Genomikeskusten ja nanoteknologian uusi uljas maailma

Suomea on pidetty kansakuntana homogeenisena maana. Sama kulttuuri ja kieli, yhteiset kohtalot ja perimä yhdistävät kansakunnan.

Väärä luulo ja aika oikaista tämäkin myyttinen topeliaaninen satu. Juuri missään osassa Eurooppaa kansa ei jakaudu niin näkyvästi perimältään kahteen osaan kuin juuri Suomessa. Itäinen ja pohjoinen osa Suomea eroaa dna -kartoituksissa täysin eteläisestä ja etenkin lounaisesta osasta maata ja kansaamme.

Geneettinen rajamme kulkee hieman Pähkinäsaaren rajan eteläpuolelta. Laaja geneettinen vaihettumisvyöhyke kulkee Vaasan korkeudelta Lappeenrannan tietämille. Tuolta vyöhykkeeltä löytyy myös maata jakavia luonnonmaantieteellisiä eroja. Etelämpänä maa on viljavampaa ja kasvukausi pidempi. Suomenselän suomaa erotti Pohjanmaan joet Sisä-Suomen järvialtaista ja oli vedenjakajana myös ihmisen liikkua riistamailla. Kasvillisuus ja suotyypit muuttuvat tämä raja ylitettäessä. Suomi oli tuolloin hyvin soinen maa ja soilla oli oma merkityksensä asutuksen sijoittumiselle vesistöjen ja vedenjakajien ohella. Lisäksi tuota rajaa seuraili aikanaan nuorakeraaminen kulttuuri, itä- ja länsimurteiden raja, monet antropologiset ja folkloristiset erot. Muutama vuosikymmen takaperin se oli hyvinvointi-Suomen ja kehitys-Suomen välinen raja. Rajan pohjoispuolella alkoi köyhyys ja kehitysaluepolitiikka. Nyt tätä rajaa ei enää havaitse. Etelä-Savo on kuitenkin maakuntana kovin erilainen talousmaantieteellisenä yksikkönä kuin Keski-Suomi myös vielä omana aikanamme.

Mistä nämä kansamme jakavat geneettiset jyrkät erot syntyivät? Oliko luonto ja luonnonmaantiede tärkein selittäjä?

Kun maamme asutettiin jään vetäytyessä saimme geenejä niin Keski- kuin Itä-Euroopasta. Etenkin dna -äitilinjoissa näkyvät keskieurooppalaiset juuremme. Isät ovat taas idästä ja heidän kulkuaan voi seurata Y-kromosin dna-muutosten kautta. Y-kromosomi esiintyy vain miehillä. Äitilinjaa seurataan taas solun energiatehtaan mitokondrion vastaavista muutoksista.

Kun liityimme EU:n jäseniksi meille kerrottiin kuinka olemme äitilinjan kautta eurooppalaisia. Se lisäsi kansakunnan itsetuntoa. Isät alkoivat hävetä siperialaisia juuriaan. Syntyi vaikutelma ikään kuin miehet olisivat Marsista ja naiset Venuksesta. Kyse oli tietysti väärinkäsityksestä. Tutkijat seurasivat vain isä- ja äitilinjan dna-rakenteiden muutoksia. Käsi kädessä me tulimme joko idästä tai lännestä niin miehet kuin naiset yhdessä klaanimme kanssa usein ruuhta vetäen. Jossakin vaiheessa vastaan tuli ylivoimainen este, ja usein se oli luonnon asettama. Siinä pienetkin asiat ja sattumukset ohjasivat yhdyskuntien geneettistä rakennetta ja sen pysyvyyttä tai vaihteluja, monimuotoisuutta. Idässä vaihtelu oli harvaan asutulla maaseudulla alttiimpi pienillekin vaurioille. Lännessä asutuksen pysyvyys lisäsi vakautta, mutta pysäytti dynaamisen veren vaihdon usein vuosituhansiksi. Purjelaivakausi alkoi paljon myöhemmin.

Kampakeraaminen suomalainen kansa oli vielä kohtuullisen yhtenäinen ja siihen kuului sekä lännestä ja etelästä muuttaneita keskieurooppalaisia että idästä kulkeutuneita suomalaisugrilaisia kansoja. Väite Volgan mutkasta kansamme asuinkotina on syytä kuitenkin unohtaa. Monelle tutkijalle niin rakkaan asian unohtaminen on kuitenkin vaikeaa. Uuden oppiminen on helpompaa kuin vanhan poisoppiminen. Siinä on iän mukanaan tuoma tragedia. Täysinoppinut ei tahdo saada enää omaksua tai hyväksyä uusia ideoita. Torjunta toimii ja ikä tekee ihmisestä geneettisesti valikoiden konservatiivisen. Kielitieteilijä ei tahdo uskoa dna-tutkijan väistämättömiin tosiasioihin. Syntyy koulukuntia ja rajojen vartioita, portinvartijoita oman konvention ja dogmin tukijoiksi. Geenit siinäkin ovat mukana ja nuijaa käytetään oman reviirin tai klaanin suojana. Innovaatioprosessin etenemisessä tällaiset geenit ovat ongelmallisia.

Fundamentalisti pököpää on tieteessä yhtä vaikea ohitettava kuin minkä tahansa koulukunnan anarkisti. Kun yli 70 % suomalaisista teologian opiskelijoista on naisia, ja yhteiskunta maksaa ja ylläpitää koulutuksen, naispappeuden vastustajat ovat omituisia fundamentalistisia reliktejä ja dogmaattisia anarkisteja yhteiskunnan rattaissa. Jälleen taustalla ovat geenit, ei Raamatun opit. Samat miehet olisivat pököpäitä missä tahansa opiskelussa ja työpaikalla. Geneettinen diversiteetti tarvitsee myös pököpäitä ja heitä on suvaittava tai ainakin siedettävä.

Vanhenevan ihmisen oli Suomeen muuttaessaan järkevää toimia vanhojen vaistojensa ja oppiensa varassa säilyäkseen hengissä. Nykypäivän yhteiskuntaan se ei enää sovi lainkaan. Geenejään ihminen ei voi kuitenkaan muuttaa ja manipuloida. Ne on rakennettu alun perin noin 50 -vuotiaan ihmisen tai hieman nuoremman elämänkaarta kannattamaan. Keski-iän siirtyessä yhä lähemmäs sataa vuotta kannamme ikään kuin vääriä geenejä ja niiden viestejä. Geeneissämme on paljon sellaisia viestejä, joiden merkitys oli mittava muuttaessamme kohti maanselän vuorimaita tai Pohjanmaan lakeuksia, mutta ei enää välttämättä surffaillessamme netissä tai ajaessamme metropolin liikenteessä.

Jos et ole nuorena radikaali ja ”demari”, sinulla ei ole sydäntä. Jos taas et muutu ikääntyessäsi konservatiiviksi, sinulla ei ole järkeä. Väitti joku britti pääministeri sotavuosina. Nimellä ei ole väliä. Se ei ollut hänen havaintonsa, vaan paljon varhaisempi ja osa geneettistä perimää, kollektiivista siltaa ja muistia. Tänään se ei enää toimi lainkaan. Siitä huolimatta haluamme nuorentaa puolueiden johtoa kuvitellen sen tuovan mukanaan radikaalia innovointia, uusia visioita. Luotamme jälleen geneettiseen vaistoon ja sen miljoonia vuosia vanhoihin viesteihin. Toisaalta meillä ei ole mitään itse keksimäämme ja omaamme. Vai olisiko joku meistä keksinyt kielen, symbolirakenteittemme mutkikkaan hermeneuttisen vankilan? Sen joka on paljon nuorempi kuin geneettinen viestimme, vain muutaman kymmenen tuhannen vuoden ikäinen. Kumpaan luotamme enemmän? Reagoimme aina ensimmäisenä geneettiseen viestiin ja vasta tämän jälkeen tajuntaan tulevaan kieleen joko puhuttuna tai kirjoitettuna. Vakuutamme kuitenkin toimivamme ”järkevästi” ja kielen tuomaan tietoiseen toimintaan ajattelumme tuloksena. Hyvin harvoin näin oikeasti kuitenkaan tapahtuu.

Toinen muuttoaalto oli merkittävämpi. Se toi uudet asukkaat Ruotsista ja Baltiasta nuorakeraamisena kulttuurina Lounais-Suomeen ja rannikolle. Tätä kehitystä jatkui aina pronssikaudella, osin rautakaudelle, eikä se ulottunut juurikaan Tamperetta pohjoisemmas tai ohi Vaasan rannikolla. Se oli Suomi, joka tunnettiin myös myöhemmin osana Ruotsia. Ruotsin valtiosta saati Ruotsi-Suomesta ei toki pidä puhua. Sellaista liki 1000-vuotista yhteistä valtioyhteyttä meillä ei tietenkään voinut olla. Valtio käsitteenä syntyi paljon myöhemmin ja Suomi sai koillisen ja itäisen rajansa vasta 1800-luvun alussa, jolloin Ruotsi samalla luopui näistä takamaista. Syntyi hyvinkin suvereeni Suomen suurruhtinaskunta ja autonominen valtio noissa oloissa. Itsenäisyyspäivämme sopisi tuohon hetkeen.

Muuttoaallon seuraukset näkyvät etenkin isälinjoissa. Suomalais-ugrilaiset piirteet säilyivät etenkin Itä-Suomessa kun taas skandinaaviset ja eteläiset piirteet voimistuivat lännessä ja lounaassa. Se taas näkyy nykyisin etenkin äitilinjassa. Syntyi tavallaan isä- ja äiti-Suomi. Isä-Suomi oli Itä- ja Pohjois-Suomen ugrikansaa, äiti-Suomi ruotsalaistunutta Lounais-Suomea. Tämä jakolinja näkyy myös tänään ja takavuosina puhuttaessa ”susirajasta”. Suomen ”punaniskat” asuivat rajan pohjoispuolella.

Oli pantu alulle savolaisten ”piällysmiesten” aika. Sellaisten kuten Kekkonen, Lipponen, Ahtisaari ja määrätön määrä diplomaattista tai vähemmän junnaavaa äijäenergiaa suomalaisten siedettäväksi. Miehet tulivat susirajan takaa metsistä ja olivat kuin suomalaisen heavyrockin edustajat euroviisuissa. Heidän takanaan ei ruoho kasvanut, lampaat eivät laiduntaneet. Kuului vain susien ulvonta. Kulkivat polttaen metsät kaskirukiille huuhtakuninkaansa johdolla ja sosiaalisesti yhteistyön oppien hyvinkin dynaamisessa verkostoituneessa kulttuurissa. Sitä oli vain lyhyt loikka tulevaan klusteriin, osuustoiminnalliseen liikkeeseen osana verkostotaloutta. Sen dynaamisuus oli tuon kansakunnan isä-linjan geeneissä. Ei ollut sattuma, että Oulu oli ensimmäinen tiedepuistojen ja teknologiakeskusten innovaatiokeskus Suomessa. Sillä oli savolaisten pääkaupunkina siihen hyvin pitkä geneettinen tausta.

Oleellista oli, että Suomi eli erittäin eristyksissä, oli populaatioltaan olemattoman pieni ja sattumat vaikuttivat tavattomasti eri puolilla maata geneettisiin oloihin. Syntyi yli 60 suomalaiseen tautiperintöön erityisesti kuuluvaa vitsausta monen muun vitsauksen rinnalle. Tällaisia sattumia olivat tautiepidemiat, nälänhädät ja joskus kylissä henkiin jäi vain muutama perhe. Nämä kuljettivat mukanaan ”pimeitä” geenejä muistona traumoista epigeneettisinä ilmiöinä. Näitä tapaa joka puolella Suomea. Ei vähiten Forssassa.

Sattuma vaikutti etenkin harvaan asutun Itä-Suomen geeniperimään. Lännessä ja rannikolla kylät olivat taas pysyvämpiä ja pysyivät sellaisina tuhansien vuosien ajan. Ryöstöretket ja idän sekä lännen välinen raja oli kuitenkin selvä Savossa ja siellä opittiin hengissä säilymisen kielellinen taito ja diplomatia. Sekin syntyi geneettisenä tapana säilyä hengissä. ”En ole puolesta enkä vastaan, pikemminkin päinvastoin”. Vastaavaa diplomatiaa, kiertoilmaisujen ja negaation välttelyä puheessa, tapaa mm. brittien joukossa runsaasti. Tulkinta siirtyy silloin kuulijalle, jota ei aliarvioida.

Hämeessä tämä on harvinaista tai Varsinais-Suomessa. Topelius pani merkille nämä kielen jäykät ja karkeat ilmaisut. Kyse ei ollut kielestä vaan geeneistä. Agricola oli aiemmin käyttänyt ”äiti -linjan” kieltä ja se sai myöhemmin lisää itäistä ugrikansan murteista. Topelius puhui korrektisti kiven- ja sanapyörittäjistä erottaessaan kaksi geneettisesti täysin erilaista kansakuntaa. Kielestä vain tehtiin yhtenäinen ja maasta puskuri Ruotsin ja Venäjän välille. Työn tekivät suomenruotsalaiset ja yhdistäen kahden hyvin jyrkän geneettisen perimän alueet toisiinsa. Erot ovat tänäänkin selvästi havaittavissa vierailemalla Joensuussa, Rovaniemellä ja Porissa tai Raumalla. Turkuun sopii hyvin ”äiti-linjan” geenit ja Ouluun isä-linjan jatkajat vielä tänä päivänäkin.

Savossa ei koskaan tiennyt oliko tulija laukkuryssä kauppias vaiko kirkkonsa puolesta käännytystyötä tekevä miekalla käännyttäjä. Idän ja lännen kirkot kohtasivat hajoamisensa jäljiltä juuri näillä köyhillä vaaramailla kierrettyään ensin puoli maailmaa. Pääosa nujakoista oli kuitenkin heimosotia. Ruotsin ja kruunun sotaväen otot tulivat paljon myöhemmin. Oleellista oli että huuhtakuninkaiden kaskenpolttajat savolaiset olivat helposti liikuteltavia kyläkunnittain. Kun kaski oli poltettu ja ravinteet käytetty, siirryttiin uuteen paikkaan ja samalla tuli myös terva tutuksi. Purjelaivakaudelle se teki monesta miljonäärin Oulusta alkaen ja pitkin Kainuun jokilaaksoja kohti Savon sydäntä. Ii- ja Kemijoki varressa tervan poltto ei tullut tutuksi. Ii jäi pieneksi Iin haminaksi eikä Kemikään kasvanut. Näin huolimatta valtavasta jokialueen takamaasta luonnonvaroineen. Puuttuivat savolaisen heimon ugrikansan geenit, tai niitä oli liian vähän lukuun ottamatta Pohjois-Pohjanmaata.

Kustaa Vaasa käynnisti mittavan aluepoliittisen reforminsa 1500-luvulla. Tavoite oli kasvattaa Ruotsin verotuloja ja kiinnittää pohjoiset ja itäiset osat maata kiinteämmin valtioyhteyteen. Ruotsin Lappihan alkaa nytkin jo Vaasan korkeudelta. Tätä suomalaiset eivät tahdo aina muistaa. Ruotsin painopiste on reippaasti Helsingin eteläpuolella ja Suomi on hyvin pohjoinen maa ja olot vaihtelevat valtavasti Uudeltamaalta Utsjoelle. Aivan liian harva suomalainen on ihaillut Jäämerta ja Kölivuoristoa kevään vuoripurojen aikaan. Lapin kiihkeä ja lyhyt kevät on sen paras vuodenaika. Suomalaiset eivät ole oivaltaneet Jäämeren strategista asemaa yhtä kirkkaasti kuin Petsamon tien rakentajat 1900-luvun alussa. Etelän äiti-geenit ohjaavat väärään ilmansuuntaan ja pallokartta ei avaudu vaikka Jäämeri sulaisi. Liian moni katsoo kaksiulotteista karttaprojektiota. Sekin on geneettinen ilmiö ja karttojen psykologia monella tapaa testattu. Yksi kartta voi siinä valehdella enemmän kuin tuhat sanaa. Se on suomalaisen geopolitiikan nykyvirhe.

Kustaa Vaasan toimesta alkoi valtaisa muuttoliike Etelä-Savosta pohjoiseen, Itä-Suomeen, Lappiin ja Pohjois-Pohjanmaalle. Niinpä esim. pohjoispohjalaiset ovat geeniperimältään täysin itäsuomalaisia, savolaisia myös tämän päivän Oulussa. Samoin pääosin lappilaiset ja melkoinen osa myös Ruotsin Lapin väestöä. Kun on näitä alueita tutkinut ja siellä vuosikymmenet asunut, asia on kyllä murteitakin kuunnellen itsestään selvä. Itäsuomalaisuus tuntuu, näkyy ja kuuluu kaikkialla. Kahden Suomen välinen raja avautuu vielä tänäänkin railona ajaessa Tampereen kautta Forssaan. Topelius kyllä tunnisti sen, mutta oli kielipoliittisista syistä varovainen; yksi kansa, yksi kieli ja yksi homogeeninen kulttuuri oli hänen ohjelmansa ydin. Nyt sen oivaltaminen olisi välttämätöntä geneettisen rakenteen paremmassa hyväksikäytössä.

Genetiikasta on tullut tärkein tapa tulkita ihmiskunnan historiaa ja sen liikkeitä. On lopulta omassa harkinnassamme, kumpaa pidämme tärkeämpänä oman tai heimon, kansakunnan tunnistajana. Genetiikka ja perimäämme vaiko kulttuuria ja kieltä, yhteisiä kohtaloitamme, kielellistä hermeneutiikkaa. Näin pohtii genomiikasta väitöskirjaansa valmisteleva Tuuli Lappalainen sopuisasti ja kärjistämättä Suomen genomikeskuksessa ja Hesarin tiedesivuilla (13.5).

Kiitoisaa on että liki kaikki koulussa ja lukiossa maantieteessä, biologiassa ja historiassa oppimani on mennyt enemmän tai vähemmän kokonaan uudelleen harkittavaksi aivan viime vuosina. Samoin yhteiskunta- ja taloustieteet, mutta myös melkoinen osa luonnontieteitä, ei vähiten fysiikka ja etenkin hiukkasfysiikka. On ollut suunnaton rikkaus saada työskennellä Lounais-Hämeessä, Jokioisissa MTT:n monitieteisessä työyhteisössä, maaseudulla Tampereen, Turun ja Helsingin välittömässä läheisyydessä ja asuen Suomen yhdessä teollisen yhdyskuntamme rakenteen synnyn avainkaupungeista, Forssassa. Lounais-Häme on erityisen puhdas ja vailla isä-linjan dynaamista ja muuttavaa geeniperimää. Forssa keräsi syntyessään pumpulienkelinsä aivan lähiympäristön maaseutupitäjistä. Tammelasta ja Jokiosista, Rengon kylästä ei Hämeessä poikettu edes naapurikylään vaimoa hakemaan. Edes 1970-luvun suuri Ruotsiin muutto ei näkynyt alueella, eikä tänä päivänä Pietarin vaikutus.

Eniten elämäämme ovat kuitenkin vaikuttaneet teknologia ja sen muutokset, huima harppaus oman kulttuurimme sisällä ottaa vastaa ja hyväksyä uusia innovaatioita sekä tehdä niitä itsenäisesti. Siinä täytyy olla jotain myös geneettistä taustalla, ei vain kulttuurista ja sosiaalista, yhteiskuntamme rakenteista ja sosiaalisesta pääomasta, kollektiivisesta muistista syntyvää. Tämä Lounais-Hämeestä nyt puuttuu. Kyky yhdistää kylät yhteen ja Loimaan talousalueen geeniperimään. Muutaman tuhannen asukkaan kylät tulisi korvata 70 000 asukkaan yhdyskunnalla. Ihmiset liikkuvat edelleen yhdyskuntien hallinnollisten rajojen sisällä eniten. Sekin on osa geneettistä ikivanhaa perimäämme ja aleen identiteetin sisäistä, mentaalista luonnetta.

Meillä on ehkä liiaksikin taipumusta kuvitella itse rakentamaamme edistykseen ja suunnitelmatalouden voimaan. Se syntyy ihmisen luontaisesta omahyväisyydestä, narsismista ja egoismista, turhamaisuudesta. Ehkäpä ihmisen genetiikan keskeisin elementti on meiltä juuri tuosta johtuen piilossa? Ehkäpä eettinen ja moraalinen oppimme onkin juuri tämän joskus epätoivostakin hakemista ja ihmisenä olemisen idea? Joskus itsestään selvät asiat ovat kaikkein vaikeimpia havaita.

Altruismin lisääntyminen on ehkä osoitus myös uudesta aallosta moralismia, jota ikääntyneemmät pitävät hurskasteluna, tekopyhyytenä. Hyväksyvät sen ehkä pitkin hampain, mutta mumisevat sisäistämättä sitä tosiasiana. Vasta nuorempi sukupolvi ottaa sen vastaan annettuna ja symboliteot myös ympäristön kohdalla muuttuvat ekologisesti itsestään selviksi ja globaaleina myös internetissä yhteisesti ymmärretyksi. Yhden sukupolven ja pari vuosikymmentä se vie, sanotaan ja jälleen geenien ohjaamana. Siihen meillä ei ole kuitenkaan aikaa hukkatavaksi. On tartuttava heti työhön.

Tähän osaan ihmistä olisi päästävä nyt heti paremmin käsiksi ja osana uutta nanoteknologiaa. Ihmisen perusrakenteet ovat sittenkin pienempiä kuin dna-molekyyli, ja näiden osien summa tulee varmasti jatkossa olemaan enemmän kuin olemme ajatelleet. Niinpä omassa perusteollisuudessamme puunjalostuksen nanosellu ja älypaperi ovat vain alkua sille kehitykselle, jossa myös paperiteollisuus on tunkeutumassa uusille aloille materiaalivalmistajana elintarvike- ja kosmetiikkateollisuuteen, lääketeollisuuteen sekä elektroniikkateollisuuden osaksi. Ymmärrämme klusteritaloudella tulevaisuudessa kokonaan uusia asioita. Ne syntyvät poikkitieteisesti ja materiaalivirtoja yhdistäen. Nyt niitä on pidetty dogmaattisesti ja pököpäisesti toisistaan erillisinä. Metsät, suot, pellot, ruoka ja energia ovat omissa lokeroissaan, laitoksissa ja ketjuissa sekä materiana että energiana. Se on omituinen maailmankuvana ja sotii perustieteitä vastaan ja vain organisatorisina virheinä ja niitä pönkittäen.

Bio- ja materiatieteet lähestyvät toisiaan ja tuovat selitystä myös suunnalla, jossa aiemmin ovat työskennelleet vaikkapa antropolgit tai ihmistieteiden monet erityisalat. Tiede on siirtymässä yhä holistisempaan maailmaan, johtuen etenkin materiaalitieteiden ja perustieteiden (fysiikka) nopeasti kehityksestä ja kyvystämme ymmärtää pirstaleisen maailman osien summa, funktionaalinen maailma. Siinä kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä Myanmar tapahtumineen ole etäinen ja meiltä pois suljettu murhanäytelmä. Olemme osa globaalia todellisuutta ja hyvin syvältä se kokien sekä kollektiivisena kansakuntana että yksilöinä. Jotkut ovat siinä vain muita ehkä ”herkempiä” ja oireilevat sen seurauksena ja geneettisen perimänsä ansiosta. Tuo perimä on pitkä ja sen juuret luonnosamme, kansakuntamme geeneissä ja vaelluksissa. Ei puhutussa sanassa. Se ei saa meitä hämätä ja peittää totuutta.