Journal

Maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu on kuntareformissa turhaa

Helsingin Sanomat (30.10) uutisoi kuinka Tammelan kunnan Letkun kylässä maanomistajat myyvät puolen hehtaarin tontteja lähinnä pääkaupunkiseudun muuttajille. Neliöhinta vaihtelee reilusta eurosta viiteen euroon kunnallisteknisesti valmiilla, suurehkoilla tonteilla. Pääkaupunkiseudulla vastaava tontti olisi kymmenen talon yhteinen ja neliöhinta aivan muuta kuin euron luokkaa. Letkun kylästä on vajaan tunnin matka Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle. Asioida voi myös Forssassa ja Hämeenlinnassa, Tammelan kirkonkylässä.

Samaan aikaan kun kuntien rakenneuudistus etenee suurkuntien suuntaan, kylät käyvät kilpailua keskenään säilyttääkseen muutaman peruspalvelun. Lähinnä taistelua käydään kouluista. Niin myös Tammelan kunnassa, joka oli alkujaan vieressä kuihtuvan Forssan kaupungin emäkunta. Emäkunta on kasvukunta ja Forssa menettää sinne asukkaitaan. Forssan talousalueeseen kuuluu Tammelan lisäksi Jokioinen, Humppila, Ypäjä ja pitkin hampain Urjala sekä kaupunkikunta Somero. Suur-Hämeenlinna on jo syntymässä Tammelasta itään ja vieressä lännessä on niin ikään suur-Salon talousalue sekä Loimaan maaseutupitäjien talousalue. Kaikki muuttovoittoalueita Forssaa lukuunottamatta. Maaseutupitäjä Rengon liittyminen Hämenlinnan kaupunkiin on sama ilmiönä kuin kirkonkylän muuttuminen aikanaan kunnan keskukseksi ja sivukylien unohtuminen jonnekin periferiaan. Kylien on siis itse hoidettava omaehtoisesti yhteytensä verkottuen ja verkostoituen. Tämä koskee myös maankäyttöä ja sen säätelytarkoituksia kyläyhteisön käytössä. Suuren pinta-alan kaupunkikunnilla on jo nyt laiminlyötyjä entisiä maaseutualueita viheralueina ja niiden lisääminen Rengon tai Hattulan kaltaisilla kymmenien kylien yhdyskunnilla ei näiden toimelaiaisuutta ja yhdyskuntarakenetta juuri auta. Politiikassa (politics) kyse on pelkästään vallankäytöstä ja valtapolitiikka ei suosi maaseudun pienkyliä. Tämän varmasti jokainen myöntää puolueesta riippumatta. Sen sijaan ihmisten elinympäristön kehitys (policy) on kokonaan toisen tason kysymys ja mahdollista myös suurkunnan osana. Näitä kahta "politiikkaa" ei pidä sotkea toisiinsa. Ei myöskään regionalismia spatiaaliseen alueeseen ja mentaaliseen yhteisöllisyyteemme, juuriin ja sosiaaliseen pääomaan tai muistiin.

Suomen rikkaimman maatalousalueen ("Vakka-Suomen") kohdalla maaseutupolitiikka menee tasatahtia luonnonvarojen käytön kanssa eikä vastakkainasettelua juurikaan esiinny. Vastakkainasettelu on syntynyt pikemminkin perinteisimmän aluepolitiikan maakunnissa Itä- ja Pohjois-Suomessa. Maataloustuet ovat yhteistä aluepolitiikkaa ja kinastelu aiheesta lähinnä poliittista peliä. Uutisköyhinä aikoina kaivetaan esille vanhoja hautoja ottaen vauhtia kansalaissodan vuosilta. Suomi nyt on tylsä, uutisköyhä maa. Huhtiniemen haudatkin vaikuttavat olevan 1800-luvulta ja Venäjän vallan aikaisia. Niistä ei saa kunnon riittaa tai vastakkainasettelua tekemälläkään. Konsultoivaa apua olisi haetava Lapin allasrakentajilta. Dikotomia on kuulunut Lapissa ja köyhillä kehitysalueillamme tyypiliseen imperialisimin peraatteeseen, jossa köyhät asetetaan vastakkain. Näin on estetty horisontaalinen verkostoituminen. Nykyisein se tapahtuu kuitenkin netissä ja rajat ylittäen eikä manipulointi ole mahdollista. Suuret ikäluokat eivät saa enää lapsiaan ja näiden lapsia mukaan globaalista nettiympäristöstä. Rullaattoreilla tehty vallankumous ei ole uskottava. Yliopistojen "verkottaminen" on hallinollisesti turhaa puuhastelua. Ei innovaatioympäristö hallintoa kaipaa verkostoympäristönä vaan sen poistumista eläkkeelle. Sama koske "valtapolitiikkaa" kuntien rajoilla. Kehen se valta kohdistuu? Valta ilman alamaisia on turhaa. Konflikititeoreetikkojen "pelaaja" -luonne ja persoonallisuus on vain yksi lähes kymmenestä verkoston "tyypeistä" eikä pelin ulopuolella olevat havaitse sen tekemisiä lainkaan (tyyppiluokitukset katso Luostarinen 2005: Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka)

Kuntauudistus ei koske niinkään vain kirkonkyliä, joista takavuosina tuli kuntiemme ja kylien yhteisiä palvelukeskuksia, vaan ennen kaikkea se koskee liki 3000 aktiivista pienkyläämme. Nämä pienkylät jäivät aikanaan suuremman kirkonkylän varjoon, josta tuli samalla kunnan hallinnollinen keskus ja usein myös kunnan nimi. Varakkaista pienistä kylistä tuli paljon itsenäisiä kuntia. Yhteistä pohjaa ei niin kauheasti haettu ja Hämeen kylissä riitti kun tunsi lähinaapurit. Maailma loppui hevosen kulkemaan matkaan. Nyt tämä sama matka on nettiympäristö ja globaali, rajaton todellisuus. Se ei suinkaan ole surrealistinen virtuaalimaailma. Virtuaalisena ja surrealistisena maailma avautuu nyt regionalismiin kiinni jääneille ja autoineen lumisohjossa tuskaileville. Tällaisia on vain vajaa 2% koko ihmiskunnasta. Härillä kyntäjä puhuu häristä ja lähtee kohti itää kun tarkoitus on mennä länteen.

Samalla kun ehkä noin sata kirkonkylää on nyt menettämässä itsenäisyytensä, samaan aikaan monet pienen kylät ovat kasvattaneet itsenäisyyttään EU:n omaehtoisen toimeliaisuuden ja tukitoimien rahoittamana. Paluumuutto kyliin on alkanut jo vuosikymmen takaperin ja koskee usein muuta kuin kirkonkylää. Niinpä esim. Forssa on menettänyt väestöään jo yli vuosikymmenen, mutta Tammela ja sen kylät lisäävät väestömääräänsä. Tammelan kironkylää ei pidä kuitenkaan sotkea Letkun kylään spatiaalisena yksikkönä. Mitä tekemistä Letkun kylällä on Tammelan kirkonkylän kanssa, jonne lapsia yritetään "muiluttaa" elpyvistä kylistä ympäri maakuntaa?

Monet seutukunnat kasvavat kylien kasvun varassa. Koko Etelä-Suomen kolmio Helsingin, Tampereen ja Turun rajoittamana on muuttovoittoaluetta. Täällä kylärakenteiden muutokset ja kasvavat vahvuudet ei ole ollenkaan sama kuin kuntarakenteen kriisi kirkonkylästä tai seutukunnan kaupunkikeskuksesta tulkiten ja koko maata ravistellen. Kunnan hallinnon kriisi ja valtapolitiikka siellä ei ole sama asia kuin kylät ja niiden toimeliaisuus. Mitä tekemistä Letkun kylällä ja sinne muuttavilla helsinkiläisillä lapsiperheillä on kunnalispolitiikan muutaman juonittelija valtapolitikan kanssa? Pienet maaseutukylät vahvistuvat siinä missä suuret kasvukeskuksemme järkevän maaseutupolitiikan (policy) keinoin oli kunnallispolitiikka (politics) vaikka kuinka syvässä ahdingossa. Ei näitä kahta asiaa tule sotkea toisiinsa vaikka "peluri" ("politics") niin haluaisikin. Peluri sulkee pelinsä ulkopuolelle kaiken ja kaikki, jotka eivät suostu hänen sääntöihinsä. Pelurin mailman suurin ongelma on moraalin puute ja emotionaalinen köyhyys.

Maastamme on muotoutumassa maakuntakeskusten ja maaseutukylien Suomi, jossa vanhat hallinnolliset kuntarajamme ovat olleet rasite jo runsaan vuosikymmenen ajan. Seutukunnat ovat toki lähempänä työssäkäyntialueita ja palveluiden hankinta-alueet on kohtuullisen helppo Suomessa rajata. Uusi verkostosukupolvi ei kunnnioita hevospelien aikaa ja auto vie etsimään asuinpaikkoja kauas pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Kansainvälistynyt nuoriso hakee rajojaan netin ja globaalin maailman tarjoamin keinoin. Perinteinen kunnallispolitiikka on siitä uskomattoman kaukana. Verkkolehden lukija ja nörtti ei paljon paikallista paperilehteä selaile. "Nörtiksi" nimittelykää ei enää oikein toimi, kun kyseessä on yhteiskunnan toimivan koneiston ulkopuolelle jäävä "etanolirotta" EU:n liberalaismin kokeilualueella ja laboratoriossa pohjoisessa periferiassa. Viimeisimpien tutkimusten mukaan suurten ikäluokkien yleisin kuolinsyy on jo alkoholismi sekä naisilla että miehillä (HS. 1.11.06). Verisuonitautimme ja rintasyöpä on ohitettu yhteisellä rintamalla.

Olemme siirtymässä yhtäällä kohtuullisen suuriin alueyksikköihin, joita leimaa lähinnä tapamme hankkia palvelut kalliina erikoispalveluna. Näillä muutamalla suuryksiköllä on kohtuullisen tutut rajat, joita maassa on käytetty periteisesti maakuntarajoinamme, olkoonkin että aivan niitä ne eivät näytä nyt noudattavan. Toisaalla Etelä-Suomessa Helsingin ja Pietarin vaikutus näkyy ja liikkuminen lisääntyy. On syntynyt uusia palvelukeskuksia, jotka eivät vastaa vanhoja hallinnollisia rajojamme lainkaan. Erikoissairaanhoito ja -koulutus ovat esimerkkejä palveluista, joita vanhat rajat eivät enää oikein tottele. Nettinuorille nekin ovat vähä ahtaita. Jatkossa kilpailevat yksityinen ja julkinen. Todellista ongelmaa "etanolirottien" hoidossa on piiloteltu, kuten aina Suomessa. Miten "etenolirotta" hoitaisi itsensä, kysytään? Ongelma on sama kuin median kriisissä. On mahdotonta taistella itseään vapaaksi kun vastassa on "ei kukaan" tai oma peilikuva.

Maallemuuton kautta syntyvä kylien herääminen uudelleen on paluuta takaisin pienyhteisöjen suureen aikaan, jolloin kylä oli asumisemme perusyksikkö palveluita haettaessa. Tämä kylien uusi aika on syytä havaita ajoissa, ettei palvelujen alasajo kohdistuisi väärään osoitteeseen. Osa kunnista ja kuntakeskuksista on toki menettämässä paikkaansa palvelujen tarjoajana, mutta ei toki alkuunkaan kaikki. Maaseutupolitiikalla on saavutettu tuloksia, joiden merkitys tulee huomata myös pohdittaessa palvelurakenteemme ruohonjuuritason toimivuutta tuhansien hyvin aktiivisten kyliemme kohdalla. Kun kyseessä ovat usein joko keski-ikäiset tai nuorperheet, heitä ei voi kylissä siirtää sellaiseen hallinnolliseen kujanjuoksuun, jossa esim. lapsia lähdetään maaseutuneuvos Eero Uusitaloa lainaten ”muiluttamaan” vanhoihin kirkonkyliin ja kuihtuviin kaupunkitaajamiin. Ihmiset itse vapaasti valitkoot asumismuotonsa ja -paikkansa eikä sitä saa ohjailla tai rasittaa väkisten piirrettävillä rajoilla tai keinotekoisella tavalla jähmettyen kuntakokoihin ja jo kauan sitten unohdettuun ”regionalismiin” karttaharhana.

Verkostoitunut Suomi ja sen maaseutu ei ole tuon vanhakantaisen ajattelun ja arvomaailman vankina. Vastakkainasettelujen aika on ohi olkoonkin että vaalit lähestyvät. Verkostopuolueesta puhuvat eivät vaaleista piittaa. Helsigissä liikutaan paljon vähemmän kuin maaseudulla ja netissä "etanolirotat" viihtyvät paljon huonommin kuin lähikapakoissa. Tämän "surffailun" ero on syytä ymmärtää kun rajoja pohditaan regionaalisena tai spatiaalisena prosessina. Edellisten surffailijoiden maailma laajenee niin regionaalisena kun spatiaalisena ilmiönä, kun taas jälkimmäsiten kapenee ja vaihtuu painajasimaiseksi sairaskertomukseksi.

1.11.2006
Matti Luostarinen

Haudankaivajien aika

Mikä yhdistää Bodom -järven murhamysteeriä ja sen ratkaisun kiivasta hakua kesällä 2005 ja Lappeenrannan Huhtiniemen joukkohautojen tutkimuksia syksyllä 2006? Onko ajassamme jotain sellaista, joka vaatii vanhojen hautojen avaamista? Liittyvätkö ne ehkä jotenkin myös Vuotoksen ja Kollajan altaiden uudelleenlämmittämiseen parin vuosikymmenen hiljaiselon jälkeen? Olisiko näillä otsikoilla jotain yhteistä Suomen muuttuneeseen tapaan ottaa vastaan Venäjän presidentti Putin? Entäpä muuttunut suhtautumisemme alkoholin käyttöön ja otsikko, jossa kerrotaan suomalaisten olevan maailman kolmanneksi tuhlaavin kansakunta (HS 25.10.06). Miksi olemme kriittisiä vanhoja instituutioita kohtaan ja odotamme näyttöjä myös yliopistoilta? Miksi Forssaa kutsutaan maan kriittisimmäksi ja negatiivisimmaksi kaupungiksi. Miksi forssalaiset itse ja media näin menettelee?

Onko meillä siihen nyt varaa toisin kuin joskus aiemmin? Onko asemamme muuttunut ja aika otollinen? Eikö alusmaan kurjuus ja idän pelko enää kahlitse meitä, olemmeko riittävän varakkaita ja oppineita, jotta voimme olla tyytymättömiä? Eikö kognitiivinen dissonanssi ja balanssiteoriat enää toimi vai onko kyse vain paremmasta osaamisesta ja halusta näyttää kuinka nuori polvi on suurta ikäluokkaa, vanhempiaan osaavampaa? Ovatko heidä norminsa ja arvonsa nyt punnittavina ja taruista tehdään oikeasti myös satuja?

Huhtiniemen Haudoista ei ollut 1970-luvun alussa syytä tehdä suurta numeroa. Itse olin tuolloin tutkijana Kemi- ja Iijoella ja koskisotien ”haudoista” paljon jäi kertomatta. Oli viisasta vaieta tai sitten uhkailtiin. Mediaa vaivasi itsesensuuri ja moni tutkija oli mandaattitutkija. Heiltä tiedettiin jo etukäteen mitä voitiin odottaa tuloksena. Toki toimittajatkin edustivat puoluelehdistöä ja oman mediansa omistajaa. Vain ilmiselvät korjausliikkeet tehtiin, jotta esim. Lapin matkailu saatiin pois koski- ja allassotien kurimuksesta.

Pohjolan Voima käynnisti Lapin jokien rakentaisen Iijoella ja yhtiön perstamisasikirjan laati isoisäni veli varatuomari Ilmari Luostarinen useiden puutavarayhtiöiden puolesta. Hän toimi myöhemmin Enso Gutzeitin johtokunnan puheenjohtajana ja siten yhtiön johdossa. Oma osuuteni oli lopettaa nuo sodat ja käynnistää vahinkojen korjaus, palauttaa se mikä oli palautettavissa ja lopettaa "allaspeikot", jotta matkailuelinkeino sattoi käynnistyä jopa Sirkan rappeutuneessa allaskylässä Levin juurella. Ympyrä oli sulkeutunut.

Isäni oli mukana talvisodassa sen alusta asevelvollisuuttaan suorittaen. Hän joutui käymään läpi sen helvetin jokaisen pahimman rintamaosan. Oli kehnoa tuuria joutua asevelvolliseksi juuri silloin. Isäni joutui näkemään 20-vuotiaana sodan ensimmäset uhrit. Hakkaamaan poteronsa kiviseen maahan 40 asteen pakkasessa kenttälapiolla. Toivoton urakka nuorelle pojalle. Mukana oli kaksi veljeä, joista toinen haavoittui pysyvästi ja vietti halvautuneena vuosikymmenet sairaalassa ennen kuolemaansa. Ensimmäiset lapset syntyivät sodan kestäessä ja elämää luonnehti sodan jälkeinen uudisraivaajien köyhyys. Pohjos-Savo oli 1950-luvun alkaessa täynnä rintamamiestiloja, kylmiä tiloja, mökkikyliä, suolle rakennettuja torppia, sodan runtelemia ihmisiä, lapsia ja aikuisia.

Jatkosodan loppuhetket hän vietti sisäministeriön erikoisjoukoissa ja joutui palauttamaan miehiä karkureina takaisin rintamalle. Mukana oli jokunen venäläinen desantti. Suurin yksittäinen joukko, jonka hän tavoitti rintamalinjojen takaa, oli kuuden miehen ryhmä aseistettuna nukkumassa ladossa lähellä Lappeenrantaa. Hän suoritti tehtävän yksin eikä kukaan heistä pannut tiettävästi mitenkään vastaan. Rintamakarkuruus ei selittynyt oikein pelolla vaan väsymyksellä. Miehet eivät välittäneet enää hengestään. Viimeisessä vaiheessa oli jo lopulta yhdentekevää mitä tapahtuu ja missä. Moni heitti aseensa metsään.

Kun sota kestää liki vuosikymmenen, rintamaolot muuttuvat työksi ja sota ei ole enää sakaruutta. Miesten kyky ja halu pysyä rintamalla ei ollut sama kuin aiemmin ja rettelöitä sattui rintamalla ja sen takana yhtenään. Hierakia oli muuttunut sietämättömäksi kestää ja yksi ikävimmistä tapauksista isälle sattui Tohmajärvellä. Siellä hänen pitkäaikainen työparinsa ammuttin suojeluskunnan talon tassipaikalla ja isäni tehtäväksi jäi hakea juopunut sotilas kotoaan. Tällaisia kotoa hakuja oli paljon. Kaikkiaan isä arveli palauttaneensa noin 150 miestä, joista noin kolmasosa aivan viimeisessä veiheessa Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikoihin. Saimaan saarilla piilotteli jopa useiden satojen miesten ryhmiä ja majurin tasoisia sotilaskarkureita.

Kuolemaan tuomittujen sotilaiden määrä arkistotietoina on vaikuttanut aina kovin vaatimattomalta kun sen suhteuttaa sodan oloihin, sodan pitkäkestoisuuteen ja sodan uhrien kokonaismäärään. Vajaa kymmenen miestä vuodessa menehtyy jo pelkkiin tapataurmiin.

Isälleni oli valikoitunu ikäviä tehtäviä kiitos sen hetken, jona hän joutui rintamalle ja sai tulikasteensa. Hänen kertomuksensa talvi- ja jatkosodasta ei oikein sovi yksiin sankaritarinoiden kanssa eikä se sovi oikein Väinö Linnan "Tuntemattoman Sotilaan" tunnelmaan. Väinö Linnan tarina ja kertomus oli fiktiivinen, mutta se muuttui myöhemmin kylmän sodan aikoihin historialliseksi totuudeksi. Sitä se ei ollut eikä sellaiseksi tarkoitettu.

Sodan päätyttyä isäni kuului viimeisiin rintamalta poistuneisiin ja viimeinen tehtävä oli sulkea uusi valtakunnaraja Värtsilässä. Itse olin sitä taas avaamassa Neuvostoliiton hajottua ja työskennellessäni Keski-Karjaalssa ja Sortavalan alueen yhteistyötä järjestäen vanhassa Laatokan-Karjalassa. Ympyrä sulkeutui jälleen.

Suomi on kirjoittamassa historiaansa uudelta pohjalta ja kriittisesti. Väinö Linnasta uskalletaan kertoa kuinka hän oli kaikkea muuta kuin historian tutkija ja tulkki. Hänen kirjansa olivat fiktiivisiä ja hän arvosti Topeliusta. Topelius oli sentään valtiomies ja tiedemies. Satusetä hänestä tuli vähän kuin vahingossa. Väinö Linna teki töitä oman maineensa eteen. Lönnrot menetteli hieman samoin. Hän oli oikeasti lääkäri ja kasvitieteiljä, kaksi kertaa väitellyt tutkija ja opettaja. Kansatietelijä hän oli vain vaingossa ja harratuksesta. Tuo harrastus toi maineen kun aika ja paikka olivat otolliset. Kansakunta tarvitsi eeppoksensa ja kipsikuvansa. Lönnrot on toki maineensa ansainnut olkoonkin että osa runoista on hänen sepitteellistä tuotetta. Kalevalan merkitystä kansakunnalle se ei muuta miksikään.

Miksi sodassa olisi salattu tietoja, joihin ryhdyttiin pelon psykologian vuoksi, ei piilossa tehtäväksi? Miksi historiaa olisi tulkittava vain arkistojen kautta, kysyy Tero Turunen (HS 27.10) Tiede ja tutkimus ei hae syyllisiä eikä tuomitse ketään. Verkostoitunut ja läpivalaiseva media, tiede ja tutkiva journalismi, kulkevat nykyisin sisäkkäin, eikä niitä voi enää ohjailla tai manipuloida. Suomessa on maailman vapain media, väittää tämän päivän tutkimus (HS 27.10).

Ilta-Sanomat (25.10) löytää järkevän oloisen ratkaisun Huntiniemen salailuun. Laki Huhtiniemen tapahtumille syntyi vasta runsaan kuukauden sen jälkeen kun ne oli jo suoritettu. Näin käy usein sodan oloissa ja sodan kestäessä kohtuuttoman kauan. Lapin koskisodissa ostettiin sotavuosina voimayhtiöiden toimesta koskiosuuksia kilvan ja yhtiön nimiin, jota ei vielä ollut oikein olemassakaan.

Huhuja liikkui joen yläjuoksulla joen alajuoksun tapahtumista, mutta totuus selvisi vasta vuosien kuluttua, kun lohi ei enää noussut ohi Isohaaran padon. Vanha elinkeino katosi. Tieto kulki hitaasti ja koskiosuudet olivat kuin kuolleita sieluja myyntikohteina. Korvauksia maksettiin vuosikymmenien viiveellä ja karvalakkilähetystöjen synnyttämällä paineella. Lokka ja Porttipahta rakennettiin ensin ja vasta sen jälkeen alettiin pohtia mihin sijoittaa evakot ja mitä tehdä altaan pintaa nouseville turvalautoille, altaan metsille ja mereen huuhtoutuville raskasmetalleille. Altaiden moninaiskäyttö ei käynyt edes mielessä.

Suomessa on toimittu kuten suuressa erämaassa ja eläimen vaistolla. Alusmaa ja etenkin Lappi oli täynnä tarinoita, joista tuli ensin myytti ja lopulta dogmaattinen totuus ja hyväksytty historia joskus sietämättömissä oloissa. Ekologinen jalanjälki oli valtavan suuri. Topeliaaninen Suomi oli sepitteellinen tarina heimoista ja kansakunnan käyttöön tarkoitettu yhteinen ”brandy”. Nämäkin myyttiset tarinat on syytä pitää erillään faktasta ja tuskin siitä kukaan enää mieltään edes pahoittaa. Kansakuntana Suomi ei enää kaipaa kipsikuvia ja myyttisiä tarinoitamme. Ympäristön ja luonnonvarojen säästäminen meille on kuitenkin edelleen vaikeaa. Suuri erämaa ja harva asutus on tehnyt meistä tuhlareita. Me jopa kilpailemme siitä.

Tämän politiikan aika on nyt ohi. Sillä ei saa enää saalistaa etuja ja ääniä. Vain yksi öljyssä kelluva valtio ja Yhdysvallat ohittavat meidät kulutusvimmassa. Jos kaikki kuluttaisivat kuten me, tarvittaisiin puolenkymmentä planeettaa kulutuksen tyydyttämiseen.

Me voimme valita sen mihin uskomme ja hakea tietoa, joka on vapaasti saatavissa ja ilmaista. Tietoa ei voi enää suodattaa, käyttää tiettyihin tarkoituksiin tai oman edun tavoitteluun manipuloiden ilman että siihen puututaan. Suuri ikäluokka on jäämässä eläkkeelle ja se näkyy myös normeissa, arvoissa, tavassamme hahmottaa historiaa ja suhteuttaa se omaan muuttuvaan elinympäristöömme. Tämä koskee toki myös tutkijoita ja toimittajia.

27.10.2006

Matti Luostarinen

Paikallisesta kansainväliseen vai päinvastoin?

Helsingin Sanomat reagoi Agropoliksen toimitusjohtajan eroon. Se on paljon kun kyseessä on parin miljoonan euron yhtiöstä. Miksi valtakunnan päälehti reagoi ja miksi toimitusjohtaja irtisanotaan niin tiuhaan? Mikä allekirjoittaneen ideasta syntynyttä yhtiötä vaivaa? Oliko agropolis -strategia kirjana jotenkin kehno? Kuinka moni sen luki ja yhdisti klusterirakenteisiin Suomessa 1990-luvun alussa? Osaamiskeskuksethan käynnistyivät vasta vuonna 1995. Tuliko ohjelma Suomeen liian varhain vai oliko tutkimuslaitos ehkä jotenkin väärä? Sopiko klusteriohjelma maataloudelle ja agribisnekselle huonommin kuin high-tech yrittäjyydelle?

Jääskeläisen (2000) väitöskirjan mukaan Porterin klusterikirjoja oli Suomessa myyty vain muutama sata kappaletta vuosituhannen alussa. Lyötiinkö ohjelma Suomessa tarkoituksella laimin runsas 15 vuotta sitten avainministeriöissämme, jonne klusteriohjelma oli tuolloin jo toimitettu agropolis -strategiana? Eikö ohjelmaa vielä tuolloin ymmärretty? Miksi ohjelma käynnistyi välittömästi esim Brasiliassa mutta ei Suomessa? Miksi Brasilia ei tarvinnut ruotsalaisten tukea ja Porteria? Miksi Suomi tarvitsi ruotsalaisten käynnistämän ohjelman ennen kuin oma päätöksenteko valmistui?

Siirrettiinkö vastuu Jokioisten kunnalle ja MTT:n biologiselle tutkimukselle? Oliko Jokiosista ja MTT:n sisältä lähtenyt ohjelma "maalainen" teknopolis ihmisille ja Oulun mallille? Miksi Oulun teknopolis mallia esiteltiin klusteri -mallina? Miksi liikkeelle lähdettiin vasta EU -kautemme alussa ja menetettiin puoli vuosikymmentä? Miksi ohjelma painottui vain muutamaan keskukseen, ei kansalliseksi ohjelmaksi ja kattaen myös maaseudun? Miksi klusteriohjelma kutistui pieneksi yritykseksi ja yhtiöksi sekä eintarviketalouden vaatimattomaksi osaamiskeskukseksi Suomessa? Miksi MTT ja Agropolis jätettiin siitäkin sivuun vuonna 2006? Miksi Agropolis -strategia liitettiin Forssan talousalueella kuntayhteistyöhön syvimmän talouskriisin aikaan?

Alkuperäisessä ideassa agropolis esiteltiin verkostona, jossa puhuttiin myös klusterista. Malli oli suomalainen sovellus 1990-luvun alun verkostotaloudesta ja integroin sen kansainvälisestä aluesuunnittelun ja kehittämistyön vaihdosta (Luostarinen 1991). Porter ei vielä tuolloin ollut aloittanut omaa työtään Ruotsissa tai ainakin se oli minulle tuntematon 1980-luvun lopun kapeahkona aihiona. Se oli vaihtoehto ”teknopoliksille” maaseudulle ja maatalouteen siirrettynä. Agraarit elinkeinot eivät ole lokaalisia vaan areaalisia. Regionaalinen ympäristö ei ole spatiaalista. Policy ei tarkoita samaa kuin politics. Innovaatiopolitiikalla tarkoitettiin EU:n ymmärtämänä muuta kuin yhdysvaltalaisessa käytössä.

Prosessissa ajateltiin globaalisti ja pyrittiin toimimaan paikallisesti. Yhdysvalloissa klustereiden yhteydessä puhuttiin "magneetista" Euroopassa enemmänkin verkostoista (network). Internet ei ollut vielä oikein kunnolla käynnistynyt 1980-luvun lopulla. Sen merkitys oli kuitenkin jo mahdollista visioida. Agronet käynnistyi meillä hyvissä ajoin jo 1990-luvun alussa.

Forssassa tuskin löytyy montaakaan autokauppiasta tai kirjapainoa, jossa tuotetta myydään paikalliseen kulutukseen. Parturi näin voi toimia, mutta ei enää yliopistotasoinen tuotekehittely. Asiakkaat tulevat muualta ja oleellista on vain edullinen sijainti. Autokeidas ja Helsingin Sanomain painotalo ovat esimerkkejä optimaalisesta sijainnista. Sama koskee hallinnossa pankkeja ja vakuutuslaitoksia. Niitä ei hallinnoida paikallisesti vaan kansallisesti ja kansainvälisen rahan turvin. Pyrkimys ajatella paikallisesti ja toimia sitten globaalisti on kuin kulkemista kohti itää lähtemällä länteen. Sama tulkinta näyttäisi olevan myös tänään Harvard Business Schoolin globaalissa tutkimuksessa (Ketel 2006).

Alunperin agropolikseen haettiin koko elintarvikeketjuamme ja yrittäjiä myös muista maaseutu- ja luonnonvaraelinkeinoista. Samoin kyselyymme oli myönteisesti vastaamassa liki sata kuntaa ja suuri joukko yliopistojamme. Verkoston ja klusterin voima ja rakenne oli toki ymmärretty Suomessa jo 1990-luvun alussa. Mukaan yhtiöön oli tulossa jopa monikansallisia suuria elintarvikejättejä, vaikka kysely ei niille edes kohdistunut. Agropolis suomalaisena klusterirakenteena ja sen sovelluksena levisi hetkessä netin välityksellä kaikille mantereille.

Agronet ei ollut paikallinen ilmiö. Konsultoin Etelä-Amerikassa jo ennen kansallista osaamiskeskusohjelmaamme. Siellä klusteri tunnettiin suomalaisena mallina ja se oli levinnyt spontaanisti ympäri laajaa valtiota. Pääkaupungissa tämä herätti hämmenöstä. Mistä oli kyse ja miksi malli oli siellä niin suosittu? Oliko taustalla joidenkin alueiden oma sosiaalinen pääoma?

Näin myöhemmin osoittautui. Tai oikeammin kyse oli symboli-innovaatiosta sekä organisaatioinnovaatiosta ja niiden osumisesta brasilialaiseen elintarvikeklusterin synnyn historiaan sekä valtavaan laajuuteen globaalissa markkinatilanteessa. Elintarvike ei ollut siinä yksin, mutta veturin osassa. Samalla käynnistyivät pienet "osuustoiminnalliset" yritykset ja tuotanotorakenteet sekä internet. Organisaatio ei ollut siellä pääasia vaan sen sisältö, substanssi, suomalainen pragmatismi rinnallaan ranskalaisen agropoliksen vanha teknopolis strategia ja pelkkä elitismi.

Amerikkalainen käytäntö yhdistettiin suomalaiseen "networkiin" ja osuustoiminnalliseen traditioon sekä klusterirakenteisiin globaalina kauppana. Regionaalisesta ja areaalisesta tehtiin lokaalinen elinkeino agronetin avulla. Keinokastelualueet yhdistettiin toisiinsa ja ylläpidettiin hieman kuten suomalaiset aikanaan perustivat meijerinsä.

Kansallinen ja kansanvälinen omistus sekä tiede yhdessä olisivat taanneet myös Suomessa sellaisen ajattelun, jossa globaali siirtyy paikalliseen jo 1990-luvun alussa. Siinä paikallinen päätöksenteko ja sen kriisit eivät heijastu omistuspohjan tai muun syyn seurauksena yhteisen klusterin toimintaan. Tässä paikallinen, alueellinen, kansallinen ja kansainvälinen esiteltiin kehämäisinä rakennelmina. MTT ja tiede organisaationa eivät ole paikallisia ja jopa Suomi rajoineen alkaa käydä ahtaaksi. Brasiliassa tämä ymmärrettiin selkeämmin kiitos kauan jatkuneen mittavan kansainvälisen elintarvikeviennin.

Jokaisella toiminnalla, rakennetulla laboratoriolla tai painotalolla, on dimensio alueelle, jossa toiminta tapahtuu. Fyysiset toiminnot eivät ole kuvitteellisessa, nettiavaruudessa tapahtuvia. Näin idea oli esiteltävä Suomessa kunnille, kun vastuu prosessin mm. maankäytöllisistä tehtävistä kuuluu Suomessa juuri paikallishallinnolle. Sen sijaan tiede, tutkimus, kehitystyö ja uudet löydökset eivät ole verkottuneet jokioislaiseksi tai edes suomalaiseksi. Tämä osa toiminnasta on aina kansainvälistä ja sen toiminta on syytä myös rahoittaa useiden verkoston ja klusterin omistajien yhteisinä ponnistuksina. Kaikki verkoston osapuolet hyötyvät siitä ja kalliit laboratorio- ja tuotekehityshankkeet toteutuvat järkevästi hallinnoiden. Osaamisen synergiaedut kasvavat verkostojen toiminnan jatkuessa ja syntyy asymptoottisia etuja (Luostarinen 2005: 19).

Paikallista siirrettäessä globaalin törmätään ongelmiin, jossa etenkin kuntien yhteistyössä kaikkein arvokkain yhteinen hanke on pikemminkin syntipukki kuin yhteisesti varjeltu kärkihanke. Kilpailijoina ovat aina paikalliset tarpeet ja rahaa on vähän. Paikallinen ajattelu ei siirry globaaliin käyttöön eikä se ole edes suotavaa. Jokioisten kunnalla ja Forssalla ei ole sellaisia tarpeita, joihin tiedettä tarvittaisiin päivittäin ja reaaliajassa. Agropolis taas pelkkänä paikallisena imago-ohjelmana on liian arvokas ja jokaisen kriisin yhteydessä agropoliksen toimitusjohtajaa ei voi erottaa.

Klusteripolitiikka ja alueellinen yhteistyö eivät ole sama asia. Ohjelmassa on syytä täsmentää, mitä alkuperäisessä mallissa tavoiteltiin (clunet; innonet, "open system", forenet). Inovaation vastaanottoon ja myyntiin liittyvät tasot ja tehtävät eivät ole sama asia. Kuluttaja innovaattorina (omaksujana, vastaanottajana) ei niin ikään ole sama kuin yrittäjänä. On tarkoin mietittävä, mitä tarkoitetaan kun puhutaan kuluttajasta innovaatiopolitiikkaa ohjaavana. Samoin mikä merkitys maataloudella on innovation vastaanottajana ja kulutuksessa. Maatalous nähdään pääsääntöisesti vain tuottajana, harvemmin kuluttajana. Kyse ei ole kuitenkaan ketjusta vaan kehästä, jossa maatalouden osuus kulutuksessa on usein monen aluetalouden tärkein lenkki. Maatalouden tuet menevät käytännössä suoraan muun elinkeinoelämän tukeen lyhentämättömänä.

Tiedon globaali pooli on oleellisesti tärkeämpi kuin paikallinen, pääsääntöisesti vastaanottava verkosto. Paikallinen ja regionaalinen (maantiede) ei saa olla este virtuaaliklusterin toiminnalle ja sen multikulttuuriselle synnylle (multi-polar -klusteri). Klusteritieto ei saa rakentua ennalta arvattavaksi ja kesiarvoistavaksi. Institutionaalinen tieto on lopulta vain kuvitteellista tietoa ja sidottu "roolipeleihin". Näissä "luotto" on pääsääntöisesti kriittinen deteminantti.

Klusteri on pääsääntöisesti kansallista tai kansainvälistä prosessointia, ei niinkään paikallista tai alueellista. Kyseessä on innovaatiotoiminnan harppaus ja sen on todettu olevan paljon tehokkampaa kuin perinteisten "polisten" (tiedepuistot) toiminta. Globaalissa toiminnassa yhden innovaation merkitys kyetään moninkeraistamaan. Klusteriin high-tech suhtautuu paljon myönteisemmin Harvard Business Schoolin tekemän tutkimuksen mukaan kuin perinteinen teollisuus ja maatalous (agribisness) (Christian Ketels 2006). Tämä on agropolis -strategian ehkä suurin yhteinen ongelma.

24.10.2006
Matti Luostarinen

ks myös Cluster 2006
9th Annual Global Conference of the Competitiveness Institute.
9th-13th October Lyon
www.clusters.2006

Vuotoskeskustelu on menneen talven lumia

Kemihaaran Vuotoksen allas on noussut esille yhdessä Kollajan Siuruan altaan kanssa vuosikymmenten takaa. Edellinen liittyy Kemijoen ja samalla lähinnä Kemijokiyhtiön ajamaan joen säännöstelytilavuuden lisäämisen ja jälkimmäinen Pohjolan Voiman vastaavaan puoli vuosisataa vanhaan Iijoen alajuoksun voimalaitosten tehostettuun käyttöön. Lapin suurten jokien rakentaminen käynnistyi sotien jälkeen Iijoen alajuoksulta ja Kemijoen Isohaaran rakennustöillä. Edellinen energiayhtiöistä edusti Pohjois-Suomen koskisodissa valtiojohtoista energiantuotantoa ja jälkimmäinen yksityistä, puutavarayhtiöiden omistamaa voimantuotantoa. Kyse oli siten myös vahvasti poliittisesta kädenväännöstä Lapin luonnonvaroihin. Kiihkeimmillään koskisodat näiden yhtiöiden välillä kävivät Kuusamon ja Koillismaan koskista ja jokiosuuksista taisteltaessa. Yhtiöt ja niiden edustajat kykenivät ridoillaan siirtämän korvauskysymyksiä hamaan tulevaisuuteen ja paikalliset poliitikot saivat näistä riidosita äänensä. Kärsivä osapuoli oli alueen kehittäminen muun kuin 1960-luvun aluepolitiikan hengessä. Suuret ikäluokat 1940-luvulla syntyneinä saivat siitä henkisen pääomansa ja sosiaalisen mustinsa Lapissa. Paluumuutto Lapiin tuo heidät matkailukeskuksiin, jotka ovat vieraita. Vieraita ovat myös luonto- ja ekologinen yrittäjyys sekä tähän käytetyt varat ja valtaisa työmäärä suojelulakien tultua hyväksytyksi.

Parhaimmillaan tai pahimmillaan Lapissa oli liki 30 allashanketta, joista edelleenkin esillä olevat Kollaja ja Vuotos ovat kaikuja menneestä Suomesta ja myös parhaiten tunnettuja. Joidenkin takaraivossa ne ovat ikään kuin aavekipuja poistetuista ja amputoiduista jäsenistä. Ne kuuluvat Lapin teollistamisen visioihin 1950-luvun alusta ja 1970-luvun aluepolitiikkaan. Lokka ja Porttipahta rakennettiin tavalla, jossa paikallinen väestö sai oman allasaluelakinsa vasta useita vuosia altaiden rakentamisen jälkeen. Teollistumista ihailtiin myös kansallisissa medioissa ihmisen kesyttäessä Lapin jylhää maisemaa ja koskia. Vastaavia kirjoituksia näkyi paljon Neuvostoliiton suunnitelmatalouden alussa sen viisivuotissuunnitelmissa. Lappi luonnonvaroineen oli osa suomalaista sodan jälkeistä suunnitelmataloutta. Sen aikana tehtiin paljon hyvää ja samalla suuria virheitä. Näiden virheiden korjaaminen on ollut voimahtiöille vaikeaa ja traumaattista aikaa. Koskaan voimayhtiöt eivät saavuttaneet enää lappilaisten luottamusta. Siihen tarvittiin yliopistotutkijoita ja karvalakkilähetystöjä sekä uudet visiot Lapin tulevaisuudelle. Sitä ennen vanhat oli haudattava ja joet suojeltava riidan kylväjiltä. Nyt osa riidan kylväjäpolvesta on muuttanut eläkepäivinään takaisin Lappiin huomaamatta kuinka siellä virtaavat jo kokonaan eri vedet. Sirkan allaskylä on siitä konkreettisin näyttö ja esimerkki suurena kansainvälisenä matkailukaupunkina. Vielä 1970-luvun puolivälissä siellä haatatellessani ihmisiä se mistutti Kemihaaran-Vuotoksen ja Siuruan-Kollajan rappeutuneita allaskyliä. Kukaan ei vielä tuolloin voinut uskoa että kaavoittamalla alue matkailukäyttöön tulos olisi nykyisenkaltainen Ounasjoen suojelulain jälkeen. Oli ajateltava globaalisti ja toimittava lokaalisti. Ei päinvastoin, kuten nyt taas menetellään.

Kemijoen korvaussodat päättyivät karvalakkilähetystöihin, Ounasjoen suojelulakiin ja Iijoen keski- ja yläjuoksun suojelulait koskiensuojelulakeihin. Näillä laeilla meille jäi muutama rakentamaton koski tuleville sukupolville. Tornionjokeen suomalaiset eivät rajajokena voineet koskea. Samoin Venäjälle virtaavia jokia ei voitu kääntää Kuusamossa Pohjanlahteen virtaaviksi. Näin varjeltui muutama koski Koillismaalla. Suomalaisten "paikallinen" (regionaalinen) tapa ajatella oli erityisen voimakasta 1970-luvun aluepolitiikassamme Itä- ja Pohjois-Suomessa. Siirtyminen globaaliin ja rajattomaan , spatiaaliseen ajatteluun on nytkin ongelmallista. Samoin käsitteet "politics" ja "policy" eivät vieläkää toimi kuten tulisi, kun kyse on luonnonvaroistamme ja areaalisista, maahan sidotuista ihmisistä ja heidän elinkeinoistaan. Lounais-Hämeessä se näkyy ja tuntuu etenkin MTT:n laboratorioiden (kansallinen ja kansainvälinen) ja paikallisen Agropoliksen (paikalliset kunnat) yhteensovittamisessa. Paikallinen ja regionaalinen ajattelu (Jokioisten kunnan tarpeet) ohittavat koko ajan globaalin klusterin ja tiedepuiston omistamisen sekä operatiivisen työn ohi regionaalisen "puuhastelun". Kun paikalliset kunnat ajautuvat kriisiin, Agropolis on syntipukki siinä missä koskisodat ja altaat Lapissa. Ajatellaan ja mitoitetaan paikallisesti ja kuvitellaan kuinka toiminta on globaalia kiitos MTT:n tieteen ja laboratorioiden. Sama harha vaivasi 1970-luvun Lappia. Ajatellaan paikallisesti, haetaan paikallisia riitoja ja olematonta pääomaa sekä osaamista ja pilataan alkuperäisen rakenteen klusteriluonne ja kansainvälinen toimintakulttuuri. Lapin matkailua vaivasivat 1970-luvulla samat taudit.

Tämän jälkeen on eletty voimakasta muutosta, jonka aikana mm. Sirkan rappiotuntunut allaskylä on elvytetty Levin juurella kukoistavaksi matkailualan kaupungiksi. Jokien ylälatvoja ja kutualueita on jo yli 20 vuoden ajan muutettu luonnontilaansa ja pääuomat ovat osa Lapin jatkuvasti kasvavaa luontomatkailua. Ekologinen klusteri ja sen kehitys on näillä alueilla laajaan ja jatkuvasti kasvavaan matkailuun perustuvaa liiketoimintaa ja kestävää yrittäjyyttä. Tässä prosessissa kalottialue on gobaalin kehityksen kärkialueita ja jatkuvan tutkimuksen sekä kehitystyön yhteinen kohde. Gobaali ajattelu ja sen tarpeet leviävät paikallisiin sovelluksiin. Matkailun arvot ekologisessa bisenksessä eivät ole yhtä kuin energiatalouden ja altaiden rakentajan. Näiden välillä on sovittamaton ristiriita (politics, policy).

Lapin matkailun kehitystyö ja "policy" on muuta kuin lyhytjänteinen vaalien alla herätettävä "politics", jolla pilataan tuhansien yrittäjien ja koko matkailuklusterin toimintaympäristö.

Kemi- ja Iijoella 1970- ja 1980-luvuilla alueen sosiaalisista ja taloudellisista jokitutkimuksista vastanneena ja niistä myös väitelleenä oletan viimeisen allaskeskustelun olevan lähinnä Lapin matkailua ja sen ympäristöarvoja vähän tuntevien tahojen käynnistämää. On mahdollista että mukana on myös kehityksen kulusta katkeroituneita innovaatioympäristön jälkiomaksujia (aavekivut), joille jo varhain 1980-luvulla Lapille rakennetut visiot kansainvälisenä ekologisen klusterin ja matkailun suuralueena on ollut vieras ja vaikeasti hyväksyttävä tavoite.

Lapin elinkeinoelämän kehittämisen perusteissa, saati Itämeren ja jokiemme tilassa, tuskin on tapahtunut mitään sellaista muutosta, joka olisi edellyttänyt allaskeskustelun jälkilöylyjä edes poliittisena ymmärtämättömyytenä. Lapin matkailu ja sen kansainvälinen menestystarina ei perustu vain erittäin herkkään ekologiseen ympäristöön ja sen tutkimukseen vaan myös alan kuluttajien valistuneimpaan joukkoon ja heidän herkkään reagointiin ympäristöarvoille.

Ekologinen klusteri ja luontomatkailu perustuu kaikkien alueen elinkeinojen yhteistyöhön. Se miksi tätä herkkää aluetta ja yrittäjyyttä nyt järkytetään koko Kemijoen ja Iijoen laajoilla vesistöalueilla, on erityisen vaikeasti ymmärrettävissä, kun mukaan on nostettu vielä tällä vuosituhannella aluetaloudesta vastaavia virkamiehiä. Näille EU:n keskisimmät käsiteet ja kehittämistehtävät tulisi olla jo tuttua myös kielen osalta. Olkoonkin että pääosa maallikoista ei niitä ymmärrä. Suomen kieli on tältä osin köyhä.

Lappiin on panostettu julkisia varoja uskomattomat määrät juuri matkailun ja luonnon ekologisen kestävyyden näkökulmasta enemmän kuin minnekään muualle Suomessa käsitteen "policy" alla. Tämän kansainvälisen matkailun ja alan tutkijoiden sekä kehittäjien hyvin tunteman prosessin järkyttäminen vuosikymmenien takaisilla allaspeikolla, on paitsi paikallisesta ja globaalista ympäristöstämme piittaamatonta, samalla alueen tärkeintä työllistäjää ja aluetaloutta kantavaa klusteria halveksivaa. Se on kaikuja 1940-luvulla syntyneiden ikäluokkien vaikeasta vanhenemisesta ("politics") jälkiomaksujina eikä Lappi ole siinä suinkaan ainut esimerkkimme. Regionaalinen ja lokaalinen menevät koko ajan päällekkäin ja paikallisesta pyritään siirtymään globaaliin aivan kuin pyrkien itään matkustamalla länteen.

23.10.2006

Matti Luostarinen

Regionalismin vaarat ja karttojen harhat

Kuntakeskustelumme yhteydessä kuntien koko ja rajat ovat ohittaneet kaiken muun järkevän pohdinnan. Sen taustalla on ikävä kahden alue -käsitteen (regionaalinen, spatiaalinen, mentaalinen) päällekkäisyys. Meillä kun kielessämme on vain yksi aluetta tarkottava käsite (regionalismi ja pragmaattisena karttana). Ilmiö on jakanut ikävällä tavalla kaksi eri tavalla aluen kokevaa kulttuuria eikä heillä ole edes mahdollisuutta ymmärtää ja puolustaa sitä, mistä ero syntyy. Kyse ei ole "tuntesta".

Puolueet käyttävät tätä lähinnä vaalivoimanaan jakaen kansan joko regionalisteihin (kepu) tai spatiaalisen yksikön sisästäneisiin (demarit ja kokoomus). Ilmiö on samankalatainen kuin kulttuurien yhteentörmäyksessä globaalina ilmiönä uskonnoista puhuttaessa ja pilkattaessa. Siinä loukataan toisen sisäistä ymmärrystä ja pyhiä arvoja pahanilkeästi ja tahallaan.

Julkisten palveluiden saatavuus ja tarjonta sekä kuntien rajat ovat olleet suomalainen ikuisuuskysymys. Kun suomalaiset puhuvat rajoista, tarkoitamme joko regionaalisia yksikköjä tai sitten enemmän tai vähemmän mentaalisia tai spatiaalisia mielikuva-alueita. Erityisesti kun kyse on maahan sidotuista elinkeinoista ja toiminnoista, luonnonvarojen käytöstä, regionalisimi rajoineen korostuu. Näin myös maankäytön suunnittelussa käytetään aina konkreettisia välineitä, karttoja. Vastaavasti kun kyse on lokaalisista elinkeinoista tai nykyisin verkostoista ja gobalismista, alueet alkavat rajoineen kadota.

Suomalainen keskustelu kunnista ja kuntien rajoista on ollut leimallisesti kahden koulukunnan välistä väittelyä. Edellinen on perinteisempää regionalismiin sidottua ja sen taustalla on maan omistus ja agraarinen ja historiallinen tapa kokea alue. Samalla tähän liittyy alueen sosiaalinen merkitys, paikkaleimautuminen tai -sidos. Arkikielessä käytämme käsitettä juuret, kotiseutu tai sitten puhumme sosiaalisesta pääomasta ja alueellisesta muistista. Kaikissa näissä mukana on regionaalinen aluekäsite ja sen käyttäminen keskustelun pohjana. Kyse ei ole suinkaan ”tunteista”, kuten usein väitetään. Kuntien ja maakuntien kohdalla regionalismia ja ”aluehenkeä” ovat tukeneet ja rakentaneet mm. maakunnallinen kirjallisuus ja media. Alueella on siis oma ”henki”, imago, mutta myös selvät kartalle piirrettävät rajat.

Jälkimmäinen näkökulma alueesta on lähempänä informaatioyhteiskunnan rajoja, jossa mukana ovat myös alueeseen sitoutumattomat ammatit. Niiden määrä on jatkuvasti kasvamassa ja fyysiset rajat ovat hämärtyneet. Palvelun tarjonta tai elinkeinon harjoittaminen, palkkatyö, ei ole sidottu regionaalisen yksikköön eikä sitä korosteta myöskään mentaalisena, sisäsyntyisenä ja juuret antavana alueellisena muistin tai sosiaalisena pääomana. Alueen yhteisöllistä olemusta nämä ihmiset eivät tunnista lainkaan. Heille spatiaalisia ja rajattomia metropolialueita tai maaseutualueita on rajattomasti eikä niihin liity alueellisia ”henkiä” tai imagoa. Näin myös palvelun tarjonta on tässä käsitteistössä regionalismista vapaata ja mistä tahansa hankittavissa.

Kaikilla toiminnoilla on kuitenkin myös globalisaatiossa ja informaatioyhteiskunnassa rajattomuudesta huolimatta aina dimensio alueeseen, jossa ilmiöt tapahtuvat tai rakenteet syntyvät. Se miten esim. Suomessa alueelliset rakenteet jatkossa muotoutuvat on siten pikemminkin evoluution mukanaan tuomaa kuin esim. juridista ohjailua. Ihmiset valitsevat vapaasti asuinpaikkansa ja hakevat palvelunsa, jossa toki alueet voivat kilpailla suosiostaan.

Regionalismi ja sen tapa kokea kunnat ja niiden rajat sekä ihmisten tapa hakea palvelunsa on siten kompromissi kahden ajattelutavan välillä. Tällöin oleellista ei ole niinkään rajat ja niiden sijainti tai kunnan koko kuin esim. ekologisesti järkevä tapa tuottaa tuotetta ja käyttää sitä kulutuksessa sen koko elinkaaren aikana. Tässä käsitejärjestelmässä kaupungin ja maaseudun välinen vuoropuhelu ja globalisaatio sekä informaatioteknologia ovat poistamassa vanhan regionaalisen maailmankuvamme, halusimme sitä tai emme. Sosiaalisesti ja kulttuurisesti kotiseutuunsa tai synnynalueeseensa sidotut ihmiset ja heidän juurensa säilyvät joka tapauksessa ja niiden taustalla ei ole kuvitteellisia regionaalisia rajoja vaan pelkästään ympäristöpsykologiset tai -sosiaaliset, alueeseen ja sen kulttuuriin sidotut prosessit, elämykset ja mieltymykset. Tässä ei ole juurikaan eroa oli kyseessä valtioiden tai kansakuntien rajat sekä nationalismin ”aluehenget” ja Euroopan Unioni kuin kotoiset kuntamme ja tapamme kertoa, mistä olemme syntyisin. Synnyinpaikka on aina muuta kuin kartalle piirretty regionaalinen kuva kartasta. Pääsääntöisesti se on lapsena hankittu arvokas ympäristöpsykologinen ja -sosiaalinen kokemus ja samalla syvintä itseämme.

6.9.2006

Matti Luostarinen