Journal

Muutoksen tuottaminen ja siihen sopeutuminen

Puutuin jo aiemmin Helsingin Sanomien kevyeen kirjoitukseen (tutkimukseen) Suomen blogikultuurista eli blogosfääristä (HS 16.3). Suomessa on huomattava määrä viihdeblogeja ja toki niillä on oma tilauksensakin. Tämänkin blogin lukijoista joku kaipaa viihdettä ja huumoria, perinteistä vanhan median pakinaa tai kolumnia. Hänen on syytä siirtyä lukemaan perinteistä mediaa tai viihdeblogeja, käsityöblogeja jne. Käytän blogeja pelkästään asiatiedon välittämiseen osana tutkijan ja tiedemiehen työtäni. Samalla kokoan aineistoja ja kokemusta, jotka liittyvät perinteisen ja uusmedian välisen muutoksen tuottamiseen ja siihen sopeutumiseen. Aiemmin tästä työstä käytettiin sellaisia käsitteitä kuin uuden tiedon tuottaminen (innovaatio) sekä sen sovellukset ja levitys (diffuusio). Nykyisin nämä käsitteet alkavat olla vanhentuneita.

Samuel Hovi ja Aleksi Neuvonen ovat alan tutkijoita monien muiden ohella. Siteeraan heitä ja heidän kirjoituksiaan omieni ohella. Kaikki me uskomme blogeihin ja katsomme perinteisen politiikan liian kahlitsevaksi ja sulkevan suuren osan ihmisten yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ulkopuolelleen. Ihmisten tulisi pikemminkin tuottaa tulevaisuutta sen sijaan, että antavat sen muiden päätettäväksi. Erityisesti Neuvosen mielestä politiikka ei ole internetin ja webympäristön vaatimusten tapaan avoin kenttä, vaan valmis tuote, joka ei synnyttä uutta keskustelua, uusia luovia ratkaisuja ja innovaatioita. Vai mitä sanoisitte Forssan 40 -vuotta jatkuneesta keskustelusta Yhtiönkadun jatkeesta tai nyt kuntien yhteistyön syventämisestä?

Yhteiskunnalliset muutokset tapahtuvat keskustelun avauksina. Uuden verkostodemokratian tehtävänä on lisätä kansalaisten, kuluttajien ja käyttäjien valtaa perinteisissä instituutioissamme. Tämä koskee myös kuntia ja etenkin siellä kuntayhtymien järjestämiä sosiaali- ja terveyspalveluja, mutta myös korkeinta opetusta ja kaikkea näiden väliltä. Pääsääntöisesti tämä keskustelu on jo käynnistynyt blogeissamme. Mutta ei toki niiden viihteellisissä sivustoissa ja huumoria viljellen perinteisen median kolumnistia matkien. Kolumnisti kertoo usein ironian keinoin jo tapahtuneen. Jos mitään ei tapahdu, syntyy asiapulaa ja vanha media alkaa itse tehdä tapahtumansa, ohjailla politiikka usein viihteelliseen suuntaan. Tähän virkamiesten ja medioitten perässä ryntäilevän poliitikon on tyytyminen.

Blogosfääri on eri asia kuin perinteinen media siirrettynä internettiin. Perinteinen puoluepolitiikka, edustuksellinen demokratia ja markkinatalous ei kykene vastaamaan edessä oleviin suuriin haasteisiimme. Kuntia liitämällä me vain vieraannumme yhä kauemmas käyttäjädemokratiasta ja äänestysaktiivisuus laskee sekin. Sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymien perustamisen myötä valtaosa budjetista on jo siirtynyt kunnan ulkopuolelle ja kuntalaiset ovat muuttuneet kansalaisista kuluttajiksi. Heitä kiinnostavat vain palvelut, ei niinkään osallistuminen niitä koskevaan päätöksentekoon.

Moni blogaaja näyttäisi kokevan perinteisen politiikan toimintatavat jopa koomisiksi. Siitä on tullut pelkkää peliä eikä se enää vastaa muun elämän käsitystä vaikuttamisesta ja päätöksenteosta. Blogosfäärissä ja webympäristössä, työpaikoillaan tiimeissä päätöksiä tekevät ihmiset eivät voi ymmärtää perinteisen politiikan koomista peliä Yhtiönkadun jatkeesta tai kuntien yhteistyöstä tyhjän asian kimpussa, jossa ei päätetä enää mistään oleellisesta. Viihde osana blogeja on tapa jarruttaa kehitystä, jossa poliittinen päätöksenteko on keskittynyt yhä harvempien käsiin. Mitä enemmän viihteestä kiinnostunutta väkeä, sitä harvempi päättää myös blogosfäärissä.

Kun kaikki puolueemme muistuttavat samanlaisia marketteja, tarvitaanko puoluelaitosta? Miten valita omena korista, jossa kaikki hedelmät ovat saman näköisiä? Onko webympäristö ja verkostodemokratia lopulta ainut kanava aidon demokratian ja muutoskulttuurin käyttövoima? Onko sukupuolella väliä ja vaaditaanko vanhan auktoriteetin haastamista uuden rakentamiseksi? Onko tapahtumassa marginalisoitumista ja laajaa putoamista pois yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta vai sittenkin päinvastaista kehitystä? Pyrkiikö joku tai jotkut tahot jarruttamaan tätä muutosta?

Ehkä vanhempi sukupolvi hyväksyi passiivisen osallistumisen äänestysoikeutena ja velvollisuutena, mutta nuoremmat vaativat jo paljon enemmän. Oikeutta itse vaikuttaa ja toteuttaa unelmansa kaikilla tasoilla, paikallisesti, yhteisöllisesti, alueellisesti ja globaalisti. Siihen näyttäisivät olevan nyt sekä välineet että osaamista.

Samaan aikaan kun ihmiset ovat lisäämässä osallistumistaan oleellisesti sekä lähiympäristönsä kylätoiminnassa että webympäristön ja työpaikan päätöksenteossa perinteinen politiikka riisuu kansalaiset vastuusta ja vapauttaa heidät pohtimasta yhteisiä asioita. Perinteinen media korvaa nämä aiemmin välttämättömät suorat yhteydet politiikan tekijään ja elämän arkeen. Perinteinen media on ottanut koomisen tehtävän ja politiikka tapahtuu median kautta. Se hamua valtaa ja pääomia. Kaupungistuneissa ja privatisoituneissa kulttuureissa vanhat poliittiset valinnat tapahtuvat medioiden kautta, väittää Pekka Mervola, filosofian tohtori Keskisuomalaisen päätoimittajana.

Ongelmana ei ole median vallan kasvu vaan sen viihteellistyminen. Kun ihmisten ja kuluttajien kiinnostus kohdistuu politiikan sivuilmiöihin, pääministerin morsiamiin ja ulkoministerin kännykkään, mediankin on seurattava niitä. Tulevaisuudessa politiikan osuus kasvaa entuudestaan medioissa, mutta sen muuttuminen politiikan itsensä näköiseksi on lopulta vanhan median ja politiikan teon yhteinen kudelma ja kriisi. Lisäksi siinä haisee palaneen käryä. Passivoitunut viihteen kuluttaja on helppo ohjailtava.

Arkeemme vaikuttavat poliitikot joilla on hyvin vähän, jos lainkaan, kosketusta meihin politiikan ja median kuluttajiin. Oma poliittinen toimintamme on jo riisuttu kokonaan vastuusta ja se ritualisoituu omalaatuiseksi tapahtumaksi ikään kuin rukousmyllyksi käydessämme äänestämässä. Suomessa jarrutetaan jo pelkkää sähköistä äänestämistä. Sen perustelut ovat muualla kuin luotettavuudessa ja tekniikassa, kertoisi pankki tai lottoarpoja. Ei siellä synny virheitä.

Internet ja verkostodemokratia on toinen tapa tehdä politiikkaa. Siinä kommunikoidaan yhteisöllisesti, herätetään uusia ajatuksia, vaikutetaan ja lähdetään liikkeelle uudella tavalla. Se on samaan aikaan paikallinen, alueellinen mutta myös ja erityisesti globaali foorumi. Sen tarkoitus ei ole viihdyttää lukijaa. Tätä tarkoitusta varten ovat netin viihdekanavat ja miljoonat viihteen tuottajat, harrastajaverkostot jne. Ei pidä ajella väärällä kaistalla kiellettyyn ajosuuntaan liikenteessä ja moittia vastaantulijoita, jos lukee väärää blogia tai odottaa yliopistojen ylläpitämältä foorumilta eroottista viihdettä, löysää puhetta pieruhuumorista tai päivälehden kevyitä tutkimuksia blogeista, poliitikoista ja näiden lemmenleikeistä maailman luetuimmista asiablogeista. Kuka rautakaupasta leipää ostaisi?

Ihmisten identiteetti on ollut aina pirstaleinen. Me olemme aina kuuluneet lukuisiin yhteisöihin, heimoihin, klaaneihin, kulttuuri- ja harrastuspiireihin, työn mitä moninaisimpiin verkostoihin, joita emme aina edes tunnista. Oleellista on että juuri internet ja blogit yhdistävät monialaiset taitomme ja syntyy koko ajan uusia oivalluksia. Syntyy joukkoliikkeitä, joita blogit ohjailevat. Viihde on siinä marginaalinen ilmiö.

Jos haluamme valtaa, on paljon helpompiakin tapoja kuin osallistua perinteiseen politiikan tekoon. Samaa koskee rahaa ja sen tekoa. Liike-elämän johtajat voivat siirtää ihmisten sijasta kokonaisia infrastruktuureja. Perinteinen politiikka ei voi vaikuttaa tähän millään tavalla. Epäilemättä se elää kriisissä. Kun yliopistokin aletaan muuttaa osaksi tehtaan tuotekehittelyä, ongelma on todella syvällä ja innovaatio ymmärretty todella kapea-alaisesti ja samalla väärin. Kun innovaatio on valon välähdys ikkunaruudusta, ei kaikkia seiniä pidä repiä ikkunaruuduiksi hölmöläisten tapaan vain yksi asia oivaltaen ja hävittäen samalla kaikki tukirakenteet.

Perinteiseltä poliitikolta aika menee informaatiovirran perässä juoksemiseen. Tätä virtaa tuottavat perinteiset mediat ja virkamiehistö. Monella fiksulla poliitikolla on aitoa halua muuttaa politiikan menetelmiä ja sisältöä, mutta keinot puuttuvat. Korporatiivisen valtion ongelmat eivät korjaudu hokemalla rakennemuutoksesta mutta tukeutumalla pieniin osaparannuksiin. Jos webympäristön toimintastrategia on tuntematon, vanhan klusterin tai verkoston toimintamallit johtavat vain pahenevaan lamaan.

Kun yhteiskunnallinen muutos tapahtuu perinteisten puolueiden ulkopuolella, kykymme vaikuttaa tapahtuu vain ohittamalla poliitikot ja kriisiytynyt puoluelaitos. Kuntien ongelmat ja kriisiytyminen on tätä samaa yhteistä ongelmakenttää. Kansanvalta ei ole jäänyt niinkään pelkästään talouden jalkoihin kuin kyläpolitiikkavetoisen ”yhteisöllisyyden” kriisin kynsiin sosiaali- ja terveydenhuollossa tapahtuneen valtaisan muutoksen seurauksena, jossa demokratiaa ei lainkaan pohdittu osana muuttuvaa palvelurakennetta. Velvoitteet kasvoivat, rahat loppuivat ja päätösvalta karkasi kuntien ja niiden asukkaiden käsistä. Ei siinä pidä ketään syytellä tai pyydellä anteeksi, osoittaa sormella.

Kunnissa hallintouudistukset tapahtuvat odotetusti terveyskeskuskuntayhtymien pohjalle. Aiemmin kuntien syntymää ohjasivat kappeliseurakunnat. Syntyi suuri määrä pieniä kuntia, joiden aika on nyt auttamatta ohi. Etenkin Lounais-Suomessa asutuksessa kappeliseurakunnilla oli keskeinen merkitys ja kuntademokratia eteni niissä vähitellen manttaalin pannun maan omistuksen mukaan. Käytännössä aluksi valtaa käyttivät lähinnä vain talolliset. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus saatiin kunnallisvaleissa vasta vuonna 1917.

Suomalaisen paikallishallinnon jatkuvuus on vahvasti sidoksissa vanhaan sosiaaliseen pääomaamme, asutuksen syntyyn ja kappeliseurakuntien kuntatalouteen ja sen veroäyriin perustuvaan tasaveroon. Aiemmin tasaverolla ja äyrillä tarkoitettiin hieman toista kuin nykyisin. Jokaiselle kuntalaiselle määrättiin varallisuuteen perustuva veroäyriluku ja se määräsi kauan myös hänen äänivaltansa määrän.

Kuntakokouksissa valtaa käyttivät käytännössä manttaalinomistajasuvut. Vaikka tämä traditio on jo kadonnut, moni elää sen muistoissa ikään kuin brittiläisen imperiumin ylähuoneen jäsen muistellen ikimuistoisia aikoja, jolloin aurinko ei laskenut ylähuoneen lordien taivaalta. Tällaiset ”aavekivut” ovat tyypillisiä kun käynnistetään keskustelut kuntayhtymien potilaiden hoidosta, jossa hoitokustannukset vaihtelevat kuntakoosta riippuen vuosittain 50 prosentista enintään 5 prosenttiin erikoissairaanhoidossa. Pienen kunnan talous on tuollaisissa vaihteluissa hetkessä kuralla.

Kuntapoliitikko ei voi vaikuttaa näihin menoihin millään tavalla sen enempää kuin muihinkaan hyvinvointipalvelujen tuottoon myös tulevaisuudessa. Paraskaan hanke ei pysty ratkaisemaan perusongelmaa: rahat eivät riitä vanhenevan ja syrjäseuduilta paenneen väestön lisääntyviin palvelustarpeisiin, eikä meillä riitä missään tapauksessa hoitajia siirrettäväksi näihin tehtäviin jokaisesta uudesta ikäkohortista yli 25 %. Jo 10 prosenttia alkaa olla ylärajoilla, kun näistä korkeasti koulutettuja naisia tulisi olla edelleen lähes joka neljäs nuori nainen! On siis löydettävä muita keinoja avuksi.

Kansalaistoiminnan kuuluu nostaa asioita esille ja agendalle, viedä viestejä toimintaan jossa ohitetaan perinteinen politiikkamme ja sen byrokratia. Me joudumme lähestymään malleja, jotka ovat käytössä Tanskassa, mutta myös osin Ruotsissa ja Etelä- ja Keski-Euroopan katolisissa valtioissa.

Joudumme palaamaan osin takaisin sellaiseen yhteisölliseen vastuuseen, josta kappeliseurakunnat aikanaan syntyivät. Suomalaista kuntien vastuulle heitettyä mallia ei puhtaimmillaan toteuteta missään Euroopassa. Aluetalouden vastuu kasvaa seutukunnittain tai jopa radikaalimmin samalla kun valtio joutuu ottamaan enemmän tehtäviä itselleen. Kylien yhteisöllisyyden tukeminen on taloudellisesti yhtä tärkeää kuin globaali intrenet -verkosto ja sen asiablogien toiminnan järjestelyt. Sen viihteellistäminen olisi valtava virhe jättämällä webympäristön kehitys markkinoiden armoille. Nyt kunnat ja valtio eivät panosta tähän käytännössä lainkaan.

Blogispotissa blogikirjoituksia listattaessa kuukauden parhaaksi äänestetyt blogijutut ovat lähes ainoastaan asiablogeja tai yritysblogeja. Yritysblogit ovat luonnollisesti oma lukunsa ja käytännössä jokaisella uusmedian kanssa operoivalla yrityksellä on oma bloginsa. Tähän kategoriaan kuuluvat toki myös suurten konsernien ja mediatalojen (HS, US ,Talentum jne.) blogisivustot. Juuri yritysblogaaminen on nostanut uudet toimialat ja innovaatiot kokonaan omalle tasolleen ja tulokset ovat myös Suomessa merkittäviä.

Lisäksi meillä on esimerkkejä suomalaisista yksittäisistä blogaajista, joiden asiablogit ylittävät myös taloudellisesti reilusti ministerien palkat. Toisin kuin Helsingin Sanomat väittää (HS 16.3) Suomesta löytyy jo nyt hyvin aktiivinen blogosfääri, jonka luetuimmat blogit ovat kaikkea muuta kuin viihteellisiä lukematta edes joukkoon yritysten omia blogeja tai mediablogeja suurten lehtitalojen ylläpitäminä. Toki erilaiset harrastus, käsityö- ja peliblogit ovat tervetullut lisä tähän uusmedioitten jättimäiseen globaaliin ja vaikeasti määriteltävään uusmedioitten tai kansalaismedioitten joukkoon. Todellisuudessa ne ovat kuitenkin vai marginaalinen osa blogaajien globaalia blogosfääriä tai blogistania

Lähde: Matti Luostarinen 2007. Webympäristön blogi ja innovaatioprosessit. Webympäristö tutkimuksen ja tiedottamisen haasteena. Maa- ja elintarviketalous 102, Jokioinen, 558s. www.mtt.fi/met/pdf/met102.pdf)

Jälkikirjoitus

Ilkka Joenpalo on kiittänyt Forssan Lehdessä (27.3) entistä iisalmelaista puoluetoveriaan ja Kanta-Hämeen entistä seutukaavajohtajaa Eero Kuosmasta hyvin tehdystä työstä takavuosina kolmostien hyväksi ja Hämeenlinnan nostattamiseksi nykyiseen komeuteensa.

Takavuosina meillä oli kolme väliportaan hallinnon aluetason virastoa organisoimassa keskenään samoja tehtäviä. Näistä maakuntaliitto ja seutukaavaliito liitettiin myöhemmin yhteen ja lääninhallitukset lopetetaan nyt lopullisesti. Jää pohdittavaksi mitä tehtävää maakuntaliitolle jää suur-Hämeenlinnan sisällä? Ilkka Joenpalo mielestä heidän kuuluisi nyt tuikea Forssaa ja ehkäpä kakkostietä Satakuntaan pieneen Porin kaupunkiin? Se ei ole uskottavaa. Heiltä puuttuvat Lahden ja Hämeenlinnan suunnalta nyt sekä kyky että halut.

Forssan ”taktiikkana” on ollut puhua iät ajat liittymisestä Varsinais-Suomeen ja Loimaan talousalueeseen ja palata sitten takaisin hakemaan poliittista apua Hämeenlinnasta. Mitä tämä apu mahtaisi oikeasti olla, kun tiet rakennetaan taatusti muiden viranomaisten toimesta maan pääkaupungin, Turun sekä Tamperen välille ja kohti Savoa ja Karjalaa, Kainuun, Koillismaan ja Pohjanmaan perukoita, Lapin matkailumaita ja laskettelurinteitä. Jopa maakuntien miesten tapellessa näitä hankkeita vastaan toisiaan kiusaten.

Laiminlyödyin reitti on Leningradin alueelle Pietariin johtava onneton väylä. Kaikki edellä mainitut alueet ja taajamat Tukholmaa ja Kööpenhaminaa myöten ovat Pietarin vaikutusalueella! Se on syytä muistaa myös Loimaan ja Forssan talousalueilla. Takavuosina Agropolista käynnistäessäni sain päivittäin yhteydenottoja, joissa amerikkalaiset hakivat rekoilleen sopivaa paikkaa meidän välittämänä. Esitteissämme kerroimme olevamme ”gateway” asemassa juuri idän ja lännen välissä. Ilmaisissa mainoskampanjoissa ympäri maailmaa ja etenkin Yhdysvaltoihin suunnatussa tiedottamisessa se toimi hyvin.

Väliportaan kansalliset organisaatiot tulevat uudelleen pohdittavaksi maan aluerakenteen muuttuessa kokonaan toiseksi seutukuntaistumisen myötä. Enää ei tarvita takavuosien kolmea virkaa, jossa kolme poliittisesti eri väriä edustavaa henkilöä tarkkaili maakunnissa toistensa tekemisiä. Siihen ei ole enää kiinnostusta nuorten keskuudessa, eivätkä nämä virat tule täytetyiksi vaikka haluaisimmekin. Niille kun ei ole mitään käyttöä infrastruktuurimme ylläpidossa. Alueet eivät taas tarvitse ”edunvalvojaa” vaan organisaatiot ja ensisijaisesti yritysten ja organisaatioiden monenkirjavat verkostot tai klusterit. Ne taas hoidetaan aluerajoista piittamatta ja globaalisti netin sisällä.

Hymy lehti julkaisee ensi viikolla Ilkka ”Ike” Kanervan viestit siitäkin huolimatta, että viestien saaja on pyrkinyt estämään sen ottamalla yhteytä mm. Julkisen Sanan Neuvostoon. Syy on viimeisten tietojen mukaan niin tärkeä journalistisesti. Kun ja jos näin on Kokoomus joutunee lähinnä kierrättämään ministereitään ja Ilkka Kanervan ministeriura päätyy samaan tapaan kuin mäkikotka Janne Ahosen.

Janne Ahosen liikutus ja kyynelet huikean uran loppuessa olivat varmasti aidot ja sulattivat miehen jäisen maskin. Ilkka Kanervan kohdalla maski säilyy kävi kuinka tahansa. Olemme siirtyneet mediavaltaan, mediapolitiikkaan, jossa tärkein on sittenkin reaaliaikainen ja blogien rakentama viestintä. Sen vaihtaminen edellyttäisi kansan vaihtamista ja tälle poliittinen järjestelmämme ei kykene mitään. Vanhan median tapa hyödyntää syntynyttä ilmiötä on murroskulttuurin tuote ennen siirtymistämme lopullisesti verkostodemokratiaan. Moni on sen jo oivaltanut eläen sen sisällä.

.