Journal

Ovatko Suomen yliopistot kansainvälistä tasoa?

Oulun ylipiston rehtori Lauri Lajunen (HS 3.2) ja Helsingin yliopisto kansleri Kari Raivio (7.2) kirjoittavat yliopistosta saman ongelman kimpussa. Lajusen näkökulmasta yliopisto on jo saavuttanut tavoitteensa ja tuottaa laaja-alaista osaamista siinä missä peruskoulumme menestyvät maailmalla. Lajusta lainaten ”Oulun yliopistossa suoritetun vertausarvioinnin mukaan yliopiston 58 laitoksesta 85 prosenttia on tutkimustoiminnassaan hyvää kansainvälistä tasoa”. Nobelhuippujen tuottaminen on kokonaan eri asia kuin pyrkiä sivistysyliopistona menestymään koko siinä laajuudessa, jossa myös peruskoululaisemme on mitattu. Olisi outoa jos 60 000 lasta vuodessa tuottava kansakunta kykenisi tuottamaan nobelin tapaisia subjektiivisia huippusuorituksia siinä missä resursseiltaan tuhatkertaiset kansakunnat, joilla pelkkä syntyvyys on samaa luokkaa vuorokaudessa kuin meillä vuodessa. Lajunen korostaa tasalaatuisuutta, ei tasapäisyyttä tai pelkkien innovaattoreiden tuottoa. Innovaatio on eri asia kuin esim. luovuus tai korkea ammattitaito.

Raivion näkökulmassa puututaan samaan ilmiöön, mutta nyt innovaation ja innovaatioyliopiston tulkintana. Raivio epäilee Sailaksen työryhmän näkemystä ja perustelee sitä lähinnä juridisilla ratkaisuilla, tieteen kapea-alaisuudella ja vedenpitävien ”business plan” -analyysien puutteilla. Ongelmana on Raivion mukaan myös se, ettei innovaatioyliopisto edes kolmen laitoksen yhteisenä organisaationa yllä Helsingin yliopiston suoritteisiin. Yhteenvetona hän toteaa kuinka innovaatioyliopistohanke on sovitettu kiinteästi elinkeinoelämän, mutta ei koulutusjärjestelmän tarpeisiin.

Vuosikymmeniä innovaatiorakenteita tutkineena pidän Raivion näkökulmaa monelta osin oikeana. Yksi näkökulma siinä on vain jäänyt vähemmälle huomiolle tai se on tarkoituksella jätetty pois, jonka Oulun yliopiston rehtori on ottanut huomioon omassa kirjoituksessaan.

Innovaatio prosessina on toinen kuin mihin perinteinen koulutus on pyrkinyt. Uudessa yliopistossa tuskin pyritäänkään aivan samaan rakenteeseen kuin mihin Oulun ja Helsingin yliopistoissa ja niiden onnistuneissa tutkinnoissa. Ilmiö muistuttaa ratkaisua, jossa rohkeasti reväistään solmu alkutekijöihinsä, vaikka se ehkä tekeekin kipeää hallinnollisena liikkeenä. Tällöin vapaa tiede ja taiteilijuus tulisi myös kyseenalaistaa, sillä innovaatiorakenteessa niiden perusmääritelmät ovat alunalkujaan kehnoja ja aiheuttavat tulkintavaikeuksia. Pekka Hannulaa (HS 4.2) lainaten luovuus on toki vapaa, mutta ammatti ei voi sitä koskaan olla. Näin myös silloin kun tavoitteena on innovaatiorakenteet ja prosessit. Kyseessä on hyvin kurinalainen opiskelu, mutta myös tietyn typpiset metodit ja resurssit. Nämä resurssit eivät ole välttämättä samoja kuin perinteisessä tiedekuntayliopistossa ja sen ammattiin tähtäävissä tutkinnoissa.

Elinkeinoelämää palveleva innovaatiojärjestelmä hermostuttaa varmasti ne, joille vanha konventio on ollut suosiollinen. Näin on toki aina kun kyseessä on jopa ääneen lausuttu tavoite uuteen konventioon, innovaatioon myös rakenteena. Sen sijaan kun esim. vapaa taiteilijuus ja tutkimus määritellään ulkopuolella perinteisen elämäntapakäsitteistön, väärinymmärrykset alkavat kadota. Ilmiö muistuttaa menetyksellisesti hoidettuja suomalaisia orkesterijohdon oivalluksia. Jorma Panulaa lainaten ”Kun kapulaluokan bändi teki konkurssin opetus loppui. Ilman instrumenttia ei voi opettaa ”(HS 3.2).

posted by Matti Luostarinen  # 7:29 PM