Journal

Osaajia joka lähtöön

Forssan lehti (15.1) kertoo kuinka suomalainen maataloustutkimus koko laajuudessaan menestyy maailmalla ja on siellä OECD -maiden kärjessä. Lehti lainaa Suomen Akatemian teettämää evaluontia. Olemme siis maailman lainatuin tuon tieteenalan osaaja, jossa MTT:n osuus on hyvin merkittävä, tärkein Suomessa. Sellainen on mille tahansa maakunnalle missä tahansa osassa maailmaa hämmentävä saavutus.

Agraaritieteet ovat tieteistä ehkä panostetuimmat jo pelkästään biotieteinä. Kun vertaamme saavutuksiamme yleensä urheiluhulluna kansana juuri urheiluun, olemme maakunnassa, jonka täytyy vilistä Teemu Selänteen ja Saku Koivun tasoisia tyyppejä, mutta kotipaikka ei ole NHL vaan MTT. Eikä näitä kukaan tunne saati nimikirjoitusta metsästä Jokioisten ja Forssan kaduilla. Päinvastoin.

Ja jääkiekkoa harrastavia maita on vain kourallinen siinä missä mäkihyppääjiäkin vain Kuopiossa, Lahdessa ja pari Ounasvaaralla.. Tiede on taas globaali laji ja elintarvikkeet jokaisen maan elinehto. On siinä eroa päästä huipulle! Tavoitekin on ihan älytön, ellei sitä olisi jo saavuttanut. Onnea MTT! On ilo olla joukossanne. Kimi Räikkönen tuntee samaa mielihyvää päästyään viimeinkin tavoitteeseensa. Ja se on sentään pelkkää sirkusta.

Kanta-Häme maakuntana putosi syksyllä kansallisesta osaamiskeskusverkostosta sen koordinoijana. Kirjoitin tuolloin kuinka kansainvälinen tiede ja osaaminen sekä aluepolitiikka Suomessa eivät ole sama asia. On eri asia osata tieteensä ja eri asia osata sen käyttö yrittäjyydessä tai aluepolitiikassa. Kyse on erilaisesta osaamisesta. Kysykää Kimiltä miten eri asia on ajaa ja eri asia myydä tämä taito globaaliin käyttöön autoja ja renkaita valmistavalle teollisuudelle, viihdeteollisuudelle. Kimi ei tee kaikkea onneksi yksin. Oikeastaan hän haluaisi vain ajaa.. Se nyt vain ei tahdo riittää.

Miksi me menestymme luonnonvaratieteissä, kun samaan aikaan yliopistomme eivät tahdo päästä sadan joukkoon maailmassa? Tätä tuskin selittää hurjat panostukset ja resurssit MTT:n tutkimukseen. Niitähän on leikattu ja leikataan koko ajan. Lisäksi maailmalla panostetaan maatalouteen ja elintarviketutkimukseen alan suurvalloissa huikeasti meitä enemmän. Olemme tässä kilpailluimmassa tieteessä ja sen sovelluksissa todella kääpiövaltio. Tieteessä menetymiseen tarvitaan samaa hulluutta kuin mihin tahansa menestymiseen ja kosolti työtä, hieman onnea ja taas työtä. Lahjojakin voi olla mukana, mutta niihin ei pidä luottaa. Mitään maailmalla ei ole niin paljon tarjolla kuin älyä ja lahjoja...

Tuskin maataloustieteiden menestystä selittää myöskään perinteinen tapamme osoittaa ääriolojamme ja niiden vaatimaa osaamista. Äärioloissa kamppailevia ja luonnonvarojaan kehittäviä alueita maailmalta löytyy niin tropiikista, arideilta alueilta kuin vuoristoista. Suomi ei ole tässäkään mitenkään poikkeava valtio. Ja eniten panostetaan kuitenkin siellä missä olosuhteet ovat suotuisimmat. Eikä tämä tiede ole aina ollut kärjessä! Kyseessä on oman aikamme tuote ja jotkut ovat tehneet jo vuosikymmenet pitkiä päiviä.

Urheilussa tällaista tuotetta ei pilattaisi. Tuskin me pilaamme tätä tuotetta myöskään tieteessä? Vai pilaammeko sittenkin? Ja vielä näin myöhään 2000-luvulla?

Ainut tieteen nobelimme on tullut toki maataloustieteille. Se on osunut aikanaan oikeaan. Myös jatkossa meidät voisi palkita juuri sellaisessa osaamisessa, jonka perusta on nyt poikkitieteisessä ympäristössä ja luonnonvarain perustutkimuksessa. Sen sijaan sen käytössä ja innovaatioiden sovelluksissa meitä ei pidä palkita. Me emme kykene hyödyntämään maailman kärjessä kulkevaa tiedettämme. Sen tekevät muut lainaten olemattomilla resursseilla tehtyä tiedettämme. Suomalainen poliitikko ei ole aiheesta kiinnostunut muuten kuin tukiaisten ja merialueiden saasteiden yhteydessä. Sama koskee mediaa ja tätä kautta byrokratiaamme. Heistä ei ole tutkijalle apua muuten kuin lähialueillamme. Heitä ei näe maailmalla! Suomalainen tieteen tekijä on maailmalla yhtä orpo ja yksin kuin Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi aikoinaan. Tiedeyhteisö on onneksi kuitenkin tutkijan "kotipesä" silloinkin kun se on vähän vieras ja poikkitieteinen, konventioita rikkova ja monikansallinen. Siinä joko viihdyt tai et viihdy. Tuki on otettava sieltä mistä sen saa. Ei sieltä mistä sitä ehkä luvataan.

Ehkä suomalaiseen kansanluonteeseen todellakin kuuluu luonnon ja ympäristön perusteellinen ymmärtäminen ja näin luonnontieteitä soveltavat tieteemme menestyvät maailmalla. Olemme sittenkin lopulta hyvin pragmaattinen kansakunta ja se sopii tähän tieteeseen. Löydöksemme otetaan vakavasti.

Turha kuitenkin puhua pitkästä kulttuurisesta taustasta. Sitä meillä ei ole. Ei pidä mystifioida tämän päivän saavutuksiamme ja sen takana olevia ihmisiä. Palkittakoon nämä nyt, ei tulevien sukupolvien työnä. Maataloustutkijat (kuten tutkijat yleensä) ovat vaatimatonta, hiljaista väkeä ja optiot tahtovat mennä muiden ahneempien hedonistisiin kouriin. Siihen valtio voisi edusmiehineen ja naisineen tehdä korjauksen ajoissa. Kissa kiitoksella elää.

Tieteen osaamiseen ei kuulu rohkea alan yrittäjyys ja sellainen toiminta, jossa kansallinen kateutemme ei olisi ylikäymätön este toimia vaurastuen tieteemme saavutuksilla. MTT on aivan liian lähellä, jotta sen osaaminen olisi kenen tahansa ulottuvilla Lounais-Hämeessä. Yksittäinen tutkija on siinä aseeton. Tästä häntä ei voi syyttää silloin, kun tutkijan osaaminen on jo maailman kärkeä. Sieltä ei ole kuin yksi suunta ja se on alaspäin. Joku muu ei siellä nyt ole verkostona tai klusterina rinnalla ja tukemassa!

Tutkijan ja tieteen työtä ei kyetä käyttämään diverkoiden ja ilman enakkoluuloja. Etäisyys on ehkä jopa jo liiankin suuri huipputieteen ja perusteollisuuden välillä Suomessa ja etenkin maaseudun oloissa, alihankinnan ja pk-sektorin seuduilla. Tästäkään ei voi syyttä maailman kärkeen kivunnutta tiedettä tai sen yhtä osaajaa, maataloustiedettä.

Mystifioida sitä ei kuitenkaan pidä eikä tehdä mahdottoman vaikeaksi. Usein siihen syyllistyvät vähiten koko alaa tuntevat "mystikot" ja itsestään tätä kautta lukua pitävät harrastajat. Hyvä tutkija on myös hyvä neuvoja ja osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tutkija on ihmisenä oman asiansa puolestapuhuja ja sen paras taitaja. Siitä on usein objektiivisuus kaukana eikä sellaiseen pidä mahdottomasti pyrkiäkkään. Tiede ei ole kompromissi tai komiteamietintö. Tutkija ei ole politikko. "Totuuden" haku on varmin tapa menettää se viimeinenkin objektiivisuuden vaatimus ja kyky välttää narsismin harhat. Suomessa maataloustutkijalla ei ole ehkä niin suuri riski joutua "harhojen" vietäväksi kuin tieteessä keskimäärin.

On suorastaan kiusallista, että maailman lainatuin tiede ei ole kansallisen osaamiskeskuksen veturi, hyvä kun viimeinen vaunu kaiken muun ylivertaisen ”osaamisemme” keskellä. Ehkä tulevat vaalit tuovat tähän korjauksen ja painotukset muuttuvat tulvien ja myrskyjen keskellä, kun asia kerrotaan meille ensin Yhdysvalloista Al Goren toimesta? Jokioisista käsin sellaisen kertominen ei ole uutinen Helsingissä, vielä vähemmän Hämeenlinnassa ja Forssassa on jo varottava mitä sanoo tai kuinka pikemminkin vaikenee ettei ketään loukkaisi. Tiede tunnetaan erakoistaan ja sen kyllä ymmärtää.

Kun maseutu hakee tietonsa sosiaalisen pääomansa turruttamana kaukaa, liian lähellä oleva tiede jää huomaamatta ja innovaatioprosessi katoaa. Se on liian vaikea sosiaalisena ja kulttuurisena prosessina eikä hallinto sitä edes hyväksy. Tämä "inovaatioprosessi" meiltä puuttuu ja huipputieto on haettava diffusisena prosessina ja jälkijättöisesti. Se tappio kateudesta on pakko maksaa. Sitä voisi kutsua vaikka "kateuskitkaksi" ja todeta kuinka se on kääntäen verrannollinen ihmisten lukumäärään ja se vähenee myös etäisyyden kasvaessa. Sankaruus on suurten massaojen hyväksymää, etäällä olevaa ja kasvotonta touhua, johon tiede ei oikein lukeudu äärimmäisen kaukana viihteestä. Voisiko kuvitella mitään niin mediaseksitöntä kuin maataloustiede?

Kun alueellinen oppiminen on hidas ja sosiaalinen pääoma vierastaa omaa osaamistaan, lopputulos on joskus Jokioisissa koominen. Jokoisten oma tiede ja osaaminen kierrätetään sinne merten takaa ja siellä taas väärin ymmärrettynä tai paikalliseen kulttuuriin muokattuna kummajaisena, kaiken tyhmyyden matkallaan itseensä imeneenä kloonina. Näin kävi osaamiskeskuksen ja agropoliksen strategiana ja nän käy myös biologisissa prosesseissa. Ne "märehditään" pilalle Helsingissä tai Brysselissä, joskus jopa maakuntakaupungeissamme. Hallinto on aina hierarkinen vaikka sitä ei kukaan maailmalla lainaakaan ja pidä huipputieteenä. Innovaatio ja tiede taas ei kunnioita lainkaan näitä "rajoja" ja se tietysti maakuntakeskuksen byrokraattia kiusaa. Tämä kitka on liättävä vielä kertoimena kateuskitkaan hierarkiakitkana tai sektorihallinnon omana palveluna maataloustieteelle Jokiosissa. Helsingistä ja Viikistä katsottuna Jokiosta ei toki ole olemassakaan.

Vai kirjoittaako Helsingin Sanomat jotain, jonka Forssan lehti on julkaissut maataloustieteen ja MTT:n sijoittumisesta globaaliin tieteen kenttään? Ei kirjoita. On oltava poleemisempi ja iskevämpi, ajankohtaisempi kirjoitus. Eikä mielellään samalta kirjoittajalta kymmentä samana keväänä. Se vie uskottavuuden sekä kirjoittajalta että lehdeltä, ellei kyseessä ole pääkirjoituskirjoittaja tai lehden vakituinen kolumnisti. Ja sellaisia Jokioinen ei voi tuottaa, MTT vielä vähemmän.

15.1.2007

Matti Luostarinen