Journal

”Over mijn lijkin”, Kuolleen ruumiini yli

Kävin joulunpyhinä läpi nekrologeja. Tarkoitus oli herättää keskustelu vaikeasta aiheesta, jonka tiesin tulevan medioihin TV 2:n tuotantona Hollannin malliin. Tänään tuo ohjelmasarja esitellään näkyvästi Ilta-Sanomien lööpeissä.

Sarja (Over minj lijkin) kuvaa saattohoidossa olevia kuolevia ihmisiä. Kuolevat ihmiset lähettävät siinä testamenttinsa ja sitä käyvät läpi läheiset ja omaiset. Videotestamenttia on tehty TV:n toimesta ja varsinainen tarina alkaa hautajaisten jälkeen. Muistuttaa vähän tuttuja ja suosittuja tosi-TV sarjoja. Nyt vain pääosassa ovat kuolemaa tekevät ja ohjelman aikana myös kuolevat ihmiset. Tuottaja perustelee sarjaa ”tarkoituksena herättää kipeän ja aran aiheen esiintuontia myös Suomessa”.

Kun talonpojan morsiamet ja morsianten sulhaset eivät omaa tirkistelynhaluani saaneet liikkeelle, tämä tuntuu jo jotenkin makaaberilta tavalta lähestyä niinkin luonnollista aihetta kuin kuolema. Syntyminen ihmiseksi nyt sattuu olemaan samalla kuolemantuomio. Eikö muuta formaattia löytynyt asian käsittelyyn, jos se nyt oikeasti koettiin tärkeäksi? Vai houkuttelivatko Hollannin korkeat katsojaluvut?

Lehden haastattelussa arkkiatri Risto Pelkonen kieltäisi ohjelmahankkeen vastenmielisenä jos vain voisi. Arkkiatri ei ymmärrä lääkärinä mikä tämän sanoma voisi olla. Lehdestä häntä lainaten ”En ymmärrä, mikä tässä olisi se sanoma, paitsi että taas saataisiin hyviä ihmisiä katsomaan surkeita tapauksia…Ainahan pitäisi olla joku sanoma josta joku iloitsee tai hyötyy tai joka avaa keskustelua. Mutta en keksi tästä mitään sellaista”.

Riitta Kuuskoski toimittajana kommentoi. ” Tarvitaanko tällaista? Mieleen muistuu takavuosien koulukaveri, jonka puoliso kuoli kaksikymppisenä syöpään. Välttelin häntä, en osannut sanoa mitään. Yhteys katkesi. Taidetaan ohjelma sittenkin tarvita.”

Terhokodin johtaja Juha Hännisen mukaan yhtäällä kuolemasta pitäisi puhua enemmän julkisuudessa mutta toisaalla kuolemansairaiden ihmisen kognitiiviset häiriöt ovat usein jo niin pitkällä elämän loppuvaiheessa, että heidän arvostelukyky saattaa ratkaisevasti heiketä… Kynnys puhua omasta kuolemasta on normaalisti hyvin korkea”.

Se mikä onnistuu Hollannissa ei välttämättä toimi Suomessa. Suomalaisuuteen kuuluva sulkeutuneisuus on geneettistä perintöämme ja siinä perimässä niin elämä kuin kuolema koetaan kovin eri tavalla ja läheisesti osana omia pelkojamme tai maailmankuvaamme, syviä usein uskonnollisia tuntojamme. Jotkut taitavimmat taiteilijamme pyrkivät niitä aikanaan avaamaan alkaen Hugo Simbergin kyvystä kesyttää kuolema ja halla. Ei se oikein onnistunut ja hyvä niin. Väärillä geeneillä ei Suomessa oikein menesty. Ei ainakaan hollantilaisilla suurempana joukkona. Joku yksittäinen voi tällä pärjätäkin. Tällainen tekisi ehkä ohjelman suomalaisesta miehestä itsemurhaa hautomassa.

Meillä on tavallaan neljä kerrosta, jonka tuollaisen ohjelmasarjan tulisi kyetä läpäisemään onnistuakseen. Ensi ovat tajuntamme ja piilotajunta. Molemmat ovat nuoria ja syntyneet kielemme ja sen sisältämän kulttuurin kautta. Se on Suomessa kokonaan toinen kuin hollantilaisilla. Kuolevien kognitiiviset häiriöt ovat vain vaatimaton osa tätä pohdintaa.

Tämän jälkeen tulee kansakunnan oma kollektiivinen muisti ja syvimpänä geneettinen muistimme ja perimä. Eivät mene nekään yksiin hollantilaisten kanssa. Oma selviytymisemme kansakuntana on aivan muuta kuin keskieurooppalaisilla ja kykymme pärjätä tässä ilmanalassa on geeniemme tulosta. Niiden avulla me pärjäämme päivästä toiseen ja hoidamme myös elämän ja kuoleman kysymyksemme. Omassa asiassamme olemme hollantilaisia paljon fiksumpia myös tietämättämme. Se miten avannosta noustaan on suomalaista osaamista. Järkevä ihminen ei sinne joudu ensinkään. Kun medialta puuttuu molemmat, siihen lakataan luottamasta. Rahastus tapahtuu silloin pelkällä hälinöinnillä ja mekastaen. Matti Nykänen osasi sen aikanaan tietämättään ja vilpittömästi.

Kun kuolemasta tehdään viihdettä, medioiden kilpailu on mennyt siihen pisteeseen, jossa sitä seurataan vain hakien mahdollisimman sairaita ja psykoottisten ihmisten tekemiä kertomuksia toimittajina. ”Arctic Babylon” on kertomus ihmisistä, joita ohjataan ulkopuolelta, ja joille mikään ei ole enää pyhää. Otan esimerkit tämän päivän lehdistämme alkaen kuitenkin lapsuudestani.

Kun lapsina jouduimme kulkemaan Iisalmesta kohti Oulua aikuisilla oli tapana mumista Piippolan kohdalla kuinka siellä tuoksui Haanpää. Se jäi lapsen mieleen moniulotteisena kertomuksena. Sillä saatettiin tarkoittaa paikallisen kirjailijan viinalle haisevia teoksia mutta myös hänen poliittisia kannanottojaan. Tällöin takana olisi ollut tajunta ja kielen sekä kansakunnan oman kollektiivisen muistin kautta syntyvät tulkinnat. Jo kolmevuotias lapsi osasi nämä leikit ja se puistatti.

Oikeasti savolaiset tarkoittivat kuitenkin geeniperimäänsä. Savolaiset sanankääntäjät eivät voineet olla varmoja olivatko kirjailijan murreilmaisut savolaisia vaiko pohjalaisia. Pentti Haanpää asui sudettisavolaisilla alueilla, eikä häntä voitu oikein hyväksyä oikeisiin tarinankertojien sukuun ja heimoon. Tuolta suunnalta tuli vain vainolaisia siinä missä Kajalastakin kostajia Pohjanmaalle. Laukkuryssän erottaminen väkivaltaisesta oli taitoa vaativa laji kielen kantimissa, ja siinä parhaat geenit jäivät henkiin idän ja lännen välissä eläen. Savolaisille kaikki avautui sanan ja sen käytön kautta ja se oli pyhä asia. Se varmisti geenien pysyvyyden, jalostumisen ja siirron. Eivät ne selviytyneet parhaiten, jotka tuottivat eniten jälkeläisiä, vaan ne jotka pystyivät pitämään nämä hengissä. Se on sitä vielä tänäänkin geneettisessä perimässämme. Kaiken muun savolainen voi antaa anteeksi, mutta ei kielen kautta syntyvää geeniperimänsä loukkausta. Humoristista itsestään ei sovi tehdä pilaa ohi hänen oman itseironian. Se menee sieluun ja ytimiin geenien imemänä, eikä silloin freudilaiset tulkinnat auta saati järjen ääni vedoten ihmisen kielelliseen tajuntaan. Tajuntaan tulevat osat toimiamme ovat melkoisen vähäinen asia, ja elämme pääsääntöisesti ikään kuin unessa.

Fiktiivinen finalismi on ilmiö, jossa hetkessä kykenemme erottaman geeniemme kautta fiktion tavoin olemmeko ihastuneita tai vihastuneita toiseen ihmiseen tai kokemaamme uuteen ympäristöön (=fiktio ei fakta). Finalismi kertoo siitä kuinka pysyvä tuo geneettinen viesti lopulta on. Alamme puolustaa sitä silloinkin, kun se on ollut väärä ja kaukana faktasta. Monelle faktan ja fiktion välinen ero on hyvin häilyvä. Päihteet kadottavat sen kokonaan, ja se on tietysti tarkoituskin.

Jotkut ovat muuttamassa vuosikymmeniä tuon ilmiön seurauksena aviopuolisoaankin kohti omien geenien viestittämää virheellistä suuntaa (fiktiota). Siinä menee kahden ihmisen aika hukkaan, eikä taitavinkaan avioliittoneuvoja osaa siinä auttaa. Elämä on teatraalista. Aletaan puhua miehestä Marsista ja naisesta Venuksessa syntyneenä tai muusta sellaisesta puolitieteisestä humpuukista, jota myydään helppona lukea ja omaksua tarokorttien ja horoskoopin rinnalla.

Forssan Lehdessä kerrotaan tänään (16.1) kuinka roisia huumoria ja typeryydet suoraan sanonutta kirjailija Arto Salmista WSOY on muistanut kokoamalla yhteen kaikki hänen kuusi kirjaansa. Kotimaisen kirjallisuuden kustannuspäällikkö Harri Haanpää on toiminut niiden kustantajana vuodesta 1995 niin kauan kun kirjailija kuoli 46-vuotiaana vanhuksena. Samainen Haanpää kokosi vuosi sitten Hymy Lehden pakinoitsija kolumnisti Veikko Ennalan niin ikään arvokkaat hengentuotteet kirjaksi. Se haisi Haanpäälle.

Harri Haanpäästä löytyy Googlesta lahjomaton havainto hänen nimensä hakemana ja ensimmäisenä mainintana. Hän on saanut kirjailijoilta palkinnon vuoden parhaasta lehtiartikkelista. Siinä hän on kirjoittanut nekrologin kirjailijasta, joka kuoli hänkin kovin nuorena taksikuskina Otavalta WSOY:n Haanpään hoitoon siirtyneenä. Häntäkin kuvataan, kuten Arto Salmista, rosoisten ihmisten suorana kuvaajana ja jonka hyvä ystävä Haanpää luonnollisesti oli. Tuotannon lävisti vino huumori, iltapäivälehden toimittajalle tyypillinen hengenlento.

Ihmisten on syytä valita ystävänsä oikein. Tumpelot ystävät tekevät elämästä onnettoman. Ennen kaikkea jos on arkkiatri Pelkosen kuvaama hyvä ihminen ja luova, innovatiivinen osaaja. Muuten syntyy konflikti, jossa nämä ihmisen neljä kerrosta eivät toimi oikein samaan suuntaan. Sellainen kirjailija kuolee nuorena. On varottava ryöstöviljelyyn pyrkiviä kulttuureja ja taloutta, ihmisiä jotka tuntevat ihmistä, mutta eivät kanna heistä vastuuta kustantajina, toimittajina, opettajina. Savolainen ei ikinä mene sellaisen rahastajan kansa samaan pöytään, eikä sellaisen kustantajan kirja läpäise kerrontana kuin ensimmäisen ihmisen kerroksen jos sitäkään. Ei sellaisen lukeminen tuo mitään tyydytystä. Tulee vain vihaiseksi. Kirjailija on yrittänyt epätoivoisesti myötäillä kustantajan odotuksia siinä missä lapsi opettajaansa. Naisen piilotajunta toimii tässä miehiä armollisemmin ja lukio menee paremmin läpi. Työmuisti on naisilla miehiä parempi. Vasta väitöskirja alkaa vaivata. Kritiikki kun on kansainvälistä ja kansalliset tai maakunnalliset yliopistot eivät merkitse mitään. Sama koskee vakavasti otettavaa kirjallisuutta, taidetta ja kulttuuria, yrittäjyyttä missä tahansa innovaatioprosessin kärjessä. Piirikunnallinen ja kansallinen mittelö on jätettävä muille.

Samassa lehdessä (FL) Turkka Mali kertoo taitavalla kynällään maailman suvaitsevimmasta kaupungista. Malin tyyli ei paljonkaan poikkea kirjailijasta, joka sanoo suoraan ja kiertelemättä, mutta vakavasti otettavalla tavalla. Malin mukaan Forssassa saa kulkea vasten punaisia valoja kunhan katsoo vasemmalle ja sinisessä autossa vaatteisiin jää forssalainen haju. Tulkitsen tämän armahtavasti lähelle haanpääläistä tuoksua. Tämän jälkeen lehden takasivulla 60 vuottaan täyttävä kaupunginhallituksen vetäjä kertoo missä ”oikeasti” ollaan ja ettei häntä pelota edeltäjien kohtalo vaaleissa. Kuntayhteistyöstä puhutaan seuraavan kerran vuonna 2012, ja että tammikuun yhteinen kokoontuminen on turhaa näytelmää. On kadotettu 11 miljoonaa, mutta vastuu on painava ja kunnanhallituksen puheenjohtajan kuuluisi saada Forssassa sama kohtelu kuin Turussa päätoimisena virkamiehenä. Lopuksi hän siirtää vastuun tapahtumista kuntien virkamiehille, kunnanjohtajille maalaiskunnissa. Se on raskas vastuu 2500 asukkaan Humppilassa.

Helsingin Sanomat vaihtaa kulttuuritoimituksensa päällikön ja Nokia löi hanskat tiskiin Saksassa muuttaen kymmenen kertaa halvemman työntekijän mukana Romaniaan. Taakse jäi runsas 2000 työtöntä saksalaista. Helsingin pörssi jatkaa laskuaan ja sijoittajien parhaat päivät ovat taas takana. Helsingin Sanomat sai kulttuuritoimitukseensa puhetta ymmärtävän vetäjän, kertoo uutinen. Puhutun ja kirjoitetun ymmärtäminen ovat kaksi eri asiaa. Kumpi taito on vahvempi selviää lähiviikkoina.

Aarno Arvela esitetään liki sivun mittaisessa jutussa paholaisen asianajajana. Kuivakkaan oloinen juristi kertoo, ettei hän ole koskaan pyrkinyt julkisuuteen. Ei varmaan myöskään Jere Karalahti, joka niin ikään on saanut tilaa urheilusivuilla yli kahden sivun mittaisella huomiolla. Julkisuutta voi tehdä monella tavalla rahastaen. Arvela ymmärtää paremmin kirjoitetun, kuten juristit Suomessa yleensäkin. Karalahden taidot on nyt käytetty.

Kukaan ei pyri julkisuuteen. Ei edes Vesa-Matti Loiri tai Lasse Viren aikanaan. He vain sattuivat kaatumaan oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Julkisuuteen ei pyri myöskään kuoleva henkilö. Hän vain sattui vainautumaan oikeaan aikaan ja pikaisesti kuvausten aikana. Entäpä jos sattuukin ihmeparantuminen?

Alkutekstin saatesanoissa minä luottaisin moraaliltaan ja eettisesti järkevän ihmisen arvioon ja tämän päivän median esittelemistä luottohenkilöni olisi arkkiatri Pelkosen arvio ammatti-ihmisenä. En luottaisi Ilta-Sanomien esittelemään Jere Karalahteen, en neekeriksi nimitettyyn ja mielensä pahoittaneeseen Racheliin, en Frederikiin, en unelmien poikamies Antti Peltoseen, en edes murhaajasta ministeriksi kohonneeseen Vitali Kalojeviin tai Jari Saravuohon, Päivi Lipposeen ja Risto Autioon, sankaripoliisi Pekka Kokkoseen. Kaikki he ovat saaneet sivun mittaisen juttunsa tämän päivän Ilta-Sanomiin ja varmasti jokainen vastentahtoisesti. Lehteen, johon luotti Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimuksessa 15 % suomalaisista. Toki tutkimusta rahoitti myös HS -konserni. Kokemuksesta tiedän, ettei rahoittaja pyri koskaan vaikuttamaan tutkimukseen edes tutkijan piilotajunnan viestinä, ja että Suomen Akatemia ei ole koskaan ollut poliittisten mandaattien kautta täytetty suomalainen tapa rahoittaa tiedettä. (Tässä yhteydessä muistin kuinka Maaherra Eino Siuruainen sai lehden mukaan 9 kuukauden jatkoajan. Pätkätyöläinen hänkin. Tällä ei ole mitään tekemistä edellisen kanssa. Piilotajunnan temppuja olettaisin, kun puhe oli välillä Piippolasta. Hoidimme Einon kanssa joskus samaa virkaa yliopistossa. Ei Maaherra hänestä parane. Tosin Suomen Kuvalehden töiden arvostuksessa maaherrat jäivät jonnekin 300 huonommalle puolelle. Jospa se korvataan palkassa?).

Kaikki on lopulta tutkijan omassa moraalissa, toimittajan käsissä, lääkärin eettisessä ratkaisussa ja yhteiskunnan tavassa toimia, hyväksyä tai hylätä. Avata televisio tai jättää se avaamatta, boikotoida lehteä johon ei luota. Viihde ja fiktio vaikuttaa joka tapauksessa meihin vahvemmin kuin tylsempi fakta. Näin muistimme ja geenimme toimivat ja se on hyvä muistaa valintoja tehdessämme tai tehdessämme ne lastemme puolesta. Miten kuolevista tehdyt jutut mahtavat palvella lapsiamme? Entäpä kuolevien omaisia ja läheisiä? Ovatkohan kaikki olleet yksimielisiä kuvauksista? Onkohan joku toimittajista sitä kysellyt tai edes ajatellut? Ehkäpä mennään vähän kuin Jokelan kouluun?