Sukupolvien synnit – epoa perkele

Vuosi sitten jalkapallon MM-kisojen yhteydessä pohdin onko jalkapallo nerojen peli. Lähetin jutun lehtien urheilutoimittajille. Se julkaistiin monessa mediassa ja sain palautetta jopa kulttuurin ystäviltä. Urheilua seuraava suuri yleisö ei ole vain tiukkapipoista yhden asian yhteisöä. Se piti jalkapalloa lähinnä taantumuksellisena ja vanhakantaisena, konservatiivisena pelinä blogivastauksissaan. Peli ratkeaa yleensä erikoistilanteisiin ja nyt EM-kisojen pian päättyessä rangaistuslaukauksiin. Uutta lajin kehityksessä ei ole tapahtunut miesmuistiin. Inkat ja olmeekit pelasivat jalkapalloa jo 5000 vuotta takaperin. Myös koripalloa muistuttava peli oli Etelä- ja Väli-Amerikassa suosittua. Voittaja joukkueen kapteeni uhrattiin jumalille. Joskus koko joukkue. Se oli suuri kunnia. Joskus rituaalissa riitti pieni pisara verta kapteenin peniksen päästä. Fallos symbolit ja jumalriitit olivat lähellä urheilusuorituksia. Taitavat olla vieläkin. Vai mitä olisi sanottava Diego Maradonan Jumalan kädestä tai Kimi Räikkösen esiintymisestä ilman alasuojuksia. Matka olmeekkien peleistä omiimme on omalaatuisen lyhyt ja luisuotsainen, tuo mieleen ihmisen evoluution olemattoman lyhyen historian.

On rankkaa seurata nuorten miesten nyhjäämistä ja filmaamista 90 + 30 minuuttia jatkoaikoineen ja lopuksi kaikki päättyy sattumaan. Eikö maaleja voisi tässä konservatiivien herrasmiesten pelissä, jossa kaikki on sovittu sääntöineen hyvin täsmällisesti ilman yllätyksiä, suurentaa? Kimi Räikkösen kilpailusääntöjä ja autoa korjaillaan koko ajan, eikä se vähennä mielenkiintoa lajiin. Päinvastoin. Parituntinen jalkapallon parissa voi olla puuduttava kokemus alan suurelle fanillekin. Mikä siitä tekisi luovan nerojen lajin? Onko sen idea sittenkin juuri säilyttävässä konservatiivisuudessa ja yhteisörakenteiden ylläpidossa, nationalismissa, hiilikaupunkien hitaassa sosiaalisessa kierrossa, samban tahdissa slummista kohti sankaruutta? Sankaruutta hinnalla millä hyvänsä.

Pääministeri Matti Vanhasen kannatus on romahtanut. Vielä vuosi sitten Vanhasen taitoihin uskoi liki 85 % suomalaisista. Tänään lukema oli Hesarin teettämänä enää runsas puolet kansasta. Matti Vanhasen tapa hoitaa vaalirahoitussotkut ei vakuuttanut suomalaisia. Erotiikan markkinat ihmiset osaavat panna omaan lokeroonsa, mutta ei enää kykyä hoitaa lainsäädännössä syntyneet virheet ja niiden jälkihoitoa. Syntyi ylimielinen kuva ja tuomion sai koko poliittinen järjestelmä, myös oppositio.

Eliitti ei toimi kuten sen kuuluisi, jos se ei ansaitse arvostustaan sivistyskansan johdossa. Jalkapallon säännöt eivät sovi kansallisen instituution sisälle. Missit keskustan maatalousnäyttelyssä Karpelan ja hänen miehensä johtamana farssina eivät ole uskottavia. Yksityinen etu ja ”filmaaminen” sekä yhteisön etu ja arvot eivät saa mennä kohtuuttomasti sekaisin. Johtajat eivät saa olla kovin paljon kehnompia kuin kuvittelemansa kansa tai verkostoissa operoivat ihmiset. Tämä koskee toki jokaista organisaatiota, ei vain politiikan eliittiä. Mutta myös poliittisen eliitin on kyettävä motivoimaan, ei aiheuttamaan alituisia turhaumia ja kriisejä. Huono johto voi olla uskomaton taakka organisaatiolleen ja kansa alkaa oirehtia. Nyt ne oireet ovat tosi pitkällä.

Vanhasen moittiminen on turhaa. Hän teki sen minkä skandaalissa ja legitimiteettikriisissä oli tehtävissä. Piti hallituksensa kasassa ja puolueensa ryhdissä yhteiseksi koetun uhan alla. Siirtymä muutaman piirun verran maalaisliiton suuntaan oli sekin odotettu reaktio taantuman ja frustraation iskiessä helsinkiläiseksi esitellyssä mediassa. Kansakunnat ja kansanliikkeet tekevät aina näin uhan kohdatessaan ja tausta on geeneissä, sosiaalisessa pääomassa ja muistissa. Poliittinen johtaja käyttää sitä aina viimeisenä keinonaan toki ymmärtäen sen taantumuksellisen luonteen. Hitler oli tässä propagandassa joukkoineen suoranainen mestari. Taantumassa ja frustraatiossa kaikki puolustavat omaa maalia, etsivät syntipukkeja ja taantuvat juurilleen hyvinkin kauas kansakuntien historiaan. Maaleja ei enää haeta vaan selviytymistä siilipuolustuksella. Kun se avataan syntyy psykoosia muistuttava ilmiö. Olmeekit ja aikamme jalkapallointoilijat purkavat tätä painetta turvallisella tavalla. Muutama putkareissu on siitä pieni hinta.

Hallituksen politiikasta syntyy vaikutelma jalkapallosta. Se ei ole niinkään nerojen peli kuin tapa sopeutua deterministiseen ja ennalta määrättyyn vanhaan ja koettuun, jossa saksalaiset tulevat ja voittavat mestaruuden vanhan vastustajansa Venäjän rinnalla. Molemmat ovat nyt mitalipeleissä kuten vanhoina hyvinä aikoina ja musta hämähäkki maalissa. Saksalainen pelityyli on kokonaan muuta kuin brasilialainen tai argentiinalainen, latinojen luova elämäntyyli. On palattu vanhaan torjuntavoittoiseen peliin ja aitavieruksille, maalin tolppiin nojaillen. Voitto otetaan optimaalisena suorituksena yhdellä maalilla erikoistilanteesta. Kahden maalin voitto olisi turhamaista ja tyhmää leveilyä. Samat kolme pistettä voi saada pienemmälläkin työllä.

Kun irlantilaiset pysäyttivät EU-junan syntyi odotettu prosessi ja myös kohta Suomeen rantautuva liike omana Saksasta hakemanamme ikiaikaisena reaktiona turhaan. Useimmat kansakuntien ja kansanliikkeiden toimintamallit ovat kuten opitut refleksit. Väärässä ajassa väärän toiminnan laukaisevia, mutta hyödyllisiä sen ymmärtäville yritysjohtajille ja poliitikoille. He kutsuvat omaa toimintaansa visioivaksi. Innovatiivisesta ja uuden ratkaisun hakevasta toiminnasta siinä ei ole tietoakaan. Sitä aletaan vältellä ja tukeutua konservatiivisiin malleihin yhteisenä hyvänä ja byrokratian tukemana. Kolme pistettä haetaan optimaalisella tavalla intoilematta tai kukkoilematta. EU:n kohdalla byrokratia on koko toiminnan selittävä eikä sen selittämiseen pidä uhrata aikaa. Sieltä suuret ideat ja ajatukset puuttuvat. Eurooppa ei elä nyt suurten julkilausumien aikaa. Me odotamme nöyrästi avausta Yhdysvalloista. Eurooppalainen tai olmeekkien jalkapallo ei sinne koskaan rantautunut ja sen kyllä ymmärtää. Jos olisi rantautunut, Yhdysvallat olisi vieläkin köyhempi siirtomaa kuin Brasilia ja Argentiina.

Samalla kun Vanhasen tyyli valmentajana, valtakunnan toimitusjohtajana alkoi horjua, myös hallitus sai tuomionsa. Enää runsas neljännes uskoi empien hallituksen kykenevän saavuttamaan tavoitteensa hyvinvointipalvelujen turvaajana, köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentäjänä, ilmastomuutoksen torjujana, väetön ikääntymiseen varautujana, työttömyyden ja verotuksen keventäjänä, maanpuolustuskyvyn ja rikollisuuden hoitajana. Vain vuosi sitten luottamus oli liki kaksinkertainen. Frustraation aalto on ollut tsunamin kaltainen. Sen ymmärtäminen voisi ehtiä vielä nyt oikeaan aikaan. Syksyllä olemme jo auttamatta myöhässä. Karpela miehineen ei sitä ymmärrä ja vaikeaa se voi olla Lasse Vireni ja Juha Miedonkin kohdalla, Mikko Alatalon niissä sävellyksissä, joissa Juice Leskinen näki vehnäjauhoilla jatkettua jauhelihaa.

Kiintoisaa on, että luottamus on mennyt myös kokoomuksen ja keskustan omilta äänestäjiltä. Sielläkin vain alle puolet uskoo hallituksen kykenevän saavuttamaan tavoitteensa. Kokoomuksen kohdalla vain noin 40 %, keskustan muutaman prosenttiyksikön enemmän. Vihreiden kohdalla epäluottamus ohittaa jo demaritkin. On varmaankin ongelma olla vihreänä hallituksessa, johon sen äänestäjistä uskoo vain noin 10 %. Valta pitää kahta vihreää otteessaan kuten niin usein on tapana. Toimiminen vihreän puolueen puheenjohtajana ja maakuntajohtajana Pohjois-Karjalassa ovat kaksi eri asiaa. Arvot ja asenteet kun syntyvät kovin erilaisessa ympäristössä ja nyt ne eivät taida mennä oikein yksiin. Helsingin akateemiset naiset eivät ole samassa veneessä Itä-Suomen entisten pienviljelijöiden ja työttömien kanssa. Konflikti eduissa ei voisi olla enää jyrkempi! Se on yhtä jyrkkä kuin Kollajan ja Vuotoksen rakentajan ja Iijoen kuivuvien jokiuomien varsilla asuvien välinen ero yhteisistä eduista puhuttaessa. Yli 80 % ei luota edes omiin paikallisiin päättäjiin. Vielä vähemmän nykyiseen ympäristöministeriin. Kuntavaaleihin on vaikea mennä kaksilla arvoilla ja ristiriitaisilla tavoitteilla pieniä maalaiskuntia yhdistäen ja puolueen oman ydinalueen taloutta näin edustaen. Oli otettava liike pari piirua maalaisliiton suuntaan. Koska vihreät ottavat oman korjausliikkeensä? Työväenliike on siirtymässä ”todelliseen keskustaan” ja siellä tungos kasvaa. Ei jalkapalloa näin pelata potkupallona, jossa tavoite on pitkä pallo ja kaikki sen perään. Se tympii vanhan koulukunnan valtiomiehiä. Nämä alkavat kokea olevansa ”väärässä seurassa”.

Takavuosina suomalaiset urheilijat olivat voittoisia ainakin omissa hiihtolajeissamme. ”Havuja perkele” kaikui insinöörinaisen komentona. Sellaisesta naisesta tulee myöhemmin taatusti pystyvä poliitikko ja urheilujohtaja, hyvä sellainen. Johtajan on osattava kiroilla Suomessa myös naisena. Tai ehkä juuri naisena? Miehen paheet, petoksen petokset ja valheet, ovat hyvän johtajan ominaisuuksia suomalaisessa esimieskoulutuksessa. Uhrattu hiihtovalmentaja Kari-Pekka Kyrö käytti juuri tätä miesten koulun symboliikkaa kuvatessaan rötösten peittelyä armeijan hierarkkisen organisaation käsittein. Muuta koulutusta valmentaja ei ollut koskaan saanutkaan. On eri asia kasvattaa nuorta aseen osaksi tai tykin ruuaksi kuin luovaksi työnsä rakastajaksi ja sosiaaliseksi osaajaksi verkostossa. Sodan käynyt sukupolvi, tai sen aikana kasvanut, on onneton luovan työn osaaja ja johtajana omalaatuisen epäonnistunut parhaimmillaankin. Kun naiset ymmärtävät tämän, paljon on voitettu.

Tänään nämä 1980-luvun lopun urheilutähdet ovat joutumassa käräjille yhdessä liittonsa johdon kanssa. Voitot olivat vilpillisiä ja koko myöhempi ura rakennettiin vilppien varaan. Vilpilliset johtajat, valmentajat ja kouluttajat kasvatetaan jossakin. Oman mielikuvani mukaan 1970- ja 1980-luku ja sen suuret ikäluokat kouluttajina olivat vilppiin taipuvaista ja alkoholisoitunutta joukkoa ainakin yliopistoissa. Epäilen ettei heidän kouluttamistaan poliitikoista, hallinnosta ja urheilusta ole voinut tulla kovin moraalista ja eettisiin, luoviin ja innovatiivisiin ratkaisuihin kykenevää nuorisoa. Näin hallitus, eduskunta, urheilijamme ja heidän johtonsa, valmentajat, ovat sellaisia kuin ansaitsemme. Kovin korkeaa arvosanaa ei voi antaa edes voiton hetkellä. Vasta kun aikaa on kulunut riittävästi ja tiedämme, millaisissa oloissa ja keinoin voitot on hankittu. Voiton hetkellä on syytä epäillä vilppiä.

Kun kansa antaa pisteitä valitsemilleen edusmiehille, kyseessä on pettymys omiin saavutuksiin, omaan yhteiskuntaan ja sen toimintaan, legitimiteettikriisi sen syvässä merkityksessä. Matti Vanhasen tapa tehdä politiikkaa professori Tatu Vanhasen antamin keinoin ja kansansa hyvin tuntien. Tatu Vanhasen tiede ei ole aivan kohdallaan, mutta parempaa ei yliopistomme useinkaan kykene tarjoamaan, kun virat täytetään puolueiden mandaattilukujen mukaan. Suomen Akatemiassa kaikki toimikuntien jäsenet ja virat täytettiin edustaen puolueen mandaattia. Siinä sitouduttiin samalla sen arvoihin ja asenteisiin, päämääriin rakentaa Kollaja ja Vuotos, ydinvoimala. Maksoi mitä maksoi.

Kun kriisi menee riittävän syvälle, jatkuvia pettymyksiä seuraa turhaumat, frustraatiot ja traumat. Ne taas alkavat ilmetä sairastamisena, aggressiona ja lopulta syvänä masennuksena. Sellaisen kansakunnan työikäisin nuoriso on pantu kantamaan taakkoja, jotka ovat edellisten sukupolvien syntejä. Niiden penkominen median viihteenä ei näitä nuoria auta tippaakaan. Se vie vain pelin yhä lähemmäs omaa maalia ja sen puolustamista, virheisiin siellä ja alituisiin tappioihin, uusiin turhaumiin ja väsymiseen. Ei sellainen nerojen peli ketään jaksa kiinnostaa noidankehämäisenä painajaisena.

posted by Matti Luostarinen  # 8:45 PM