Journal

Pääsiäisen mediasanomaa

Helsingin Sanomien uutinen häirinnästä eduskunnassa rikkoi hyvää journalistista tapaa. Julkisen sanan neuvosto (JSN) antoi päätöksensä ja Pekka Hyvärisen perustelut olivat vakuuttavia. Lehden päätoimittaja myöntää, etteivät kaikki arviot olleet oikeita ja että toimintaa on arvioitava uudelleen. Päätoimittaja Virkkusen mukaan JSN:n päätös ei kuitenkaan rajoita laadukasta journalismia ja laadukas journalismi koostuu yksittäistapauksista. Tässä Pekka Hyvärisen perustelu ja taustojen viitoitus oli paljon vakuuttavampi.

Hyvärisen mukaan olemme siirtyneet sellaiseen media-aikaan, jossa uuden ja vanhan median välisen eron havaitseminen on vaikeaa. Tietoja ja viestejä sinkoilee aivan toisella tavalla kuin vuosikymmen sitten, ja ihmisten aktiivisuus on kasvanut niin medioissa kuin kyvyssä osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Se on moninkertaistunut muutamassa vuodessa. Haemme itse tietomme, eikä meitä oikein voi sumuttaa kuten takavuosina.

Poliitikon takana on myös ihminen, joka halutaan tuntea. Me pelkäämme aidosti ja tiedämme mitä mielipuoliset vallan käyttäjät ovat saanet aikaan Hitleristä Staliniin. Me maksamme itse laskut, jos vallan käyttäjä politiikassa tai taloudessa on tumpelo ja osaamaton. Helikopterikuvaa tarvitaan, mutta myös kyky visioida tulevaisuutta. Ihmisen kokonaispersoonallisuus, yksityiselämä, ei ole kaukana hänen tavastaan käyttää valtaa. Monelle se on sama asia. Presidentti instituutiona tai pääministeri vallankäyttäjänä on kokopäiväinen ilmiö 24 tuntia vuorokaudessa sekä 7 päivää viikossa.

Uusmediassa rajat eivät kulje samoin kuin vanhassa. Hesarissa uuden ja vanhan rajat tahtovat hämärtyä. Median hillitön kilpailu ja kahdessa maailmassa tarpominen panee toimittajat koville. Julkisen Sanan Neuvoston kyky toimia vahtikoirana koskee lopultakin vain sitä maailmaa, jossa perinteinen suomalainen media hakee asiakkaansa. Näistä mainostajat ja ilmoittajat ovat tärkeämpiä kuin kuluttajat. Kuluttajat ovat taas osa sektoroitunutta maailmaa, jossa vain harvat ovat lopulta kiinnostuneita viihteellisen hömppämedian keinoista saalistaa asiakkaille lukijansa. Asiakkaita ovat Hesarissa ilmoittajat ja mainostajat, eivät niinkään lukijat. Näin tutkimukset näyttäisivät väittävän.

Lehtitalon on tuotettava omistajilleen voittoa, ja sen Hyvärinen toki ymmärtää. Joku tolkku hömppäuutisoinnissakin on toki oltava. Nyt ei ollut mitään millä puolustaa hömppäuutisen todenperää. Toki ihmiset voivat omissa päiväkirjoissaan (blogeissa) höpöttää mitä tahansa, kunhan eivät loukkaa kohtuuttomasti toistensa kunniaa ja joudu siitä käräjille. Suomessa sellainen on harvinaista. Loukkaamme helposti toistemme kunniaa ja kiusaamme joutumatta syytteeseen. Pääministeri Vanhanen kokeilee tässä yksityisyytensä rajoja. SE ei muuta miksikään uusmedian tuloa ja leviämistä, uutta mediakulttuuria ja sen yhteiskunnallista sanomaa tai sisältöä.

Lehden tekemän tutkimuksen mukaan 70 % on valmis antamaan anteeksi ministeri Ilkka Kanervalle. Henkilö Ilkka Kanervalle antavat varmastikin kaikki kun avovaimokin on armelias. Kun näin on, Ilkka Kanervan kujanjuoksu on ohi, oli hömppämedia hänen hyödyntämisestään taloutensa pönkittäjänä mitä mieltä tahansa. Kansa ymmärtää toki koska ohitetaan kohtuus noitavainoissa ja moraalittomassa kaksinaamaisessa tekopyhyydessä, lynkkausmielialassa. Se ei oikein sovi suomalaiseen arkimenoon.

Hyvärisen näkemys Hymylehdestä tuomarina oli yliampuva. Hymylehden paljastukset eivät vaikuta mitenkään Ilkka Kanervan kohtaloon ministerinä. Hymylehteä kun lukee aivan liian harva vakavasti otettava omistaja, eikä media jatka Kanervan seksi -uutisointia pelkästään saadakseen ilmoittajia tai omistajan pääomalle tuottoa. Sellainen uutisointi alkaa viedä median seuraajat yhä kiihtyvällä vauhdilla uusmedian sekä tuottajiksi että seuraajiksi.

Tätä webympäristön kehitystä Hyvärinen ei ole seurannut omassa toimittajan ja konsultin työssään riittävästi, ja se näkyi hänen haastatteluissaan. Hyvärinen ei tuntenut reaaliaikaisen ja globaalin tiedon välityksen yhteiskunnallista asemaa, merkitystä ja mahtia. Yhden kansanedustajan blogia seurataan tiiviimmin kuin koko Suomen Kuvalehden tuotantoa, jonka päätoimittajana Hyvärinen takavuosina toimi. Sellainen tieto tekee tärkeimmän viikkolehden toimittajan olon ahdistavaksi. Kun Jari Tervon jutut eivät mene verkkolehdessä kaupan, hän alkaa moralisoida siinä missä Loka Laitinenkin.

Siinä vanhan median kolumnistit blogaajina kalastelevat vesillä, jotka ovat molemmille vieraita. Se on kuin Arto Paasilinnan kirja rukousmyllystä. Kun ei ole ikinä rukoillut, ei pidä kirjoittaa kirkollisista menoista hauskasti. Sen osaavat oikeasti vain papit ja alansa ammattilaiset luostarilaitoksissa. Vain itselleen naurava ihminen osaa tehdä sen oikein. Toiselle nauraminen on väkisten väännettyä ja koomisuus syntyy säälin kautta. On ainakin yritetty ja hauskuus syntyy jo eletystä koomisesta kokemuksesta. Näin kaikki alkaa olla plagiointia, pieruhuumorin tapaista, ja vain vivahteet vaihtuvat ilman uutta luovaa ja innovatiivista kokemusta.

Ilkka Kanerva ei osallistunut Tuomas Messuun Turussa ristin kantajana, mutta sai aikaan kohun, jonka tuloksena kirkko täyttyi väestä. Joku epäili ministerin hengen olevan uhattuna. Miksi? Naiselle lähetetyn tekstiviestinkö vuoksi? Onko erotiikka näin pelottava ja pahoja henkiä taikova voima Suomessa pääsiäisenä? Olisiko Kanervassa jotain näin mytologista ja Harri Potteriin tai Sormusten Herraan verrattavaa? Edellisestä poliittisesta surmasta on kulut sillä suunnalla aikaa pian piispa Henrikin legendaan saakka. Uutta pyhimyslegendaako Turussa haetaankin?

Ministeri luki pätkän Raamatusta ja poistui Turun Mikaelin kirkosta mediavoittajana. Uudessa mediassa häntä ei oltu edes noteerattu. Kun innovaation kärki uusmediassa ei noteeraa lainkaan, jälkiomaksujien tapa toimia tai reagoida ei kiinnosta ketään pääomamarkkinoilla. Tämän kokoomuksen johto ymmärtää siinä missä toki oppositionkin valopäät puolue- ja mainostoimistoissa. Uusmedian kanssa on mahdotonta riidellä vaihtamatta kansaa.

Helsingin Sanomien johtajuuden ja neuvottelutaidon asiantuntijakyselyn selvityksessä Ilkka Kanerva kohosi suomalaisista poliittisista vaikuttajista sosiaalisilla taidoillaan ensimmäiseksi ja Erkki Tuomioja jäi viimeiseksi. Sen sijaan analyyttisessä osaamisessa Erkki Tuomioja oli ensimmäinen ja periaatteellisuudessa Ilkka Kanerva peräpitäjä. Periaatteellisin oli nykyinen presidenttimme Tarja Halonen, mutta samalla hän oli peränpitäjä juuri analyyttisyydessä tai oikeammin sen puutteessa. Vallankäytön vakuuttavuudessa kärjessä komeili Mauri Pekkarinen ja viimeisenä pääministeri Matti Vanhanen.

Tutkimus oli sitä samaa viihdettä, jota mediatutkimukset nykyisin myyvät lukijoilleen. Yhtä hyvä tulos olisi saatu kuvaamalla poliitikkojen horoskooppimerkkejä ja median tavoitetta hakea mielikuviamme poliitikkojen persoonallisuudesta tai tavastamme samaistua heihin. Tuloksen mukaan maan ylin valtiojohto pitää perää neuvottelupöydässä ja se kuvaa parhaiden sekä lahjakkaimpien siirtymistä jo aika päiviä muualle töihin kuin politiikan pariin. Toki nämä seuraavat yhteiskunnallisia ilmiöitä, mutta toisin kuin perinteinen media ja sitä palveleva mediapolitiikka.

Mediapolitiikassa sosiaaliset taidot ovat tärkein osaamisen alue. Professorille riittää analyyttisyys ja arvovallastaan kiinni pitävä tärkeilijä ei kohta kiinnosta ketään. Sellainen voi hoitaa periaatteen ihmisenä sellaista virkaa, jolla on lähinnä vain seremoniallinen merkitys. Tarja Halosesta mediapolitiikka on sellaista tekemässä. Mediapolitiikka pyrkii ennakoimaan, mutta samalla myös ohjaamaan tapahtumia. Uusmedia on niiden elämistä ja aikaansaamista.

Pahimmillaan mediapolitiikka on virtuaalista ja kuvitteellista, kaukana todellisesta elämästä ja tahallaan harhauttavaa. Näin saamme virheellisen kuvan todellisuudesta ja lakkaamme luottamasta medioihin, mediapolitiikkaan. Tutkimusten mukaan luotamme medioihimme koko ajan vähemmän ja eniten internetin monialaiseen tietoon sitä itse hakien ja yhdistellen. Maa päälehden uutisiin luotti enää vain runsas puolet suomalaisista. Iltalehtiimme vain runsas 10 %. Kansanedustajat suhtautuivat liian vakavasti häirintäuutiseen. Ei siihen kukaan uskonut muuten kuin osana medioitten pilailua ja hömppää, jossa eduskunnasta oli tullut niiden ”kusitolppa” Loka Laitista lainaten.

Seksuaalietiikan tukija Tommi Paalanen kirjoittaa (HS 25.3) kuinka seksin julkituominen ei ole eettisesti väärin eikä pornosta pahaa löydy nimeksikään. Pornoistumista mörkönä pitää Paalasen mukaan etenkin konservatiivinen feminismi, joka lietsoo siitä paniikkia naisten keskuudessa ikivanhan kaavan mukaan seksuaalisuutta paheksuen. Tätä ilmiötä Hesari on käyttänyt jo kauan hyväkseen yhteisymmärryksessä mystisen ”pahan voiman” kanssa. Tarkemmin tutkittuna tuo pahan voima haihtuu kyllä ilmaan. Yhdysvaltain presidentti löytää ”pahan voimia” aina ja kaikkialla, kun aseita tarvitaan ja niille käyttöä.

Vallan valheisiin rakastunut menestyskirjailija Robert Harris kertoo viimeisessä kirjassaan ystävästään Tony Blairista. Kirjailijan ystäväksi ei ole poliitikon hyvä ryhtyä. Harrisin mukaan kaikki poliitikot ovat lopulta kiinni omassa adrenaliini koukussaan ja aitoina ihmisinä hyvinkin latteita ja tylsiä. Harrisin mukaan meitä kiinnostaa enemmänkin valta, ei niinkään vallan oletetut käyttäjät. Vallan käyttäjäksi joutumista tai ajautumista ohjaa taas sattuma siinä missä lottovoittoakin.

Siinä missä kirjailijan on lopulta kerrottava tutkijan tapaan totuus, poliitikon on kerrottava tietoisia valheita. Tapa roikkua vallassa on yhtä ymmärrettävää muinaisessa Roomassa kuin nyky-Suomessa tai Brysselissä, jopa pienten kuntien poliitikkoina. Harrisin romaaneista tunnetuimmat ovat ”Kolmannen valtakunnan salaisuus”, toisen maailmansodan koodinmurtajista kertova ”Enigma”, Venäjällä liikkuva ”Arkkienkeli” ja Vesuviuksen purkausta kuvaava ”Pompeiji”. Harrisin kirjat on tarkoitettu myös valkokankaalle ja ehkä onnistunein näistä filmatisoinneista on Michael Aptedin Enigma.

Forssan pääsiäislehti kirjoittaa Loimijoesta kokoavana voimana Jokioisista nähtynä. Loimijokiprojektin takavuosien vetäjänä taltioin tuon lehden arkistooni. Toivon maisema-arkkitehti Merja Murtoselle menestystä. Loimijoki kulkee läpi Suomen kauneimman kulttuurimaiseman ja sen ylläpitäminen ja hoito ovat laajan valuma-alueen yhteistä kulttuurityötämme. Jos joku poliitikko ei sitä ymmärrä, mikään taho ei tule häntä tulevaisuudessa muistamaan, oli hän sitten hetken ministerinä tai maaherrana. Jäädäkseen historiaan poliitikon on tehtävä jotain myös ”oikein” ja ”rehellisesti”, joskus vastoin oman edun tavoittelua ja uhrautuen olematta silti marttyyri presidentti Risto Rydin tapaan. Kyläpoliitikolle historia on armoton.

Ymmärrän hyvin samaisen lehden päätoimittajan sapekkaan purkauksen koskien Yhtiönkadun jatketta ja siitä vastanneita poliitikkoja. Joiltakin olisi voinut vaatia ja odottaa enemmän kuin joiltakin toisilta kyläpoliitikon tyyliin taantuen. Loimijoki on lisäksi yhteisen luonnon- ja talousmaantieteellisen alueen yhdistävä henkireikämme. Se ei kuntarajoja kunnioita eikä sen merkitys ole mihinkään kadonnut, päinvastoin. Me nyt vain olemme etääntyneet ympäristön ja luonnon oivaltamisesta ja taistelemme ekokatastrofin silmässä eloonjäämisestämme odottaen 1930-luvun kaltaista talouslamaa.

Takavuosien opettajani ja sosiologian laitoksen esimies professori Erkki Asp kirjoittaa Forssan Lehdessä ”Mannerheimin pojista”. Yhteisiä julkaisuja meille on ehtinyt kertyä useamman sadan sivun verran etenkin Lapista. Niitä olisi voinut syntyä myös toki Karjalasta, jossa saksalainen TV -dokumentteja kirjoittava Der Spigelin verkkolehden toimittaja Klaus Bednarz vieraili kulkien minullekin niin tuttua reittiä Ääniseltä Stalinin rakennuttamaa kanavaa kohti Vienan merta sekä Laatokalta Valamon kautta Kalevalaan, Värtsilään ja Tohmajärven kautta Nurmekseen ja Ilomantsiin.

TV -reportaasin pohjalta tehty valokuvakirja Das Kreuz des Nordens (Pohjoinen Risti) sisältää Karjalan symboleja molemmin puolin rajaa. Euroopan vanhin kulttuurialue on kuihtumassa ja sen järvet, metsät ja ristit, umpeen kasvavat peltomaisemat rakennuksineen, ovat osa samaa kulttuurista ja veristä näytelmää kuin Klaus Bednardzin omat kokemukset ja lapsuus kahtiajakoisessa maailmassa Itä-Pommerissa ja Itä-Preussissa, Sleesiassa. Luonnon uskomaton kauneus ja harva maaseutuasutus sekä historian kauheudet eivät sovi oikein yhteen. Miten tämän karjalaisen kulttuurin lopulta käy nyt kun sen ylläpitäjiä Suomen puolella on vain keskikokoisen kaupungin verran ja Itä-Karjalassakin vain Tamperetta asukaslukuna vastaava etninen vähemmistö.

Saksalainen näkee Karjalan toisin kuin suomalainen. Kartat ovat vähän ontuvia ja kirjoittaja lupaa ne korjata seuraavassa painoksessa (HS 25.3). Epäilen sitä. Saksalainen perinpohjainen perusteellisuus on myyteistä viimeisiä kaadettavia. Olen törmännyt Saksassa junnaavaan osaamattomuuteen ja virheisiin virheiden jälkeen.

Toisin näkee Suomen myös sveitsiläinen kadunmies professori Erkki Aspin matkakertomuksessa. Erkki Asp saa nuorena miehenä sateisella kadulla yösijan ”Mannerheimin poikana”. Sellainen kokemus jää varmasti mieleen. Me hahmotamme historiaa oman kokemuksemme kautta. Oman tuntemukseni mukaan Erkki Aspiin yhdistyy akateemikko, fyysikko Olli Lounasmaan ankara analyyttisyys ja parhaiden diplomaattien sosiaalinen osaaminen, mutta myös vankka vakaumus. Se on harvinainen yhdistelmä joutuen samalla suuriin saappaisiin jatkamaan Turussa prof. Aallon työtä ja liki parikymmentä tohtoria kouluttaen.

Mitä Forssa ja Lounais-Häme olisi ilman prof. Aallon työtä? Entä suomalainen kirkko ja pietistiset liikkeet ilman prof. Isak Pihlmannia ja hänen vaimoaan Stålbergia. Oma sukuni ilman heidän lapsiaan, välillä karkotettuna maastakin, ja juuria lännen ohella idässä, Laatokan-Karjalassa? Suuronnettomuutta Kallavedellä kirkkoveneiden hukkuessa ja vain Ollin pelastuessa 15 -vuotiaana poikasena.

Tuntemattomia ovat Herran tiet. Pääsiäinen on oikeaa aikaa niiden muistamiseen ja hiljentymiseen. Joidenkin ihmisten tuska on ollut ohi ymmärryksen. Vain Johan Sebastian Bachin traagisen dramaattiset passiot voivat antaa meditaationa rauhoittavan nautinnon. Matteuspassio on niistä Suomessa vanhin. Johanneksen kirkossa ja Tuomiokirkossa Kuudennen kerroksen orkesteri ja Lohjan kaupunginorkesteri olivat osa suomalaista traditiota, tapa kokea suurta surua ja tuskaa.

Miksi me suomalaiset haluamme ja kykenemme pilaamaan parhaat osat kulttuuriamme silloinkin, kun vihan pito ei näy millään tavalla kummankaan Karjalan suunnalla ja Mannerheimia arvostetaan, ihmettelee Erkki Asp aivan oikeutetusti. Koska me opimme kuinka olemme alueena ja yhteiskuntana, valtiona vain sokean vallan ja usein psykoottisen politiikan teon välineitä? Koska se huomataan Tiibetissä ja koska Yhdysvalloissa käynnistettäessä sotaa, jonka tarkoitus on ylläpitää rauhaa ja jatkaa sitä lisäten ponnisteluja Irakin sotatoimien jatkamiseksi. Opimmeko näkemään politiikan teon ja puheen valheitten läpi ikinä? Onko uusmedia uhka vanhalle vallalle ja sen omituisille hokemille ja myyteille?

Koska opimme että siviilejä kuoli ensimmäisessä maailmansodassa vain 10 %, toisessa jo 50 %, Vietnamin sodassa 70 % ja Irakin täsmäpommituksissa yli 90 %. Koska opimme mitä pitävät sisällään Euroopan itärajojen hiljaiset metsät, leireillä ja pakkotyökeskuksissa menehtyneiden ja kaatuneiden hautausmaat, itäpreussilaiset ja -karjalaiset naiset raahattuna pakkotyöhön, poliittisten vankien parakit, Neuvostoliiton pahamaineinen gulag Solokovin saaren luostarissa, Kizhin saaren puukirkossa? Onko Karjala näytettävä Saksan televisiossa, jotta sen pelastus voisi tapahtua suomalaisten siihen puuttumatta. Näinkö pelastetaan jopa Loimijoki ja lopulta myös kirkonmäki Forssan kaupungissa, Brysselissä siitä päättäen. Sellainen näytelmä tuo mieleen jo Suomen laulun Matteuspassion ja kuudennen kerroksen orkesterin historialliset soittimet.

.