Journal

Kasallisteatteri osui oikeaan aikaan

Siinä missä emeritukset historiankirjoittajat tekevät lopun myyteistä 1800-luvun Suomessa ja itsenäistyvän Suomen kansallisista ikoneista, siinä kansallisteatteri tekee lopun Väinö Linnan sotien jälkeisestä Suomesta. Kristian Smedsin räiskyvä ilotulitus tabujen tappajaisena ansainnee vuoden teatteritapauksen maininnan. Ehkäpä meillä osataan taas tehdä teatteria ja politiikkaa? Tahallinen provosointi yhteiskunnallisen viestin välineenä kertoo teatterin keinoista ja loistavasta spektaakkelista oivaltavana taiteena.

Teatteri on nykyisin visuaalinen ja tekninen väline. Esityksessä nähdään metsää ja vettä, Mannerheimia ja Sibeliusta, suomalaisuuden symboleja, joista tärkeimmät ovat itse sodan elementit, raivo, kauhu, epätoivo, lunastus, tuska ja sadismi. Hietanen, Lehto, Rahikainen ja Rokka ovat mukana esiintyen uusissa hahmoissaan, mutta ei niin tunnistettavissa kuin kaikkien niin rakastama kasarmielämän Lammio ja täydennysmies Honkajoki CP-vammaisena. Upeita videoheijasteita, korsuorkesteri, testosteronin tuoksu ja vielä yöllä valvottavat järkyttävät kuvat rintamalta. Suomen Kuvalehti ehti niitä jo näyttää. Edvin Laine ei ehkä ajatellut ihan tällaista? Oikein tehdyt leikkaukset ovat silloin nerokkaita kun niillä viedään lukuisista yksityiskohdista yleiseen henkeä salpaavan vikkelästi sekä hyödyntäen jokaisen ulkoa osaaman teoksen sitaatit. Mitäpä niitä toistelemaan?

Suomen kolmas kuolema esiteltiin talonpojan kertoessa Forssan lehdessä löysän hirren strategiasta. Marraskuinen Suomi ei voisi olla enää surullisempi. Kun Anne Brunila kertoo Helsingin Sanomien taloussivulla kuinka metsäteollisuudesta EU-komissiolla ei ole edes perustietoja, lobbaustilanteet ovat turhauttavia ja johtavat ”täydelliseen äimistykseen”, viestin vienti EU:n suurimmalta metsäviejältä ja maaseutuvaltaisimmalta maalta on jäänyt EU:n ytimessä vieraaksi.

Kun kansallisteatteri esittää moraalisen väitteen kalliisti lunastetusta ja halvalla myydystä maasta, siinä ei jätetä kiveä kiven päälle. Kaikkein kipeimpänä se kohdistuu siihen väestönosaan, joka on joko yhteiskunnan ulkopuolelle ajautunutta nuorisoa tai tukien varaan joutuneita viljelijöitä. Jatkuva epävarmuus ja toivottomuus syö nyt uskoa. Nyt ei ole tukena edes vennamolaista talonpojan tappolinjana koettavaa liikettä, porsaiden mentäviä aukkoja. Tulevaisuudessa entistä suurempi osa ruuasta ei tule Imatra-Pori linjan pohjoispuolelta vaan maan rajojen takaa. Kanaloissa munijat pannaan lahtipenkkiin hieman samalla tunnelmalla kuin vänrikki Jalovaaran itkun sekaisessa Tuntemattoman sotilaan kaoottisessa finaalissa. Impivaarasta ei tullutkaan kaikkien yhteistä Jalovaara.

”Arctic Babylon” on kirja kolminkertaisesta petoksesta. SE on myynnissä lähipäivinä nettikirjakaupoissa. Sen kirjoittaminen vei aikaa 30 vuotta. Se on Tuntematonta hieman laajempi kuvaus maanosamme menneisyydestä ja tästä ajastamme. Sen apokryfiset ennustukset eivät ole niin suomalasia kuin Tuntemattomassa.

Historiantutkijat barrikadeilla

Tuskin muste ehti kuivua Ylikankaan esiintymisestä ja reippaista otteista kertoa rehellisesti mitä jatkosodan rintamalla tapahtui ja kuinka sodan viimeiset vaiheet elettiin kun Osmo Jussila (s. 1938) julkaisi kirjansa ”Suomen historian suuret myytit”. Mirkka Lappalaisen (HS 28.11.2007) mukaan kirja on liian nopeasti kirjoitettu ja kiireellä toimitettu.

Koulussa historian myyttejä opiskelleet historian harrastajat lukevat akateemista asiaproosaa ja pemfletteja veret pysäyttävänä ja havahduttavana lukukokemuksena. Edes Matti Klinge ei saa omilla kirjoituksillaan myyttien murtajana samanlaista kokemusta aikaan kuin emeritus professori Osmo Jussila nyt uusilla paljastuksillaan.

Jussilan näkemykset ovat rajuja ja kuvaukset myyttien synnystä oivaltavia. Valtio, autonomia ja sortokausien myytit ovat poliittisen historian tutkijalta maantieteilijän tai valtitieteilijän maailmankuvaa ravistelevia. Kansallismieliset ja ”Ruotsi-Suomi” käsitteistöön rakennetut nationalistiset näkemykset olivat lopulta vain aikansa akateemista historiankirjoitusta ja myöhemmin kouluopetuksemme suurta harhautusta. Niitä lukiessa ja tenttiessä meni lapsuus ja nuoruus hukkaan.

Maantieteessä vastaavat pyrkimykset ja kirjoitukset tyrmättiin kriittisen maantieteen tulkintana armotta vielä 1980-luvulla. Maantiede oli ja on sidottu tiukemmin ihmisten fyysiseen kosketukseen kuvitteellisiin rajoihin sekä luonnonmaantieteen geopoliittiseen historiaan, ettei sen pyhiä auktoriteetteja voinut koskea joutumatta akateemisten noitavainojen kohteeksi. Raja railona aukesi. Geopoliittiset rajat olivat lisäksi fyysisiä ja tukivat kansallista maakunta- ja kansallishenkien yhteistä psykofyysistä ja deteminististä topeliaanista uskontoa.

Maan ja kansallisuuden menneisyyden rakentaminen myyttien varaan on ilmiönä vaarallinen. Historian ja maantieteen, geopolitiikan reaaliaikainen ymmärrys ja päivittäminen, on osa kansallista asettumistamme globaaliin yhteyteen ja oikean kompassin hakemista vaikkapa Nato -keskustelussamme ja EU -politiikassamme. Me teimme aikanaan päätöksiä, myös sotaan ja rauhaan liittyviä, joiden taustalla oli myyttinen maailmankuva. Nyt on varottava, ettei meistä tehdä vain marginaalista maata ja kansakuntana alaviitettä kansainvälisessä politiikassa. Siihen ei ole nyt samoja syitä kuin 1800-luvulla olisi toki ollut. Nyt eri tarvita enää myyttejä ja niiden varaan rakentavia aluepoliitikkoja. Matkailu on ainut elinkeino, jossa sadut ovat luvallisia, mutta sielläkin sepitteellä on oltava joku tolkku.

Maantiedon oppikirjoissa stereotyyppiset kansojen ja valtioiden kuvaukset olivat tavallisia vielä 1970-luvulla. Sotien aikaan ja ennen niitä kuvakset olivat äärimmäisen rasistisia. Julkaisin muutaman kirjoituksen koskien näitä kirjoja 1980-luvulla Turun Sanomissa ja Kalevassa mm. otsikolla ”Valkoisten mutakuonojen maa”. Tuolloin esimerkit oli otettu maantieteen oppikirjoista, joissa ihannoitiin skandinaavista ja saksalaista rotua, mutta vähäteltiin vaikkapa japanilaisia, kiinalaisia ja tietysti venäläisiä ja Itä-Euroopan valtioita ja kaikkia afrikkalaisia. SE oli sotaan valmistautumista ja valmentautumista, jossa viha heikkoutta kohtaan oli hyvin suomalainen ilmiö ja kumpusi jo tuolloin kilpailuyhteiskunnan vietistä, sairaaksi viedystä oman kansan ja rodun ihannoinnista. Siinä mustat kuvattiin neekereinä, kerrottiin kuinka nämä oppivat jotain matkimalla ja ihossa on ”inhottaa neekerin haju”. Japanilaiset olivat lapsellisia ja kansainvälisen kauppaan sopimattomia, mutta saksalaiset Jumalan valittu kansa, tiede korkealla ja filosofit sitä samaa, jota on mahdollista nähdä jopa oma aikamme Nietzschen ihailussa ja siinä nationalsimissa, jota Nietzche ja etenkin Schopenhauer aikanaan saksalaisissa pilkkasi.

Elämme ajassa, jossa herooiset sankarit ja myytit kaatuvat, historia ja maantiede kirjoitetaan uudelleen ja oma paikkamme löytyy lopulta ajattoman ja paikattoman virtuaalimaailman uusien kompassien osoittamassa oikeassa yhteydessä. Joiltakin tämä käännös sujuu nopeasti ja helposti. Ohjauspyörien rattaissa ovat mukana tasauspyörästöt. Ilman näitä tasauspyörästöjä käännösten tekeminen näkyy ja näyttää kömpelöltä. Se on annettava emerituksille ja oman pesän sekä konventionsa vartijoille anteeksi.

Kuka käyttää virtuaaliajan kompassia?

Ihmisruumiin polttamisesta syntyvä hiilenmusta tuhka muuttuu teollisessa timantin valmistukseen tarkoitetussa prosessissa siniseksi jalokiveksi. Sen tummuus kasvaa jos vainaja on saanut sädetystä ennen kuolemaansa.

Näin kerrottiin Helsingin Sanomissa uutisessa, joka oli Venäjällä suositun yritystoiminnan kuvauksesta, ja olisi sopinut myös vaikkapa romaanin alkusanoiksi. Mitkä olisivatkaan kertojalle komeammat asetussanat kirjalle kuin ihmisen timantin hohtoinen loppu ja jalokivi kantajansa kaulalla. Sellaisen tarinan kertoja varmasti hallitsee romaanihenkilöittensä fiktiivisen elämänkaaren Väinö Linnan tapaisella varmuudella. Siinä fiktiosta tulee myöhempää faktaa.

Venäjällä geologit alkoivat tehdä korukiviä vaiheessa, jolloin maa hajosi ja rahaa ei enää riittänyt tieteen tekemiseen. Kun tiede ja sille asetetut vaatimukset alkavat tulla puhtaasti markkinatalouden etuja ajaviksi, kaksi maailmaa kohtaavat ja ne pilaavat samalla toisensa. Puhdasta tiedettä ei voi tehdä markkinoiden ehdoilla. Markkinat ja niiden sovellukset kadottavat tärkeimmät innovaationsa, jos teorian rakentajat alkavat puuhastella korukivien seppinä ja kädentaitajina. Suomessa yhden asian ilmiöt tahtovat aina mennä överiksi jopa yliopistomaailmassa.

Suomessa politiikasta puhutaan politiikan kielellä (politics). Poliitikon tehtävänä on hyvän perustan rakentaminen niille ponnisteluille, jossa hyvä hallinto, tutkimuksen kehittäjät ja soveltajat toimivat (policy). Jos nämä kaksi asiaa menevät sekaisin, syntyy huonoa politiikkaa ja hallintoa, kehitystä ei tapahdu lainkaan. Kun poliitikolla asiat eivät ole hallinnassa Lapissa pohjoiseen heitetään puruluuksi Vutoksen ja Kollajan altaat. Siinä kaksi asiaa menee päällekkäin tavalla, joka on ollut turmioksi Lapin kehittämiselle. Se on tyypillistä kehitysalueella ja alusmaan ongelmille emämaan alistamana.

Kun kunnat ovat kehittämässä palvelurakenteitaan, osa puhuu regionalismista ja tarkoittaa kartalle piirrettävää aluetta. Syntyy pieni kunnantalon ympärillä puuhasteleva kuntapuolue ja sen politiikka. Sen rinnalla ovat ne kehittäjät, joiden tehtävänä on hoitaa kunta spatiaalisena ja rajattomana yksikkönä tai mentaalisena alueena yhteisöjen kehittyä ja luoda niiden kautta turvallisuutta. Jos ne menevät päällekkäin, syntyy jälleen ongelmia, jossa yhteisö ja yhdyskunta riitelevät tai tekninen ja taloudellinen ohittavat sosiaalisen ja kulttuurisen yhteisöllisyyden. Alkaa ristiviestintä, jossa yhteisöllisyys on maaseudun aikanaan tuoma kiro ja kaupunki keino päästä siitä eroon. Tai palata takaisin juurille ja hakea turvaa yhteisöistä. Ristiviestintä on medioiden tapa valottaa kohdettaan monelta suunnalta.

Kun verkosto- ja klusteritaloudella tarkoitetaan markkinaehtoista taloutta eikä tietoteknisiä rakenteita, syntyy päällekkäisyys, jossa osa puhuu perinteisestä mediasta ja toinen internetistä ja webajasta, uusmediasta. Kun kaksi asiaa menevät päällekkäin virtuaalinen ja todellinen maailma hämärtyvät ja lapset eivät tiedä mitä aikuiset tarkoittavat. Kun lapset ovat yksin ja koneineen, yhteisöt ovat jo kadonneet ja instituutiot hukattu sekä regionaalisessa että spatiaalisessa maailmassa, lasten virtuaalitodellisuudessa. Tällaiset lapset ovat vailla autoritaarista ääntä ja oivallusta, alkavat toimia kuten kreikkalaiset Jumalat ilman institutionaalista tukea ja yhteisönsä turvaa. Tärkeintä on olla hetken sankari ja herooinen olio niihin samaistuen. Kauanko näin maassa on mahdollista jatkaa? Onko aikomustakaan tehdä siihen korjausliikkeitä?

Ihmisen ja kulttuurin sivistyksen mitta on sanojen määrä ja käytettävyys

Sain kutsun väitöstilaisuuteen Turun yliopiston humanistiseen tiedekuntaan. Näitä kutsuja tulee nykyisin enemmän kuin väitellessäni itse ensimmäisen kerran Oulun yliopiston filosofisessa tiedekunnassa. Väittelijöiden määrä on kolmen vuosikymmenen aikana yli kymmenkertaistunut. Pidän sitä myönteisenä ilmiönä. Kansakunnan menestyksen mitta on sen sivistyksen ja kulttuuri tasossa, sen leveydessä ja laadussa. Hälyttävä on se tieto, jossa nuoret eivät nykyisin enää arvosta koulutusta siinä määrin kuin vuosikymmen aiemmin. Näille nuorille ei ole kerrottu kuinka elämän kokemuksellinen sisältö ja sen rikkaus on sanoissa ja symbolien avautumisessa. Ne eivät avaudu ilman sen eteen tehtävää työtä.

Alun perin väitös oli väittelijän keino osoittaa tuntevansa opettajansa ja professorin tutkimustyötä ja hän puolusti väitöstilaisuudessa juuri kustoksen löydöksiä. Ei omaansa, kuten nykyisin on laita, ja usein monesta jo hyväksytystä tieteellisestä artikkelista koottua nippua. Sellaista en oikein pidä väitöskirjana ja väittelynä lainkaan. Väittelijän on kyettävä mielestäni edelleenkin osoittamaan väittelijän taitonsa ja puolustamaan julkisesti uutta löydöstään tieteen kentässä. Ani harvoin uutta väiteltävää löytyy ja nipussa ne on jo moneen kertaan luettuja löydöksiä. Tiede ja sen eteneminen on reaaliaikainen prosessi.

Päivi Laine väittelee ihan oikealla monografialla ja suomen kielestä tiellä sivistyskieleksi. Hän on tutkinut maantieteen sanastoa ja sen kehittymistä 1800-luvulla. Keskeisiä käsitteitä ovat leksikologia ja terminologia. Maantieteen sanasto liittyy erikoissanastoon ja sitä ovat kehittänet tiede, ammatti ja harrastukset. Sanojen rakenne ja merkitys, käsitteiden luokitus on tapahtunut hyvin konkreettisen käytön välineenä ja välttämättömänä keinona ymmärtää ympäristöään. Nykyisin se on erityisen tärkeää ja poikkitieteistä, globaalia mutta myös paikallista oivaltamista. Maantiede elää uutta renesanssiaan yhdessä historiatieteiden kanssa, ja sen sanasta kasvaa valtavalla vauhdilla.

Maapalloa ei oikein tunnettu vielä Suomessa 1800-luvun alussa oman kielen välineenä ja kartografia oli kehittyvälle sivistyskielelle vieras. ”Werkkosilmiä tulee ympäri koko maapallon, niin että niitä myöden sitten woi jokaisen sirkkelin graadit. ja warsin tarkasti määrätä itsekunkin paikan sijan” kartantekijä kertoi vuonna 1845. ”Kumpikin puolikas jaetaan päiwän-tasaajan kanssa yhtä suuntaa kulkewilla wanoilla 90:neen yhtälaiseen osaan, joita kutsutaan lewy-asteiksi” opasti maantieteilijä Granlund vuonna 1849 oppilaitaan. Leveyspiirejä kutsuttiin rinta- tai tasaympyröiksi, yhdensuuntaisiksi pyöriksi tai paralleliksi, leveyspykäliksi. Luode oli pohjoislänsi, luodepohjanen, luodeilma tai länsipohja vuosikymmenestä riippuen. Etelä pooli oli etelään päin ja pohjas pooli pohjaseen. Mineralia löytyi enemmän kuin muissa mailman-osisa, maaosassa, maapiirin osassa jne. Nyt me tarkoitamme samalla käsitteellä maanosaa. Maapallo muotoutui käsitteistä maan kluutu, maanpiiri, globi, klootu, maapalli, maalimanklootu, palli.

Tyypillisiä olivat suorat käännökset ruotsista. Kun maapalloa ei oikein tunneta, tärkeää ei ole gobalisaatio, meren ja mantereen välinen ero, vaan erilaisten paikkojen ja alueiden kuvaaminen. Syntyy kohoumia, vuoria, vuorimaita, kukkuloita, sisämaata, rantamaata, saaristoa ja särkkää. Laaksot, rotkot, alangot ja aavikot tulivat kieleemme 1930-luvulla. Etenkin 1840-luvulla veden ja maan erilaiset kategoriat, käsitteet sekä niiden alakäsitteet alkoivat yleistyä kartan yleistymisen myötä. Harjanteet, harjut, selänteet ja vaarat tulivat kieleen siinä missä koski, vesiputous, pääjoki, sivujoki sekä kylmä, lauhkea ja kuumavyöhyke, talven alue ja tropiikki.

Käsitteiden määrän räjähdysmäinen kasvu tapahtui kuitenkin vasta 1860-luvulla, jolloin maassa alettiin julkaista maantieteellisiä pitäjänkirjoja ja -kertomuksia sekä oppikirjoja. Laskeuman rinnalle tuli rantamaa, notko ja syvänne sekä laakso, alanko ja sola. Dyyni sai rinnalleen suiston, porrasmaan, rannikon ja kannaksen. Suomalaiset oppivat tuntemaan savannin, aron, aavikon, keitaan, suola-aavikon, hiekka-aavikon ja preerian. Globaaliin suomalaiseen maapalloon tuli maan akseli, karttapallo, pituuspiiri, kääntöpiiri, päiväntasaaja, kravun ja kauriin kääntöpiirit.

Vuosisadan jälkipuoliskolla ilmansuunnat ja väli-ilmasuunnat saivat nykyiset symbolinsa ja maantiede tieteenä toi mukanaan myös erikoissanastonsa. Tuolta ajalta ovat vaikkapa kasvillisuus- ilmastovyöhykkeet, jäätiköt, pustat ja pasaatituulet, föhnilmiö sekä Golfvirta, pampa, monsuuni, alppimaa ja hamada. Kuumat lähteet ja koralliriutat, tulivuoret ja kehäriutat alkoivat rikastuttaa suomalaisten elämää kosteikkojen, laguunien, marskimaan, viidakon ja sademetsän ohella. Saimme hetkessä satoja uusia käsitteitä kieleemme. Luonnonmaantiede kulki edellä ja kulttuurimaantiede hieman sen jäljessä. Sanastoon tuli dynamiikkaa, jossa maa alkoi vyöryä, kohota, syntyi hautavajoamia ja suistomaita, eroosio ja tornado. Suomalaisten kansainvälistyminen ja talouden teollistuminen näkyi maantieteen sanastossa.

Maantieteen perussanastostamme liki 80 % on syntynyt 1800-luvulla ja tärkeimmät kuvaavat maan pinnanmuotoja ja maantieteellisten ilmiöiden nimityksiä. Näitä on kielessämme lähes 60 %. Suomen maantieteelle vieraat ilmiöt ovat saaneet meiltä vain noin kymmenen prosentin osuuden ja liki saman määrän olemme poimineet kieleemme maapalloa kuvaavaa nimistöä. Kiintoisaa on että ennen 1870-lukua suomalaiset eivät ole voineet käyttää omassa kielessään ja sen symbolijärjestelmissä sekä viestinnässä vaikkapa sellaisia käsitteitä kuin hiekkasärkkä, hyökyaalto, järviylänkö, jäälohkare, laskuvesi, mannerilmasto, matalikko, pasaatituuli, sisävesi, suistomaa, vesiputous, ylätasanko, niemennokka, pohjoinen leveys. Ne tulivat meille tarpeellisiksi vasta vuosisadan lopulla. Tai oikeammin ne korvattiin muilla käsitteillä.

Niinkin myöhään kuin 1890-luvulla ensiesiintymän saivat käsitteet harjuselänne, hiekkavalli, jokilaakso, jääkenttä, lumikenttä, maanpinta, maanvieremä, napaseutu, pengerrys, pallonpuolisko, sisämaa, soramaa, suihkulähde, tunturiylänkö, uoma, vieremä, viljelysalue, yläjuoksu tai äkkijyrkänne. Niinpä nykyisin globalisaation ja internetin aikaan mahdollisuutemme onnistus viestinnässä ovat edelleen kielen omia keinoja joko löytää vanhalle nimitykselle uusi käyttö, keksiä uusia sanoja, symboli-innovaatioita, sepittää niitä tai hakea käännöslainoja, lainata suoraan pääsääntöisesti nyt englannin kielestä. Huomattava osa sanoistamme on jatkossakin luontoon läheisesti liittyviä, sitä matkivia (lirisee, lorisee, särisee, surisee jne.) sekä monella tavalla taloudellista, jossa kielen ohjaava merkitys toimillemme on kaiken muu avaava ja tulkitsijansa mittainen tapahtuma. Siinä merkityksessä väittely ja opiskelu on kielen avaamista ja oppimista, uuden rikkaamman maailman hakemista ja muille sen jakamista. Tästä näkökulmasta Päivi Laine on päässyt omissa opinnoissaan tutkijana pitkälle ja ansaitsee tohtorin hattunsa. Hän lisää paitsi kielen historian, myös kieltä puhuvan ja kirjoittavan yhteisön sivistyshistoriansa tuntemusta.

Historiaan jäävät tapahtumat

Tästä ajasta ja syksystä historiaan ei jää sairaanhoitajien lakko ja sen onnellinen päättyminen. Tuskin myöskään maatalouden 141 sopimus ja siitä kinastelu. Vielä vähemmän suomalaisten urheilijoiden loistavat suoritukset ja jalkapalloilijoiden huominen suoritus.

Tästä ajasta jää historiaan se mediamyllytys, joka alkoi Jokelan koulusta ja jatkui nyt muissa Euroopan maissa hysteerisenä hakuna lapsia ahdistellen. Saksassa se johti ensimmäiseen itsemurhaan. Internet median välineenä on nyt pirun omima ja paholainen käyttää aina pelkoa tehdessään tuhojaan. Kuvitelkaapa koulua, jossa opettajat antavat lapsille tehtäväksi etsiä toistensa joukosta mahdolliset tappajakandidaatit. Näin saksalaisessa koulussa meneteltiin. Siihen tarvitaan jo preussinpunaista ajattelua tai arjalaisia, jotka pilaavat kaiken mihin nyt menevätkin, lainaten arasti Schoppenhaueria ja varoen Nietzcheä. Nietzchen yli-ihmisopit olivat enemmänkin hänen juutalaisvihamielisen sisarensa tuotetta. Nietzche eli lopun elämäänsä syfiliksen runtelemana ja sisar tuotti ja tulkitsi hänen sanomisiaan. Tuohon aikaan kuppa oli yleisempi kuin aids ongelmana pahimmissa taudin runtelemissa Afrikan valtioissa tänään.

Tästä ajasta jää historiaan tapahtumat, joissa suomalainen nainen hoitajana osoittautuu sarjamurhaajaksi sekä tapahtumat, joiden kohdalla sadismin motiivit jäävät ikään kuin selittämättä. Ne näyttäisivät usein kohdistuvan heikkoihin ja puolustuskyvyttömiin ihmisiin. Tällaisia tapahtumia on kirjattu runsaasti ohi medioiden. Sen selittäminen on myöhempien aikojen tehtävä. Nyt ne syyt eivät näy meille selvinä tai olemme liian keskellä sellaista murrosta, jossa itse ilmiö on silmiemme sisäpuolella tai haemme sitä historiasta. Ne jotka ovat nyt hiljaa ja erakoituvat, tekevät niin olettaen sen kuuluvan viisaan ihmisen tapaan varoa ja pelätä itsekin. Se lisää pelkoa ja tuo valtaan niitä, joilla on kova kuori ja kyky sietää silkkaa pahuutta. Ilmiönä sellainen ei ole suotavaa. Yhteiskunnallinen vastuun kanto kuuluu meille kaikille, myös empatiaan kykeneville altruistisille ryhmille. Egoismi, narsimi, hedonismi ja pahuus ovat saman faktorin tuotteita. Ahneus kuolemansynneistä vanhenevan ihmisen viimeinen ja sen koemme nyt kaikkialla suurten ikäluokkien myötä. Siihenkin on vain sopeuduttava.

Olen viimeisimmässä kirjassani ”Arctic Babylon 2011” esitellyt ilmiöitä, joiden historia on toivottavasti riittävän kaukana hakemaan näkökulmaa siihen globaaliin maailmaan, jonka osa Eurooppa ja Suomi ovat. Kirjaa kirjoittaessani en saattanut oivaltaa kuinka ajankohtaiseksi se tulee siinä missä aiemmin tutkimus web ympäristön verkostoista. Helsingissä on nähtävissä jäinen näytelmä, jolla on yhtymäkohtia tuohon samaan prosessiin. Jostakin syystä venäläistä kirjaa ei ole suomennettu ja se on jäänyt vieraaksi. Internet näyttä meille sittenkin vain välähdyksiä siitä maailmasta, jonka osana nyt elämme ja arvailemme paikkaamme vanhojen kompassien lukemista. Internet, internet, internet on kuin kolminkertainen petos rukousmyllyssämme.

Kun maailma menettää ajan ja paikan tajunsa, vanhat kompassit eivät ole käyttökelpoisia. Omat geenimme on kuitenkin koulittu tähän muutaman vuosikymmenen ikäiseen kehoomme ja sen selviytymistarinaan. Ei tuhatvuotiseen ihmiseen, jonka kohdalla aika muuttuu paikattomaksi, vaihtaa suuntaansa, hidastuu ja pysähtyy. Tämän ymmärtäminen vaatii uutta kompassia, uusia globaalin maailman oivaltavia geenejä ja sen hyväksymisen. Poisoppiminen on paljon vaikeampaa kuin uuden hyväksyminen. Kun korjaukset tehdään etuajassa, syntyvät virheet ja muutokset ovat aina pienempiä kuin myöhemmin tehtävät pakkoliikkeet paniikissa. Luulen että tämä on juuri oman aikamme viesti ja murroskulttuurin sanoma tulevaisuudelle. Tästä ja sen oivaltamisesta meidät muistetaan tai halutaan unohtaa mahdollisimman syvälle pimeine geeneinemme.

Surullisten uutisten marraskuu

Onko internet ja globalisaatio, web yhteisö ja Suomea kohtaavat surulliset väkivallanteot sattumoisin yhdessä esiintyviä tapahtumia vai jotenkin toisiinsa liittyviä ja toisistaan selittyviä? Onko Hegelin, Nitezchen tai Platonin filosofialla yhteys suomalaiseen väkivaltaiseen käyttäytymiseen? Ovatko filosofit Helsingin Sanomissa oikeasti huolissaan vain liioitellaanko jotakin sunnuntain lehdessä kulttuurisivuilla? Onko media sähköisenä ja osana web ympäristöä jotenkin ulkopuolella ”perinteistä” mediaa ja kaksinaismoraalin ylläpitäjänä jo liian läpinäkyvä Suomen Kuvalehden hihkaisussa: internet, internet, internet, Apu -lehti sitä myötäillen?

Onko Nokian surmien takana oleva hoitaja Nietzcheä lukeva ja netissä vertaisryhmiä hakenut insuliinin käyttäjä? Pitäisikö insuliini sulkea suomalaisilta hoitajilta? Onko Suomesta yllättäen tullut näin sofistikoitu kansakunta? Luemme filosofeja ja surmaamme vasta sen jälkeen? Ei ole tullut! Kyseessä on massamurha, jossa nainen on nyt hakemassa ennätystä mieheltä. Onko toinen jotenkin siedettävämpi ja helpommin ymmärrettävä, hyväksyttävämpi? Ei ole! Päinvastoin.

Kun kaikki ulkopuoliset syntipukit on haukuttu ja syyttömät rangaistu, olisiko median aika katsoa peiliin ja etsiä ongelmaa omasta kriisistään? Näkyvin ylilyönti oli uutisointi televisiossa suorana lähetyksenä Jokelan koululta, jossa kameran edessä ja takana kauhistellaan kameran paikkaa surevien joukossa Jokelan koululla ja etsitään yhdessä uutta kuvakulmaa. Web ympäristö oli senkin jo reaaliaikaisena löytänyt ja uusi media oli elämä itse, ihmiset sitä muokaten ja aidosti peläten. Nyt on aika pohtia miksi Nokian hautausmaalta löytyy viisi myrkytettyä ruumista lisää. Olisiko siellä ehkä muitakin, myrkyttämättömiä tai sodissa selviytyneitä, vanhuuteen kuolleita? Jatkuuko pelkomme nyt ilman globaalia ja ulkopuolisia uhkia aitosuomalaisena helvettinä?

Web ympäristön elämä näyttäytyi muuna kuin perinteinen kokemamme verkosto vuonna 2007 tekemässämme tutkimuksessa. Perkele oli tullut internettiin. Sen vieminen ministeriöön, kuntiin, julkisen hallinnon laitoksiin, on yhtä epätoivoista kuin Jokelan murhaajan teot kerrottuna internetissä etu käteen. Internetissä julkaistua kirjaa ei lueta. Ei edes sähköistä uhkausta tai videota. Me reagoimme vain kirjoitettuun sanaan ja siihen viralliseen mediaan, johon sosiaalinen pääomamme ja kulttuurinen muistimme on meidät koulinut ja hierarkia rajansa asettanut. Siihen eivät kuulu sellaiset viestintävälineet, joiden luonne on virallisen viestinnän ulkopuolinen, toisen ihmisen antama. Kun kyseessä on byrokraattisen ympäristön toiminta tai toimimattomuus suljetun kansakunnan epigeneettisessä muistissa, jota ei voi olla.

Vie oman aikansa ennen kuin oma reaaliaikainen mediamme alkaa oivaltaa ja toimia samoin kuin web ympäristön avoimen viestinnän kulttuurit ja ihmiset, joille ihmisen hätä on oivallettava ja ymmärrettävä viesti, johon myös reagoidaan. Riippumatta mistä se tulee! Suomen tapaukset eivät ole globaaleja ja yleistettävissä, väittää brittimedia ja saattaa olla oikeassa. Suomi reagoi sen mukaan kuten itäblokin suljetut yhteiskunnat ja kiusaajien elämä on meillä helpompaa kuin kiusattujen. Innovaatio on meillä innovaation diffuusiota, levinnyt ja hyväksyttävä tai usein torjuttava ilmiö. Ehkä me torjumme ja jatkamme elämäämme oli se miten sietämätöntä tahansa. Se on hyvin suomalainen ilmiö myös netissä. Persoonaton ja vailla psykologista kokemusta. Empatia ei ulotu edes suruliputukseen matkalla Hämeestä ja Forssasta 600 kilometriä Ouluun.

Miksi media yhdistelee asioita toisiinsa kertoen yhteisöllisyyden olevan sekä syy että seuraus huonoon oloomme? Onko yhteisöllisyys pysähtyneen kulttuurin luovaa joutenoloa ja kykyä säilyttää maaseutumainen traditio, kuten HS:n yliö kertoo 19.11.2007 ja hekumoi sen perään? Meidänhän kuului vihata ja halveksia maaseutua ja maalaisia tuon saman median julistuksena, ja syynä juuri tuo samainen ahdistava yhteisöllisyys! Kumpaa tämä ristiviestintä palvelee; pelon maantiedettä vai turvallista kotiseutua?

Vai onko HS keksinyt uuden määritelmän yhteisöllisyydelle? Ehkä koditon raha ja sen juurettomat globaalit kulkurit, teosofi materialistit ja pelurit ovatkin uusi kotimme, Jumalamme ja seurakuntamme kasvottomat jäsenet?

Kuka ehtii rakentaa Lapin altaat, ennen kuin Helsinki hukkuu Jäämeren jäistä vapautuvaan hyiseen olotilaan? Noita altaita rakennettiin alun perin Enso Gutzeitin toimesta ja tavoitteena myös Lapin teollistaminen ja puunjalostus. Näin kertoo Enson tuolloisen vuorineuvoksen ja isoisäni veljen jälkeensä jättämät paperit Pohjolan Voiman perustamisasiakirjana. Miksi nyt viestitään ristiin Jyväskylässä asuvan ministerin toimesta? Lisääkö se pelkoa vai yhteisöllistä hyvinvointia?

Onko kollektiivinen muistimme rapautunut?

Ajoin viikko takaperin torstaina läpi suomalaisen maaseudun 600 kilometriä Forssasta Ouluun luentomatkalle. Valitsin reitin Hämeenlinnan kautta Padasjoelle, Jämsään ja Jyväskylän kautta nelostietä Ouluun. Reitti on kauneinta suomalaista maaseutua ja kovin tuttu vuosikymmenten saatossa. Tuhansia maalaistaloja ja kyläraitteja kuuden maakunnan alueelta Hämeestä ja Savosta, Keski-Suomesta ja Kainuusta sekä Pohjanmaalta.

Nyt päivä oli poikkeuksellinen. Suomalaisten kuului suruliputtaa ja ottaa kollektiivisesti osaa Jokelan koulun yhteiseen suruumme. Koko globaali maailma oli järkyttynyt. Tällaista ei pitänyt tapahtua Suomessa. Me käytämme aseita vain metsästykseen, väitimme. Vaarallisin aseemme on auto. Näin se on toki edelleenkin. Ei tapaus Jokelan koulussa sitä miksikään muuttanut.

Näin ensimmäisen lipun puolitangossa hieman ennen Jämsää valtion oman laitoksen virallisena liputuksena vanhan asevarikon pihassa ja seuraavan tankatessani huoltoasemalla. Siinä ne sitten olivatkin. Pohdimme suomalaisten tapaa surra kollektiivina Oulussa nuorten opiskelijoiden toimesta. Teimme näin omaa surutyötämme. Se on hyvin suomalainen tapa käsitellä aihe pragmaattisesti ja työhön, opiskeluun liittyvänä. Suomalainen opiskelija kykenee käsittelemään vaikeita aiheita ja löytää niille enemmän ratkaisuja kuin mitä heidän vanhempansa.

Opiskelijoiden näkemykset olivat lähellä ulkomaisten medioitten kuvaa suomalaisesta luonteesta tai tavastamme kommunikoida. Televisiossa saman ilmaisi suorasukaisemmin käytännön filosofian professori Airaksinen. Suomalaiset ovat synkkämielistä, väkivaltaista kansaa, itse tuhoisia toistensa kiusaajia ja poikkeavaa oli nyt vain väkivallan teon luonne ja kohdistuminen muuhun kuin omaan perheeseen juopuneena. Virtuaaliystävät tuovat uusia malleja ja ovat masentuneelle suomalaiselle kehnoa tukea, jos verkostot on väärin valikoitu ja häiriintynyttä mieltä hoidetaan neljällä mielialalääkkeellä. Symboliteot muuttuvat todeksi ja suomalaiset ymmärtävät sen kollektiivisen tajuntansa kautta liiankin hyvin. Surun sijasta tuloksena onkin yhteinen häpeä. Ketään ei kuitenkaan osoiteta sormella. Empatia ja altruismi on suomalaisen nuoren vahvuuksia vuonna 2007 Oulussa. Maaseudulla syntyneet oivaltavat mistä on ollut kysymys ja miksi siitä vaietaan. Se on osa maaseudun kollektiivista pääomaaa ja muistia, miltei epigeneettinen ilmiö.

Itse kysymykseen en kuitenkaan saanut vastausta. Miksi suomalainen maaseutu ei suruliputtanut lukuun ottamatta taajamiaan. Olisiko se ehkä eräs syy siihen mykkään ja pimeään mieleen, jossa myötäeläminen on vaikeaa? Ehkä me tunnemme syyllisyyttä ja häpeämme emmekä voi osoittaa myötätuntoa itse aiheuttamillamme haudoilla? Tai ehkä me olemme välinpitämättömiä, eikä Jokelan tapaus kosketa muuten kuin median kautta ja lapsemme on näin siirretty uusmedian osaksi, eikä meistä enää ole surijoiksi edes sen pinnallisella ja korrektilla tavalla osana kollektiivista kansakuntaa? Vai olisiko kyse juuri kansakunnan kollektiivin katoamisesta, ja liput pysyivät kaapeissa ikään kuin mielenilmaisuna. Sellaisena, jossa poliisin on haettava osa suomalaisista töihin ja kannettava osa sieltä ulos. Riippuen siitä kenen henki tai toimeentulo on kulloinkin uhattuna ja kuinka lähellä se on omaa tai läheisten välitöntä tapaa selvitä hengissä ja olla tätä kautta osa kollektiivista kansakuntaa ja sen yhteisenä kokemaamme hyvinvointia.

Onkohan tässä kollektiivisessa kansakuntamme yhteisessä selviytymistarinassa tapahtumassa kohtuutonta rapautumista, ja syitä haetaan nyt liian kaukaa globaalista maailmasta? Olisiko tätä ehkä nyt syytä tutkia? Jotta ihminen voi liputta, hänellä on oltava siihen oikea syy ja motiivi. Kollektiivisen muistin ja vastuun katoaminen voisi olla sellainen syy. Tai sitten geenimme vaikenevat. Siitä mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.

Arctic Babylon 2011 - Apokryfiset ennustukset

Ensin lämmin kiitos palautteesta lukijoilleni. Olen pahoillani että blogini on ollut vaiti siitä hetkestä, jolloin sain valmiiksi käsikirjoituksen ja julkaisun globaalista weblogista, blogosfääristä ja sen käyttäjistä. Yli kolmekymmentä miljoonaa blogaajaa ei voi olla väärässä! Nyt jo liki sata miljoonaa. Vielä kerran kiitos tuohon prosessiin osallistuneille suomalaisille blogaajille! Forssalaiset ovat saaneet jo oman uuden Kalevalansa! Nyt hämäläisten laulamana. Ja sitten on tietysti Bulevardi.

Isänpäiväksi on valmistumassa kirja, jonka toivon lämmittävän ainakin viimeistään joulupakettina. Tuo kirja käsittelee erittäin ajakohtaisia globaalin ympäristömme aiheita fiktiivisen kerronnan välinein, mutta taatusti faktaan sidottuna! Rakenne on romaanin rakenne toteutettuna tavalla, jossa lomittuu kolme kerronallista keinoa. Tuloksena on ikään kuin kolmesta eri kirjasta koottu yksi yhteinen kokonaisuus. Se päätyykin kolmeen epilogiin; teesiin, antiteesiin ja synteesin. Tai draamaan, tragediaan ja komediaan. Kreikkalaisen kerrontaperinteen mukaisesti. Se oli riski joka oli otettava.

Kirjan kertojana on Pikku Prinsessa. Itse olen mukana vain muistiin merkitsijänä. Kirja alkaakin juuri tällä helpoimmalla tavalla. "Minä" -muodossa ja asetussanoilla, jossa myöhemmin mukaan tulee varsinainen kertoja ja itse jään seuraamaan sivusta. Asia on minulle liian ongelmallinen itse siitä kertoakseni. Se on liian vaikea ja johtaisi narsistisiin tai narrastisiin, hermenuttisiin harhoihin. Kertoisin omiani ja ohittaisin lukijan tavan hahmottaa webympäristön globaali vuorovaikutteinen ja moniulotteinen media. Kirjoittaja eksyy helposti omille poluilleen.

Kirja on siis suoraa jatkoa jo julkaistuille kahdelle edeltäjälleen. Vain kerrontatapa muuttuu tieteellisestä, mutta tinkimättä tippaakaan tavassa pysyä totuudessa. Sellaisena kuin lukija vain voi sen hahmottaa ja avata! Itse olen vain välikäsi, jonka romaanin joku halusi syödä kuin sika remeltäen tai rukosmyllynsä kimpussa jo etukäteen. Romaani syö kuin sika. Hyvästä romaanista on monelle eväitä.

Prinsessa seikkailee tavaten institutionaalisia henkilöitä tai kipisikuvia historiasta. Hän luo perustan ja puitteet, kehystää tapahtumat. Hän auttaa minua ymmärtämään, mistä on kysymys kun aika kulkee kahteen suuntaan, hidastuu ja pysähtyy, paikka on menettänyt merkityksensä, on neliuoltteinen. Hän avaa silmäni historian vanhoja harhoja ja pinttyneitä uskomuksiani oikoen. Dogmit ja teoriat saavat siinä uuden ymmärryksen. Siinä hän muistuttaa ranskalaisen filosofin ja lentäjän Antoine St. Equperryn monen rakastamaa Pikku Prinssiä. Prinsessat vain eivät ole Prinssejä... Ja tämä Prinsessa osaa asiansa ja puitteet puhua ovat komeammat kuin Al Gorella tämän puhuessa nostolavalla epämillyttävästä totuudesta. Totuus nyt vain on aina epämiellyttävä...

Totuuden tehtävä ei ole saada ihmisiä nukkumaan, unisiksi. Uuden globaalin uskonpuhdistajan tehtävä on mennä pidemmälle kuin mihin Martti Luther pysähtyi tai josta Nietzsche aikanaan apostoleja moitti. Pelkuruudesta. Ja paaveja tavasta karsia apokryfiset osat pois Raamatusta.

Nyt ne tekevät sinne paluuta. Apokryfiset kirjoitukset palautetaan Raamattuun myös Suomessa. Uskonnot ja kirkko ovat palaamassa juurilleen. Ihmisen geneettinen ja kulttuurinen, kollektiivinen muisti, alkavat kohdata toisensa myös moraalin oivaltajana. Kieli "valehtelevan eläimen" heuristisena välineenä ja nuorena tulokkaana alkaa raottaa webympäristön altruististen lasten kautta aikuisen maailmaa... Luonto lähestyy meitä lastemme kautta.

Se on globaalisti luova ja innovatiivinen prosessi, evolutionaarinen ilmiö ja ehdottoman demokraattinen. Siinä tulkinta jää aina lopulta lukijalle ja tämän kyvylle ottaa vastaan ja yhdistää. Ei ole enää muuta taidetta kuin klusteroitunut taide. Ei myöskään muuta tiedettä. Kuinka kirkko ja uskonnot voisivat olla tästä globaalista imiöstä jotenkin erillinen prosessi? Siellä missä kirkko ei ole maallistunut, kulttuuri on kiinni geeneissä ja kollektiivisessa perimässä, Jumala on elävä ja moraali myös ympäristöön toinen kuin omamme.. Kielen rakenne kokonaan toisen maailman avaava kuin olemme oivaltaneet... Tunnekieli ei ole lapselle bisneskieltä.. Kieli on suhteellisuusteoriaakin tärkeämpi asia oivaltaa ja vielä vaikeampi asia ymmärtää.. Se on koko tajuntamme ja piilotajuntamme ydin eikä muuta lopulta ole.. Lämmin kiitos Agricolalle, Lönnrotille, monille kielen rakentajalle..

Oma tarinani alkaa tästä. Kolmivuotiaasta ja rukosmyllystä, vähäpapista. Mutta ei lainkaan riettaasta. Sen tarinan kertokoon muut. Oma tarinani ei ole viihdettä. Meille tarjotaan nyt liikaa kirjallisuuden kaapuun puketunutta unilukemista. Vanha media ja kirjallisuus alkoivat kilpailla uuden median kanssa sen omimman osaamisen ytimessä. Siinä se ei voi menestyä! Vain pilata tärkeimmän, kielen.

Kolmas tarina ja kertomus liittyy omaan aikaamme ja sen kytkentään kertojan, Pikku Prinsessan luomaan kehystarinaan tavaten mm. Darwin ja Freud, pyhimys ja paavi, byrokraatti ja matemaattikko, talonpoika ja työläinen.... Se kertoo miehistä, joilla on halu ja kyky käyttää valtaa. Se kertoo ihmisistä, joilla on käytössään parhaat tiedot, verkostot ja klusterit sekä kyky oivaltaa miten uusi tiede liittyy tuhatvuotiseen traditioon ja sen usein mytologisena pitämäämme kansojen kollektiiviseen muistiin. Kirja kertoo ihmisen kyvystä käyttää ja yhdistää monitieteistä vanhaa tieteen perimää sekä oivallus hahmottaa se oman aikamme uusimpaan teknologiaan, informaatioteknologiaan, nanoteknologiaan, bio- ja geeniteknologiaan, transgeeniseen ihmiseen. Kirja kertoo vallasta ja rahasta, jolla ei ole kotia eikä moraalia mutta suora yhteys sellaiseen koodistoon, josta Da Vinci koodi oli vain kalpea aavistus... Siinä ei ole mitään hauskaa saati viihteellistä. Hauskan ja viihteellisen seikkailun kirjoittakoot muut.

Valta sokaisee. Täydellinen täydellisesti. Näin myös jumalat ja jumalten antamat lupaukset maailmassa, jossa Jäämeri on sulamassa ja Nooa on menemässä lakkoon. Häntä tukevat taivaan tekniset yhdessä suurten nerojen kuten Leonardo Da Vinci ja Rene Descardes johdolla. Alakerran ihmisten kanssa tehty sopimus myös sen kolmessa hindujen kerroksessa on pitävä myös silloin, kun mukana on ollut juutalaisten ja kristittyjen suppeampi sopimus Nooan tekemänä ja sateenkaaren värein. Oman tieteemme deduktioon ja luonnonlakeihin sitoen.

Jos tieteen deduktio on muilta varastettu, syntyy ongelmia. Jos kulttuurimme on muilta lainattua ja väärin ymmärrettyä, syntyy lopulta tyhjän rukousmyllyn ääni.. Jos kaikki on lainatavaraa, ihminen valehteleva eläin, koko yhteiskunta on rakennettu hiekalle.

Hindujen Veda oppi on arjalaisten jälkeläisten Rigveda oppia... Kohtalo ja deduktio sitoo myös jumalat ja kilpailu jatkuu uusissa sfääreissä sielläkin... Jäämeren hyiset aallot aiheuttavat vesivahinkoja... vastuu siirtyy jumalille.. rikolliset palaavat rikospaikoille... hakaristi muistutta veda-opin pyhästä kollektiivisesta muististamme. Kaikkea ei pidä tärvellä... Viimeisenä omat geenimme...

Ja niin odottelemme päivää, joka oli Maya-kansan astrologien laskemana historian viimeinen ja heidän astrologiansa oli Einsteininkin suhteellisuuden ja kvanttimekaniikan ymmärtävää osaamista. Me vain tuhosimme sen eurooppalaisina barbaareina.. Vuosikin heillä oli liki 500 vuoden mittainen. Meille riittää neljännesvuosi... Alkaa kertomus vanhan ja uuden maailman välillä, vanhan ja uuden liiton kädenväännöstä, jossa jesuiittojen Musta Paavi on yhtä puhdas kuin natsien ihnmiskokeita jatkavat ja pelolla ihmistä hallitsevat uudet globaalit vallankäyttäjät. Ja kaiken takana ovat webymäristön altruistiset nuoret ja heidän kykynsä muuttaa uutta ajatonta ja paikatonta maailmaa, Baabelin tornin korkuista arktista Jäämerta, arktista Babylonia...Taivaassa valmistaudutaan vaaleihin.

Arktinen Babylon, Arktinen Babel ja sen apokryfiset ennusteet ilmestyvät 560 sivuisena isänpäivän aattona. Jokainen sen kertomus on mahdollista tarkistaa dokumenteista, joita kirjan loppuun olisi tullut lähdeluettelona liittää mukaan arviolta noin 500-1000 nidettä!

HYVIÄ LUKUHETKIÄ

Matti Luostarinen