Journal

Avantgardistinen Kalevala

Kun suomalaiset keski-ikäiset toimittajat kuvaavat itseään ja kansakuntaansa, suomalaisuutta, sen voi aina etukäteen arvata avaamatta edes Helsingin Sanomia. Sieltä löytyy taatusti nostalginen kertomus suomalaisen näyttämötaiteen kultaisen ajan joutsenlauluna esiteltävästä Rauta-ajasta tv-teatterin esityksenä. Paavo Haavikko, Aulis Sallinen ja Kalle Holmberg, Vesa-Matti Loiri, Mikko Niskanen, Kristiina Halkola ja Esko Salminen ovat tuon ajan suomalaiset käsikirjoittajat, säveltäjät ja näyttelijät.

Tänään ei tällaisia spektaakkeleita enää synny. Realistisen karua ja tyylikästä menoa, Esko Salmisen peruukkikaljun pään irti miekan iskulla sivaltava koominen hetki jää ikuisesti suomalaiseen tajuntaan. Nyt se tehtäisiin erikoisefektein ja se olisi vähän kuin suomalainen ”Taru Sormusten Herrasta”, kirjoittaa lehti. Ja on tietysti oikeassa.

Toinen välttämätön osa suomalaista kansantarustoa ovat pyhät kuvat kalliossa, kalliomaalaukset. Siinä suomalaiset pyytäjät ja saalistajat olivat aikanaan ”suuria pyhiinvaeltajia, joita ajoi eteenpäin kaipaus korkeampaan elämään ja pyhien yhteyttä kohti”. Se on kuvaus suomalaisesta pyhätöstä, vuosituhansien takaisesta maisemasta kuin monumentaalisen järviluonnon maagisesta kartastosta, runoilee lehti (HS 28.2).

Suomalaisuus ilmenee lehdessä tolkuttomina ylisanoina ja spektaakkelina, jossa luonto yhdistyy kalliomaalauksiin ja Kalevala 1970-luvun henkeen, jota kuvataan estetisoiden karua totuutta ja herooisia sankareita käyttäen aforistista tekstiä. ”Hirveän hyvä teksti, hirveän haavikkomainen, kuvia joita ei voisi tehdä tänään vaikka olisi kaikki maailman vehkeet”. Tekijöiden kritiikittömyys ja Rauta-ajan ”irtiotot” ovat tuon sukupolven työtä, mahdollista vain tuon ajan hengessä ja ihmisen luonteella, narsismiaan häpeilemättä.

Mutta ei toki enää! Enne oli miehet rautaa, hiiohoi. Valitettavasti alkoholisoituivat ja kuolivat ennen keski-ikää. Kansallisteatterin ”Tuntematon” kaatoi vanhat peltiset sankarimme. Toisen kerran nähtynä se oli miltei surullista.

Kalevalaista sankarikulttia hallitsee kuolema, rakkaus ja sota sekä voimakkaat intohimot. Koko suomalainen kerronta ja tarustomme alkaa tällä tunnelmaltaan latautuneella teoksella. Se liittyy suomalaisuuden päivään kuten Väinö Linnan tuntematon itsenäisyyspäiväämme ja presidentin linnan vastanottoon, katkeamattomaan jonoon kättelijöitä. Suomalaiset kaipaavat spektaakkelia olkoonkin että se on jo vähä koominen tämän ajan nuorten ymmärrettäväksi. Siinä on samaa kuin työväenpuolueen vallankumouslauluissa, joita virittelevät tänään yli 60 -vuotiaat 50 000 puolueen jäsentä. Demokratiamme kriisi ja puoluelaitoksen ukkoutuminen on samaa sukua koko kulttuurimme pysähtyneelle tilalle.

Suomalainen kulttuurimaisema pitää tarkoituksella sisällään Homeroksen tavan suosia tehokkaita kontrasteja ja toistaen ne säe säkeeltä. Näin viha ja rakkaus, raaka väkivalta ja hentomielinen hellyys, halu surmata ja rakastaa kietoutuvat yhteen. Ilias ja Odysseia ovat suomalaista mytologia lähellä olevia, mutta eivät toki sen keskeinen mytologinen sisältö.

Fyysisen luonnon ja arkeeisen elämämme ohella, ikijään ja vanhan kallioperämme päälle rakentuvan karun maiseman lisäksi, kolmas kivijalka suomalaisuudessa syntyi jo vuosituhansia ennen ajanlaskumme alkua, ja sen sisältönä ovat oikukas ja verenhimoinen Jumala tai herooinen hahmo sen rinnalla. Erik Wahlström ja Jonas Gardellin ovat kuvanneet tätä oman aikamme Jumalaa (Jumala, Jumalasta 2006). Ateisti kirjoittaa joskus jumaluudesta intohimoisemmin kuin teologit; papit puhuvat prostituoiduista ja prostituoidut Jumalasta. Asiat kääntyvät päälaelleen; itään matkustava saapuu siinä länteen. Peiliteoria ei petä koskaan. Se on pidettävä mukana tulkinnassa.

Kalevalaisessa herooisessa mytologiassa ja nykyisessä kristillisessä kirkossamme on paljon yhteistä. Kreikan mytologia ohella kytkentä Torin, Odin ja Freijan herooiseen skandinaaviseen perintöön on helppo havaita. Jumaluus on monien eri kulttuurien, tekstien ja tekstikatkelmien, sosiaalisen muistin ja pääoman vuosituhantista yhteiskuntien vaikutuskenttää.

Oleellista on lukijan tai luolamaalauksen katsojan kyky ottaa vastaan ja tulkita sekä kyky käyttää geneettisen arkeeisen muistinsa ja aistiensa, kielen heuristiset rakenteet, kulttuuriimme sidotut myös oman aikamme symbolit.

Oma aikamme ei avaa näitä symboleita koskaan oikein. Kieli valehtelee ja peittää. On mentävä kielen tarjoaman tajunnan ja freudilaisen piilotajunnan taakse geneettiseen perimäämme sekä kollektiiviseen muistiin. Ihminen on ikään kuin nelikerroksinen rakenne jo hindujenkin kierrossa, mutta myös Hegelin oivaltamana osin toki arjalaisten Rigveda opeista ja Intiaan, Pakistaniin siirrettyinä. Aikana jolloin meillä hallitsi seppäheeros Ilmarinen.

Kun kahta ensimmäistä suomalaista maisemaamme luonnehtii vanha peruskallio, jääkaudet, sopeutuminen fyysiseen ympäristöön ja sen kiertoon, geopoliittinen paikkamme idän ja lännen välissä hengissä taistellen, kolmannessa vaiheessa perimässämme tärkein taustavaikuttaja on determinismi, luontousko, käytännönläheinen ja usein vähän tylsä pragmatismimme. Sen kuvaaminen herooisena sankarina Rauta-ajan tapaan on suurta harhaa. Se ei kerro tapaamme piiloutua metsiin ja muokkautua osaksi luonnon antamaa suojaa, varoa sanoja ja valehdella niillä. Kieli ei ole vain tapa kommunikoida vaan keino selviytyä hengissä, vallan käytön väline.

Oleellista suomalaisuudelle ei ole niinkään itse fyysinen luonto, metsät soineen, kuin holistinen tapamme oivaltaa maailmankaikkeus. Meillä suomalasilla kaikki liittyy kaikkeen ja pieni on aina osa suurempaa kokonaisuutta eikä vailla tarkoitusta. Se on pienen ihmisen ja ahdistetun kulttuurin tapa kokea paikkansa osana kokonaisuutta olematta kuitenkaan kaiken aikaa kadoksissa tai merkityksetön, hakien identiteettiään sitä koko ajan väheksyen. Tämä on hyvin suomalainen ilmiö.

Koko poliittinen rakennelmamme kertoo juuri tästä. Siitä olisi päästävä irti uudessa globaalissa vuorovaikutuksessa. Nyt rakennamme kahta kulttuuria toistensa sisään ja se käy kalliiksi ennen pitkää tuleville sukupolville. Ei luonto sellaista salli tai kestä. Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu herätä kovin vähäisestä liikkeestä. Tarvitaan rajuja otteita ja ankaraa herättäjää myös ilmastomuutoksen todellisuuden tajuamiseen toimenpiteineen.

Jumaluus ja jumaltyypit ovat suomalaisen mytologian kollektiivisen muistin sekä geneettisen perimän taustalla. Luolajumalan rinnalle ilmestyy myöhemmin kulttuuriherooista työtä täydentäviä hahmoja. Suomalaisille tällaisia ovat olleet Väinämöinen ja Ilmarinen. Seppäheeros Ilmarinen luo raudan suomalmista ja takoo Sammon. Väinämöinen taas valmistaa kanteleen ja luo ensimmäisen musiikin.

Väinämöinen liittyy myös kansainvälisen kulttuuriheeroksiselle tyypilliseen ajatukseen paluusta takaisin kansansa keskuuteen. Luomistyönsä jälkeen kulttuuriheeros palaa tai poistuu etäiseen paikkaan, taivaaseen, kaukaiseen saareen, jossa meri edustaa elämää itseään, tai ”kurimuksen kurkkua” kuten Väinämöiselle.

Ilmarinen taas edusti läheisesti Zeusta ja myöhempi erkaantuminen ukkosen jumalasta, Ukko ylijumalasta, oli niin ikään vuosituhantista herooisen jumaluuden yhteistä kuvausta ja työn erkaantumista, muuttumista keräilystä kohti maataloutta. Ilmarinen menetti siinä asemaansa ja jakoi sen myöhemmin kilpailevien jumalien kanssa.

Kiinalainen muinainen Shangti jumala asettui purppurapalatsiinsa korkealle taivaan keskustaan Pohjantähden kohdalle, tarkkaillen sieltä maailmankaikkeuden tapahtumia. Näin kävi lopulta myös Ilmarisille ”täällä Pohjan tähden alla”. Se oli osa arkeista muistia, kansan omaa uskonnollista symboliikkaa arkkityyppisinä rakenteina eläen myös nykyihmisen mielen kerrostumissa. Kyseessä ei ole alitajunta, kielen mukanaan tuoma rakenne, vaan ennen syntymäämme saatu perintö ja geneettinen silta universaaliin yhteyteen, eläytyvään kokemustapaamme sitä tietoisesti oivaltamattamme. Tämän itsestäänselvyyden ymmärrämme toki eläimillä, mutta emme omalla kohdallamme. Nyt alkavat olla viimeiset ajat tämän oivaltamiseen, mikäli ilmastomuutos kiihtyy joka päivä.

Taitelijat käyttävä tätä hyväkseen niin kirjallisuudessa kuin kuvaamataiteissa, musiikissamme. Gallen-Kallelan kuuluisassa maalauksessa Ilmarinen kyntää kyisen pellon ja Runebergin runoissa hän takoo kuuta. Ei ole sattuma että romanitrilogian nimessä mainitaan Pohjantähti. Televisioon sovitetussa ”Rauta-ajassa” Ilmarinen takoo itselleen puolison raudasta. Ilmarisen puoliso on kuin kiveen vesitetty, suomalaista taidetta, teräkseen taottu ja aina pelkistetty. Muuta piti varoa etenkin ihmishahmon kohdalla. ”Sielu” ei saanut jäädä kuvattuun. Pohjoisen kalotin kulttuurit tekevät näin muuallakin ja moni paikoin Aasian suurkulttuurit edelleenkin.

Ja kuitenkin jää alla, ikijään peitossa ja lähellä maapallon magneettista pohjoisnapaa, piilee syvä rakkaus ja eroottinen intohimo. Ilmarinen, suomalaisten Jumala, on äärimmäisen ristiriitainen herooinen hahmo. Sotaan ja taisteluun valmis, väkivaltaisesti vaikertava.

Väinämöisen tietäjän loitsuun liittyy rakkaus ja raakuus, huokaukset, puolittain lausutut rukoukset. Ilman tätä rakkauden, rauhan ja sovinnon Jumalaa elämä olisi ollut myös omassa kulttuurissamme mahdoton kestää. Se sulkee herooisen ja freudilaisen yliminän ja ankaran ”isän” ulkopuolelle historiallisen, raamatullisen ja rationaalisen selityksen.

Siinä suomalaiset ovat narsistisesti aina luonnon ja jumalansa kuvia eivätkä uudet kristinopin tuomat Jumalhahmon kuvat, kolminaisuus, poikenneet omasta. Se löysi vain jumaluuden individualistisen piirteen geneettisen kokemuksemme sisältä, teki siitä entistäkin suljetumman kokemuksen, miltei pelottavan. Siksi meillä on niin palon pietistisiä liikkeitä, poliittisia puolueita, lehtiä ja tänään webympäristön blogeja.

Webympäristö on monelle toinen koti, monen lapsen ainut. Nämä lapset kaipaavat kokonaan uutta kulttuuria, uuden avantgardistisen kulttuurin, uuden demokratian ja omat puolueensa. Tämän manifestin rakentajiksi Rauta-ajan rakentaneista taiteilijoista, puolueiden edusmiehistä, ei enää ole. Jotkut ymmärtävät sen heti, toiset eivät koskaan.

Lähde: Matti Luostarinen 2007. Webympäristön blogi ja innovaatioprosessit ss. 325-346 www.mtt.fi/met/pdf/met102.pdf ja Matti Luostarinen 2007 ”Arctic Babylon 2011”