Journal

Nietzschen filosofiassa yhteiskunta syntyi tragediasta

Kun runoilija julistaa vanhan kulttuurin kuolleeksi hän samalla tahtomattaan julistaa itsensä uuden ajan airueksi. Kun länsimaisen taiteen uudet ismit syntyivät, niistä paljastui välittömästi manifesteja, taiteen ja elämän yhdistäviä ryhmäkuntaisuuden tuotteita. Avantgardismiin liittyy aina suuruudenhullut vaatimukset sekä odotukset.

Avantgardismi palaa miltei aina primitiiviseen kulttuuriin. Historiaton historiallisuus haetaan romantiikasta. Hieman samaa on nähtävissä myös tämä ajan ajattomissa ja paikattomissa virtuaalimaailman tapahtumissa. Pienessä kulttuurissa tällaisia ryhmiä on vaikea rakentaa eikä suomalaisuuteen kuulu juurikaan vaikkapa kokeellinen kirjallisuus tai filosofiset ajatuskokeilut. Nietzcshen Dionysos revittäisiin Suomessa kappaleiksi tai poljettaisiin kiusattuna viemäriin. Kohtalo olisi sama kuin ylivertaisen tuoksun itselleen kehittäneellä Patric Syskinden tuoksuttomana syntyneellä ja roskiin heitetyllä Jean Babtistella ”Parfyymissä”.

Uuden luomisessa Suomi on diffuusinen valtio ja kulttuuri. Otamme vastaan uusia kokeiluja, mutta emme tee niitä itse. Lukuun ottamatta tietysti kännyköitä. Konvergoimme pikemminkin kuin divergoimme. Oppi tieteen diffuusiolle hankittiin aikanaan tsaarin Venäjältä mutta myös Saksasta. Tieto leviää taajamista maaseudulle, ei päinvastoin. Se on suomalaisten kehittämä lohduton oppi hierarkiasta myös hallinnossa. Amerikkalainen pragmatismi Peircen ja Deweyn johdolla levisi suomalaiseen kouluopetukseen. Vasta nyt olemme siitä irtautumassa ja peruskoululaiset ovat valovuosia edellä vanhempiaan. Maailman fiksuimpia lapsia äidinkielessä, matematiikassa ja luonnontieteissä.

Sosiaalisen innovaation itseymmärrykseen kuuluu vakaumus, jossa oman ajan oletetaan poikkeavan edeltäjistään. Tällainen ”uusi aika” vaatii uuden taiteen tai tieteen manifestin. Tämä uusi julistus valloittaa paikkaa omalle sosiaalisella rakenteelleen ja kulttuuri muuttuu. Internetissä muutos on ajaton ja paikaton, koko ajan läsnä. Innovaatiolla ja sen diffuusiolla ei ole eroa. Vain vanha media löytää tämän eron ja pakkosyöttää vanhaa pragmatismin oppiaan pahimmillaan utilitaristisena harhana. SE on moraaliton oppi.

Nykyisin muodikas filosofi Friedrich Nietzsche oli ihastunut kahteen kreikkalaiseen jumalhahmoon, Apolloon ja Dionysokseen. Dionysos oli ikään kuin divergoiva ja aina uutta löytävä, oppositioon ajautuva innovaattori. Teatraalisessa maailmassa Dionysoksen tehtävä oli elämöinti, hurmio ja rönsyily. Kun Dionysos katoaa, elämä muuttuu tylsäksi ja tasapäiseksi puurtamiseksi. Protestanttinen oppi on sitä pahimmillaan, väittäisi Nietzcshe.

Apollon tekee taideteoksen kuvallisen puolen ja edustaa tieteen rationaalista järkeä, sen deduktiota. Romantiikka on siitä kaukana. Hän huolehtii tapahtumien jäljittelystä ja muistuttaa konvergoivaa ihmistä tai kulttuuria, maaseutua sen perinteisellä ”talonpoikaisen järjen” käytöllä. Oikeasti tällaista maaseutua ei ole koskaan ollut sen enempää kuin divergoivaa kaupunkia. Alueet eivät ole avantgardistisia vaan ihmiset, organisaatiot, kulttuurit ja heidän instituutionsa, kirkkonsa ja hallintonsa. Maaseudun kuvaus on mytologista satua. Suomalainen maaseutu on aina ollut tulvillaan Dionysoksia.

Apollon saa motiivinsa harmonian luomisesta, kulttuurin selkeydestä ja mitoista. Hän rakastaa lukuja ja saa aikaan byrokraattisen persoonallisuuden. Kreikkalaisessa kulttuurissa apolloninen moraali syntyi kyvystä oivaltaa toisen ihmisen tarpeet (empatia) kun taas dionyysisyys oli yhteyttä ikuiseen luontoon. Aasian kulttuureista löytyy runsaasti samoja piirteitä. Jumalat toimivat toistensa katveessa ja osasivat myös järkyttää toisiaan. Elämällä oli monet kasvot.

Nietzschen arvostaman kreikkalaisen teatterin muutti Euripides tuomalla Apollonin paikalle viisastelevan Sokrateen. Näin kävi myös Suomessa, jolloin innovaattori katosi näyttämöltä ja Dionysos lähti kuorosta. Yritysten kohdalla mukaan jäi verkostoon kyllä perinteiset konventionaaliset tapaukset, promoottorit, portinvartijat ja ehkä jopa palkitsijat sekä visionäärit. Suomalainen maaseutu haluttiin kesyttää EU kuntoon tukiviidakolla. Dionysoksen toinen käsi oli sosiaaliluukulla ja mieli oli luovan innovaattorin yrittäjänä.

Itse innovaattori, joita on vain pari prosenttia meistä ja myös yrittäjistä, otti ja katosi kulttuuristamme. Elämän hurmaava kummallisuus vaihtui kenen tahansa visionäärin etukäteen laskettuun keskinkertaisuuteen. Tieteessä ja taiteessa sen havaitsee heti avangardistisen hengen häviämisenä. On enää apollonista diffuusiota, järjestyksen hakua ja muutama paikalla viisasteleva narri. Tekemisen ilo katosi.

Nietzsche ei antanut ajattelussa lukijalleen valmista moraalia, ei tieteen käsitettä ja postulaattia, ei tragedian kategoriaa. Hän syytti tragedian perikadosta Sokrateen tiedettä ja Paavalin kristinoppia. Jos Dionysos elikin hän toimi enää moraalin vastustajana. Sellaisen moraalin, josta oli hyötyä vain tekijälle itselleen. Kaksi politiikkaa (politics, policy) ja aluetta (regional, spatial) menivät sekaisin ja pilasivat toisensa.

Nietzchen filosofiassa turmiollisinta oli kristinopin vääristely. Tuon puoleiseen nojaava moraali oli palkka perisynnistä, joka hyvitettiin armolla. Kehnon ostetun moraalin tuloksena oli nihilismi. Sokrateen looginen moraali ei sopinut muuhun kuin syvään sairastumiseen, lannistumiseen, väsymiseen ja elämän köyhtymiseen. Moraalisia tekoja tehtiin vain, jos niistä oli hyötyä tekijälle itselleen, haettiin palkintoa ja syntyi pelurin sielu ja juurettoman kulkurin palveluun matkailussa.