Journal

Sektoritutkimuken ja yliopistojen välinen yhteistyö sekä innovaatioprosessit

Pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfield käynnisti kiitettävällä tavalla keskustelun sektoritutkimuksen kehittämisestä prof. Yrjö Neuvon mietinnön pohjalta. Tuohon kirjoitukseen sektoritutkimuksen edustajat ovat vastanneet (HS. 7.3). Lisäksi alivaltiosihteeri Vesa Vihriälä kirjoitti aiheesta (HS 25.2)

Samaan aikaan käydään keskustelua yliopistolaitoksen kehittämisestä, jossa käsitteet liittyvät lähelle huippuosaamista ja keskittämistä suurempiin yksikköihin. Molemmissa prosesseissa käy esille tarve innovaatioympäristön kehittämisestä ja laajentamisesta. Yliopistoja kansainvälisesti vertailtaessa on syytä huomata, että eräät tutkimuslaitoksemme sijoittuvat kansainvälisissä evaluoinneissa maailman kärkeen. Tuota kärkeä on syytä vaalia ja pitää se edelleen terävänä.

Innovaatioprosessi yliopiston opettajan ja tutkimuslaitoksen tutkijan näkökulmasta on hieman erilainen. Opettajan työ yliopistossa on tutkimuksen ja tieteen siirtämistä opiskelijoille, harvemmin yrittäjille, elinkeinoelämälle, kaupalle tai aluehallinnon viranomaisille, keskushallinnon ja Brysselin byrokraateille. Virkamiestyö yliopistoissa kohdistuu laitoshallintoon ja rahoituksen hakuun, tutkimusprojektin ohjailuun pätkätöiden paineissa ja usein jatko-opiskeiljana. Tutkimusta tehdään silloin kun ehditään tai saadaan hetkittäin rahoitusta pidemmälle projektille. Tässä pätkätöiden viidakossa ja rahoituksen haussa tutkijat ovat toki samassa veneessä oli työnantaja mikä tahansa.

Tutkimuslaitoksissa tutkijan työ on jatkuvaa yhteistyötä yrityksiin, elinkeinoelämään ja nykyisin yhä enemmän kansallisiin ja kansainvälisiin verkostoihin myös webympäristön yhteyksiä kehittäen. Hallinnollinen virkamiestyö on rahoituksen haun ohella verkostojen ja klustereiden kokoamista, koordinointia, mutta myös sektorihallinnon monipuolisia tukipalveluita, valmistelu- ja raportointitehtäviä, kansallisten tietopankkien ylläpitoa ja kehittämistä viranomaistehtävänä. Lisäksi tutkija vastaa oman alansa kehittämisestä siinä missä yliopiston professori, mutta päätoimisena tutkimuksen duunarina. Usein rinnakkain kulkee useita tutkimusohjelmia, joissa verkostoituminen yliopistoihin Suomessa ja kansainvälisesti on arkipäivän rutiinia. Monet senioritutkijat toimivat lisäksi yliopistojen opettajina ja luennoivat myös tutkimuslaitoksissa ja yliopistoissa ympäri maailmaa. Moni sektoritutkija muistuttaa kiireineen yhdysvaltalaista yliopiston professoria.

Tiedeyhteisön yhteisessä innovaatioprosessissa yliopistojen merkitys on pääsääntötöisesti diffuusisissa prosesseissa, joissa tietoa siirretään uusille nuorille ikäluokille. Tätä tehtävää yliopistot eivät voi siirtää muille ja sitä tulisi entisettään tehostaa. Vastaavasti se osa innovaatioympäristöä, jossa ammattitutkijat tekevät omaa työtään tutkimuslaitoksissa siirtäen osaamistaan yrittäjyyden ja elinkeinoelämän keskiössä, ei pidä sotkea yliopiston ensisijaiseksi tehtäväksi. Sen sijaan tutkimuslaitoksissa tätä tehtävää tulisi edelleen tehostaa ja yhä enemmän webympäristön sekä laajenevan innovaatiokäsitteemme kansallisessa sisäänajossa.

Tulisiko ääniä keskittää?

Forssan lehdessä on ollut useitakin kirjoituksia, joissa on paneuduttu oman alueen ja maakunnan ehdokkaiden äänten keskittämiseen. Näin varmaan tapahtuu jokaisessa maakunnassa ja maakunnallinen media on siinä oman alueensa ensimmäinen edunvalvoja. Se on sen ehkä tärkein tehtävä tiedonjaon ohella kilpaillussa mediakentässä.

Lounais-Hämeessä ääniä on vaikea saada ”luonnolliselta” vaalipiiriltämme, jos haluamme kehittää vaikkapa Loimijoen vesistöaluetta tai kakkostietä moottoritieksi Helsingistä Satakuntaan ja Poriin. Tämä sama koskee myös laajemman maaseutualueen yhteistyötä Uudenmaan, Satakunnan ja myös Pirkanmaan suuntaan. Hallinnolliset rajat seuraavat äänestysaluerajoja ja ne suuntautuvat nyt itään ja Päijät-Hämeeseen, Lahteen. Omat etenkin kaupunkialueilta äänensä hakevat ehdokkaat joutuvat kalastelemaan niitä Hämeenlinnan ja Lahden suunnalta. Siellä taas paikalliset mediat eivät äänten hajoamista siedä ja ovat kuppikuntaisia. Siitä ei voi heitä moittiakaan. Median toiminta perustuu oman talousalueen rahoittajiin ja asiakkaisiin.

Lounais-Hämeen, Someron ja Loimaan ongelmallisista pirstaleisista, luonnollisen talousmaakunnan rajat kadottaneesta käytännöstä johtuen, Satakunnasta ja Porista on tullut onneton pussinperä. Se ei saa hoidettua yhteyksiään pääkaupunkiseudun eikä Pietarin vaikutusalueille ja talouden vetureihin. Pääkaupunkiseudun kasvun tasainen jakautuminen ja terve ohjautuminen luoteeseen edellyttäisi meiltä kykyä nähdä nyt rajojen taakse, mutta samalla itsekästä keskittämistä tulevissa vaaleissa omille ehdokkaillemme.

Omien ehdokkaiden kohdalla taas vaaditaan puolueiden rajat ylittävää yhteistyötä liikuttaessa Päijät-Hämeen väkirikkailla kaupunkialueilla. Meillä on tarjota myös kansallisesti näkyviä ja edustavia ehdokkaita tähän työhön. Lounaishämäläisinä meillä on vain kaksi keinoa kaksinkertaistaa edustajiemme määrä eduskunnassa. Sellaisena se vastaisi väkilukuamme. Ensimmäinen on mennä vaaleihin ja keskittää äänemme omille ehdokkaille. Toinen on omien ehdokkaittemme kyky voittaa äänestäjien luottamus Hämeenlinnassa ja Päijät-Hämeen suurissa asutuskeskuksissa, etenkin Lahdessa.

Edellinen edellyttää oman maakunnan ja alueen identiteetin ylläpitoa ja sen sosiaalisen pääoman oivaltamista omaksi. Siinä Forssa ei ole ”helvetin tulirotko”, vaan oman kotiseutumme ja alueellisen me-hengen keräävä kotikaupunkimme.

Jälkimmäinen taas vaatii omilta ehdokkailtamme yli puoluerajojen yltävää yhteistä kampanjointia niillä kaupunkialueilla, joissa tulevat vaalit ratkaistaan. Oman maakunnan strategia vaati myös operatiivista osaamista.