Kansallismaisema (Juice Leskisen tapaan ja häntä muistellen)
(Kuva no. 235, näppää numeroa saadaksesi esille kollaasin yksityiskohdat)

Lämmin kiitos saamastani palautteesta. Kultuurimaisemat kiinnostaa ja aiheesta oli muutama ammattivalokuvaajan käsitys viimeisessä Suomen Kuvalehdessä. Kuvissa oli ainakin hämärä kuva ladosta, kuva tyypillisestä suomalaisesta läpikulkuliikenteen ostoskeskuksesta, kuva rinteeseen revitystä paikoitusalueesta norjalaisille asuntovaunuille Sallatunturin kupeessa, talvinen metsämaisema hyvin hoidetusta talousmetsästä ja rypäs pientaloja toinen toisessaan kiinni etualalla peltoaukio, johon oli kaavoitettu lisää samanlaisia. Puuttui vain Juice Leskisen kuva. Ilman Leskistä nuo kuvat ehkä olisivat jääneet ottamatta, tulkitsematta.

Mielestäni ihan hyvä otos suomalaista kulttuurimaisemaa vuonna 2006. Ei enää nostalgisia järvenrantamaisemia, ei pittoreskeja kuvia tai yleviä kansallismaisemia Kolin rinteiltä tai Imatran kuivuineista koskista, Lapin romatiikkaa poroineen ja revontulineen. Ne olisi voinut nyt korvata lumitykeillä Levin rinteiltä. Ja Juice Leskisen kuvalla. SE jossa hän kertoo muistuttavansa tänään "itäsuomalaisen pienviljelijän emäntää". Yhtä hyvin hän olisi voinut kertoa muistuttavansa Eino Leinoa ennen tämän kuolemaa.

Miksi Juice Leskisen tarina muistutta Eino Leinon tarinaa tai aiemmin kuvamaani Vincen van Goghin tai Paul Gauguinin maisemaa? Miksi Juice Leskisen maisema on suomalainen kulttuurimaisema? Miksi Juice onnistuu siinä missä tuhannet muut epäonnistuvat. Miksi van Gogh tekee saman? Mikä yhdistää ajattelussamme luovuuden ja innovaation, nerouden ja tuskan toisiinsa? Miksi määrittelemme nerouden usein tuskan kautta ja liitämme sen kuluttavaan elämäntapaan ja boheemiin persoonallisuuteen? Teemmekö nerot itse eristämällä heidät yksinäisyyten vai onko nerouden ehtona sellainen luovuus, joka määritellään kehäpäätelmin, eikä siihen riitä esim. poikkevan korkea äylykkyys ja huikeat lahjat saati kaiken tasapäistävä sosiaalinen mentaaliäly ja sosiaalisen eläimen taipumus hakea residuaalien ja poikkeavuuksien sijasta suuria massoja ja näiden hyväksyntää.

Yksin kasvavat puut tahtovat kasvaa suuriksi jos nyt ylipäätään kasvavat lainkaan. Viisaan ihmisen kohtalo on lopulta yksinäisyys eikä hän sitä murehdi eikä siitä valita. Vai olisiko Juice Leskinen, Jean Sibelius voinut tehdä musiikkinsa tiimissä? Minulla on vahva epäily tiimityön mahdollisuuksista silloin kun kyseessä on nerous sellaisena kuin miten sen määrittelemme tai ymmärrämme sosiaalisena ilmiönä tai tuotteena.

Pyytäisin nyt pientä palvelusta. Se tulee tutkimukselliseen käyttöön.

Olisiko mahdollista että lukisit uudelleen edellisen viikon tekstin "kulttuurimaisemat" ja pyrkisit sen jälkeen hahmottamaan millainen "oikea" suomalainen kulttuurimaisema kuuluisi olla lukemasi pohjalta. Teksti on ikään kuin hyvin väljä käsikirjoitus. Sinun tehtävä on sitä hyödyntäen rakentaa oma näkemyksesi. Klusteritaiteen keinoin ja materiaalein, jotka itse katsot tuohon maisemaan kuuluvan. Toteutustapa on aivan vapaa. Luovuuttasi ei rajoiteta mitenkään. Kunhan et yritä olla van Gogh tai Juice. Ei se onnistu. Neroutta sellaisena ilmiönä kuin miten sen määrittelemme, ei voi jäljitellä onnistuneesti. Uuden tien avaajia on aina vain yksi. Mikään jengi ei siinä auta eikä pelasta, elämästä ei selviä hengissä. Syntyminen tänne ajalliseen on aina kuolemantuomio. Luokittelemme neromme tavalla, jossa taustalla on tapa suhtautua tähän kuolematuomioon ja hakea siitä ulos umpihangessa uutta jälkeä tuottaen. Uusi latu ei ole pelastus, mutta se voi meitä lohduttaa. Oli kyseessä sitten tieteen tai taiteen monet ilmenemismuodot ja kykymme ottaa ne vastaan tai hylätä ne. Juice tunsi hyvin kansallisen maisemamme ja osasi soittaa sen synkkiä säveliä rehellisesti kiertelemättä. Kuvataiteissa siinä ovat onnistuneet parhaiten symbolistit Hugo Simbergin johdolla. Hallan ja kuoleman kesyttäminen, haavoittunut enkeli ja kuoleman puutarha ovat suomalaista sielunmaisemaa. Tässä Juice oli vanhan tradition jatkaja.

Voin vakuuttaa ettei tehtävä ole helppo. Siirto verbaalista kohti visuaalista on vaikeampaa kuin päinvastoin. Elokuvat tehdään kuitenkin juuri niin. Siksi niin moni jo lukemamme romaani elokuvasovituksena vaikuttaa vähän tylsältä. Oma huikea mielikuvituksemme on aina vähän "parempi" kuin ohjaajan tarjoama. Elokuva on vähän liian"lyhyt" ja liian "pieni". Kuten elämä itse. Näin myös Juicen, van Goghin, meidän kaikkien. Meillä on pääsääntöisesti kahdenlaisia kansallismaisemamme tulkkeja. On kalle päätaloja ja markku pölösiä ja sitten zacharias topeliuksia sekä toivo särkkiä. On sibeliuksia ja runebergeja sekä monosia ja linnoja. Muutos ja vaihettuminen ei ole ollut koskaan kategorinen vaan asteittainen eikä koskaan vailla paradigmaista evoluutiota. Elitistinen ja kansakulttuuri ovat aina muodostaneet sellaisen vuoropuhelun, jossa tilaa on ollut luovalle prosessille. Juice oli loukkaantunut, kun hänet oli rinnastettu Sibeliukseen käyttäen hänen etunimeään. Juice oli kansallinen "brändi", mutta toisessa merkityksessä kuin Sibelius.

Itse olen työn jo tehnyt ja verbaalinen osa tuli sen jälkeen. Toimin aina tässä järjestyksessä. Annan piilotajunnan työskennellä ensin vapaasti ja kahlitsen sen loogiseen järjestykseen vasta sen jälkeen. Toinen tapa olisi mielestäni ihmisluonnolle ja siten luovuudelle, innovaation rakentelulle ja syntytavalle virheellinen ja väärässä järjestyksessä syntyvä. Kielen heuristinen rakenne ja tapa kahlita ei salli vapaata reflektiota. Se ei voi koskaan mennä yli tai ohi tulkitsijansa tavan ottaa käsite vastaan. Se on aina sidottu tulkitsijan viitekehikkoon, kieleen. Niinpä kerran sanottu on jo tehty. Valitettavasti. Toisin toimien syntyy vain alkoholisteja. Nerouden ja luovuuden sekä päihteiden välinen symbioosi syntyy usein tästä. Ei pelkästään ehdollistetuista reflekseistä ja narsistisesta persoonallisuudesta.

Yhteiskunta voi tuotaa uutta vain kultuurinsa, taiteen kautta. Tämän oivaltaminen veisi talouttamme huikeasti eteenpäin ja avaisi ovia parempaan tulevaisuuteen. Elämä sanojen vankina vie samalla kohti konvergoivaa ja pragmaattista maailmaa sekä käsitteenmuodostusta. Sen vankina elävät ovat aina "kiusattuja" ja ainut keino avata tämä solmu ovat päihteet. Tulisiko päihteet jopa näyttää suomalaisessa sielunmaisemassa? Onko suomalainen sittenkin niin heikoilla ja reppana?

Kuvan ja musiikin kanssa on toisin, samoin tanssin. Me teimme kuvia ja liikuimme rytmisesti, rakensimme musiikkia jo paljon ennen kuin kykyenimme puhumaan ja tuottamaan kieltä. Kielen tallentaminen on jo hyvin myöhäsyntyinen osa ihmisenä olemista, kultuurimaisemaamme. Tuossa vaiheessa aloimme erkaantua luonnosta, luonnonmaisemasta. Me toki ymmärrämme sen, mutta emme tajua sen merkitystä. Me emme ymmärrä mihin tarvitsemme päihteitä.

Tätä rajaa me emme voi ylittää. Varhain kielen ja lukemisen oppineen Juice Leskisen tuskainen maailma oli ponnistelua tämän tosiasian välimaastossa. Sen minkä musiikki vapautti, sen sanat jälleen kahlitsivat. Tuota gordionin solmua alkoholi ei avannut. Monella tavalla lahjakas jää lopulta kielensä vangiksi. Se on ihmisenä syntymisen kirous tai siunaus. Kuinka vaan. Fyysikko joka menettää sairautensa seurauksena kyvyn puhua edistyy moniulotteisessa maailmassa nopeammin kuin kielellisesti lahjakkaat kollegansa. Hinta vaan on inhimillisiä kärsimyksiä ja menetyksiä tulkiten kohtuuton. Globaalille maailmalle se taas voi olla suuri siunaus.

Me voimme vain kiittää nerojamme siitä että nämä kykenivät sietämään niin paljon tuskaa.

On valtava ero ymmärtää ja rakentaa siitä sepitteellinen tarina tai teoria ja elää se ja olla osa sisäsyntyistä, luontoa ja sen sisintä. Ei vain osa kulisseja tai katsomossa, elokuvaa ohjaten. Oli se vaikka kuinka tosi-TV. Tässä tarkoituksessa blogi eroaa päivälehdestä. Tosielämän reaalimaailma on eri asia kuin sen myöhempi kirjaaminen tarinaksi tehden siitä uutinen.

Odotan vastauksia. Onnea matkalle.

Matti Luostarinen
29.11.2006

Kansallismaisemat 1 - tekstitulkinta uudiskuvien maalauksille ja veistoksille (numero 235/näppää numeroa avataksesi kollaasin yksityiskohdat)

Kirjoittaessani tekstiä Anja Yli-Viikarin kanssa toimittamaani ”Suomen Maaseutumaisemat” kirjaan (Luostarinen & Yliviikari 1997) ja tehdessäni ensimmäistä väitöskirjaani suomalaisesta paikkaleimautumisesta ja ”juurista” (Luostarinen 1982) Lapin allasevakkoja ja jokivarsien ihmisiä haastatellen, jouduin käymään läpi aineistoa kansallismaisemistamme. Yritys tehdä maalaus tai veistos tästä aiheesta on paljon ongelmallisempi kuin jos aiheena on vakkapa aiemmin kuvaamani Paul Gauguin maisema tai Vincen van Goghin maisema. Yhden ihmisen kohdalla on varottava vain hänen sisästä narsismiaan tai persoonallisuuden häiriöitä kun kansakunnan kohdalla ongelmana on tuhannet sepitteelliset stereotypiat.

Klusteritaiteessa elementtejä yhdistäen kansallismaiseman voi jo jotenkin pyrkiä hahmottamaan sekä poikkitieteisenä että -taiteisena prosessina. Klusteritaiteen etuna on sen poikkitieteisyydestä syntyvä mahdollisuus hakea uusi näkökulma tieteen rajapinnoilta. Näillä rajapinnoilla syyn ja seurauksen kausaliteetit alkavat kadota ja järjestys alkaa muuttua kaaokseksi. Uskon niitä fyysikkoja, jotka tulkitsevat universumia ja sen valoja, pimeitä mustia aukkoja, kuvaten ne kaoottisella tavalla ja ilman loogista kausaliteettia. Mielestäni se on ainut oikea tapa ymmärtää maailmankaikkeutta. Meillä on taipumusta ajatella globaalisti ja toimia paikallisesti. Joskus voisi kokeilla myös päinvastaista. Minulla itselläni on taipumusta eksyä vieraassa ympäristössä ja lähteä länteen päästäkseni itään. Kolumbus teki myös samoja virheitä. Löydökset olivat kiintoisia. Tiede ja taide ovat kiintoisia löytöretkiä, jossa karttoja ja kompasseja on joskus liikaa tarjolla.

Maantieteilijälle kansallismaiseman ytimessä olisi ehkä idän ja lännen välinen kulttuuri, ”gateway” -tyyppinen rakenne Eero Saarisen kuvaamana Yhdysvaltain syvän lännen porteilla St Louisin kaupungissa (Gateway Arch). Museon rakentaminen monumentin kaaren alle on maantieteen tapa lähestyä ongelmaa historian näkökulmasta yhdistämällä aluetieteen horisontaalit ilmiöt korologisina historiatieteiden kronoloiseen ja vertikaaliin kulkuun. Tällöin varhaisin ja ensimmäinen Suomeen liitettävä olisi maailman vanhin kallioperä ja sen geosfäärinen perusta, kiven kierto ennen hydrologista kiertoa. Kaiken taustalla olisi pyrkimys kuluttaa ja kasata pyrkien minimoimaan energian kulutusta, painovoimaa. Mitä vanhempi ja kypsempi rakenne, sitä vähemmän se tuhlaa energiaa. Näinhän tekevät lopulta kasvitkin pyrkiessään lopulliseen säästävimpään muotoonsa suksessiolinjoillaan. Pelto on tapa tuhlata ja sitoa mahdollisimman paljon auringon energiaa omaan käyttömme. Se meidän on opittava yhä paremmin, jotta säästymme perikadolta emmekä tuhlaa fossiilisia pääomia.

Toki maantieteilijän kulttuurimaisemassa vesistötkin tulisivat mukaan ja tätä kautta maailman rikkain saaristo ja sisäjärvet, jääkauden merkit ja toistuvat kierrot arpisessa ja humuskerrokseltaan niukassa moreenissa maaperässä. Ikivanhan päällä on nuorta kerrostumaa. Ihminen muutamassa sitä reitteineen minimoi liikkumistaan.

Biologi ei menisi ehkä näin kauas vaan tyytyisi biologiseen kiertoon ja sen kuvaamiseen. Suomen historia ja kansallismaisemamme kuvaus alkaisi siten kohtuullisen myöhään jääkauden jälkeen ja kansallismaisemia kuvaisivat von Wrightin veljesten tapaan ehkä perinteiset näkyvimmät nisäkäslajimme sekä linnut, kansallislintuna joutsen tai taistelevat metsot. Biodiversiteettiä ja ekologista jalanjälkeä mittaavat toisivat esille ilmiöitä, jotka ovat kansakunnan selviytymisessä ja rikastumisessa elinehto, mutta sosiaalisessa muistissa vähemmän tunnettuja. Kansallismaisemat alkaisivat muistuttaa tutkimuslaitosten vuosijulkaisuja. Niissä härillä kyntävä puhuu häristä eikä taatusti lukijaansa yllätä. Näin kasallismaisema olisi odotettu ja tuttu mutta ei välttämättä luova tai innovatiivinen.

Geo- ja biosfääristä vähemmän piittaava kulttuuritutkija ja ekonomi toisi ehkä esille luonnonvarojen ohella kauppapaikkamme ja sellaiset käsitteet, joilla on ollut merkitystä asutuksen synnylle. Siirtyminen keräilytaloudesta kohti agraaria Suomea ja teollistuvaa metsätaloutta näkyy monen pitäjän vaakunassa. Talous on ollut monen taiteilija ja tieteilijän mesenaatti ja se näkyy tuon ajan symboliikassa. Kun itsenäistä maata ja kansaa rakennettiin, syntyi myös tarve omilla kansallisille symboleille. Pääosa niistä on mystisiä eikä sellaisenaan kelpaa kansakunnan sielun maisemaksi. Sepitteellinen ja kaikkien tuntema ei ole piilotettu tai salattu vaan näkyväksi haluttu brändi. Parhaiten siinä ovat onnistuneet vanhat elintarvikeketjun markkinoijat, pankit ja vakuutuslaitokset, kahvin ja oluen myyjät. Kansallismaisemaan ne sopivat vai pintakiiltona muutaman vuosikymmen takaa. Elitistinen kulttuuri ja kansankulttuuri ovat nekin kaksi harhapolkua kumpikin.

Sosiaalitieteilijät ja ihmisen käyttäytymistä tutkivat menisivät edellistä syvemmälle. Suomalainen kulttuurimaisema olisi kätketty, piilotajuntainen siinä missä yksilön omat varhaiset elämänkokemukset ja traumat. Sen löytäminen on innovatiivinen ja luova prosessi; ei sepitteellinen ja tietoisesti tehty. Luonnon tutkijalle, fyysikolle tai biologille, tällaisen asian kertominen on ajan haaskausta. Sama koskee ekonometriaan vihkiytynyttä ja matemaatikkoa, ellei kyseessä ole samalla taiteilija. Sellaisia nykytiede tuntee muutamia, mutta varhaisempi filosofia piti miltei sääntönä tieteen ja visuaalisen lahjakkuuden liittoa, käden taitoja osana loogista älyä.

Tieteen etenemiseen tarvitaan poikkeavia ihmisiä ja poikkeuksellisia oloja.

Kun Suomea luonnehtii tieteen ja taiteen klusterina, ensimmäinen lähtökohta on poikkeukselliset olot. Vain prosentin murto-osa ihmiskunnasta ymmärtää mitä tarkoitetaan 40 asteen pakkasella, lumella ja jäällä sekä samaan aikaan, vuoden kierron sisällä, liki yhtä helteisillä oloilla kuin tropiikissa, lumen ja jää sulamisella ja tulvilla. Kun lämpötila vaihtelee 80 astetta yhden vuoden aikana, olot ovat äärimmäiset ja muistuttavat välimereiselle ihmiselle, lauhkeilla vyöhykkeillä asuvalle, lähinnä Mars -planeetan elämää. Sellaiset olot Suomessa tavataan oli kyseessä ihminen tai luontoon sidotut fyysiset, biologiset kierrot.

Jääkausien aikana tämä elämä pysähtyi miltei tyystin, mutta palasi myöhemmin ja sai rikkaita muotoja kaikilta ilmansuunnilta. Toki se on rikastunut myös vetäytyessään jään reunan pakottamana jälleen kaikille ilmansuunnille. Elämä Suomessa on vaihdellut maapallo vaihtaessa napojaan ja vanhojen hiiliesiintymien kimberliitit, timantit, kuvaavat kovin erilaisista ajoista näillä kalliolla. Kivihiilikauden metsiä ei kasva tundralla eikä tulivuorien piippuja esiinny ilman vulkaanista toimintaa, kilometrien korkuisia vuorijonoja. Kiven kierto on ehtinyt meillä pitkälle.

Se mitä Suomesta löytyy ja on merkittävää on jään alle kätkettyä. Se mitä me siellä kuvaamme on joltisenkin yhdentekevää ja illuusiota. Mahdollisuus osua oikeaan on yhtä todennäköistä kuin maailmankaikkeudessa yleensäkin. Yhden suhde äärettömyyteen. Lotossa suhde on sentään paljon lohdullisempi. Kaoottisessa maailmassa tulos on aina ulkopuolella loogisen ja johdonmukaisen, jossa ilmiö seuraa mukamas toista newtonilaiseen tapaan pohtien. Näin ei tapahdu. Näin tapahtuu vain äärimmäisen naiivin ihmisen narsistisessa mielessä, jossa ihminen on luomakunnan herra ja samalla sovinistinen jumala muita lajeja alistaen. Tämän suomalainen pystyy oivaltamaan muita kansoja paremmin vaikka ekologinen jalanjälki onkin turhan mittava. Me tuhlaamme enemmän kuin mihin varhaiset oppimme antaisivat luvan ja kannamme sitä syyllisyyttä.

Ankaran kalottialueen relikti taistelija on Saimaan norppa. Omassa klusteritaiteessani valitsen sen tärkeimmäksi tämän koillisen Euroopan kolkan luonnehtijaksi ja ääriolojen sankariksi. Kaikki muut katosivat jääkauden kestäessä lukuun ottamatta toki joitakin vaatimattomia kasveja ja mikroskooppisen pieniä eliöitä. On lajeja, jotka ovat jopa meitä sopeutuneempia pohjoisiin äärioloihin.

Surullisin ja sadistisin näky, jonka olen tavannut, eivät ole keskitysleirin luunlaihat lapset vaan lihavat hyväkuntoiset ihmiset hakkaamassa hengiltä kuutinpoikasia veren tahriessa puhtaan valkoisen lumen. Itkevä kuutti on kuva, jonka säilytän pohjolasta jään alle tallennettuna. Se on kansallismaisemamme tärkein kuva. Aina on joku joka on meitäkin parempi, sopeutuvampi, viisaampi.

Toisen jääpaaden alle kätkisin suomalaisen pelon, joka tulee vuoroin idästä ja vuoroin lännestä, harvoin pohjoisesta muuten kun hallana. Se pelko teki meistä deterministejä ja luonnonkansan, pragmaattisen ja vain tietoon uskovan. Mystiikka ei sovi meille muuten kuin Joulusatuna tai juopon aivoituksina. Me juomme vain humaltuaksemme, emme sellaisia myrkkyjä, jotka syntyvät marjojen ja rypäleiden käydessä auringon niin vaatiessa ja elimistön tottuessa kuin tilhen maksa vuosituhanten saatossa. Meillä ei ole geenejä, jotka olisivat tottuneet alkoholiin, etanoliin myrkkynä. Me emme siedä muuta kuin totuutta ja otamme sen vastaan saappaat jalassa tai hirressä. Kansallismaisemassa kuvasin sen veistoksena, jossa lapsi on äitinsä käsivarsilla ja rinnat ovat aatteista täynnä olevan miehen päät. Turhuudesta kertovat kipsikuvat, sanat vallan välineinä, puhumisesta humaltuneet silmät.

Ne voivat olla miltei kenen tahansa kipsipään, mutta esteettisesti sopivimmat naisen rinnoiksi löytyvät Leniniltä. Leninin merkitys Suomelle on suurempi kuin kenenkään toisen tuntemamme poliitikon. Olen ristinyt patsaan Pumpulienkeliksi, kuvaten Suomen teollistumista naisvalta-aloilta Tampereelta, Porista, Forssasta jopa Turusta ja Helsingistä. Se liittyy läheisesti Raskasta alkaneisiin vallankumousten aaltoon ja Venäjään, Forssan kokoukseen Suomessa. Leninin pää on slaavilaisen miehen pää, Kekkosen pää tai Putinin pää, savolaisen Pertti Pasasen pää.

Tärkein veistos Suomesta liittyy miehen ja naisen väliseen suhteeseen. Tällä poikkeavalla suhteella on yhteys norpan kuvaan ja ankaraan luontoon, pumpulienkeliin ja sen syntyyn. Sen tarinan kertoi Freud liittämällä naisen unet hysteriaan ja käyttäen apunaan kreikkalaista mytologiaa. Siinä sen ajan sosiaalista muistia autettiin Freudin mielikuvilla ja upealla kerronnalla. Oidipaalinen nainen riippuu ristillä, jonka rakkaus liittää mieheen. Jumala on siinä lopulta vain ankara isä. Ja nainen roikkuu patriarkaalisessa, messiaanisessa maailmassaan. Tiede on täynnä tarinoita, joista osa on totta ja pääosa vain liitteeksi tarkoitettua mystistä kertojan lahjaa. Kansakunnan kuva on usein sama kuin sen traumojen välttely ja piilottelu tai niiden kätketty näyttely verhoten ne oikealla tavalla jättäen tulkinta lukijalle tai katsojalle, musiikin kuulijalle. Nerous on kyky lähestyä totuutta paljastamatta sitä.

Suomeen tämä kaikki tuli idästä ja lännestä toki viimekädessä etelästä, mutta etenkin kreikkalaisen taruston kautta ja jo hyvin varhain yhdistyen omiin jumaliimme jo 5000 ennen Kristusta. Kreikkalainen jumaltarusto ja vastaava suomalainen olivat lähellä toisiaan. Meillä oli jään alla valmiina tarusto, joka otti vastaan uuden opin, mutta liitti sen vanhaan sosiaaliseen ja kulttuuriseen pääomaan. Jopa myöhempi uskonpuhdistus oli meillä turha ja tarpeeton. Syntyi vain ”pietistisiä”, suomalaiskansallisia omalaatuisia herätysliikkeitä, jotka olivat jo muutenkin valmiita eikä maassa ollut sellaista katolista ”hapatusta” kuin mihin Luther teeseissään viittasi. Uskonpuhdistus oli siten vanhan ”pakanallisuuden” kitkemistä ja uskonnollisuuden syvenemistä herätysliikkeiden avulla. Tuota pakanallisuutta Suomesta löytyi toki vielä 1960-luvun Lapissa ja maan reuna-alueilla vieläkin. Osin se on vaihtumassa monikansallisiin ”uuspakanallisiin” liikkeisiin tai ”hengellisyyteen” ja usein sen ydinalueet ovat nyt kaupungeissamme. Kutsumme uuden vastaanottamista diffuusioksi. Äärimmäisin oloihin mikä tahansa ei voi juurtua. Me arvostamme taidetta joka on kuin kirveellä veistettyä tai räjäytettyä. Kun vanha graniitti tai marmori korvataan muovilla, se on köyhyyden harkittua ylistystä ja sitä me emme voi sietää edes Euroopan ytimessä. Me suomalaiset näemme myös yksityiskohdat, mutta erotamme metsän puilta. Ihmisessä ei näy niinkään pedon ja saalistajan kuin kömpelön ja hitaan saaliseläimen merkit, pelot ja hajut. Joskus me pelkäämme toista ihmistä kuollaksemme.

Kolmas tärkeä elementti kansallismaisemassamme liittyy väreihin. Kun suomalaiset katsoivat television ääressä Apollo -lentoja ja ensimmäisiä kuvia maapallosta liki kuusta kuvattuna, olimme toisenlaisessa asemassa kuin monet muut kansakunnat ja tuhannet miljoonat kanssamatkustajat maapallolla, itseämme tarkkaillen suorassa lähetyksessä tosi TV:ssä.

Maapallo näytti uskomattoman tutun väriseltä ja sen saattoi hyväksyä hyvillä mielin omaksi kotipaikakseen. Sinivalkoisessa pallossa oli omat kansalliset tunnuksemme; puhtaan valkoiset pilvet ja siniset meret. Nämä samat värit toistuvat luonnossamme talvella. Puoli vuotta katselemme puhdasta valkoista hankea sinistä taivasta vasten. Useimmat suomalaiset tunnistavat näistä kotimaansa koko kuvan. Muuta ei tarvita.

Suomalaisten kyky liittää itsensä luontoon ja sen väreihin on kuin riekon tapa piiloutua kieppiin kohvahangella. Luonnon värit ovat omat värimme. Sen ohella me rakastamme spektrin näkyvimpiä värejä, etenkin punaista ja keltaista. Toinen väreistä tulee lännestä ja toinen idästä. Vielä joku vuosi sitten liki joka toinen automme oli punainen väriltään. Keltainen varoitta muustakin kuin ruotsalaisista. Punainen kertoo idästä, verestä ja lepästä. Värien symboliikka on meillä kuitenkin paljon vaatimattomampi kuin siellä missä värejä viljellään ja jokaiselle kukallakin on oma symbolinsa. Puutarha ei ole meille jumalten taidetta, tapa kritisoida jumalia ja pyrkiä parempaan, viedä tiedettä eteenpäin sen omilla välineillä.

Kylmä talvi ja värien köyhyys vaatii vaihtelua muuhun paitsi kansalliseen ja

pelkistettyyn arkeemme. Konvergoivan tylsä kansa pelkistää muun paitsi kalliin autonsa, josta jo varhain tuli status ja kilpaa ajamisesta korvike juoksemiselle. Konvergoiva ihminen kykenee keskittymän ”kirraa” huutoihin kartanlukijaltaan ja keskittyy oleelliseen. Kimi Räikkönen ajamassa voittoa autojen kuninkuusluokassa on jo nyt sopivaa jopa ferrarinpunaisella autolla. Nyt kun kymmenet voitot rallissa ovat arkipäiväisen tylsiä ja Lordi käännetään kotoisesti tarkoittavan ”Land of research, development and innovations”.

Reteesti ja ”elvistellen” meiltä alkavat kadota viimeisetkin traumat ja talvisodan kuvat uskalletaan katsoa kauhistelematta Putinin reaktiota. Jatkosodan haudat avataan vaikkei sieltä mitään löydykään. Natsiseikkailu nyt oli pakon sanelema sanomme ja Kekkosen ajasta ei kansallismaisemaan jää muuta selitettävää kuin Paasikiven reaalipolitiikan suomalaisille tutut pelon kasvot. Tieteen tekeminen lähihistoriasta on aina petollista. Kansallismaisemaksi se ei kelpaa alkuunkaan.

Suomalaiseen kansallismaisemaan kuuluu aina matka. Yleensä tämä matka tehdään presidentti Mauno Koiviston kuvaamalla tavalla, jossa liike on kaikki kaikessa. Bernsteinilainen päämäärän puuttuminen on osin myös Hegeliltä opittua ja muistuttaa spiraalia. Siinä ratkaisevaa on saavuttamasi taso ja sen korkeus, ei se kummalla puolella spiraalia satut kapuamaan. Kansallismaisemaamme kuuluu itsensä ja ympäristönsä muuttaminen ja kehittämisen filosofia jo hyvin varhain. Pariisin ja Sorbonnen yliopisto sai meiltä kaksikin rehtoria jo 1400- ja 1500-luvuilla. Me suosimme jo hyvin varhain laajojen kansankerrosten matkustamista ja löysimme uudet innovaatiot toisin kuin monet elitistiseen tapaan kansakuntaansa hallinneet. Demokratiat oli jo varhain suomalaisten hyväksymä ja ainut mahdollinen tapa toimia myös miehen ja naisen keskinäisessä vallankäytössä. Meillä prostituutiota ei edes oikein voitu ymmärtää.

Suomalainen matka tehdään kuitenkin veneellä ja usein siihen liitetään joen ylitys. Lapsuuden maisemassa enkeli kulkee kiiltokuvamaisen matkan suojelijana. Elämänkaaren mittainen tuonelan virta ja sen ylitys on toinen suomalaisen taruston pelottavia retkiä. Suomalaiselle matka on pelottava tapahtuma, joka johtaa kuolemaan ja vaatii suojelua. Lapsen mielessä mikä tahansa matka oli pelottava. Matka jäälle saattoi päättyä hukkumiseen, metsä vilisi petoja, maahisia ja menninkäisiä, liikenteessä oli monta vaaraa eessä.

Suomalaista on kasvatettu kertoen vaaroista, esteistä, metsän ja järven, joen ja suon kavaluudesta. Vaarallisia olivat myös monet vieraat ihmiset, vieraat heimot ja etniset ryhmät, tänään netin kauhukuvat. Vaarallista oli rakkaus ja sukupuolisuus, taudit, ruuan rasvat ja kalorit, viinan kauhistus. On helpompi kasvattaa lasta kaiken varalta pelotellen kaikesta. Näin oma moraalinen velvoite tulee hoidetuksi. Olisi työläämpää elää lapsen mukana uiden, kalastaen jäällä, kulkien metsässä ja liikenteessä mukana eläen. Me olemme patalaiska kansa toisin kuin väitämme. Sitkeys ja pitkäjänteisyys tahtoo loppua ja innostus vaihtua kesken matkan tai kapuamisen. Päämäärä puuttuu tai se hämärtyy, sitä ei tahdota edes nähdä. Päämärättömästä elämästä syntyy enemmän paineita kuin selvästi päämäärähakuisesta. Liike kaikki kaikessa ei ole ollut alun perin suomalainen filosofia. Se ei sovi maahan, jossa päämäärätön taivaltaminen vie 40 asteen pakkasella hengen. On tiedettävä mihin mennä ja millaisin eväin matkaan lähdetään.

Toisin kuin väitetään, me suomalaiset olemme todellakin taipuvaisia veltostumaan. Meillä on ehkä korkea moraali jossakin suhteessa, mutta lasten hoitoon ja kasvatukseen se ei tahdo riittää. Kuvaan kansallismaisemassa suomalaisen matkaa veneessä rennon rempseänä menona, jossa pelot ovat sittenkin ulkopuolisia, muualta meille jo lapsena annettuja, mutta jossa sisäiset pelot ovat lopulta vaatimattomia. Ne me torjumme.

Matkan päämäärä, jälleen jäisen paaden alle kätketty, on sekin epämääräinen. Suomalaisesta tulee ajopuu hyvin nopeasti, ellei hänellä ole selvää visioivaa ympäristöä ja organisaatiota tukenaan. Ulkoinen pelottelu ja kuri, kielloilla ohjaaminen, on tehnyt sisäisestä johtajuudesta ja sankaruudesta tavattoman pienen ja itsetunnosta heikon. ”Miltä minä mahdan näyttää”, ”Miltä kansakuntani mahtaa näyttää vieraasta” ovat suomalaisia kysymyksiä. Muut kansat eivät ole tuollaisista kysymyksistä niin kiinnostuneita eivätkä seuraa tilastoja kuinka sijoittuvat maailma luotonannossa, korruptiossa tai lasten kyvyssä oppia lukemaan ja laskemaan. Luettelemme töitämme kuten laiska luettelee.

Keskeinen elementti suomalaista kansallismaisemaa on luonnollisesti perhe. Väite jonka mukaan familismi olisi Suomessa vähenemässä ja perheen merkitys jotenkin katoamassa on absurdi. Meillä perheeseen ja sukuun liittyvä yhteisöllisyys on niin selvä, ettei sitä tarvitse edes puolustaa siinä määrin kuin siellä, missä väestön valtaisa tiheys vaatii sille sosiaalisia suojia ja siteitä muilta instituutiolta, ei vähiten valtiolta ja kirkolta. Vanhempien ja lasten välinen vuoropuhelu, geneettinen sukulaisuus, on meillä jopa häiritsevän läheinen maan sulkeutuneisuuden seurauksena. Missään ei löydy niin paljon läheisen sukulaisuuden aiheuttamia geneettisiä sairauksia kuin meillä. Pois lukien siniveriset suvut.

Suomalaiset ovat kiinnostuneita itsestään ja juuristaan aivan eri tasolla kuin muut kansakunnat. Matka sille lähteelle, jossa suomalainen löytää omat juurensa on kuin ranskalaisen filosofin ja kirjailijan, lyonilaisen lentäjän St Equperryn hellyttävä satu aikuisille ”Pikku prinssistä” ja muistuttaa Matteuksen evankeliumia. On luovuttava jotta lopulta saavuttaa hakemansa ja kolkuttavalle lopulta avataan. Avain on yksi suomalaisuuden teema siinä missä salainen Sampo. Kansallismaisemaamme kuuluu lukko ja avain. Mutta ei vastausta siihen mihin se on tarkoitettu. Divergoiva savolainen jättää tulkinnan aina kuulijalle. Hämäläinen pyörittää kiveään, savolainen sanoja, kertoo Topelius ja luo yhden uuden suomalaisuuden myytin.

Suomalainen tietää saavansa sen mitä pakenee ja usein juuri lastensa kautta. Suomalaiset ymmärtävät freudilaisella tarinalla aivan muuta kuin mihin Freud alkujaan viittasi. Meillä on tapana kulkea länteen päästäksemme itään ja me tiedämme kuinka onnen saavuttaminen edellyttää sen kätkemistä. Viimeistään marraskuussa me kätkeydymme toisiltamme ja meidät tapaa seuraavan kerran omakotitalomme pihalla vasta toukokuun alkupäivinä. Karhut voivat vapaasti kuljeskella öiseen aikaan ja joskus jopa keskellä päivää pienten kaupunkiemme kaduilla ja toreilla. Uusi tietotekniikka on antanut meille mahdollisuuden hautautua talveksi jopa toimistoissamme omaan sisäiseen virtuaaliverkostoomme, johon kosketuksen saavat vain ani harvat ja valitut huomaamattamme ja perheemme sisällä. Se on suomalaisen ”sisäinen perhe” ja sen vuosituhantinen geneettinen silta ohi kaikkien muiden siltojen. Se on tärkein jään alle piilotettu suomalaisuuden ydin ja kätketty salaisuus. Suomalainen ei koskaan paljasta ”sisäistä perhettään”.

Viides suuri salaisuutemme kumpuaa kalliosta, joka on ikivanha kuin universumin vanhimmat tähdet, mutta kulunut pohjiaan myöten näkyville. Siinä missä oma sielumme on kätketty miljoonien vuosien syvyyteen ulos kaikkien psykiatrien saavuttamattomiin, mahdottomiin ulottuvuuksiin, siinä jääkauden jälkeinen maaperämme on ohut kuin munan kuori ja sen alla on maailman alkuhetkien räjähdys heti jalkojemme alla. Meitä ympäröivät miljoonat ikivanhojen tulivuorien piiput, kimberliitin ja tuhkaksi muuttunen hiilen ja fossiilien jäännökset, timanttien välke. Me emme näe niitä, mutta kaikkialla ne ovat läsnä kuin sielumme voiman imevät mustat aukot. Ne ovat kuin revontulien loimut kettujen häntien huiskiessa tunturien kuvetta.

Yhdeltä suunnalta ne näyttävät kätkevän horisontin ja muuttavan meidät osaksi universumin tuhkaa ja tulikiveä ja toisesta suunnasta me näytämme syntyvän koko ajan uudelleen ja uudelleen. Maapallomme magneettinen keskusta ja napa on aivan kohdallamme ja olemme siitä joko toistaitoisia tai sitten yllätämme itsemme maaniselle agressiolla tai synkkyyden syövereissä itkien itsemme kuiviin.

Suomalaisten laulut eivät ole iloisia Välimeren sonaatteja. Itkuvirsien massa "Lumi tekee enkelin eteiseen" tai "Peltoniemen Hintriikka surumarssii Maria Magdaleenaa". Synkkien ja murheellisten laulujen maassa "Pimeä tie" tarkoittaa mukavaa matkaa. "Täällä Pohjan tähden alla" elämä on yksinäistä ja kukkaset eivät naura, elämän valttikortit on pelattu. "Kun suomalainen kotoansa läksi", jäädä sai julma maa, ja rahakin tulee liian myöhään, kolmannelle linjalle eikä se tee onnelliseksi. Köyhyys on siinä siunaus. Herraviha elää vieläkin ja herrojen kotkotukset on syytä tehdä naurun alaiseksi. "Hopeinen kuu luo meille siltaa", jonka sisältö on mustankipeän ihmisen tuska. Me saunomme itsemme hengiltä ja nautimme jäisestä vedestä kuten masokistinen nauttii. Oma hulluutemme on meistä hilpeän hauskaa ja luova hullus on kylähulluuden innovatiivinen jatke ja osa poikkevuuttamme. Hullus ja nerous ovat meistä sama asia, kunhan ne tuottavat tuskan lisäksi luovan elementin ympäristöömme. Sadomasokisteina olemme arvaamattomia, mutta masokisteina helposti luettavia ja tylsiä. Me hankimme lähestymiskieltoja vaikka odotamme päinvastaista ja jonkun pitäisi uskaltaa meitä lähestyä.

Joidenkin tangojemme synkkä ilottomuus ja niiden hurjuus on yli pahimman ironian ja siitä huolimatta otamme ne tosissamme ja laulamme niitä haudoilla, jotka olemme itse aiheuttaneet, vilpittömästi itkien. Iloonsa juova suomalainen on surkea teeskentelijä. Totuus kääntyy päälaelleen mutta näyttää silti hyvältä. Suomalainen on huono pelaaja ja huono häviäjä. Tuo yhdistelmä on tuhoisa.

Kuudes jäihin piilotettu tarinamme on mystinen satu suomalaisten omasta identiteetistä, joka syntyi 1800-luvun lopulla. Sen tekivät ruotsalaiset suomalaisuusmiehet. Sen imelä kuorrutus kansallisromantiikkaa, jonka tunnemme liiankin hyvin, elää sepitteellisenä jäänä suomalaisuuden virrassa, joka on kuin yhden yön ikäinen hallainen riite eikä kestänyt kansalaissodan pyörteitä. Se oli pakko hyväksyä kun toisen maailmansodan palo iski kasvoillemme ja jouduimme mukaan sellaiseen peliin, joka ei ollut meidän sääntöjämme kunnioittava. Hävisimme sodan mutta voitimme rauhan. Ruotsalaiset suomalaisuusmiehet saivat haluamansa puskurin kohti itää ja Venäjää. Nyt ne tätä maata kadehtivat siinä missä norjalaiset salaa ihailevat. Norjalaiset ymmärtävät ruotsalaisia paremmin suomalaisen kansallismaiseman sisintä. Pääosa Ruotsista on Helsingin eteläpuolelle ja Ruotsin Lappi alkaa Vaasan korkeudelta. Ruotsi on lähempänä Keski-Eurooppaa kuin Norja.

Se ei ollut meille ensimmäinen hävitty sota ja aina me toivomme sen jäävän kohdallamme viimeiseksi. Sen eteen me ponnistelemme ja hyväksymme minkä tahansa tarinan, kertomuksen ja sadun. Kunhan lopputuloksena on rauha ja meidät jätetään sille paikalle koillista Eurooppaa, joka on kotimme. Meitä ei kiinnosta maalasiko Albert Edefelt jään alle kätketyn maisemansa Aleksis Kiven Jukolan portailta tai Harjulan seljänteeltä tai ehkä hieman syrjässä, Pariisin tai Rooman suunnalla, Turkkikin kelpaa ja islam. Taiteilijamme matkasivat mieluummin Italiaan kuin Ranskaan. Jokainen joka on asunut näissä maissa lyhyenkin aikaa, ymmärtää kyllä miksi.

Me kyllä hyväksymme tarinan, kunhan se on riittävän uskottava takamaan meille sellaisen henkisen vapauden ja itsenäisyyden, kohtuullisen vaurauden ja elämän rajaehdot, jonka pragmaattinen ja deterministinen luonnonkansa voi sietää ja ymmärtää äärioloissa. Me hyväksymme sen jos se välttää meidät pilkalta tai tuo paremman tuoton paperillemme tai on kännykän oston arvoinen. Me hyväksymme jopa toisten tuoman kirkon ja uskonnon, kielen ja hilpeän laulun, kunhan se on hyväksi suurelle visiollemme, jonka vain me itse tunnemme ja kätkemme ikiroudan ja jään alle, mustien aukkojen pyörteisiin ja maan magneettikentän vain meille näyttämään revontulten roihuun.

Äärimmäisissä olissa syntyy äärimmäisiä ihmisiä, äärimäinen kansa ja sen synkät laulut, hyvin omaperäinen, jäljittelemätön kansallismaisema.

22.11.2006

Matti Luostarinen

Lordi - tutkimuksen, tuotekehittelyn ja innovaatioden maa

Ei ole ollut sellaista aikaa, jolloin kunnat eivät olisi olleet rahoituskriisissä. Samoin kädenvääntö kuntien ja valtion rahoituksesta on ikuinen. Molemmissa mukana olleet tietävät miten tylsää se voi olla jatkuessaan vuosikymmenet. Tämä aika ei eroa mitenkää edellisistä vuosikymmenistä. Päinvastoin.

Jostakin syystä kuitenkin juuri viime viikolla tuli esille tutkimus, jossa todetaan kuntasektorilla menevän nykyisin paremmin kuin aikoihin ja että maassa on vain neljä oikeaa kriisikuntaa. Kuitenkin joka neljäs kunta nostaa verotusastettaan. Kriisistä puhuminen ja itsenäisyystaistelu antaa siihen mahdollisuuden. Verottaja tietää koska voi iskeä. Tätäkin saattoi odottaa ja jokainen verostusta muttava tiesi mitä tapahtuu ja miten siihen päästään. Ovatko vasemiston äänestäjät sitten varakkaampia kuin kepun äänestäjät? Jos ovat, temppu kannatti.

Kun valtio ei kykene toteuttamaan tuloverotuksen progression leikkauksia, sen tekevät kunnat. Asettamalla kunnille kohtuuttomia tehtäviä ja laskemalla valtion osuuksia, kunnat tekevät sen mihin edustajamme eivät Helsingissä kykene. Kunnan verotus ei ole progressiivinen. Verotuksen rasite siirtyy yhä voimakkaammin niille joilla tulot ovat pienimmät. Samalla kunnallisista palveluista maksetaan eniten siellä missä ne ovat kaikkein kehnoimmat. Tätäkö palvelu-uudistukselle haettiin? Varakkaille parempia palveluja ja vähemmän veroja?

Varakkaat ja osaavat saavat tahtonsa läpi ja julkinen polemiikki kohdistuu vääriin asioihin. Kuntakriisin lopputulos on köyhien köyhtyminen ja näiden omasta aloitteesta. Markkinatalouden evoluutio toimii tällä mekanismilla. Evolutionarsimi on klusterioppia. Meillä toteutetaan klusterioppia, joka on 1980-luvun taitteessa syntynyt ja vanhakantainen. Nyt olisi jo aika keskiä jotain uutta, luovaa ja innovatiivista. Läpimurtoa tutkimuksessa, joka ei ole tieteellisteknistä. Tekesin aika yhteiskunnallisena veturina on ohi.

Maahan rakennetaan viiden huippuosaamisen keskittymää. Me pysymme markkinajohtajina vain keskittämällä huippuosaajiin. Toimintaa pyörittä pieni ”Klusteri Oy”, voittoa tavoittelematon osakeyhtiö (HS 20.11.). Tämä klusteri ei ole sama kuin klusteri talousoppina. Ahneuden ekonomia keskittämällä ei ole evolutionarismia, johon ”polikset” osaamiskeskuksina kuuluivat 1980-luvulla. Jostakin syytä emme seuraa mitä tutkijat sanovat tällä vuosituhannella myös jumaloimassamme Harvardissa. Ne moittivat poliksia!

Yritysten kanta ja mukaantulo on ratkaiseva, sillä noin 70 % Suomen tutkimus- ja tuotekehitysrahoista tulee juuri yrityksiltä. Lääke- ja elektroniikkateollisuudessa panostus on yli 10 prosenttia ja perinteisillä luonnonvara-aloilla metsä- ja paperiteollisuudessa panostus on vain 0.5-0.7 %. Maa- ja elintarvikealalla panostus on vielä vaatimattomampaa ja puhutaan jopa alan suurimman tutkimuslaitoksen (MTT) alasajosta. Kun tällaisia puheita syntyy, huippuosaajat tahtovat kaikota. Varmin tapa lyödä huippuosaajaa on kertoa sen alasajosta. Suomalaista maataloutta on ajettu alas niin kauan kuin sitä on näillä leveyksillä harrastettu. Suomi kilpailee jatkossa eniten omista huippuosaajistaan. Huippuosaajat eivät tänne muuta. Pikemminkin omat lahjakkaat nuoret muuttavat muualle. Lopullisesti.

Meillä on liian pitkään oletettu maan menestyvän luonnonvara-aloilla perinteisillä keinoilla. Varmaan tämä koskee myös palvelusektoria ja ympäristön hoitoa ja ympäristöteknologiaa. Suomen Akatemian pääjohtaja Raimo Väyrysen (HS 20.11) mukaan vasta nyt pääjohtajat ja teknologiajohtajat luonnonvara-aloilla ovat havainneet, että tuotteisiin on saatava uusia ominaisuuksia, kuten paperiin painettavaa elektroniikkaa ja materiaalitieteiden keksintöjä. Ekologinen klusteri on tätäkin kilpaillumpi kansainvälisillä markkinoilla. Puusta ja elintarvikkeista tulee aina olemaan kysyntää.

Sampo myytiin Tanskaan. KOP ja SYP Ruotsiin. Suomi investointikohteena on kiintoisa. Olemme ylpeitä ulkolaisesta omistuksesta. Vai olemmeko? Koska Raisioa ja Valio myydään Tanskaan? Loppuuko siihen puheet suomalaisesta puhtaasta ruuasta? Kovin kaukana ei ole se hetki jolloin viimeinenkin suomalaisuuden myytti häviää. Metsäklusteri on ollut tiennäyttäjänä. Ei pankkimaailma. Se ei ole koskaan ollut suomalainen. Ei tosin Enso Gutzeitkaan.

Paavo Nurmi ja Hannes Kolehmainen eivät juosseet Suomea maailman kartalle. Suomalaiset tunnettiiin Ranskassa jo 1400- ja 1500-luvuilla Pariisin ensimmäisen yliopiston oppilaina ja rehtorina kahteenkin otteeseen. Meidät on tunnettu osaamisesta ja tieteestä. Ei ensimmäisenä juoksemisesta. Näitä myyttejä on syytä oikaista ja korjata. Huippuosaamista ja kilpailukykyä on löytynyt aina myös muille vietäväksi. Jääkiekkoilijat ja formulakuskit tulivat paljon tieteen ja taiteen jäljessä. Me kävimme vaikeita sotavuosia ja jouduimme unohduksiin yksin. Trauma seikkalusta natsien kanssa ja veljeily maailmanhistorian kaksinaamaisimman yksivaltiuden kanssa on ollut vaikea pala kansakunnalle. Meillä on lupa mennä syvemmälle juuriimme, kuten muilla eurooppalaisilla on lupa tehdä. Sen voi tehdä myös kriittisesti ja ilman myyttejä.

Elintarvikeklusteri jäi meillä kokonaan pois viiden strategisen huippuosaamisen keskittymästä. Valio ja Raisio toki esittivät ryhtyvänsä tekemän yhteistyötä tutkimuksessa ja tuotekehityksessä. Bio- ja elintarvikealalla tutkimus- ja tuotekehittely on hitaampaa ja kuluttajat perinteistä kiinni pitäviä. Tämä ei saa poistaa sitä uskomusta maastamme, jossa Suomi huippuosaajien maana tarkoittaa hirviöbändi Lordina Land of Resrarch, Development and Innovation. Sitä on syytä käyttää myös kulttuuriklusterin ja klusteritaiteen myynnissä. Innovaatio on sittenkin prosessina lähempänä taidetta kuin tiedettä, hajautettu ja vaikeasti vangittava, klusterina monin verroin tuottavampi kuin keskitettynä poliksena. Polisten aika on ohi eikä klusteria voi yhtiöittää.

20.11.2006
Matti Luostarinen

Sepitteellinen tarina vai tieteellinen fakta?

Elämme aikaa jolloin sepitteellinen kerrontateollisuus on usein hyväksytympää todellisuutta kuin usein ikävät tosiasiat. Ikävissä tosiasioissa on kipupisteitä ja ne ovat myyttisiä taruja kompleksisempia. Mediaa on usein moitittu tästä todellisuuden hämärtämisestä. Kilpailu on tehnyt median alttiiksi kerrontatodellisuudelle, joka on joko myyttinen tai tarkoitushakuisesti polemisoivaa ja etsii myyviä näkökulmia. Niinpä vaikka ilmastomuutoksessa tutkijoista suuri valtaosa hyväksyy toki ihmisen aiheuttamat muutokset syyksi jäätiköiden sulamiselle ja kiirehtii kansainvälisiä sopimuksia, media julkaisee edelleen myös vastakkaisia tutkijapuheenvuoroja taatakseen sananvapauden tai oikeammin saadakseen mukaan kiinnostavamman keskustelun. Näin toisinajattelijoiden prosentin kymmenys saa julkisuutta valtavasti mielipiteilleen.

Kuolema on taas ikävä tosiasia, jonka olemme sulkeneet pois sairaaloiden hoidettavaksi. Meillä ei ole siihen enää kosketusta. Näitä ikäviä tosiasioita on toki paljon muitakin ja niistä tutkija vaikenee. Joko tietoisesti tai tietämättään. Moni tutkija löytää lopulta aina vain ne luut, jotka on itse aiemmin haudannut. Ohjaavan professorin piilottamat luut on turvallista löytää aina uudelleen. Tutkija tietää mitä häneltä odotetaan, kun kysymys on kuluttajakeskeisestä tutkimuksesta. Samoin tutkija tietää myös mitä rahoittaja odottaa, kun kyseessä on kuluttajekeskeinen tutkimus ja vaikkapa matkailun edistäminen, kuntayhteistyö tai maakuntahenkien rakentelu, puhdas kotimainen ruoka tai maaseudun nostalgiat, moderni lähiöelämän kuvaus , Suomi Nokiana, näkökulma Euroopan koilliskulmalta.Tutkija tietää myös mitä poliitikko odottaa, jos kyseessä on mandaattitutkija. Näin tutkija ei olekaan tiedmies vaan poliitikko, tai hän haluaa tukea tieteensä dogmaattista konventiota, joka on taas myyttinen käsite. Aina tutkija on kuitenkin inhimillinen olento, narsistinen ja ihmissovinistinen suhteessa ympäristöönsä.

Tieteen piirissä ”poleemiset” mielipiteet ja löydökset ovat tuttuja median levittäminä ja usein niihin ylireagoidaan. Tutkija ei ole toimittaja eikä oivalla kuinka uutinen on ”tehtävä” ja lehti on myytävä joka ikinen päivä. Näin toimittaja on tutkijaan nähden usein kyynisempi. Tutkijaa toimittaja voi erehtyä pitämään jopa idealistina. Usein viisas tutkija vaikenee Suomessa. Siitä mistä ei voi puhua siitä on vaiettava. Näin tutkija muistuttaa pilakuvaa simpanssista, joka sulkee silmänsä, korvansa ja suunsa. Kriittinen tutkija on opetettu Suomessa pelkäämään, jolloin luova ja innovatiivinen on jäänyt sanomatta ja oikeat asiat tekemättä. Ne on korvattu tarinoilla ja kertomuksilla.

Maaseutu ja maatalous on ollut perinteisesti konservatiivinen ja nostalginen eikä tutkija ole halunnut sitä loukata. Heikon itsentunnon kansa pitää sisällään enemmän pelokkaita ihmisiä ja näiden käyttäytymistä. Maatalous ja maaseutu on joutunut taistelemaan pelkän olemassaolonsa puolesta sekä ankaria luonnonoloja että usein vihamielisenä koettua kaupunkikulttuuria vastaan. Siinä itsetunnon säilyttäminen on ollut ensimmäinen yhteinen tehtävä ja se on hoidettu kertomuksin ja tarinoilla. Suomalainen maaseutu ja maatalous ovat täynnä huikeita selviytymistarinoita mutta myös myyttisiä satuja. Matkailu käyttää näitä myyttisiä aineksia edelleen, mutta luonnonvarain hoitoon tai kunallispolitiikan palvelutehtävään, kylien uusasutukseen ne eivät sovellu. Tieteen tehtävä on kertoa maaseudun ja maatalouden faktat ja kerrontateollisuutta paljon monimutkaisempi todellisuus, olkoonkin että media ei siitä aina pidä tai haluaa oikoa mutkat suoriksi, popularisoida väärin ja joskus tahtomattaan, ei tarkoitushakuisesti.

Tyypillinen myyttinen uutinen liittyy usein historiaan. Professori Matti Klinge (1999 Suomi, maa, kansa kulttuuri) kuvaa suuren määrän Suomi -myyttejä, joiden tarkoitus on ollut luoda kuva kuinka pohjoinen maa on meille kaunis ja kallis, vaikka muut sitä ehkä vähättelevät. Nämä tarinat liittyvät pääsääntöisesti maaseutun, johtuen historiamme agraarista luonteesta. Karut luonnonolot ruokkivat helposti sankaritarustoa Saarijärven Paavosta, Jukolan veljessarjaan ja kukkiviin roudan maihin, "suohon kuokkan ja Jussiin", kivenpyörittäjän kylään ja suurten savottojen jätkäromantiikkaan oppimestarimaisesti osoittaen hyveitään; kontuullisuus, ahkeruus, kotiseututyö, perheensisäinen työnjako, kollektiivinen tapa ajatella pysyvästä ja turvallisesta.

Sankaritarut ja kansalliset eeppokset ovat tyypillisiä myyttien aineksia. Monet murrosvuodet ja -ajat kuvataan myyttisinä, etenkin sodat ja sotien tapahtumat. Talvi- ja jatkosota ovat täynnä myyttejä, mutta vielä myyttisempiä ovat tarinat sortovuosista ja menneen maiseman ja maaseudun kuvauksessa (Luostarinen 1982). Myyttinen oli myös murrovuosi 1968 Laura Kolben kuvaamana (1999). Myyttien ja satujen riisuja on kuin Joulupukin parrasta vetävä kiusaaja. Tällainen tutkija on jopa tiedeyhteisön silmissä loukkaava ja niinpä tiedettä on usein mahdollista tehdä vain yhteisön ulkopuolella. Dogmit ja teoriat ovat myyttejä nekin.

Lappeenrannan hautakaivauksissa ja jatkosodan myyteissä on samoja aineksia kuin kesän 2005 murhamysteerin selvittämisessä. Haluamme tutkijalta myös järkevän syyn horroksessa Hämeenlinnaan eksyneen karhun seikkailulle. Tutkija kertokoon tarinan. Kaoottiset tapahtumat saavat näin selityksen ja voimme nukkua turvassa karhuilta. Tiede on tämän päivän shamanismia ja sitä pönkitetään mihin uskotaan. Vaikkei sitä ymmärretä. Olemme determinsitisesti kiinni luonnossa ja maailmankuvamme on vahvasti kausaalinen, johdonmukainen ja pragmaattinen. Ankara luonto ei antanut anteeksi sellaisille kokeiluille, joita tänään uusi teknologia tuo päivittäin eteemme. Kaikkea voi kuitenkaan hylätä vain historiallisen sosiaalisen pääomamme konservatiivisena tapana torjua ja olla jälkiomaksujia tai jälkiviisaita. Jälkiviisaus ei kuulu tieteeseen ja innovoivaan prosessointiin vaan jälkiomaksujan tapaan hakea selitystä hitaalle reagointikyvylle innovaatioaalotojen dynaamisessa kulussa. Jälkiomaksuja ja viivyttelijä keksii pahaat sepiteelliset tarinat. Hänellä on siihen sekä syytä että aikaa.

Todellisuus on usein paljon mutkikkaampi kuin myyttinen yksinkertaistus. Eniten me yksinkertaistamme kansallisia ominaisuuksia ja myyttiset kuvaukset ovat siellä tyypillisimmillään. Toisaalta siellä niitä kaivataan kaikkein vähiten. Kansat ja kansakunnat eivät ole yhdellä tai kahdella ominaisuudella kuvattavissa, kun sellaiseksi ei suostu yksityinen ihminenkään. Näitä kuitenkin päivittäin käytämme ja vielä niinkin myöhään kuin 1980-luvulla maantiedon oppikirjat olivat täynnä hyvinkin rasistisia kuvauksia kansakunnista. Jotkut kansat olivat sitkeitä, uutteria, täsmällisiä, miltei nerokkaita ja jotkut taas rikollisuuteen taipuvaisia, velttoja ja jopa siivottomia, niillä oli "neekerin haju". Näistä kirjoista opiskelleet ovat tämä päivän opettajia. Kuvilla vahvistettiin näitä stereotyyppejä.

Kertomus idän ja lännen välisestä kansasta, brutaalin pahoista ja hyvistä, on niin ikään omaa kansallista tarustoamme. Risto Alapuroa (1999, Suomi maa, kansa, kulttuuri) lainaten moraalinen krapula jatkosodan aikaisesta natsiseikkailusta ja sodan jälkeinen symbioosi maailmanhistorian kaksinaamaisimman harvainvallan kanssa, ovat vaikeita siedettäviä. Vaikeat traumat vaativat sepitteellisiä kertojia. Me uskallamme jo hieman raottaa Väinö Linnan kertomusten "historiallista" totuutta.

Alueiden kuvaus on samaa myyttistä perua. Valkokankaan maaseutumaisema näkyy nostalgisina muistina vielä nykyisinkin. Markku Pölösen "Kivenpyörittäjä kylä" ja "Onnenmaa", "Kuningasjätkä" ovat jatkoa vanhalle Suomi -filmi traditiolle. Joskus muuta ei oikein edes siedetä ja etenkin maaseutuun liitetyt tuotteet on pakko muuttaa puhutellen kuluttajan muistoja. Maatalouden tai maaseudun tutkijalle tämä on kiusallista kerrontateollisuuden ongelmaa etenkin matkailun ja median yhteydessä. Kuluttaja ei halua tietää totuuta ravinnon tuotannon arjesta. On parempi kertoa tarina punaisesta mökistä ja kananpojista ryytimaalla. Luomukanalan tuhannet broilerit ovat iljettävä näky ja teurastamot eivät ketään kiinnosta.

Meillä on sisäsyntyinen alue, jonka merkitys on meille äärimäisen tärkeä ja liittyy vaikkapa juuriimme ja tapaamme hankkia sosiaaliset ja ympäristöpsykologiset kokemuksemme. Näiden rinnalla kulkevat taas sepitteelliset alueet ja ”brändit”, joita rakentavat lehdet, kirjallisuus, kouluopetus, myyttinen tarusto maista ja kansoista, maakunnista ja sukumme tai kansojen juurista. Matkailuesitteet ovat muuta kuin maaseudun todellisuutta.

Kuntien rajoista puhuessamme alamme pääsääntöisesti nähdä myyttisiä aineksia pikemminkin kuin sisäsyntyistä todellisuutta, ympäristöpsykologian kätkettyä paljon mutkikkaampaa ja kompleksista piilotajuntaa. Politiikan yksinkertaistetussa retoriikassa riittävät muutamat näennäiset faktat ja loppu on populistista kerrontateollisuutta, jossa yhdistyvät sepitteelliset tarinat ja muutokset alkavat vyöryä kohti todellisuutta, jota kukaan ei ole ajatellut tai halunnut maaseudun tuhansissa kylissämme tai maakuntiemme muutamassa keskuksessa. Historia kuvatkoon myöhemmin sankarillisen todellisuuden tarinankertojiensa toimesta. "Ne ovat eri miehet kun tekevät rumihia ja eri miehet kun niitä pesee".

13.11.2006

Matti Luostarinen

Agropolis ja MTT takaisin liigapeleihin

Argopolis ja osaamiskeskus ovat saaneet lehden huomiota ja syystäkin. Kun puhutaan Agropoliksesta yhtiönä, sitä ei pidä sekotta agropolis –strategiaan, jonka aikanaan jätin ideana sekä kirjana ja joka toimii kansainvälisessä käytössä.

Yhtiö toimii osakeyhtiönä ja olisi toki voinut valita nimekseen myös vaikkapa Jokioisten Kehitysyhtiö Ab:n. Siinä mukana olevat osakkaat ovat pääosin kuntia ja se mitä yhtiön sisällä tapahtuu on yhtiösäännössä kirjattu. Tiedepuistotoiminta olisi kovin laaja ja täsmentämätön tehtävä.

Osaamiskeskus on taas kuntaministeriön tapa hoitaa alueiden kehitystyötä. Se on kovin vaatimaton osa esim. maatalousministeriön alaisten tutkimuslaitosten budjetointia eikä opetusministeriön alaiset yliopistotkaan juuri sen varaan voi rakentaa. Suomen Akatemia rahoittaa jo monin verroin enemmän. Jos kuntaministeriö jättää joitakin seutukuntia kehitystoimintansa keskiön ulkopuolelle, se kertonee lähinnä näiden kuntien ongelmista pikemminkin kuin yliopistojen tai tutkimuslaitosten. Suuret tutkimuslaitokset panostavat rahoituksen hakunsa johonkin muuhun kuin paikallisiin kuntiin.

Agropolis alueellisena ja yhteiskunnallisena kokeiluna on ollut kohtuullisen menestyksekäs lähtien sen paikallisesta pienestä alusta ja MTT:n mahdollisuudesta tukea valtion laitoksena kuntien omistuksessa olevaa yhtiötä. Se on tuonut melkoisesti lisää sellaisia voimavaroja Lounais-Hämeeseen, joita koko Kanta-Häme ei olisi saanut ilman MTT:n tukea ja kunnallista kehitysyhtiötään.

Kuntien aseman muutos ja Forssan talousalueen hidas reagointi maakuntansa muutokseen saattaa olla eräs syy niihin ongelmiin, joita aiemmin yhteisesti hoidetut ohjelmat nyt ja jatkossa aiheuttavat. Jokioisten kunta ja Forssan seutukunta ovat jäämässä saarekkeeksi, jonka on yhä vaikeampi saada tukea suurista maakunnallisista keskuksista. Tämä olisi voitu välttää huolehtimalla Agropoliksen omistuspohjan riittävästä laajuudesta sekä osaamisesta, jonka ydin olisi ollut koko kansallinen toimialan osaamisympäristö. Näinhän alkuperäisessä mallissa oli tarkoitus toimia ja välttää turha rasitus yhden kunnan kannettavaksi.

Jokioinen ja Forssan seutukunta eivät voi elättää ja ylläpitää yliopistoja, valtakunnallisia ja kansainvälisiä tutkimuslaitoksia saati niiden verkostoja. Pikemminkin Jokioinen saa verotuloja ja työpakkoja suurimmalta työnantajaltaan ja käyttää niistä osan työllistääkseen lisää ja kehittääkseen kuntaansa luovana, innovatiivisena osaajana. Se miten paikalliset kunnat, tutkimuslaitokset ja yritykset onnistuvat, tunnetaan kuntaministeriössä liiankin hyvin.

Kun työmarkkinoilta poistuu väkeä reippaaasti enemmän kuin mitä vuosittain korvautuu, meillä ei ole mahdollisuutta sellaisiin palveluihin, joiden tulos ei ole koko ajan myös maaseudulla erittäin hyvin perusteltu ja kilpailukykyinen. Tässä valtio, kunnat ja yksityinen sektori käyvät keskenään kilpailua. Rekryroituminen sellaiseen ympäristöön, joka ei ole riittävästi verkostoitunut ja kansainvälinen on melkoinen riski sellaisille nuorille tutkijoille, joiden tavoite on edetä urallaan sekä tieteessä että sen sovelluksissa. Tässä MTT:n ja yliopistojen yhteinen läsnäolo olisi voinut tarjota ehkä kunnianhimoisemman kasvuympäristön kuin mihin kuntien perinteisempi aluepolitiikka ja sen välineet ovat tarjonnet. Monet maaseudulla toimivat kansainvälistyneet yritykset osaavat tämän paremmin kuin mitä Jokioisissa on ehkä ajateltu ja innovaatiopolitiikasta tulevat nuhteet syntyvät Agropoliksen liian kapeasta yrityspohjasta. Sisäministeriöstä tullutta kritiikkiä on käytettävä kuten tutkija omassa työssään saamaa kriittistä palautetta ja tehtävä siitä oikeita johtopäätöksiä.

10.11.2006

Matti Luostarinen

Innovaation monet kasvot - insinööritieteistä kohti naisvalta-aloja

Innovaatio on käsitteenä laaja ja mielletään usein teknologioiden muutoksiin, tieteen saavutuksiin, informaatioteknologiaan, yritysten innovaatioprosesseihin, mutta ennen muuta toimintaympäristömme alituiseen muutokseen. Viimeksi on käyty keskustelua pääkaupunkiseudun innovaatioyliopistosta, jossa tieteiden välinen kasvava yhteistyö on osa verkottumista, klusterirakenteita ja uutta taloudellista kilpailuetua.

Innovaatioiden luonne talouden ja yhteiskunnan kehittäjänä on usein evolutionaarinen. Evoluutio viitta juuri talouden klustereihin. Meillä Suomessa käsite liitetään yritysten verkostoihin, kulutukseen ja sen tapaan ohjata innovaatioita. Tällöin tarkoitamme pikemminkin innovaation omaksumista ja vastaanottamista kuin uuden luomista. Uusi syntyy lähinnä kulutuksesta tulevana viestinä kuin yrittäjän keksintönä ja sen ”pakkomyyntinä”. Kuluttajasegmentit voivat olla joko innovatiivisia, ensiomaksujia tai myöhäisiä omaksujia, ehkä jopa vitkastelijoita. Meillä on tapana jakaa näin myös yhdyskuntia, organisaatioita ja alueita. Verkostoitumisen ja informaatioteknologian valtaisan kasvun myötä tähän on yhä vähemmän perusteita. Yhdysvalloissa lanseerattu ”magneetti” ei oikein istu pohjoismaiseen hajautetumpaan aluerakenteeseen ja yrittäjyyden verkostoon. Sen sijaan monet multiklusterit ja virtuaaliklusterit sitäkin paremmin. Asymptoottinen ja kitkaton vaihe yritystemme yhteistyössä on jo pitkällä (terminologiasta ks. pääsivu tai Luostarinen 2005; Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka)

Tutkimusten mukaan yrityksemme eivät ole olleet erityisen valikoivia rekrytoidessaan henkilöstöään ja johtoa suhteessa innovaatioihin ja luovuuteen. Aluepolitiikassa tällaista valikointia ei ole käytetty lainkaan. Sama koskee pienyrityksiä ja niiden tapaa verkostoitua tavoitteena innovointikyvyn nostaminen. Verkostot syntyvät pikemminkin sattumalta ja palvelevat muita tarkoituksia. Sama koskee yritysten tapaa rekrytoida henkilöstöä. Aluehallinnossa innovaatioprosessin ja luovuuden on korvannut poliittinen tarkoituksenmukaisuus ja valtapolitiikka. Innovaatiopolitiikalla tarkoitetaan nykyisinkin lähinnä yrityksiä, ei esim. kuntia itseään. Erityisen outoa tämä on ollut nyt kun keskustelemme kuntien palvelurakenteista ja liitoksista. Miksi tärkein taloutemme ohjaaja on jäänyt ulkopuolelle?

Varhaisimmillaan innovaatio oli suppeimmillaan keksintö tai tuote ja prosessi- innovaatio, joka liittyi korkean teknologian aloihin. Tällainen rajaus jätti ulkopuolelleen pääosan yhteiskunnan toimijoista ja etenkin innovaation kulutusta lähellä olevat diffuusiset mallit. Näissä malleissa uuden löytämisen sijasta painopiste on innovaation vastaanottokyvyssä, sitä kuvaavissa omaksumismalleissa, vuorovaikutus-, verkosto- ja klusterimalleissa. Erityisesti palveluala ja monet välittömästi kulutukseen liittyvät naisvaltaiset työt ovat lähellä tätä innovaatiotyyppiä. Marketin kassalla, erikoisliikkeissä ja gallerioissa pääosa valinnoista tehdään naisten toimesta. Sama koskee kouluja ja vanhusten hoitoa, sairaaloita, hoitoalan ammattilaisia yleensä. Innovaatioprosessin laajentaminen naisvalta-aloille on suuri kansallinen projektimme.

Teollisen yhdyskunnan miesvaltaisen insinöörityön seurauksena omissa malleissamme korostuvat etenkin teolliset prosessin kohteen tai syntytavan mukaiset innovaatiot. Edellisessä me puhumme yleensä tuote- ja prosessi-innovaatioista sekä joskus organisatorisista tai markkina- ja markkinointi-innovaatioista. Jaamme innovaatiot tällöin myös vastaanottokyvyn mukaan kuluttajalähtöisiin vaativuustasoihin. Jälkimmäisessä taas keskitymme ajoittaisiin tai jatkuviin, interatiivisiin prosesseihin sekä kehittäviin järjestelmiin. Tämä on lähellä hyödynnettävän tiedon tai taidon mukaa tapahtuvaa luokitusta. Tällöin innovaation luokitus tapahtuu lähinnä teknologisen kehityksen ja tarjonnan tai vaihtoehtoisesti markkinoiden vedon luokituksina. Usein tässä yhteydessä puhutaan myös innovaatio tyypeistä ja persoonallisuuksista.

Innovaatioaalto kertoo kuluttajien kyvystä käyttää uusia tuotteita, palveluja tai ymmärtää eri kulttuureista tulevia nykyisin päällekkäisiä tietoja ja taitoja. Aallot eivät vain etene vaan muodostavat nekin ryhmiä tai ryppäitä, joista valinta tapahtuu. Nuoret valitsevat usein ”korkeammalta” johtuen yksinomaan heidän kyvystä käyttää uutta teknologiaa ja tämä on luonnollisesti epäkohta, joka on korjattavissa myös ikäihmisten koulutuksella. Jälleen olemme tekemisissä naisvalta-alan ja jatkuvan koulutuksen kanssa. Tämä on suuren ikäluokan viimeinen " vallankumous" ja palvelus kansakunnalle. Nyt kuitenkin vaativana kuluttajana, ei niinkään tuottajana ja sorvin ääressä.

Eri tieteenaloilla innovaatiotutkimus poikkeaa lähinnä alakohtaisten erityispiirteiden vuoksi, jolloin tyypillistä on ollut luokitella innovaatiot joko perus- tai radikaali-innovaatioihin tai sovellettuihin ja vähittäisinnovaatioihin. Usein poikkitieteisissä prosessoinneissa tieteiden väliset löydökset ovat pikemminkin diffuusisia ja siirtyviä kuin kokonaan uusia löydöksiä. Yliopistojen yhteistyössä paranevat etenkin viestintä- ja kommunikaatiojärjestelmät, jolloin samalla monet synergiset prosessi- ja oppimisjärjestelmät paranevat. Tässä mielessä innovaatioyliopiston perustaminen tosistaan kohtuullisen etäisten tieteenalojen välillä on erityisen perusteltua. Oma innovaatiojärjestelmämme on ollut kohtuuttoman kauan tieteellistekninen prosessi ja painottunut liiketaloudellisen merkityksen tuotantojärjestelmiin ja autonomisiin innovaatioihin. Tätä on syytä laajentaa ja pyrkiä vastaavaan kehitykseen myös maaseudulla pääkaupunkiseudun lisäksi.

2.11.06

Matti Luostarinen