. Van Gogh oli rehellinen etsijä.

Vincent van Gogh eli aikana, jolloin taide oli käsityötä ja siitä saatiin niukka toimeentulo. Gogh itse oli intohimoinen työssään, mutta haki alkuvaiheessa myös sellaisia sosiaalisia kontakteja, joilla oli sosiaalista ja yhteiskunnallista sisältöä. Hänellä oli vahva yhteiskunnallinen näkemys ja tehtävä, jonka hän liitti töihinsä. Tuo näkemys oli lähellä ajan yhteiskunnallista rakennetta ja murrosta. Hän sai jopa alkuvaiheessa pienen taiteilijajoukon innostumaan ajatuksistaan. Tuo sanoma ei kuitenkaan välittynyt hänen maalauksiinsa. Niistä tuli ajattomia, ei tietyn ajan tarustoa. Vincent oli värien käyttäjä, ei julistaja.

Van Gogh oli luonteeltaan tyypillinen ympäristöään muuttava innovaattori ja vallankumouksellinen toisinajattelija. Siinä missä muut taiteilijat tekivät työnsä oikein ja hakivat taidekasvatuksensa opintojaan keskeyttämättä, siinä nuori Vincent oli levoton etsijä ja toimi lopulta hakien oikeaa vastausta väreillään. Siinä misasä muut pyrkivät kopioimaan oikein (diffuusio) siinä van Gogh lopetti opintonsa ja alkoi pohtia sekä tehdä oikeita asioita.

Taide muutti maailmaa eikä kopioinut sen vanhaa maisemaa. Synkimmillään van Goghin värit olivat vastakohtiaan ja niiden symboliikka oli selvä. Gogh haki kuitenkin pikemminkin tiettyä väriä kuin sen symboliikkaa. Tässä Vincent oli intohimoinen perfektionisti ja se peitti alleen kaiken muun hänen maailmassaan. Hän muistutti tieteelleen täysin antautunutta tiedemiestä.

Jotta oivaltaa Goghin nerouden on mentävä sinne missä hän liikkui ja maalasi. Jostakin syystä yö ja ilta olivat hänelle tärkeitä ja valinta on ollut Pariisin ateljeessa läntinen ikkuna. Aurinko laskee länteen. Gogh löysi värit parhaiten varjojen maailmasta ja vastakohdista. Varjossakin häntä kiehtoi täydellinen musta.

Näin silloinkin kun taiteilijakollegat kuvasivat samasta pisteestä kohti Pariisin kaupunkia ja itään, ei rappiolle jäänyttä maisemaa ja rikkaruohoina rehottavia auringonkukkia. Vincent ei tehnyt valintoja muuten kuin värien ajamana ja kohde sai olla myös ”ruma”. Juuri tuo näennäinen ”rumuus” tarttui hänen kielestään Paul Gauguinin rakkauden kuvaamiseen. Gogh pettyi toki rakkauteen ja ihmiseen, ihmisen rappioon, mutta kuvasi sen lohduttomuuden kauniina. Puhtaat värit eivät ole rumia. Paul Gaugui taas alkoi ajaa takaa symbolikieltä ja rakkautta. Hän rakastui rakkauteen ja sai sen mitä pakeni. Van Gogh pikemminkin sen mistä hän luopui taiteensa hyväksi ja se poltti hänet ihmisenä. Häneen sopii antiikin taruston tarina Ikaroksesta. Gaguiniin taas paremmin freudilainen ja antiikin taruston tarina Oidipuksesta, hysteerisestä miehestä. Miehestä, joka tappoi isänsä, kuninkaan ja nai äitinsä (ks. veistoksista "Oidipaalinen nainen" sekä "Hefaistoksen kirous ja Dalin nainen")

Van Goghin tuotanto on pääosin lyhyeltä noin kymmenen vuoden periodilta ja sekin jakautuu useampaan kauteen. Jälkimmäistä osaa kuvaa jo hänen sairautensa ja käden liike muuttuu karheaksi. Tapa kuvata sypressit ja niiden tumman sävyn patrioottinen, maskuliininen löydös on jo pakonomaista aivan kuten feminiininen kuu ja sen kehät. Vastakkainasettelut näkyvät etenkin vanhuuden ja rappion kuvaamisessa, rumuuden ylistyksessä.

Van Gogh oli täydellisen värin metsästäjä. Symboliikka ei ollut niin keskeinen kuin ainoalla hänen taiteilijatoverikseen kuvatulla Paul Gauguinilla. Paul Gauguin tuli värien maailmaan varsin myöhään ja jättäen turvallisen siviilivirkansa. Vaimon ja lasten muutto pois Pariisista Kööpenhaminaan oli kipeä tapahtuma aloittelevalle kuvataiteilijalle, joka ei työllään perhettään enää elättänyt ja näyttelykin sai tyrmäävän vastaanoton. Rakkauden rumuus ja rujous ei taiteen ystäviä viehättänyt.

Van Goghia taulujen myyminen ei taas rasittanut lainkaan. Hän ei taidettaan juurikaan itse myynyt. Tarina yhdestä myydystä teoksesta on toki liioiteltu. Useimmat lukemamme tarinat van Goghista ovat toki karikatyyrimäisiä eivätkä haluakaan ymmärtää sairautta, depressiota tai alkoholismia, arkipäiväistä taiteilijaelämää ja sen luonnetta tuon ajan Euroopassa. Historia luo omat "kipsikuvansa" ja romanttiset tarinat oman konventionsa tueksi ja pönkittää sillä pyhittäen ja kanonisoiden totuuden. Kanonsioitu totuus ja sen dogmit ovat tieteen ja taiteen innovoivimman osa pahin vihollinen. Ne on institutionalisoitu ja tätä kautta laitostuneita. Gauguin oli "arempi" laitostumiselle kuin van Gogh ja kärsi yksinäisyydestä, johon innovoiva erakko aina joutuu. Siinä missä van Gogh sairastui hylättynä masennukseen ja suljettiin laitoshoitoon, siinä Gauguin yritti itsemurhaa.

Paul Gauguinia kuvaa kilvoittelu valtaansa vievän värien maailman ja sen symboliikan sekä perheen ja siviilielämän välinen ristiriita. Muutto Tahitille, rakkauden ylistys ja elämä keskellä alkuperäistä ja primitiivistä ”maisemaa” oli kuin van Goghin vaatimus ystävälleen. Goghin vaikutus Gauguinin valintoihin oli valtaisa. Gogh oli elämässään ehdoton ja silvottu korva kertoo vain osan hänen oudosta tavastaan uskoa ihmisen tunne-elämän oivallukseen. Prostituiodulle lähetetty korva oli hysteerien miehen ele, väittäisi Freud.

Vincent oletti muiden näkevän sen saman, mikä hänelle itselleen oli itsestään selvää, oli kyse sitten hänen veljestään, taiteilijaystävistään tai prostituoiduista, rappiolle vievästä elämästä. Van Goghin maisema löytyy parhaiten hänen rumimmaksi kertomastaan taulusta, jonka värejä hän kuitenkin itse ylisti.

Värit eivät olleet rumia. Vain taulun tarina ja sen julma symboliikka öisessä kapakkamijössä. Vincen van Goghin värit eivät valehdelleet. Van Goghin värit olivat eri maailmasta kuin hänen taulunsa symboliikka. Aivan kuten netistä imuroivien lasten tänää globaalissa todellisuudessa. Klusteritaiteen idea meni parhaiten läpi juuri lasten töihin ja maailmaan sen alkuvaiheessa. Aikuinen ja hänen instituutionsa eivät sitä ymmärtäneet tai se rikkoi kipsikuvien konvention monikulttuurisena oivalluksena. Se ei antanut tukea nimettömänä myydä tauluja, musiikkia ja tehdä globaalia bisnestä kulttuurilla.

Van Goghin aiheet ja värit eivät tukeneet toisiaan ja lapsen silmin katsottuna ne näyttivät harmittoman hauskoilta. Vincentin sisäinen maisema oli äärimmäisen ristiriitainen ja johti henkiseen romahdukseen. Gogh oli ihmistuntijana lapsen tasolla ja suojaton, mutta samalla värien käyttäjänä aitoudessaan nero. Hän erosi täysi symboliikan käytössä Pablo Picassosta tai Salvador Dalin kaltaisista neroista. Siksi niin moni rakastaa Vincentin sielunmaisemaa, rehellistä väriä ja vain lapsen mukanaan tuomaa viatonta voittoa kohteesta, joka repi hänet lopulta hajalle.

Sisäsyntyisen maailman kuvaajana Gogh oli ylivertainen. Gauguin käytti symboliikkaa, joka kuuluu ukoiseen ja muualta opittuun, taltioituun maailmaan, kuorettomaan ja tyhjään sepitteelliseen ympäristöön.

Paul Gauguinin tarina muistuttaa Hemingwayn etsintää ja kertomusta vanhuksesta ja ylivertaisesta vastustajasta, merestä. Taistelusta, jossa suuri saalis jää viimein koukkuun, repii ja riuhtoo, väsytetään. Ja kuinka loppu tulee haiparven tavoin, vie saaliin häneltä pala palalta ja rannassa on mukana vain valtaisa ruoto. Seesteisen olon hetki ennen viimeistä voitelua, johon Gauguin valmistui maalatessaan syntymää, joka avautuu taulun oikeasta reunasta, matkustaa tyhjän ja aution maailman läpi kohdaten lankeemuksen, uskontojen ja kulttuurin kirjon, alastomuuden ja pakanallisen rakkauden jumalat, vanhuuden ja kyyhkyn, joka on lopulta kuin maahan kätketty ja lohduton. Hefaistoksen kiron tavoin jäljelle Pandoran lippaista jää enää vain viimein, toivo (ks veistokset, "Dalin nainen ja Hefaistoksen kirous".

Taulu, jonka oli tarina raamatusta, minkä tahansa kulttuurin tarina, tyhjäksi jäävä ja jonka lopussa Paul Gauguin otti oman myrkkymaljansa. Gauguin ei liittänyt töihinsä toivoa, sosiaalista pääomaa ja sen tapaa siirtyä myös Tahitilla muistina, jonka ulkopuolisena hän siellä eli mitään ymärtämättä (veistokset ks. "Pumpulienkeli").

Paul Gaguin ja hänen maisemansa oli lohduttomampi lopulta kuin van Goghin värit. Vincent oli värien mestari ja hänen loistokkaat kukkansa kohosivat ulos ankarasta maisemasta, siinä missä suomalaisessa sielun maisemassa Eino Säisä kertoo kukkivista roudan maista. Sen kauneus on sen rumuudessa ja täydellisen värin tavoittelussa, sille uhratussa elämässä. Ei niinkään siinä symbolikassa, jonka sisältö jäi Gauguinin hakemassa maisemassa yhtä lohduttomaksi kuin Hemingwayn vanhukselle tai hänelle itselleen. Maisemassa, jossa taulun kehykset voisivat kuvata rikasta elämää, alkoholin huuruista metsästäjää, afrikkalaista savannia ja vanhenevaa miestä. Metsästäjää, jonka elämän kehikkojen loistokkuus on vain taulun kehystämä valhe ja itse taulu valtaisan kalan ruoto. Tyhjiin kaluttu, ei minkään arvoinen, toisin kuin maalajista suurimman, Vincent van Goghin suuri unelma ja sen täyttymys puhtaiden värien vastakohdissa.

21.9.06

Matti Luostarinen

Suuria puheita - pieniä tekoja

Elämme vaihetta, jota voisi kutsua suurten otsikkojen ajaksi. Varmasti niistä suurin liittyy globaaliin ympäristöuhkaan ja Yhdysvaltain entisen varapresidentin Al Goren teemaan ilmastokriisistä. Se että sulavat napajäätiköt ovat lopulta aivan oman maamme tuntumassa, tuovat aiheen meille tutummaksi. Me tunnemme jäitten lähdön ja sulavan lumen tulvat. Valtaosa ihmiskuntaa ei ole niihin törmännyt eikä sisäistä kohtalonkysymyksenä. Titanicin kannella on turvallista. Vasta joutuminen hyiseen veteen herättää todellisuuteen.

Me asumme jokien suistoalueilla ja hukumme metropoleinemme ja peltoinemme. Kyse ei ole enää tiedemiesten etäisistä fiktioista ja jääkarhujen kohtalosta vaan uhkasta, jonka torjuminen alkaa olla myöhässä. Meidän on myös aika myöntää että Yhdysvaltain ympäristöpolitiikka on ollut monessa edellä Eurooppaa ja herääminen siellä kertoo jo innovaation jälkiomaksujien valinnoista kuluttajia kuultaessa myös sen konservatiivisimmissa osavaltioissa.

Suomalaisessa mediassa (HS 15.9) uutisointi arktisen jääpeitteen sulamisesta kulkee rinnan noin 400 sukupolvea sitten kadonneen Neanderthalin ihmisen kohtalon pohdinnan kanssa. Se on tuskin sattuma. Olemme eläneet tätä taivaankappaletta kovin lyhyen ajan. Olemme sen tuhoisin laji. Emme ole Jumalan kuvia vaan apinan. Apinan, jonka hävitimme planeetaltamme. Kainin ja Aabelin tarina on monen kulttuurin yhteistä tuotetta ja ehkä juuri noin 400:n sukupolven takaa. Geenperimässämme on muistijälki petoksesta. Valehtelevan eläimen on vaikea hyväksyä totuutta itsestää ja tehdä oikaisu suhteessa itseensä ja ympäristöön. Olemme Titancin kannella täysin ympäristöstämme riippuva eläin. Possibilisimi on suurta itsepetosta.

Toinen suuri uutinen koskee mediaa itseään. The Economist kysyy ”Kuka tappoi sanomalehden”. Sanomalehtien ahdinko on yhteinen koko tietoa tuottavalle maailmalle ja fakta-journalismille. Tämä pätee koko globaaliin maailmaan siinä missä kasvihuoneilmiökin. Nettikäyttäjien tuottama ja käyttämä tieto on jo syrjäyttänyt perinteisen toimittaja-ammattilaisen uutistuotteen www-avaruudessa. Blogit, YouTube ja Wikipedia ovat verkottumassa osaksi toisiaan ja sellaista kuluttajaa, joka ei enää avaa paperista tehtyä tuotetta. Se on normaalia evoluutiota innovaatioiden tuotossa ja käytössä. Kun tässä on jo edetty nettinuorista jälkiomaksujiin, tiedon tuottajat ovat kriisissä myös kansallisten tv-kanavien uutistuotannossa. Faktatietoa myyvät journalistit ja mediatalot ovat samassa alamäessä kuin tiedeyhteisö ja tutkimuslaitokset. Näin kuitenkin vain niin kauan kun tuotteet myydään jälkiomaksujille ja raha otetaan sieltä mistä se helpoimmin saadaan. Jälkiomaksujia ja samalla massoja kiinnostaa viihde, laihdutusvinkit, viikon sää ja seksi. Yhä vähemmän suurella työllä toteutetut klassiset uutiset, oikea tiede ja tutkimus, tutkiva kriittinen journalismi ja vastuullinen uutisointi.

Webbimaailma jakautuu toki sekin eri tavalla kuluttaviin ja tuottaviin ihmisiin ja olemme vasta sen alkutaipaleella. Blogejakin on vasta alle prosentilla nettiyhteisöä olkoonkin että se kasvaa nyt eksponentiaalisesti. Kun kirjoitin ensimmäisen juttuni median kriisistä blogeja oli maailmalla alle miljona. Nyt niitä on jo yli 10 miljoonaa ja aiheesta kirjoittaa myös Suomen Kuvalehti (SK 36/2006:80 Jari Lindholm). Lindholm näkee kuitenkin ongelman vain toimittajan näkökulmasta ja kapeana paperilehden kriisinä Newsweekin ja Time'sin tapaan. Kyseessä on puhdas evoluutioon liittyvä diffuusinen innovaatioprosessi. Siinä nokkelimmat innovaattorit ovat jo Graalin maljansa löytäneet. Venäläinen matemaatikko ja tiedemies julkaisi tieteensä suoraan netissä joutumatta tiedeyhteisön sisäisten kärhämien kohteeksi. Ei sellaiseen ole enää aikaa. Luovat ja innovoivat toimittajat tekevät varmasti samoin. Tietoa hankkivat ja tuottavat eivät koskaan joudu kriisiin, toisin kuin Lindholm epäilee. Itsensä laiminlyövä voi joutuakin. Se hyvin protestanttista etiikkaa ja kilvoittelua.

Uutinen ei kuole, vain paperilehti. Uutinen on tehtävä edelleen ja se on luova prosessi, jossa oikea uutinen kyllä käydään kriitisesti läpi ja tarvittaessa paikanpäällä. Höyryradiossa toimittaja ei ollut edes paikalla ja nukkui yli Pauli Nevalan kultamitaliheiton Tokiossa. Kertoili jutun mukamas suorassa lähetyksessä muutaman minuutin myöhässä. Kaamea heitto jäi urheilun historiaan. Nyt sellainen ei enää oikein onnistuisi ja "kaameat heitot" ovat toimittajiltakin heitelty. Se on oikeastaan surullista. Urheilutoimittajat ovat toimittajajoukon suola. Inhimillisiä siinä missä suomalaiset urheilijat tai maataloustutkijat osana maaseutua ja talonpoikasta kulttuuriamme, yhteisöllisyyttä jota ei enää ole.

Suurikin uutinen ja tieteen viimeinen saavutus on tullut reaaliaikaisena kenen tahansa ulottuville ilmaishyödykkeenä. Tieto ja sen panttaaminen ei ole valtaa vaan tapa jäädä syrjäytyneenä tietovirtojen ulkopuoliseksi. Tästä kyllä varoitettiin jo 1980-luvulla aivan kuten jo edellisellä vuosikymmenellä ilman saasteista ja kasvihuoneilmiön seurauksista. Me toimimme vasta vaiheessa, jolloin myös jälkiomaksujat alkavat oivaltaa myrskyn keskellä tai talvihelteillä tutkijoiden olleen oikeassa. But so what?

Aivan kuten kasvihuoneilmiössä, myös uusmediassa tulevaisuuden voittajia ovat innovaation kärjessä kulkevat ja siitä hyödyn ottavat ammattilaiset. Ei ole sattuma että myös Suomessa journalistiikan vierailuprofessuurit ovat tapa koulutta ansioituneita toimittajia uudessa toimintaympäristössä yliopistoissa. Kärjessä kulkee nyt Tampereen yliopisto ja Helsingin Sanomain Säätiö. Ensimmäisiä virkoja täytetään. Prosessista tulee epäilemättä pysyvä käytäntö. Niin lähellä tiede ja tutkimus on toimittajan arkea.

Japanin kiistelty pääministeri Junichiro Koizumi jätti tehtävänsä. Hän vertasi usein itseään Galileo Galilehin vastavirtaan kulkijana siinä missä Suomessa entinen pääministeri vertasi itseään Moosekseen. Koizumi ajoi linjaa, joka teki Japanista Aasian valtaisan murroksen ja muutoksen aikana normaalin valtion. Kiina ja Intia ottavat paikkansa. Japanin oli aika jättää taakseen toisen maailmansodan aikaiset ongelmansa sotasyyllisyydestä. Japanin oli aika normalisoida suhteensa Yhdysvaltoihin. Japanissa kävi hieman samoin kuin Suomessa, joka muuttui itsensä kokoiseksi skandinaaviseksi valtioksi.

Pienelle maalle on eduksi olla kokoisensa ja menestyä muussa kuin dramaattisessa näkyvyydessä. Kun pieni valtio joutuu näkyvästi maailmanpolitiikan keskiöön, sillä on kannettavanaan joko syvä kriisi tai vastuu, joka on kohtuuton. Japanin uusilla johtajilla on työmaata elvyttää suhteet naapurimaihin. Kekkonen asetti aikanaan ulkopolitiikan sisäpolitiikan edelle. Jos toisen piti olla rempallaan, valittiin sisäpolitiikka. Koizumin toimi nyt toisin ja elvytti Japanin talouden. Kekkosen aika oli Suomessa dramaattista aikaa. Media seurasi Kekkosta ja Kekkonen kirjoitti myllykirjeitä. Keskiössä ei ollut media, ei ulko- tai sisäpolitiikka vaan Kekkonen. Sellaisesta nykymedian aikana ei ole enää pelkoa. Sähköinen media ja blogit eivät voi ruokkia yhden ihmisen narsismia. Oli se vaikka kuinka häiriintynyt.

15.9.2006
Matti Luostarinen

Etanolikeskustelu kiihtyy

Etanolista puhutaan mahdollisuutena jauhkana peltojemme uuskäytössä. Elintarviketeollisuus pelkää menettävänsä parhaat pellot autojen bioetanolille. Suurta yleisöä pellot eivät kuitenkaan kiinnosta. Siellä etanoli liitetään paljon arkisempaan aiheeseen.

Tuoreimman tutkimuksen mukaa (HS 14.9) jo liki 70 % suomalaisista on kiristämässä alkoholipolitiikkaamme tai tyytymätön lisääntyneeseen etanolin kulutukseen. Sama määrä on joutunut itse henkilökohtaisesti tekemisiin alkoholin kassa ongelmana lähiympäristössään ja ottamaan asian puheeksi jonkun ongelmakäyttäjän kanssa. Ilmiö on kiintoisa kun muistaa miten varovaisia olemme puuttumaan läheistemme ongelmiin erityisesti alkoholin kohdalla. Tämä näyttäisi olevan vaikea jopa lääkäreille. Ongelman on oltava todella koskettavan, jotta suomalainen siihen itse henkilökohtaisesti puuttuu. Alkoholisti ei ole helppo hoidettava ja äärimmäisen epämiellyttävä ”vihollinen”. Alkoholismi liittyy usein häiriintyneeseen narsismiin ja muihin persoonallisuushäiriöihin. Persoonallisuushäiriö on yhtä ongelmallinen kuin värisokeus. Sitä kantava ei puutettaan tunnista. Alkoholistin ja persoonallisuushäiriöisen kohdalla osoitamme aina sitä sielun kyttyrää, jota ihminen ontuu. Kun pääosa kansasta alkaa ”ontua”, siitä on tullut muoti-ilmiö, jota ei tarvitse eikä saa sietää. Näin moni näyttäisi nyt ajattelevan.

Suomessa etanoli liittyy liikapainoon. Kun yksi kolmasosa somalaista juo olueksi muutettuna liki ämpärillisen olutta päivässä, se näkyy taatusti muuallakin kuin keskushermostossa ja maksassa. Olemme Euroopan ylipainoisin kansa samalla kun juopottelemme eniten. Meistä ei tullutkaan sivistynyttä viinikansaa. Jatkossa keskustelemme siitä kenen tämä tulisi maksaa? Miten terveydenhoitomme tulisi reagoida itse aiheutettuihin terveysriskeihin. Sitran yliasiamies Esko Aho otti tämän aran aiheen ensimmäisenä esille. Samalla alamme keskustella terveydenhoitomme järjestelyistä yksityisen ja julkisen palvelulaitoksen välillä. Elintarvikkeiden kohdalla ja energiakysymyksissä olemme jo päätyneet yksityistämiseen. Onko se ainut keino myös paisuviin terveydenhuoltomenoihimme? Samalla alamme puhua terveyden hoidosta ennalta ehkäisevänä työnä, emme enää niinkään sairauden parantamisesta. Yhteisöllisyyden hajotessa itsestään huolta kantavat eivät jaksa kantaa huolta terveytensä pilanneista. Myyvätkö kunnat terveydenhoitonsa siinä missä energialaitoksensa? Oletan että näemme aluksi hyvinkin kirjavia ratkaisuja ja alueellinen eriarvoisuus lisääntyy entisestään.

Ruotsalaiset ovat valmistautumassa sunnuntain vaaleihin. Tunnetusti Ruotsissa käytetään pitkiä listoja. Viimeisimmän tutkimuksen mukaa noilta listoilta löytyvistä ehdokkaista 20 % on ehtinyt saada ansioluetteloonsa merkinnän rikosrekisteristä. Mukana on aseellisia ryöstöjä ja pitkiäkin väkivaltarikosten sarjoja. Kun tapauksia on näin paljon, ilmiö on taas kiintoisa ja kertoo yhteiskunnan muutoksesta. Me emme vain salli rikoksia osana yhteiskunnallista toimintaa ja sinne osallistumista, vaan pidämme sitä myös mahdollisesti ansiona siinä missä kirjailija ja lääkäri Seppänen kirjoitti alkoholin käytöstä. Me siis valikoimme myös rikollisia päättämään asioistamme, kun rikollisuus lisääntyy riittävästi tai alkoholismista tulee osa kulttuurin pakollista painolastia. Alkoholisteilla ja rikollisilla on oltava omat edunvalvojansa. Työpaikan sadismin kohdalla tätä samaa ilmiötä on niin ikään tutkittu ja päädytty ympäristöihin, joissa ilmiöstä on tullut osa sosiaalista toimintakenttää. Kansakunta saa sellaiset edunvalvojat kuin mitä se ansaitsee. Sama koskee sadistista työympäristöä ja sen toimintalogiikkaa. Vankila ei muuta aikuista ihmistä, mutta luo oman sosiaalisen kenttänsä ja elää sen ehdoilla. Toki vankilassa voi myös vaikkapa opiskella ja väitellä tohtoriksi, kuten Suomessakin on tapahtunut. Väitöskirjojen ohjaaminen sieltä olisi kuitenkin jo arveluttavampaa. Slummissa väitöskirjat ohjataan vankilaoloissa ja tutkija tutkii maailmaa slummin ehdoilla.

Slummilla ja vankilalla on oma sosiaalinen kenttänsä eikä se ole välttämättä sama kuin mitä oletamme ulkopuolelta tarkastellen. Usein slummiutuminen ja sosiaalisen yhteisön muutos tapahtuu asteittain ja sen havainnointi ei ole mahdollista esim. työyhteisön tai aluetalouden omana työnä ja sisältä käsin. Ilmiö muistuttaa persoonallisuushäiriöstä tai värisokeudesta kärsivää ihmistä. Värisokeallakin on nimet väreille, vaikka hän näkisi kaiken mustavalkoisena. Täysin tunnevammainen psykopaatti käyttää verbaalisesti joskus lahjakkaastikin ilmaisuja tunteilleen, joita hänellä ei välttämättä ole lainkaan. Usein rikas tunnekieli on jopa helpompaa kun taustalla ei ole tunteiden asettamia rasitteita tai normistoa ja moraalia. Psykologia ja arkikieli ovat löytäneet tälle runsaasti ilmaisuja, joilla ongelmaa on pyritty ”hallitsemaan”. Eri asteiset narsismin häiriöt ovat kuitenkin nykyisin vallitseva suuntaus pikemminkin kuin freudilainen diagnostiikka. Freudilaisuus sellaisenaan ei selitä ilmiöitä, jotka eivät ole kulttuurisidonnaisia.

Etanolista myrkytyksen saanut kykenee ilmaisemaan ”tunteitaan” paremmin kuin ilman myrkytystä ja ”moraalinen krapula” kuvaa selvän ihmisen reaktiota myrkytyksen aikaiseen toimintaan. Ei ole sattuma että etanolimyrkystä kuvataan usein ”puudutukseksi” täysvartalolle. Tuskin monessakaan kulttuurissa on niin rikas symboliikka etanolimyrkytyksen kuvaamiselle kuin omassa kielessämme. Kuinka monessa kulttuurissa on ahkeroitu niin paljon kuin meillä Suomessa etanolimyrkytyksen jälkitilan (krapula) hoidoksi onnistumatta siinä. Sitä voisi pitää miltei suomalaisena vastineena sille epätoivoiselle kemialle, jossa muut ovat pyrkineet valmistamaan keinotekoisesti kultaa. Krapulan voittaminen on suomalaista alkemiaa. Kovin moni ilmiö Suomessa selittyy pelolla ja pakenemisella sekä sen saavuttamisella, jota pakenemme. Järkevämpää olisi kulkea kohti pelkojamme ja voittaa ne kuin käyttää niitä polttoaineena tulevissa vaaleissa. Nuoria aikuisia on yhä vaikeampi saada sellaisiin vaaleihin ja olemme pian samassa tilanteessa kuin ruotsalaiset. Kuka tahansa kelpaa ehdokkaaksi, kuhan hän ei ole uhka istuvalle vallankäyttäjälle. Lopputuloksena on ehdokaslista, jossa joka viides on kriminaali. Se ei enää edusta kansaa.

14.9.06

Matti Luostarinen

Ilkka Konoselle (tikusta asiaa)

Ilkka Kononen on kytkenyt Forssa lehdessä (5.9) urheilun, alkoholin ja dopingin samaan yhtälöön. Samaan kirjoitukseen tulee mukaan maininta kuinka Forssa ei ole negatiivinen kaupunki ellei media sitä sellaiseksi olisi nostanut ja kansalta kysynyt. Forssa ei poikkea muista pienistä paikkakunnistamme, eikä sitä sen vuoksi pidä sosiologien tutkia. Konosen mukaa on olemassa oikeitakin ongelmia. Konosen huumori on mustaa ja päättelytaito aukoton. Joskus tätä tapaa jopa tieteessä ja tutkimuksessa, ei vain lehtien kolumneissa. Syntyy kehäpäätelmiä, joilla halutaan vahvistaa omia ennakkoluuloja tai estää oikean tiedon saapumista. Media käyttää kehäpäätelmiä tavoittena huumori ja lukijan mieltymysten kosiskelu. Lukija huomaa vain 20 % lukemastaan ja usein juuri nuo mieltymykset. Hyvä kirjailija peittää näin jälkensä ja joskus myös sanavalmis tutkija. Kritiikin ulkpuolista populaaria tutkimusta luetaan eniten. Tunneäly on keskivertoihmisen tapa kommunikoida ja Daniel Colemanin keino voittaa kirjalleen lukijoita. Se tekee älykkyystestistä kaikkien hyväksymän ja sosiaalistaa sen. Henkiset piirteet ovat meidän yhteisiä, jokaisen tasapuolisesti saatavilla olevia ja epä-älyllisiä. Kaikki ovat lahjakkaita, luovia ja innovatiivisia. Alkoholi hermostomyrkkynä tekee meistä hetkessä tunneälykkäitä, mutta älykkyyosamäärä laskee kyllä romahtaen. Paljon käytettynä myös tunneäly katoaa ja älykkysosamärämme ei palaa raittiiden aikojen tasolle. Keskushermoston vauriot ovat palautumattomia.

Yhteiskuntatieteilijöiden on syytä kiinnostua aiheista, jotka ovat pienellä alueella ilmeneviä, mutta yleistettävissä myös muille samankaltaisille alueille. Suomessa arkoja aiheita ovat alkoholi, uskonto ja urheilu. Mika Myllylässä ja Matti Nykäsessä ne yhdistyvät ja siksi ne kiinnostavat. Nykänen antaa meille luvan dokata. Aina jollakin näyttäisi menevän vieläkin huonommin ja sopii syntipukiksi. Kirjoittaa toimittaja ja tekee virheitä tai toistelee itseään Helsingin Sanomissa (27.8.06).

Nykänen menestyy meitä taloudellisesti paremmin ja elää rikasta elämää. Nykänen osaa käyttää mediaa ja media hyötyy näistä ilmiöistä osana tapaamme tarkastella omia heikkoja kohtiamme. Toimittajat liitetään alkoholiin vielä useammin kuin lääkärit. Toimittaja on tiedemies, joka ei osaa työtään. Jotenkin se on peitettävä. Toimittajan työ on puoliluovaa puuhastelua. Siinä ensimmäinen ottaa kaiken. Media luo meille yhteiskunnan, joka on sairas.

On totta että Suomessa alkoholin käyttö on yleistä ja osa melkein mitä tahansa tapakulttuuriamme. Tässä Kononen on oikeassa. Juhani Seppänen, lääkäri ja professorin poika, kirjoittaa kuinka se on ollut osa hänen elämäänsä ja akateemisen työyhteisön elämää (HS. 27.8) Viinaa tyrkytetään joka paikassa ja se on keino saada ihmiset paikalle. Mentaaliälyiset eivät ole älyllisesti aivan parhaassa vireessä. Tiede kutsuu eri humalatiloja, etanolimyrkytystä, ikään kuin mentaaliälyn huipun hakemisessa vaadittavaksi orgastiseksi esileikiksi. Shamaanit käyttivät aikanaan Suomessa kärpässientä. Itsensä myrkyttäminen ei ole uusi ilmiö kun tavoitteena on mielihyvän hakeminen tai kuviteltu syvempi luova tunnetila. Kuinka sallittuksi tämä kulttuurissa tulee, on kulttuurisidonnainen ilmiö. Näin toki myös urheilun kohdalla doping on kulttuurinen ilmiö ja vilppi siinä erityisesti sellaisen kulttuurin tuote, jossa sääntöihin pitäytyminen ei ole ollut yhteisön tarkasti kontrolloima vaatimus tai sillä on omat korvaavat vaatimuksensa.

Urheilutoimittajilla on eri kulttuuri kuin useimmilla urheilun suurkuluttajilla viihteenä. On myytti väittää suomalaisten olevan jotenkin sääntöihin paremmin sopeutuvia ja riskejä vältteleviä. Etanoli on myrkky, jota suomalaiset eivät välttele eivätkä ole kovin pahoillaan jos urheilijat käyttävät vilppiä, kunhan menestyvät eivätkä käryä.. Urheilu opettaa meille kaksinaismoraalin aakkoset jo lapsena. Miksi suomalaiset olisivat erityisen kurinalaista kansaa? Eikö tilaisuus tee suomalaisesta varkaan ja ensimmäinen ottaa kaiken? Media opettaa meille jälkimmäisen jo lapsena. Media on epä-älyllistä tiedon tuottamista, jossa jokainen uutinen on tehtävä ja saatava istumaan sen ajan agendaan. Hyvä tiedemies on äärimmäisen kehno toimittaja.

Kun Juhani Seppänen raitistui, hänestä tehtiin tuon yhteisön ulkopuolinen hylkiö ja raittiina syrjäytetty (HS 27.8). Näin pitkälle on siis edetty. Porukasta ei saa lipsua edes lääkäri. Sama koskee urheilua ja sen doping -ilmiöitä samassa suomalaisessa kulttuurissa. Joukkueena mennään kisoihin mutta yksitellen palataan. Urheilua viihteenä kuluttavalle riittää menestys, jossa keinoista ei piitata ja mentaaliäly saa vauhtia etanolista. Kokemus ilma etanolimyrkytystä ei ole riitävän syvä. Pavlovin koirien tapaan liitämme ne lopulta toisiinsa reflekseinä. Elimistömme alkaa "kuolata" etanolia jo kun lähestymme urheilua viihteenä. Sama koskee dopingia ja menestystä kisoissa. Urheilijan psyykkinen valmennus on mentaaliälyn kohtuullisen soraviivaista operointia, jossa mukana on myös televisiosta näkemiämme koomisiakin rituaaleja. Doping on myös plasebona merkittävä vaikuttaja. Ehdollistetut refleksit ovat suurin osa myös urheilijan suoritusta ja ne toimivat etenkin kun kyseessä ovat tuhansia kertoja toistetut liikeradat.

Työpaikan sadismi ja luovan innovaation vastustus ovat samaa erilaisuuden kieltävää alkujuurta, jonka tausta on jo kodissa ja koulussa. Koulun tärkein kasvualusta oli vielä 1960- ja 1970-luvulla koulukiusaaminen. Siihen osallistuivat sekä oppilaat että opettajat. Suomalainen poikalyseo oli kasvatuslaitos. Vanhemmat häpesivät kiusattua lastaan. Kun yksi ottaa lopulta kaiken ja älyä ei voi kaikille jakaa muuten kuin tunneälynä, se on rakennettava päihteitten väärinkäytöllä. Kyse ei ole niinkään nuorten "kokeiluista" kuin kulttuurisista juuristamme ja sen tavasta "rohkaista" lapsia toimimaan tietyn sosiaalisen kaavan edellyttämällä tavalla. Sinänsä nuorisokulttuuri on aina ollut hyvinkin koneservatiivista ja ennustettavaa. Urheilussa nuorta joudutaan aina pikemminkin rohkaisemaan rajojensa ylittämisessä tai niiden tavoittelussa kuin päinvastoin.

Monet opettajamme olivat 1960-luvulla juovuksissa työpaikallaan ja kesät lentokenttätöissä vankilassa rattijuopumuksesta. Yliopisto laitoksena ei poikennut tästä juopottelukulttuurista lainkaan. Parhaiten menestyivät ne, jotka hakivat jäsenkirjan ja hoitivat osuutensa puolueen kautta. Yliopisto nimesi virkamiehensä niin ikään näistä uskotuista. Akatemialla oli ja on puolueisiin sidotut mandaatit. Tiedemies oli siis puolueen jäsen ja teki sen odottamaa tulosta. Näin kaikissa valtion viroissamme ja kunnissa, kun kyse oli siivoojaa merkittävämmästä työstä. Tulos oli ja on yliopistoissamme sen mukainen. Muutama (5) sijoituu 500 joukkoon maailmassa.

Tiedettä tekevät joutuvat vaikeuksiin siinä missä lääkäri Juhani Seppänen tänään työpaikallaan. Poikkeavat on siirrettävä sivuun joko tavoiteet liian helposti saavuttavina tai mentaaliälyisinä ilman etanolia. Näin etanolista on tullut suomalaisille lääke, ei hermomyrkky. Hermomyrkkynä tunnemme tämän lääkkeen vasta paljon myöhemmin. Ajatus alkoholisteista sairaana on omaa lääkinnällistä peruamme. Lääkitsimme vielä hetki takaperin myös eläimiä etanolilla. Jos viina, terva ja sauna ei suomalaista auta, tauti on kuolemaksi. Alkoholisti on reppana, joka kaipaa hoitoa ja hoitona on etanoli. Sama parantaa saman. Krapularyyppy on tätä lääkinällistä taustaa.

Ilmiö on kiintoisa kun sen esittää kriittinen tiedemies ja kirjailija Seppänen. Seppäsen kohdalla kohtuullinen alkoholin käyttö tarkoitti aikanaan liki 30 litraa olutta ja muutamaa pulloa viiniä. Joka viikko. Forssassassa joka kolmas aikuinen ylittää tämän kulutuksen ja osa reilusti. Ensimmäistä yli 10 promillen humalaa auton ratista odotetaan. Rutinoitunut kuluttaja ei ole edes humalaisen oloinen vielä parin promillen kaatokännissä. Elimistö tottuu etanoliin kuten mihin tahansa myrkkyyn. Annostusta on nostettava. Forssan pumpulienkeleitä ja heidän jälkeläisiään on syytä seurata kun kuvittelemme millaiseksi Suomi on muotoutumassa lähivuosina. Forssa on edelläkulkija.

Etanoli on voimakas hermostomyrkky, joka rottakokeissa olisi sallittu elintarvikkeissamme noin teelusikan annoksena päivässä viinin vahvuudella. Jos käsittelisimme etanolia elintarvikemyrkkynä, kuten tietysti kuuluisi. Pyrimme välttämään elintarvikkeissamme lisäaineita, ympäristömyrkkyjä ja jopa rasvoja, mutta jostakin syystä tapoihimme kuuluu juoda kymmeniä litroja voimakasta hermostomyrkkyä ja mitätöidä puhtaan suomalaisen ruuan meille antamat edut. Se vie pohjan koko elintarvikeketjumme tutkimukselta, tuotteiden keittelyltä ja terveen ruuan tuottamiselta. Me syömme jo kohtuullisen terveellisesti, mutta juomme itsemme hengiltä. Lääkärin näkökulmasta ei voi olla "kohtuukäyttöä" etanolille. Kulttuurisesti toki sellaisia rajoja voi esittää mielin määrin. Kieltolain aikaan se oli lähellä nollaa ja nyt vain taivas on rajana. Monelle helvetti.

Etanolin hinnan lasku nosti sen kulutuksen Suomessa maailman huipulle. Sen kansantaloudellinen merkitys sairauksina, tehottomuutena työssä ja kotona, inhimillisinä kärsimyksinä, ovat huikeita. Kuinka kauan raittiit ovat valmiina maksamaan, kun omat peltomme tuottavat etanolin ja työuupumus syntyy etanolin myrkytyksistä? Miksi raittiin on jaksettava olla töissä myös alkoholistin työvuorot ja tehtävä näiden suoritteet tiimissä?

Tutkimusten mukaan meillä on pelkästään 3000 äitiä vuosittain suurkäyttäjinä raskaana. Meille syntyy vaikeasti vammaisia lapsia joka vuosi etanolimyrkytyksen seurauksena. Suuret ikäluokat ehtivät synnyttää parin vuosikymmenen aikana kymmeniätuhansia etanolin vahingoittamia jälkeläisiä, joista nyt kannamme vastuun nuorina aikuisina. Nokian ja Shellin johtaja Ollila oli huolissaan nuorista miehistä ylipainoisina alkoholin käyttäjinä. Presidentti Halonen säesti häntä arassa aiheessa. Kodin ja ympäristön antamaa esimerkkiä on vaikea korjata. Kohdussa saatua myrkytystä mahdotonta. Kyse ei ole moralisoinnista vaan kansantaloudesta, riihikuivasta rahasta.

Lähivuosina meillä tuotetaan etanolia joka neljännellä peltohehtaarilla. Näin on tapahtunut viimeksi 1800-luvulla. Ruotsin kuningas puuttui suomalaisten tapaan polttaa viljastaan viinaa myös katovuosina. Tuolloin viina ohitti leivän. Meitä oli koko ajan holhottava. Niin meille tehdään myös nyt urheilussa, jossa doping alkaa olla suomalainen kestoilmiö. Sama koskee etanolia ja sen käyttöä silloin kun se on vapaana luonnosta jalostettava myrkky tai rahdattavissa Tallinnasta. Näitä ilmiöitä olisi tutkittava ajoissa. Suomalaisen luonteen itsetuhoisuus ja melankolia, musta huumori sopivat yhtälöön, jossa viina ilman urheilua on teeskentelyä ja suomalainen etanoli puhdasta, ei mitään ylikäynyttä rusinamehua.

5.9.2006
Matti Luostarinen

Viinapannuista bioetanoliin ja -dieseliin

Suomen pelloilta on aina valmistettu etanolia. Ruotsin kuningas joutui jopa puuttumaan 1800-luvulla suomalaisten intoon polttaa kohtuuttomasti viinaa viljasadosta. Nälkävuosina pellon energia olisi tarvittu pikemminkin leipään. Etanoli on ollut suomalaisille kirous mutta myös lohtu ja nykyisin melkoinen mahdollisuus. Tavoite on että noin neljännes pelloistamme muuttuisi tuottamaan bioetanolia tai -dieseliä. Joidenkin laskelmien mukaan olisi edullisempaa tuoda tämäkin raaka-aine muualta. Kotoinen pontikka ja Kiteen kirkas ei kuitenkaan näyttäisi ensimmäisenä rikastuttavan Itä- ja Pohjois-Suomea vaan energiamiljonäärimme löytyvät nyt perinteisemmän innovaation suunnassa ja mukaillen maatalouden todellista tuotantorakennettamme. Olemme palaamassa tässäkin 1960-lukua edeltäneeseen Suomeen. Vanhan aluepolitiikan Suomi näyttäisi häviävänän kartalta. Se näkyy myös 2000-luvun paluumuutossa maalle. Tämä tulisi nyt ennakoida Suomen aluerakenteen modernisaatiossa. Tuotantorakenteet ja palvelurakenteet eivät saisi erkautua toisistaan. Nyt näin näyttäisi kuitenkin tapahtuvan.

Olemme palaamassa takaisin aikaan, jossa rypsistä, sokerijuurikkaasta, ohrasta ja perunasta valmistetaan viinaa. Nyt kuitenkin luvallisesti biopolttoaineena bensiinin korvaavaksi etanoliksi ja biodieseliksi. Menetelmät ovat entuudestaan tuttuja ja kuka tahansa voi innostua tehdashankkeesta Syntymässä on jo kymmenkunta hyvin erikokoista tuotantolaitosta ja voisi odottaa pienempien, maatilojen yhteisten hankkeiden yleistyvän. Nyt liikkeellä ovat aluksi suurimmat etenkin sokerin kanssa operoineet tehdasyhdyskunnat ja sokerijuurikkaan viljelyalueiden sekä öljykasvialueittemme viljelijät. Tyyppiesimerkkeinä Salon lopettava sokeritehdas bioetanolin tuottajana ja Porvoon rakenteilla oleva biodiesellaitos. Pääosa Suomea on kuitenkin vielä odottavalla kannalla. Rakenteellisesti innovaatio näyttäisi käynnistyvän odotetusti Etelä- ja Lounais-Suomen sekä Pohjanmaan peltolakeuksilta. Ei niinkään Itä- tai Pohjois-Suomesta, josta vielä 1970-luvun aikaisen aluepolitiikan maaseutuhankkeet käynnistettiin. Biopolttoaineet ovat vauraan Suomen ohjelmassa ainakin aluksi peltojen uuskäytössä.

Kun uusiutumattomista luonnonvaroista alettiin valmistaa tisleitä ja maatalouden teknologia koneineen kasvoi, tilan nettotulos alkoi vähin erin energian tuottajana laskea ja muuttua koneiden koon ja käytettyjen lannoitteiden myötä arveluttavaksi. Kaikki tämä tuotiin rajojemme takaa eikä kotimaisessa energian tuotannossa (eintarvkkeet) mikään ollut enää kotimaista. Me poltimme halpaa tislettä ja möimme sen tuoton niin kauan kuin tuota halpaa energiaa oli saatavilla. Siinä vaiheessa kun raakaöljytynnyrin hinta alkoi nousta yli tietyn raja-arvon, joka nykyisin on karkeasti noin 100 dollaria tynnyriltä, ”kotipoltto” tulee taas kannattavaksi. Tuohon raja-arvoon toki vaikuttavat monet tekijät mm. valtion osallistuminen ja tätä kautta subventiot. Kun öljylasku kasvaa suurilla tiloilla sietämättömäksi, nämä hakevat ratkaisunsa ilman valtion mukanaoloakin.

EU:n tavoite on päästä kasvipohjaiseen 5.7 %:n liikenteen polttoainekulutukseen vuoteen 2010 mennessä. Meillä Suomessa on puhuttu noin puolen miljoonan peltohehtaarin käytöstä pelkästään biopolttoaineiden tuottoon. Se näkyisi kesäisin maaseudulla ja energiapelloista tulisi näkyvä osa maaseutumaisemaamme. Ympäristökysymysten ohella joudumme paneutumaan tutkimuksissa energiapeltojen käyttöön koko ketjun ja teollisen prosessin osalta sekä uudenlaiseen kasvijalostukseen. Kasveiltahan odotetaan uudenlaisia ominaisuuksia. Ratkaisu tämä ei toki ole liikenteen energiankulutuksessa, mutta ennen kaikkea maaseudulla suunta on oikea. Uusiutuvaa energia tuotetaan omasta pellosta ja se käytetään tavalla, joka on kokonaistaloudellisesti ympäristöä säästävää. Pinta-alaltaan suuressa ja harvaan asutussa maassa meillä on mahdollisuus suunnata omaa energiaomavaraisuuttamme haluamaamme suuntaan. Pitkällä aikajänteellä voimme päästä jopa vapaaksi niistä energiasodista, joita ehtyvistä luonnonvaroista käydään.

Olemme uudessa ajattelussa sen alkutaipaleella. Jatkossa meidän on syytä varautua siihen, että osaamisemme tällä kestävän kehityksen linjalla on kansainvälistä huippua. Erityisesti tämä koskee luonnonvarain käytön innovatiivista osaamistamme; tieteellisteknistä, taloudellista ja sosiaalista tutkimusta, jonka perusta on vahvasti biotieteissä. Poikkitieteinen innovaatio-osaamisemme ei saa päästä miltään osin rapautumaan kun kyseessä ovat luonnonvaramme, niitä tutkivat tieteet ja tutkimuslaitoksemme. Tieteeseen syntyviä aukkoja ei voi paikata eikä ostaa, kun kyseessä ovat vuosisatojen aikana syntyneet ketjut. Me olemme tottuneet luottamaan niihin elintarvikkeissamme ehkä liiankin sokeasti huomaamatta niiden jatkuvaa läsnäoloa myös hyvinkin nopeissa rakenteellisten muutosten toteutuksissa. Se on meidän tärkein infrastruurimme ja sen merkitys on nykyisin vieläkin suurempi kuin katovuosina tai rikastuessamme metsistämme. Globaali ekologinen kiertomme on vakavasti häiriintynyt ja se on koko ihmiskuntaa uhkaava yhteinen haasteemme.

4.9.2006

Matti Luostarinen