Journal

Kahden rinnakkisen nekrologin vertailua poimittuna Helsingin Sanomista

Helsingin Sanomat tietää kertoa toinen tammikuuta kuinka ranskalainen kirjailija Julien Gracq on kuollut 97 vuoden ikäisenä Angersissa, Maine-et-Loiren departementissa. Teimme jokunen vuosi takaperin yhteistyötä tuon departementin kanssa eurooppalaisen jokiverkoston yhteistyönä ja sen kokoajina. Mukana oli ranskalaisten ja suomalaisten lisäksi brittejä, ruotsalaisia, espanjalaisia ja joukko Brysselin byrokraatteja. Nantesin sisäoppilaitoksen yhteydessä mainittiin laitoksen suuria poikia. Mukana toki Julien Gracq. Skoteilla ja irlantilaisilla olivat toki omat jokilaaksojensa suuret nimet ja suomalaisille paremmin tunnetut. Jalkapalloilijoita ei esitelty.

Suomalaiset luonnontutkijat vaikenivat kulttuuristaan. Kokemäenjoen varressa esiteltiin luontoa ja jääkauden kulkua, geomorfologiaa, ehkä arasti kivikautista asutusta ja lohikalojen katoamista. Suomalainen biologi pelkää olla muuta kuin luonnontutkija. Kulttuurista vaietaan tai sitä ei ehkä tunneta. Julkisuutta on syytä vältellä muutenkin. Yli kahdestatuhannesta professoriliiton jäsenestä suomalaiset pystyvät mainitsemaan tieteen tekijöinä vain muutaman. Hekin ovat usein menneiltä vuosisadoilta. Usein heidät muistetaankin muusta kuin tieteestään. Tiede ei ole Suomessa kansalliseen maineeseen nostava ilmiö. Vaikka meillä on ollut Ranskan ensimmäisen yliopiston rehtoreitakin esitellä jo keskiajalta. Jari Litmanen ohittaa tällaiset hengen jätit nerona mennen tullen. Jalkapallohan on tunnetusti suomalainen laji ja nerojen peli.

Ranskassa tällainen kulttuuri on omituinen. Omituinen se tietysti onkin. Monitieteisyys tai poikkitieteinen osaaminen on Suomessa enintään innovaation yhteistä etsintää hallinnon sellaista vaatiessa innovaatioyliopistoa perustaen Sailaksen oivalluksena. Ei itsestäänselvyys ja sydämen sivistystä. Suomalainen ei saisi hajottaa itseään yhden asian ulkopuolelle. Eli sitten vaikka satavuotiaaksi. Se näkyy nekrologeistamme. Suomalainen kirjailija ja tasapäisyyden kriitikko Outi Nyytäjä ei suotta asu Ranskassa ja vaadi korjausta kurjaan kansalliseen tilanteeseemme. Lounais-Hämeessä kuntamme tyytyvät olemaan 200 jälkiomaksujan joukossa, jotka Sisäministeriö tuntee jo entuudestaan. Ne ovat aina ne samat 36 % kunnistamme. Se tympii veronmaksajana.

Onneksi kirkkoherra sentään puhuu Lounais-Hämeen seurakunnasta. Kirkon polttaminen on eri asia kuin polttaa kunnantalo. Kunnantalon poltosta ei saa kansallista mediauutista. Seurakunta on mentaalinen alue. Ei kunta. Kunnantalon katon paanuista markkinat osaava taiteilija Palmu ei tee taulunsa kehyksiä. Kirkon paanuista ne voi jo tehdäkin. Siitä se ero syntyy regionaaliselle ja mentaaliselle, spatiaaliselle alueelle. Taiteelle osana ihmisen mentaalista ja emotionaalista luonnetta tehdä tyhmyyksiä ja toisen käyttää sitä hyväksi taiteilijana tai byrokraattina, poliitikkona. Järkevä ihminen ei näitä tyhmyyksiä hyväksy. Vanheneva ihminen haluaa jarrutta ja estää innovaatioaallon etenemistä. Se ei johdu tyhmyydestä tai tunteista vaan pelkästä mukavuuden halusta ja laiskuudesta. Uudelleen ei viitsisi mennä koulun penkille lastensa koulutettavaksi yhden elämänkaaren aikana. Suomalaiselle nekrologin kirjoitajalle 80 vuotiaan aktiivisuus koulun penkillä on kummallista. Koulu on meillä työikää varten ja työikä pakkopulla kohti eläkevuosien vapautta. On se tyhmä maailmankuva!

Nekrologissa ranskalainen kirjailija kuvataan syrjään vetäytyneeksi älyköksi. Alun perin surrealistina tuotantonsa aloittanut Julien Cracq, oikealta nimeltään Louis Poirier, oli tinkimätön prosaisti ja pienten piirien arvostama elitisti. Hänelle myönnettiin arvostettu Goncourt -palkinto pääteokselle ”Le rivage de Syrtes”, joka ilmestyi jo vuonna 1951. Cracq kieltäytyi kunniasta. Hän vihasi jo tuolloin kirjailijoiden tapaa nousta mediapersooniksi. Kirjaa joko luettiin tai sitten ei. Ei Albert Einsteinkaan rakennellut teoriaansa joka miehen oppaaksi. Mutta miksi yksi nimekkäimmistä ranskalaisista kulttuuripersoonista puuttuu myös Otavan Ensyklopediasta vuodelta 1983? Se on paha moka kirjallisuuden asiantuntijoilta. Kirjataan kyllä nobelistit mutta ei siitä kieltäytyneitä. Millaisessa kulttuurissa suomalaiset ovat eläneet 1980-luvulla? Entä tänään? Jätetäänkö merkittävimmät nimet mainitsematta edelleenkin? Jotkut väittävät näin tapahtuvan.

Synnyin itse tuona samaisena vuonna, jolloin Cracq julkaisi pääteoksensa. Jota Suomessa ei saanut edes kääntää. Mihin kirjailija katosi suomalaisilta yli puoleksi vuosisadaksi tämän jälkeen? Miksi Suomi alkoi valikoida ja sensuroida ja kuinka se toimii verkostoyhteiskunnassa uusmedian aikoina? Suomen Kuvalehden verkostosivua luetaan viikossa 10 000 toimesta ja iltapäivälehtien yli miljoonan kumpaakin. Oululaisen Kalevan liki sama määrä kuin Hesarin. Nukkuuko Suomen Kuvalehti ja valvovatko vain iltalehdet? Onko innovaation suunta muuttunut ja ensiomaksujat sekä jarruttajat kokonaan toisaalla kuin aiemmin? Koska maakuntalehdet heräävät unestaan? Hesaria ei nyt auta seurata. Saati Suomen Kuvalehteä. Ne yrittävät pysäyttää maailman innovaatioprosessin kulun. Se mikä aikanaan onnistui kansallisena projektina ei onnistu globaalissa mediassa saati vuorovaikutteisessa mediassa. Innovaatio ei ole sen diffuusio. Koska Hesari suostuu tämän huomaamaan? Lehdellähän on myös loistavia kulttuuritoimittajia, jotka hoitavat käytännössä myös koko yhteiskunnallisen toimituksen visioinnin tarpeet. Miksi WSOY on päästetty aivan kuralle jos toimittajat osaavat kirjoittamisen ja lukevatkin monikielistä tekstiä? Luetun ymmärtäminen ei ole sama asia kuin jatkuva kirjoittaminen. Hyvä blogaaja ymmärtää lukemansa ja vurovaikutteisen prosessin. Kolumnisti on jälkiviisas eikä ohjaa uusmediaa mihinkään suuntaan. Lehti ei saa olla nekrologi. Ei elämää pienempi kertomus. Elämää suuremmat kertomukset syntyvät ihmisten itsensä tekemänä. Ne on vain havaittava ja löydettävä uutisvirrasta.

Vaikka Julien Cracq kelpuutettiin jo eläessään suuria klassikkoja julkaisevan Le Pleiade -julkaisusarjaan ainoana elävänä ranskalaisena, yhtään hänen 19 kirjastaan ei ole käännetty suomeksi. Meillä tuskin olisi lukijoita kirjoille, jotka käsittelevät historiallisia ja mytologisia aiheita sekä kelttiläisiä legendoja. Väitettiin aikanaan suurimman kustantajamme toimesta. Kansa lukee sitä mitä sillä luetetaan ja suomen kielellä painetaan. Näin oli aikaisemmin. Ei enää. Lapset lukevat mytologioita, jotka ovat samoilta kielialueilta syntyneitä. Da Vinci koodi kiinnostaa siinä missä taru sormusten herrasta. Gracqin viimeinen esseekokoelma julkaistiin vuonna 1992, jolloin hän itse luonnehti itseään jo ”kuolleeksi kirjailijaksi”. Muistivaikeudet ja nivelrikko vaivasivat neroa. WSOY julkaisee Hymy lehden pakinoita Veikko Ennalan hengen tuotteina ja Haanpään valittuja teoksia, Juhani Ahon lastuja. Eikö löydy tämän ajan lastujen vuolijaa? Eikö maailman parhaat äidinkielen osaajat löydykään Suomen koulujen kasvateista? Mihin suomalaiset kustantajat kadottavat vuosikymmenestä toiseen parhaat akateemiset kirjoittajamme? Eikö heitä tulisi syntyä vähintäinkin sama määrä kuin väittelijöitä; 1500-5000 joka vuosi. WSOY:n kustannustoimittaja väitää ettei synny kuin 1-2 ja hekin peruskoulupohjalta. Kokenut kustannustoimittaja, korpikommunistin lapsi Piippolan Haanpäänkylästä, kertoo tuntevansa hyvän kirjoittajan jo kirjan avauslauseesta. Saatesanoja ei tarvitse enää lukea. Loppulause on toinen sekä kiitossanat.

Suomalainen kulttuuri ja kirjallisuus on ollut äärimmäisen kapea ja valikoiva. Gracqin kaltainen kirjailija ei siihen toki kuulunut sotien aikana ja niiden jälkeen. Hän ei edustanut populaaria suurten massojen kulttuuria, väitettiin. Urheilussa tasapäistävä kulttuuri johtaisi huippujen katoamiseen ja johtajien, valmentajien vaihtoon. WSOY jatkaa vanhoin vetäjin eikä edes vilkaise niihin yli tuhanteen uuteen käsikirjoitukseen, joita se tänäkin vuonna jättää julkaisematta. Sieltä ei löydy uutta Veikko Ennalaa tai Haanpäätä jatkamaan korpi- tai teollisuuskommunistista kulttuurin genreä. Sitä jota lapsena sai hävetä ja Piippolassa hävettiin. Juoppojen tekemiä juttuja ja tempauksia kyläratilla.

WSOY saa yksin vuosittain noin1200 käsikirjoitusta kustannustoimittajan pöydälle. Niistä uutuuksina julkaistaan 1-2 kappaletta. Kustannustoiminnassa suuret massat ratkaisevat. Suomessa ne ovat oppikirjoja ja ani harvoin Julien Cracqin kaltaisia kirjoittajia. Me syömme, tai oikeammin meille syötetään, roskaruokaa ja luemme roskakirjallisuutta. Kirjallisuuden professoreilta tai tutkijoilta sellaisen tuottaminen olisi humanisteina sopimatonta, itsemurha. Syntyy elitistinen joukko, joka ei Suomessa julkaise. Heitä ei siis ole olemassa perinteisen median tai kulttuurigenren näkökulmasta. Uutuuskirjoja tekevät poliitikot, pääministerin morsiamet ja urheilijat, missit, julkisuutta kaipaavat ja median koukussa olevat yrittäjät. Tänäkin vuonna luetuimmat kirjat ovat sarjakuvia ja satuja. Samaan aikaan koululaitos tuottaa maailman huippuja lukemaan ja kirjoittamaan, luonnontieteen ja matematiikan osaajia. Jossain on katkos. Pitäisikö se katkos korjata verkottamalla kirjan tekijät ja sadat painotalomme digitekniikalla? Sen ei pitäisi olla enää ongelma ennen kuin kirja katoaa kokonaan kulttuuristamme sähköiseksi mediaksi sekin. Pitäisin kirjan pelastamista tämä vuosisadan kulttuuritekona.

Gracqin kuolinilmoituksen vieressä on toinenkin nekrologi näyttelijä Markku Peltolasta. Näyttelijä Peltola oli syntynyt vuonna 1956 Helsingissä samassa kuussa (heinäkuu) kuin Gracq aikanaan lähellä Nantesia. Peltolan nekrologiin Hesarin toimittajalla on riittänyt enemmän tarinaa kuin liki kaksi kertaa kauemmin eläneelle ranskalaiselle nerolle. Peltola liitetään nekrologissaan Kaurismäen elokuviin (”Mies vailla menneisyyttä”). Hän oli oppinut ammattinsa monen kollegansa tapaan ilman koulutusta työnsä kautta ja harrasti myös groteskiksi luonnehdittua marginaalimusiikkia. Siinä villit miehet paukuttivat metallitynnyreitä kiertäen esittämässä instrumentaali performanssejaan mm. Saksassa. Peltola lauloi ja soitti kitaraa. Siinä Peltolan tarina, joka oli lopulta yhden elokuvan mittainen ja sekin Aki Kaurismäen ohjaamana. Sen vuoksi ei olisi kannattanut syntyä. Onko tämä suomalaista kulttuuriosaamista ja sen genre? Juopunut Aki Kaurismäki hakemassa omaa palkintoaan ja juopuneet tynnyreitä hakkaavat miehet Saksassa? On se ainakin rehellistä.

Toki myös Julien Gracqin pitkään elämään mahtui muutakin kuin vain nuo mainitut 19 romaania. Niiden kirjoittaminen vei aikaa ehkä vajaan vuosikymmenen. Hän sai koulutuksensa ranskalaisen eliitin perinteisestä kehdosta (Ecole normale superieur) ansaiten perheensä elannon historian ja maantieteen opettajana ja tutkijana. Itse tunnistin hänet paremmin juuri maantieteen tutkijana ja sen ranskalaisen koulukunnan edustajana 1900-luvun puolivälistä. Omassa työssään hän ei toki kollegojaan kartellut. Viisas ihminen varoo kuitenkin joutumasta populaariksi pelleksi muuten kuin siitä leipänsä ansaiten. Palkintojen jakajan rooli on järkevämpi kuin niiden vastaanottajan. Uusmediassa nämä roolit ovat menneet päällekkäin tai vaihtuneet. Palkinnon jakaja ja tiedon antaja on samalla portin vartija ja pitää yllä haluamaansa genreä tai konventiota, käyttää valtaa. Sellaista valtaa luova innovaatio kavahtaa.

Nuorena miehenä Gracq edusti hyvin vahvaa kriittistä maantieteen possibilistista koulukuntaa ja oli idealisti. Se edusti eräänlaista kääntöpuolta saksalaiselle ajattelulle tai sodan aikaiselle tutkimukselle. Gracqilla oli vielä 1930-luvulla kiinteitä yhteyksiä kommunisteihin, mutta hän pettyi aatteeseen hieman samoin kuin surrealismiin sellaisenaan. Älykkönä sitoutumisen välttely oli viisaan miehen varovaisuutta. Sodan läheisyys oli toki aistittavissa ammattimaantieteilijän ja historioitsijan kokemuksella. Myöhemmin hän vieroksui tai suorastaan vihasi älyllisten aatteiden ja arvojen kaupallistamista. Siinä syy miksi hän eli vastavirtaan oman aikansa medioita varoen. Elitismi ja viisas ihminen varoo medioita, eikä häntä silloin median kokemana ole olemassa. Louis Poirierin ”oikea” elämä ja kulttuuri oli ulkopuolella perinteisten medioittemme kuvaamasta elämästä. Uusmedia ja webyhteisö ovat korvaamassa tasapäistävän kulttuurin ja luo Gracqin kaltaisille persoonallisuuksille myös Suomessa elintilaa yli rajojen. Uusmediaa Gracq ei voi paeta lopettamatta kokonaan kirjallista uraansa tai erakoitumalla ulkopuolelle elämän. Sama koskee tiedettä ja taidetta, mitä tahansa kulttuuriksi kutsuttua maataloudesta metsätalouteen.

Aikanaan 1970- ja 1980-luvuilla työskennellessäni Oulun yliopiston maantieteen laitoksen professorina käsiini osui laitoksen kirjastossa julkaisuja, jotka olivat Sakari Topeliuksen, Iivari Leiviskän, Aarro Hellaakosken sekä Leo Aarion tuotantoa. Eniten viitteitä käytti valtavasti matkustellut Aario. Olen säilyttänyt joitakin hänen töitään, joissa on runsaasti käsin kirjoitettuja huomautuksia kellastuneilla lehdillä. Aario kuului vanhan sukupolven maailmaa kartoittaneisiin maantieteilijöihin ja löytöretkeilijöihin. Hän aavisti nykyisen globaalin tulevaisuuden yli yhden sukupolven ja pelkästi ympäristömme sietokyvyn puolesta. Samalla hän havaitsi kuinka valheellinen maailma oli kulttuuriensa kuvauksessa ja kuinka petollista oli piirrellä rajoja tai kuvata stereotyyppisiä alueita. Ilmari Hustich ja Olavi Granö jatkoivat tätä samaa linjaa maantieteen akateemikkoina. Perusta kriittiselle maantieteelle oli luotu kuitenkin jo aiemmin.

Hellaakoski oli enemmän runoilija kuin tiedemies ja Topelius myös valtiomies maantieteen professorin virkansa ohella. Satusetä hänestä tuli vähän vahingossa ja ruotsalainen Carl von Linnee oli kaukaa viisas antaessaan Hellaakosken erikoistua runouteen. Heissä kaikissa oli kuitenkin mukana Cracq’in aikaisen koulukunnan aatteellista paloa ja hengenheimolaisuutta. Myöhemmin se katosi ja korvautui puhtaasti saksalaisella ja lopulta amerikkalaisella pragmatismilla. Tämä on havaittavissa sekä historiatieteissä, maantieteessä että nuoremmissa yhteiskuntatieteissä.

Tieteen tekijät pohtivina kirjailijoina tai runoilijoina eivät elä enää keskuudessamme. Värikkäät persoonat ja monialaiset kulttuurien syvätuntijat visionääreinä ovat kadonneet ja korvautuneet teknokraateilla. Yksi teatteriesitys kansallisteatterissa ei kesää tee. Se on vain poikkeus säännöstä. Meillä suurin historioitsija ja sosiologi on vielä Suomen täyttäessä 100 vuotta Väinö Linna. Kuka tahansa tiedemies olisi nyt nimekäs, jos hän olisi 1950-luvulta saakka muistanut mainita jokaisen julkaisemansa työn otsikossa Väinö Linnan nimen. Historian tutkielmasta keittokirjaan tyyliin ”Kylmien tilojen synty ja torpparilaitos Väinö Linnan tulkitsemana” tai ” Suomalaiset perinneruuat tuntemattoman sotilaan ruokavaliossa” tai ”Natokeskustelu ja internet Pentinkulman sielunmaisemassa”.

Älylliset arvot on myyty kaupallisille arvoille ja kirja elää kustantamojen kohdalla marginaalissa sekin. On vain pinnallista viihdekirjallisuutta suurten massojen käyttöön ja jälkiomaksujille. Teksti on suurta, lauseet lyhyitä, kustantamot suuria monikansallisia kirjapainoja. Kirjan otsikko ratkaisee mihin kategoriaan nettikirjakauppa sen myynnissään luokittelee. Viihde- ja seikkailukirjallisuutta on syytä otsikossa suosia. Taide ja filosofia eivät oikein myy.

Helsingin Sanomat on alkanut rakennella nekrologeja vielä elävistä lähinnä viihteen ammattilaisista. Kuvitteellisista kuolinilmoituksista on siten tehty osa mustaa ja mautonta mediaviihdettä siitäkin. Voiko mennä vielä alemmas? Siinä, mitä Julien Gracq vierasti, ja jota hän ei voinut enää kuoltuaan välttää tai siltä puolustautua. Venäläisen matemaatikko Grigori Perelmanin tapaan hän kieltäytyi ottamasta vastaan mitään tunnustuksia tai aikalaistensa palkintoja. Siinä ei ole mitään kummallista. Löydökset ovat kaikkien yhteisiä ja yhteisestä pääomasta ne on myös aikanaan tehty. Muu tulkinta olisi moukkamaista typeryyttä. Ikään kuin matematiikan kieli tai oma kielemme olisi muuta kuin muilta opittua ja myöhemmin eteenpäin siirrettyä. Maailmassa, jossa sosiaalityöntekijä tai juristi kilpailevat jopa riidoistamme ryöstääkseen ne itselleen ja tehden niistä elantonsa lähteen.

Nekrologi kuvaa elämän luettelomaisesti ja korostaa yhtä olematonta osaa joskus pitkäkin elämän koko kaaresta. Elämästä tehdään elämää pienempi kertomus. Suomalaiset ovat siinä muita kansakuntia parempia. Pystymme tiivistämään ja pelkistämään satavuotisen elämänkaaren yhteen lauseeseen mitätöiden näin ihminen ja hänen elämänsä. Ihmisen mittainen elämänkaari ja sen lukuisat kirjot ovat meille yhden asian tulkintoja. Brändi, jossa Kimi Räikkönen on kuljettaja punaisessa autossaan edustaen rahoittajiaan, ja tieteen tulisi edustaa sitä samaa maailmaa siihen lopulta myös alistuen.

Moniulotteisen ja -arvoisen satavuotisen elämän elänyt historioitsija, isä ja monikertainen isoisä, maantieteilijä ja maailmaa nähnyt sekä muuttanut historian tutkija, muutaman kirjan tehnyt etäinen ranskalainen ”elitisti” ei kantanut sponsoreiden tunnuksia ja piiloutui kirjailijanimensä taakse jo liki kuuden vuosikymmenen takaa. Se oli aikanaan sotien Euroopassa viisas valinta. Peltola oli puolestaan rumpuja hakkaava mies vailla menneisyyttä, elettyä elämää. Se oli hänen valintansa. Valinnat ohjaavat elämäämme ja sen onnea, ovat pitkän ja rikkaan elämän salaisuus.

Nekrologeissa suomalaisen elämän tyhjyys on tiivistetty eikä ihmisen elämä näyttäydy enää muuna kuin karikatyyrinä tai aforismina, luettelona saavutuksia, jotka ovat nekin vääriä, väärän ihmisen havainnoimia pelkistyksiä. Sellaisen karikatyyrin piirtäminen on mautonta ja syö elämää ja sen arvoja, on aikansa tulkki. Se on oman aikansa näköinen ja siltä on osattava piiloutua tai esitettävä sellaista roolia, jossa Julien Gracque alias Louis Poirier oli mestari. Mies jolla oli menneisyys ja jonka suomalaiset kadottivat. Se on suomalaisuuden suurin ongelma. Sellaista kansaa totuus ja innovaatio välttele ja se löytää vain manipuloidun diffuusion.

Vuoden vaihteen nekrologeihin rinnakkain Helsingin Sanomiin joutuivat myös varatuomari Mikko Jokelan ja toimitusjohtaja Martta Ritvasen kuolinilmoitukset. Mikko Jokela tunnettiin Rovaniemen maalaiskunnan kunnanjohtajana ja kansanedustajana (kesk.) sekä lyhyen aikaa myös toisena sisäministerinä vuonna 1982. Toinen ministeri oli Iijoella syntynyt Matti Ahde (sd).. Tunsin hyvin kaikki kolme jokivarsia kiertäen ja paikallisten ihmisten asioista neuvotellen. Ahde oli myös ensimmäinen ympäristöministerimme ja hänen aikanaan sain koskisodat omalta osaltanikin loppumaan. Martta Ritvasen taas vuodesta 1951 alkaen Kalevana Koru Oy:n toimitusjohtajana. Korukiviä Ritvanen opiskeli parin vuoden ajan professori, arkeologi Ella Kivikosken opastuksella. Teollisuuskouluun hän ei valitettavasti päässyt ja unelmaksi jäi myös ylioppilastutkinto. Naisjohtajan elämää vaikeutettiin aikanaan kaikin tavoin. Suomi on kiusaajien kansakuntaa ja kateus ruokkii sitä kaikkialla. Agraareissa yhteisöissä jopa enemmän kuin teollisissa. Viimeisen unelmansa suomalaisten korukivien suunnittelija ja markkinoija toteutti vuonna 1995 tuolloin 84 -vuotiaana. Ikä ei ole este opiskelulle. Martta Ritvanen kuoli 97-vuotiaana ja nekrologia komisti hänen ylioppilaskuvansa. Suomen vanhin lakitettu!

Tunsin molemmat peräänantamattomat henkilöt myös heikkouksineen. Mikko Jokelaan tutustuin Rovaniemellä 1970-luvulla. Hän hoiti Kemijoen rakentamisen yhteydessä 1960-luvulla maanomistajien asioita juristina. Itse jouduin selvittämään Kemijoen rakentamisen vahinkoja vuosikymmen myöhemmin. Syntyi ensin pitkät korvausriidat päättänyt Kemijokilaki ja myöhemmin Ounasjoen suojeluun johtanut Ounasjokilaki. Iijokitutkimusten jälkeen koskiensuojelulaki Matti Ahteen aikana. Niiden sotien jälkeen tunsin olevani täysin palvellut sotaveteraani ja patologi altaiden tutkimusten jälkeen. Kaikki inhimillinen pahuus ja vääryys oli koettu korruptiosta jatkuvaan uhkailuun ja sen hedelmät Pohjoisen jokilaaksoissa. Ei kateus ja viha ole ihmisen synkintä pahuutta vaan sen lisäksi on kuusi muuta kuolemansyntiä ja ahneus niistä viimeinen. Niitä vuorotellen ruokkien syntyivät lait ja Ounasjoen Sirkan allaskylään Levin matkailukohde.

Nekrologi kertoo Mikon olleen puheissaan liiankin suora, sosiaalinen ja sutki K-linjalainen. Mikolta jäi muistoksi kaksikin työtodistusta. Jälkimmäinen oli Rovaniemen maalaiskunnan alueelle tehdyistä maankäytön suunnitelmista, kylätutkimuksista, tutkimusohjelmista joissa mukana oli jo GIS ja tietokoneet sekä hyvin yksityiskohtaiset suunnittelukartastot Sveitsin malliin ja niitä parantaen. Mikko suosi innovaatioita ja luovuutta, oli utelias siinä missä Martta Ritvanenkin. Uusi viehätti ja se otettiin käyttöön eikä jahkailtu. Kiire oli oikeaa eikä tekoreippautta. Byrokratia puistatti.

Mikko Jokela ja Martta Ritvanen elivät väärään aikaan ja väärässä paikassa. Älykkään ihmisen nokkeluus loukkasi joitakin Jokelan lähipiirissä ja ministeriys tuli kovin myöhään. Martta Ritvanen joutui tehtäväänsä miehensä kuoleman jälkeen ilman innovaatioyliopiston oppeja. Naisyrittäjällä oli monenlaista estettä ja kiusaajaa matkalla. Tuotteista 70 % meni vientiin ja omia liikkeitä löytyi niin Munchenistä kuin San Fransiscostakin. Niitä kasvuyrityksiä yhteiskunta ei tukenut.

Mikko Jokela muuten totesi lehtikirjoituksen ja nekrologin mukaan kuinka kunnat voisivat vähentää 25 000 työntekijäänsä ilman että kukaan huomaisi mitään. Sellaista ei pitäisi sanoa ääneen keskustalaisena kansanedustajana. Ei silloin eikä nyt. Mikon heikkous olivat ajattelemattomat lausahdukset leikinlaskun varjolla. Se mikä menee läpi Lapissa ja Savossa ei mene läpi Hämeessä tai Satakunnassa. Kieli on välineenä vaarallinen ilman savolaista koulutusta. On puhuttava kuulijan ehdoilla. Kuulija ei ole typerys, mutta tulkitsee aina kaiken oman kielensä ja kulttuurinsa kautta. Se ei ole typeryyttä. Sen oivaltamatta jättäminen on viisauden puutetta tai ylimielisyyttä. Nekrologin toimittaja ei saa olla ylimielinen. Se vaikuttaa lehden tilaajalukuihin heti. Vuorovaikutteisessa mediassa vainajasta ei voi kirjoittaa perättömiä ilkeyksiä tai latteuksia.

Mikko puolusti Ounasjoen suojelua. Oli paljon niitäkin poliitikkoja, jotka olivat puolustamassa suojelua julkisesti, mutta kannattivat rakentamista työryhmässämme, joka valvoi tutkimuksia. Sellaisissa tapauksissa nekrologien kirjoittaminen on vaikeampaa. Nekrologin otsikoksi ei oikein käy maininta umpikierosta mätämunasta. Siitä mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava. Olisiko se yksi syy nekrologien pelkistettyyn sisältöön etenkin kun kyseessä ovat poliitikot tai läpikierot byrokraatit, politiikan palkitsemat luovat lahjakkuudet niiltä vuosilta, jolloin kulttuuri ja tiede olivat nekin politiikan läpitunkemia? Jokela ja Ritvanen olivat oman aikansa suorapuheisia ja älykkäitä tekijöitä. Sellaisen ihmisen karisman aistii kohdatessaan. Nekrologeissa se ei näy oikein edes rivien välistä. Miksei se ollut otsikossa? Ilmiö kun on niin harvinaista Suomessa.