Journal

Traumatisoitujen geenien muistin jäljillä

Epigenetiikalla tarkoitetaan uutta tulkintaa geeneistämme. Geenit eivät vain tallennat elämän koodia sukupolvesta toiseen muuttumattomana tai vain hyvin hitaasti muuntuvana ketjuna ja DNA -emäsjaksoina. Epigenetiikan mukaan geeneihimme näyttäisivätkin vaikuttavan ihmisen elinolot ja ympäristömme muutokset, kokemamme traumat hyvinkin läheisestä menneisyydestä. Geenit menevät näiden kautta lukkoon ja tätä geenien epäaktiivista tai aktiivista tilaa jälkeläisemme jatkavat. Näin geneettiset muutokset perimässämme ovatkin nopeita ja kertovat epigeneettisestä torjunnasta tai geenien muistijäljestä, epigeenisestä traumasta. Tiededokumenttina britti Marcus Pembrey ja ruotsalainen Lars-Olov Bygen esittelivät ilmiötä BBC:n tiededokumentissa ”The Ghost in Your Genes”. Ruotsalainen aineisto oli tutusta Överkalixin kylästä ja sen kirkonkirjoista. Siellä nälänhätä ja kirkonkirjojen isovanhempien kuolinsyyt sekä lasten ja lastenlasten kuolinsyyt ja elinajat näyttivät osoittavan epigeneettista perimää.

Itseäni kiinnosti itse webympäristö (blogosfääri) ja siinä toisensa löytäneet lääkärit. Havainnot eivät olleet tiedemaailman julkaisuista tai kongresseista. Lääkäreiden aineistot ja tutkimukset sekä mediaympäristö (BBC) olivat ohittaneet tieteen tavan operoida luovasti ja vertailla aineistoja myös laboratoriokokeisiin hiiren alkioilla. Traumaattiset kokemukset näyttivät periytyvän myös hiirten kohdalla ja tukivat lääkäreiden tekemiä havaintoja. Eteneekö innovaatio jatkossa yhä näkyvämmin webympäristössä ja tiedeyhteisön ulkopuolella? Onko tiedeyhteisö ja kouluopetus jopa monen tutkijan ympäristönä traumaattinen? Onko nerous pimeiksi menneiden geenien tuotetta muiden lahjojen ja geenien korvatessa niiden valon?

Kun seuraa suomalaista keskustelua kuntien rakennemuutoksesta, syntyy vaikutelma epigeenisestä ilmiöstä. Aivan kuin joillakin geenit olisivat sulkeutuneet ja kieltäytyvät avautumasta uuden ajan sarastukselle. Sama näky tulee eteemme, kun alamme keskustella Euroopan Unionista ja maataloudesta. Jälleen joillakin näyttäisi menevän geenit pimeäksi ja maaseudusta tulee suoranainen trauman ja joskus jopa vihan kohde. Poismuutto on ollut traumaattinen tapahtuma, ja monelle maalla asuvalle taas Unioni on kaiken pahan alkukoti. Pimeitä geenejä voi käyttää populistisesti hyväksi, eikä omaa asiaansa tarvitse mitenkään perustella. Kovin pitkiin perusteluihin eksyvä poliitikko ei ole oikeassa ammatissa epigeenisen ihmisen herättelyssä. Me tunnemme tämän ilmiö hyvin, mutta emme sen tieteellistä syntytapaa. Me saamme aikaan pimeitä geenejä tarkoituksella. Jotkut suorastaan rakastavat pimeitä geenejämme.

Ympäristö ja luonto on koettu Pohjolassa aina uhkana ja voitettavana esteenä. Innovaatio on meille kapea tekninen sovellus ja pääsääntöisesti luontoa muuttava ja valtaansa ottava konehirviö. Muualla valoisammassa maailmassa innovaatio käsitettään koko elämän kattava ksi (esprit) eikä sitä tarvitse rajoittaa tai kahlita teknologiaan. Selviytyminen hengissä ei ole ollut traumaattinen tapahtuma kehdosta hautaan ja sukupolvesta toiseen.

Nyt kun joudumme luontoamme suojelemaan keskellä ekokatastrofia, jälleen osalla meistä on pimeä aukko geneettisessä muistissamme. Traumaattinen luontosuhde ei anna epigeeniselle pimeälle DNA-pätkälle valoa. Hyväksymme pitkin hampain sellaisia muutoksia, joita terveen järjen mukaan olisi tullut hoitaa jo vuosikymmenet sitten. Luonnon kanssa kamppailevalle kansakunnalle epigeeninen trauma on vaikeasti poispyyhittävä virhetoiminta.

Filosofit ja psykologisoivat tieteet antavat tälle prosessille eri nimen kuin biologit, mutta tarkoittavat samaa asiaa. Synkkä kansakunta ja sen vähäpuheisuus selittyy siis opituilla ja pimeäksi menneillä geeneillämme, epigeenisellä torjunnalla. Voisiko näitä pimeitä geenejä avata ja valaista sokean kansan luovaa ja innovatiivista torjuntaa psykologisoimatta? Pragmaattiselle älylle sellainen on välttämätöntä. Sen kohdalla konstruktiivien tai kyberneettinen tiedon haku on pimeiden geenien puolella. Konvergoiva on hyväksyttyä mutta divergoiva siirtyy jälleen pimeään osaan traumaattista perimäämme.

Innovaatoiden kohdalla kyse on avaamisesta ja löytämisestä, ei keskimisestä. Newton tai Einstein eivät keskineet vaan löysivät. Pimeä puoli DNA -emäsjaksosta ei avaa. Vain valoisa.

Ihmisten asuminen ja viihtyminen maaseudulla, kulku kirkonmäelle ja sosiaalisen muistin ydinalueille, on meille kesäisin paikkaleimautumisestamme tuttu ilmiö. Monelle se on valoisa kokemus ja kesäinen maaseutu kohokohta valoisille geeneille. Joku pimeämpikin on näkevinään valoa ja kokee tunnekuohun. Epigeneettisesti syntynyt trauma saa HOITOA.

Kunnat ja kuntien rajat ovat meille joko regionaalisia, kartalle piirrettäviä, tai sisäsyntyisiä ja vaikeammin rajattavia asuinympäristömme sielunmaisemia. Yhteistyötä tarvitaan, mutta kunnioittaen naapurikuntien vanhaa historiaa ja loukkaamatta sosiaalista pääomaa ja juuria, usein vielä avoinna olevia geenejä omaan lähiympäristöön.

Tässäkin osalle meistä toinen geenipareista on mennyt pimeäksi ja vain toinen näyttää avautuvan. Puhumme joko taloudesta ja järjestä tai kotiseuturakkaudesta ja tunteesta. Geenit ovat takana silloinkin, kun puhumme tunteista tai niiden puuttumisesta, taloudesta ja sen kestävyydestä. Epigeneettinen torjunta on tunnevammaa, jossa toinen emäspareista on pimeänä. Sukupuoleen se ei ole sidottu muuten kuin mahdollisen traumaattisen kasvatuksen kautta.

Kansallisesti sama epigeeninen trauma syntyy, kun joku avaa suunsa Natosta. Menemme vaaleihin kaikissa tärkeissä ja itsellemme traumaattisissa kokemuksissa sammutetuin lyhdyin. Aivan kuin geenimme olisivat mennet lukusissa sodissamme lukkoon ja haluamme selviytyä kaikessa yksin, kuten sukupolvet aikaisemmin. Haemme mutkikkaita selityksiä ymmärtämättä aina itsekään niiden taustoja. Politiikan pimeä ja mitään sanomaton kieli tulee äänestäjän ja politiikan ammattilaisen välille. Tarvitaan työntekijäjärjestöjen ja mainostajien keinoja herättää äänestäjiä ja tehdä itsestään siten tarpeellisia. Vaalit ovat kuin pimeiden geenien herättelyä.

Joudumme sukupolvesta toiseen samaan epäaktiiviseen tilaan aina, kun meidän tulisi tehdä sellaisia tärkeitä päätöksiä, joilla on merkitystä myös lastemme elämään. Moni nuori pitää tällaista epä-älyllisenä, eikä jaksa lähteä vaaleihin lainkaan. Monella on niistä vain kielteisiä kokemuksia sukupolvesta toiseen. Verkostot ja webympäristö tarjoaa sellaisia kokemuksia, joiden sisältö ei avaudu heidän vanhemmille. Uuden oppimisessa ja poisoppimisessa joku geenipari on mennyt epigeeniseen tilaan. Koulu ei ole rohkaissut heitä oppimaan, vaan sulkenut traumaattisesti luovan innovaatioprosessin sukupolvesta toiseen.

27.2.2007

Matti Luostarinen

Median puristuksessa elävät poliitikkomme

Helsingin Sanomat (20. 2) tietää kertoa kuinka Puolan ja Tsekin johtajat puolustavat USA:n ohjuskilpeä palvellen Euroopan turvallisuutta. Saksassa tämä herättää ärtymystä. USA:n olisi tullut neuvotela EU:n nykyisen puheenjohtajamaan kanssa. Suomen vastaus omana puheenjohtajakautenaan olisi ollut toinen. Oma onnemme että puheenjohtajakautemme on ohi.

Vladimir Putin jatkaa Yhdysvaltain rajua ryöpytystä. Uutistoimistojen mukaan USA valmistelee hyökkäystä Iraniin. Se mitä Yhdysvallat maailmalla tekee, heijastuu myös Suomeen. Suomessa vaaleihin mennään sammutetuin lyhdyin. Poliittinen keskustelu käydään puolessatoista viikossa hallitusneuvotteluissa. Meillä ei ole traditiota, jossa voisimme äänestää siitä, mitä maassamme aiotaan tehdä seuraavan neljän vuoden aikana. Sellainen käytäntö ei houkuttele äänestäjiä uurnille.

Suomi ei ole enää neutraali. Pelko on joutua teoreettiseksi maaliksi. Natoon liittymisen ratkaisee lopulta koetun uhan määrä ja kansalaismielipide. Lähialueyhteistyön vaikeutuminen ei ole kenenkään etu, mutta kuka sitä kysyy Yhdysvalloissa? Kaivattaisiin Paasikiven aikaista reaalipolitiikkaa. Globaalissa maailmassa ovat maantieteen asettamat ehdot ja moni asia muuttuu seuraavan neljän vuoden aikana. Hyvin koulutettu kansa ei pidä pelinpolitiikasta.

Suomen turvallisuus ei ole vain rajojen hallintaa. Globaali maailma on iskenyt meillä ennekin tavalla, jossa emme itse ole olleet osallisia. Puolan rajat ovat kadonneet moneen kertaan. EU ei ole yhtenäinen suhteessaan Venäjään ja Natoon. Jopa Ruotsin näkökulma on kokonaan toinen kuin omamme. Sekään ei ole meille uutta. Media yrittää etsiä painotuseroja omista puolueistamme kuin pihtisynnytyksellä. Senkin moni poliitikko kokee tuskallisena.

Valtion taloudellinen tutkimuskeskus VATT arvio EU:n päästötavoitteen vievän meiltä jopa 60 000 työpaikkaa. Kaikki vaaleihin valmistautuvat puolueet haluavat torjua ilmastomuutosta, mutta hinta on kova. Saksa ja Ranska kannattavat esitystä, Ruotsi ja Tanska leikkaisivat vielä enemmän, monet Itä-Euroopan maat vastustavat. Mikä on Suomen kansallinen rooli tulevassa maailmantaloudessa? Olemme valtaisan rakennemuutoksen edessä. Se ei koske vain peruspalveluja, hyvinvointivaltiota, kuntien asemaa, vaan koko ekotaloutemme perustaa. Tähän tarvittaisiin nyt vastauksia ennen vaaleja.

Kussakin EU maassa 20 prosentin päästöleikkaus vaikuttaisi Suomen kansantaloudessa selvästi rajummin kuin EU:ssa keskimäärin. Kulutuskysyntä voisi laskea VATT:in laskelmien mukaan lähes kahdeksan prosenttia. Maan koko pääomakanta vähenisi yli neljä prosenttia. Toimialoista kärsisivät heti eniten kemianteollisuus, metalliteollisuus, metsäteollisuus selviäisi hieman paremmin. Pitemmällä aikavälillä tuotannon taso laskisi kaikessa alkutuotannossa ja energiavaltaisessa teollisuudessa. Tästä rakennemuutoksesta ei vaaleissa puhuta ja jälleen media on ilman vastausta puolueiltamme.

Uusi yliopistomalli yhdistää kolme korkeakoulua Helsingissä, kaksi Turussa ja Joensuun sekä Kuopion yliopistot. Etenkin Helsingin mallissa haetaan maailmanluokan yliopistoa; teknistä, kaupallista ja taiteellista osaamista samaan aikaan. Liiketoiminta osaamisemme kaipa laaja-alaista innovaatiokykyä ja parempaa strategista osaamista tulevilta maistereilta ja tohtoreilta. Miten tähän haasteeseen vastaavat ammattikorkeakoulut ja kuinka puolueemme tämän rahoittavat? Mistä löytyvät opettajat ja oppilaat? Opettajista huomattava osa on seuraavan neljän vuode aikana eläkkeellä eikä uusia oppilaita löydy jokaisen korkeakoulun tohtorilinjalle. Kymmenestä suurimmasta yrityksestämme tutkimus- ja kehitystyöstä Nokia vastaa 99 %:n osuudella. Kuka kehtaa puhua innovaatiopolitiikasta?

Susan Kuronen julkaisi kirjan mentaaliälyisestä naisesta. Väite siitä että politiikka on viihteellistynyt voidaan nähdä nyt myös toisin. Viihde on politisoitunut ja tullut osaksi mediaa ja sen tapaa toimia hakien asiakkaansa. Kilpailu on äärimmäisen ankaraa. Seuraavan neljän vuoden aikana webyhteisö ja verkot sekä digiaika on vallannut koko läntisen maailman ja suurimman osan kasvavia Aasian talouksia. Mikä on oma strategiamme tässä muuttuvassa maailmassa?

Pääministeri kertoo kuinka hän kaipaisi paluuta ”vanhaan aikaan”, jolloin puolueet itse kertoivat, mikä heille oli tärkeää. ”Parasta olisi jos esillä olisi vain yksi iso aihe, aloitus- ja loppupuheenvuorot vaalikeskusteluissa. Toimittaja ei johdattelisi”. Mikä olisi se iso asia, johon voisimme vaaleissa keskittyä kun webyhteisö ja globaali maailma nielee meidät tuhansien ongelmien, mutta myös mahdollisuksien ytimeen.

Media ei ole enää se sama "vanha" eivätkä puolueet edusta nekään samoja "vanhoja" arvoja. Edustajaehdokkaat ovat viihdemaailmassa kannuksensa hankkineita julkimoita. Jokainen varteenotettava poliitikko on saanut kannuksensa joko maakunnallisena tai kansallisena ”mediapoliitikkona”. Nettijulkisuus ja webympäristö on jatkossa määräävä ja nuorten käsitys politiikasta toinen kuin heidän vanhempiensa. Politiikan sisältö (policy) kiinnostaa enemmän kuin sen muodot ja peli (politics). Luovat ja innovatiiviset ihmiset ja organisaatiot, puolueet sopeutuvat siihen ennen muita. Paluuta vanhaan ei ole, eikä media kanna siitä vastuuta hakiessaan vastauksia vaalien alla omille asiakkailleen. Asiakaat vaativat medialtaan hyvää palvelua.

20.3.2006

Matti Luostarinen

Luonnolliset rajat kunniaan

Forssan lehdessä on ollut pakkasviikolla 6 lukuisia kirjoituksia, koskien talousalueen yhteistyötä länteen ja lounaaseen. Samalla on herätelty keskustelua kulttuurista monialaisena kulttuurin yhteisenä klusterina. Näin vanha rakennuskanta säilyisi ja löytäisi järkevää, alueen omaan identiteetiin rakentuvaa käyttöä tukien yhteistä sosiaalista muistiamme ja pääomaa. Käsitettä klusteri ei toki ole vielä mainittu sitten kuvataidenäyttelyni keväällä 2005.

Toki se Googlen hakukoneelta löytyy (Cluster Art). Havaintoja on nyt jo yli 30 miljoonaa. Jonain päivänä joku huomaa sen Helsingissä taiteiden yön pimeinä hetkinä, kolmen konventionaalista tiedettä tekevän instituutin yhteisessä innovatiivisessa ytimessä.

Kakkostietä tai Loimijokea myöten se ei sinne etene. Vielä vähemmän Hämeenlinnan kautta ja kolmostietä. Se ei ole innovaation etenemissuunta Suomessa ja Hämeessä. Maaseutu ei meillä innovoi. Se voi vain ottaa innovaatioita vastaan. Näin hallinto on sen päättänyt hierarkisessa rakenteessa ja hierarkisessa mediassa. Tieto on siellä yksisuuntaista.

Blogi voidaan lukea globaalisti, mutta ei Forssan lehteä tai Hesaria. Molemmat ovat rajoihin ja kulttuuriin sidottuja medioita. Kumpaakaan ei käännetä suurille kielialueille luettavaksi. Edes lehtien blogeja ei lueta kuin oman maakunnan alueella.

Molemmat Alpo Suhosen esittämät asiat ovat hyviä ja kannatettavia, mutta eivät aivan uusia ideoita. Uusia ne toki voivat olla esittäjälleen jääkiekkovalmentaja Alpo Suhoselle. Uutena forssalaisena Suhonen ei tiedä kuinka talousalue on aina ollut menossa vuoroin länteen ja itään riippuen suhdanteista. Ilmiö on yhtä vanha kuin Yhtiönkadun jatke. Ikuinen turhan puhumisen aihe pakkaspäivinä.

Suomalaisille tyhjän puhuminen vastaa jatkosodan puhdetöitä muun puuhan puuttuessa. Tämän Suhonen tietysti tietääkin. Suhosessa on poliitikon ainesta teatraalisena ihmisenä ja myös puolisonsa kautta. Jääkiekko on tertaalinen, hysteeristen miesten laji, siinä missä Suhosen kyky ohjata ja johtaa myös teatteria. Forssa on pumpulienkeleineen Suomen teatraalisin kaupunki. Siinä sen imago, sosiaalinen pääoma ja viehätys. Harakka tervatulla katolla, helvetin tulirotko.

Vain hysteeriset ihmiset keksivät esitellä kaupunkiaan näin ja kadottavat omaleimaisen kulttuurinsa juuret. Forssa on täynnä turhautuneita, jousipyssyn ja ikiliikkujan kanssa kulkevia Tuntemattoman Sotilaan Honkajoen tapauksia. Tarmo Manni sopi siihen rooliin hyvin. Kun sota muuttuu paikallaan pysyväksi asemasodaksi, alkaa kivien pyörittely poluille ja Honkajoet alkavat yleistyä. Toria kivetään, kadunpätkästä tulee ikiliikkuja.

Loimijokiohjelmaa vetäessäni 1990-luvun alussa kävimme läpi kaikki talousalueen taloudet kyselylomakkein ja maatilat haastatellen. Jostain kummallisesta syystä virkamiesten ja poliitikkojen kanssa lähdimme aina itään kun kuului lähteä länteen. Loimijoki näyttikin laskevan Riihimäen ja Hämeenlinnan kautta Lahteen ja sieltä kohti Kymijoen vesistöä ja Saimaan kanavaa.

Se toi mieleeni John Steinbeckin romaanin matkalla Yhdysvaltain halki ennen kuolemaansa. Häntä luonnehdittiin silloin Yhdysvaltain amerikkalaisimmaksi kirjailijaksi. Monelle sellainen stereotyyppi ei kerro tänään yhtään mitään. Ei siitä ainakaan olisi erityisen imarreltu Euroopassa.

Oma käsitykseni oli joen juoksusta sama kuin Helsingistä tulevan pääväylämme. Se löytyy kissojen ja koirien kanssa hakien Turunväylän suunnalta. Siinä mainitaan Pori kuin ohimennen. Sen ohi ajaa ellei ole erityisen valpas.

Oli siis mentävä kohti Loimaata ja Kokemäenjoen kautta Satakuntaan ja Poriin. Savolainen ei ole tottunut kääntämään selkäänsä vieraalle. Vieraalla voi olla kättä pitempää ja laukkuryssäksi esittäytyvä onkin aseistettu.

Idän ja lännen välissä kasvaneet heimot ymmärtävät joen kulun ja tietävät mistä kauppiaat tulevat ja mistä viholliset. Missä ovat ystävät ja missä vastustajat. Mitä on ymmärtää luonnolliset maantieteelliset alueet ja talousalueet erona byrokratiaan ja poliittisiin rajoihin, miekalla piirrettyihin.

Edelliset säilyvät ja vahvistuvat, jälkimmäiset eivät. Edelliset ovat osa ikimuistoista muistiamme, jälkimmäiset nuorta vallankäyttöä ja unohdusta.

Helsingistä katsottuna koko läntinen Häme, Loimaan seutu ja Satakunta ovat kadonneet. Auto viedään kuin väkisten joko Pirkanmaan suuntaan tai Turkuun sekä nelostielle. Kakkostie on jossain ulkopuolella Suomen kartan. Kuka kadotti kokonaisia maakuntia ja niiden pääväylät, rautatien Forssaan ja Loimaalle?

Ministeri Kääriäinen on epäluuloinen savolainen. Niin on myös puhemies Lipponen. Epäluuloisuus on suomalaisen hengissä säilymisen elinehto. Ei sinisilmäinen hölmöily ja diplomatian puute. Me luotamme inhorealisteihin siksi, että he ovat oikeassa.

Kakkostie taas näytti kulkevan Karkkilan kautta Someron ohi ja Satakuntaan sekin. Helsingistä Riihimäen ja Hämeenlinnan läpi näytti kulkevan kokonaan toinen moottoriliikennetie Tampereelle ja siitä pidettiin huolta monen ministerin toimesta kolmostien varrella. Jostakin syystä nämä eivät olleet erityisen kiinnostuneita Loimijoesta tai Satakuntaan menevästä pääväylästämme ja henkireiästä Helsinkiin. Kuitenkin juuri näiltä haettiin tukea. Miksi?

Ystävät ja tukijat löytyvät sieltä, missä maantieteelle ei voi mitään. Vuoret ja joet säilyvät, ikimuistoinen tapamme käyttä luonnonvaroja ja muistaa juuremme. Tuskin kukaan puhui siitä niin paljon kuin edesmennyt teollisuusneuvos Matti Aaltonen ja hänen isänsä. Mihin tämä muisti on kadonnut? Matti Aaltonen jaksoi olla mukana miltei jokaisessa alueen yhteisessä riennossa ja omaan lehteen kirjoittaminen ei ollut vierasta.

Käsite alueelisesta identiteetistä, kotiseudusta ja kotiseututyöstä, yhteisöllisyydestä, ei ole voinut jäädä kenellekään vieraaksi. Mitä pelättävää Loimaan ja Someron suunnalla on sellaista, jota Hämeenlinna ei ole jo Forssalta vienyt?

Kyselyn mukaan 1990-luvun alussa lounaishämäläisten kiinnostus hajosi neljään ilmansuuntaan ja vaaleissakin ääniä annettiin omille ehdokkaille vain puolet siitä, mitä väkiluku olisi edellyttänyt. Läpi meni vain kaksi kansanedustajaa, kun olisi kuulunut mennä neljä.

Forssan lehden esittelemällä uudella aluerakenteella ministerin salkkujakin tulisi saada enemmän kuin Hämeenlinnan talousalueineen.

Miksi lounaishämäläiset eivät luota omiin edustajiinsa tai ehdokkaisiin? Pitävätkö ehdokkaat liian tiukasti kiinni omasta vallastaan ja sen rajoista? Minkä hinnan lounaishämäläiset ovat valmiina maksamaa tästä vallasta ja se rajoista? Eikö uutta poliittista sukupolvea ja kilpailua ole päästetty syntymään? Hajottaako Hämeenlinna nytkin lounaishämäläisten voimat? Onko sellaisen median valta vahvempi, jonka tausta on perinteisessä puolulehdistössämme? Aika näyttää median kilpailun kiristyessä. Purevatko forssalaiset itse omaan nilkkaansa? Onko kyseessä niinkin arkipäiväinen ilmiö kuin suomalainen kateus?

EU:n esitellessä ensimmäisen kerran taloudelliset tukialueemme, pyrimme hakemaan yhteistyöaluetta, joka noudatteli Forssan lehden kaavailemaa "triangelia" vuonna 2007 ja EU:n tahtoa leader-alueelta vuonna 1995. Se kaatui poliittisen rakenteen vähäiseen mielenkiintoon ja hankkeet kaadettiin myös alueen sisältä. Brysselissä alueemme näytti luonnolliselta, mutta poliitikot ja omat byrokraatit olivat eri mieltä. Puhuimme silloin agropolis -alueesta.

Vaalipiiriraja oli ja on samalla talousalueraja ja Loimijoki kääntyy siinä itään, kakkostie Tampereelle. Se on kova hinta kahdesta valtion virasta. Niiden täyttö ei jaksa lounaishämäläisiä kohta juurikaan kiinnostaa. Toisaalta Pirkanmaa ja Tampere ei kaipaa infrastruktuuriinsa tukeamme. Toisin on Someron, Loimaan talousalueen ja Satakunnan laita. Maantieteelle ne eivät voi siellä mitään ja tarvitsevat tukeamme. Ovat toki valmiina muuhunkin kuin luopumaan jätteistään Forssan kaatopaikan hyväksi.

Apu on haettava aina sieltä mistä sen saa. Ei sieltä mistä sitä mahdollisesti luvataan vaalien lähestyessä. Tässä maailmaa nähneen jääkiekkovalmentajan ja kulttuurin klusterin oivaltavan Alpo Suhosen tapa ajatella on pragmaatikolle tyypillinen ja Yhdysvaloissa koulittu. Omani on taas tutkijan ja aluetieteilijän, yhdyskuntasuunnittelijan, maantieteen professorin.

Luonnollisia rajoja ja omaa identiteettiä ei pidä kääntää päälaelleen vain siksi, että poliittinen tarkoituksenmukaisuus näin vaatisi vaalien alla. Se ei muuta Loimijoen juoksua, ei karkkilalaisten, somerolaisten ja satakuntalaisten tapaa liikennöidä pääkaupunkiseudulle.

Loimijoen ylälatvoille syntyneen yhdyskunnan ja sen talousalueen on haettava tukensa ymmärtäen ylläpitää omien asukkaittensa vuosisataista identiteettiä, sosiaalista pääomaa ja alueellista muistia. Se muisti ei voi olla Päijät-Hämeen vesistöalueilla vaan Kokemäenjoen ja Satakunnan sekä Vakka-Suomen suunnalla. Luonnollisia maantieteellisiä alueita ja niiden kulttuurisia rakenteita ei pidä pirstoa keinotekoisilla rajoilla ja yhteistyökumppaneilla, joiden intressit eivät suuntaudu omalle talousalueellemme.

Vain niissä tapauksissa, joissa intressit ovat yhteisiä, on syytä huolehtia lounaishämäläisten eduista ja edunvalvonnasta yli luonnollisten talous- ja luonnonmaantieteellisten rajojemme. Byrokraattisia ja poliittisia rajoja on aina mahdollista muuttaa, mutta ei Loimijoen juoksua.


12.2.2007
Matti Luostarinen