Journal

Luojan puutarhan tuhatvuotisen perinteen välikädet

Olympialaisten lähestyessä kärjistyvät myös kiinalaiset turvatoimet. Erityisen tarkkoja ollaan Hänen pyhyytensä Dalai Laman suunnalla. Kiinalaiset kertoivat kuinka viimeisin ja vahvin ase terroria vastaan on heidän perinteinen tapa valvoa jokainen toinen toistaan. Se on kokonaan muuta seurantaa kuin pienessä turvatussa yhteisössä Jokelan koulussa kohdannut murhenäytelmä ja siitä syntyneet selityksemme tai insestirikos keväällä itävaltalaisessa Amsettenin pikkukaupungissa, jossa isä piti tytärtään vangittuna siittäen tälle 24 vankeusvuoden aikana seitsemän lasta. Äidin asuessa samassa kiinteistössä yläkerrassa pikkuporvarillisessa idyllissä. Omituinen kertomus mozartkuulien ja sacherleivosten suunnalta. Joku britti kirjoittaisi kuinka tapaukset ovat hyvin suomalaisia tai itävaltalaisia.

Tällaista ei voi sattua muualla kuin wieniläisen Erwin Ringelin kirjoittamassa itävaltalaisen mielen synkissä maisemissa tai nobelkirjailija Elfriede Jelinekin kuvaamana. Oikeastaan Ardennien Hirviö Marc Dutroux muistuttaa omituisella tavalla serbien tiedustelupalvelun suojelemaa Radovan Karadzicia. Hän sopii oikein hyvin freudilaisine partoineen juuri psykoanalyytikon työhön siihen itävaltalaiseen kylään, jossa varttui aikanaan muuan Aadolf Hitler.

Ringul Salaga esitteli töitään Galleriassa Kalevankadulla Helsingissä runsas vuosi sitten.. Salagan maalaukset, thangkat, ovat buddhalaista taidetta. Taide on värikästä, signeeraamatonta. Se muistuttaa klusteritaiteen ideaa. Maalauksen tilaaja kyllä tietää keneltä on työnsä tilannut. Siinä ei ole hitustakaan narsistista sisältöä. Häiriintynyt narsismi on hyvin freudilainen ilmiö ympäristöineen. Sellaista ei esiinny Salagan maisemissa, sielunmaisemassa. Freudia on siellä mahdotonta edes ymmärtää hoitajana. Ellei ensin vie sinne tätä ydineurooppalaista tautia ja opiskele Wienissä.

Taiteen idea on toistaminen. Hieman samoin kuin tieteessä. Taiturimaiset yksityiskohdat vaativat yliluonnollisen varmaa kättä. Opetus määrää miten buddha on kuvattava. Taustamaiseman kuvaamisessa voi kokeilla omaakin.

Buddhalaisuus tuli Intiasta Tiibetiin 700-luvulla. Ikonimaalaus on tehnyt samanlaisen matkan muuttuen tuskin lainkaan eri ilmansuunnassa saapuessaan oman kulttuurimme itäisille juurille. Lännestä se saapui miltei samansisältöisenä. Jopa luostarilaitos muuttui enemmän kuin ikonimaalaus.

Kuvat ovat rukouksen tai meditaation tukena. Maalaus on hengellinen tapahtuma. Maalatessa rukoillaan tai lausutaan mantroja. Työhön välitetään humaani ihmiskuva, hyväsydämisyys ja halu olla hyödyksi kaikille. Valmis työ käy läpi lopuksi pyhitysrituaalin ja se ommellaan brokadikehykseen.

Hiemankin suurempi maalaus vie aikaa kuukausia. Ringul Salagan länteen muuttanee oppilaat ovat lopettaneet maalaamisen. Ei ole aikaa. Maalaavat toki muuta. Mainoskuvia.

Se näkyy myös ympäristössä, puutarhassa ja sen taiteessa. Meidän on mahdotonta siirtää buddhalaista puutarhaa ja sen idylliä suomalaiseen maisemaan. Oma identiteettimme on syntynyt kokonaan toisesta fyysisestä ja kulttuurisesta taustasta. Mutta aina me jotain oivallamme ja sosiaalinen pääomamme ottaa vastaan myös täysin vieraasta taiteesta ja juuri puutarhan välittämänä.

Salaga aloitti täysipäiväisen thangkojen maalaamisen 11 -vuotiaana Intiassa arvostetun Tashi Gyamatson opastuksella Rumtekin luostarissa. Hän on maalannut nyt yhtäjaksoisesti 35 vuotta. Salaga on Tiibetin evakkoja ja kuului aikanaan Dalai-laman seurueeseen. Hän haaveile joskus paluusta Tiibetiin. Nykyisin häntä työllistävät muutamat yksityisoppilaat ja suuret luostarit. Luostarilaitos on Intiassa ja Aasiassa keskeinen kulttuurilaitos. Se on sitä kaikkialla maailmassa. Luostarilaitos on globaalia yhteistä kieltämme. Ainut yhteinen kielemme puutarhan ohella ja kautta.

Ringul Salagan vierailu Suomessa kuului ”Hänen Pyhyytensä” Dalai-laman Suomen vierailuun. Vierailun peruuntuminen ei tehnyt Salagan käynnistä kuitenkaan turhaa.

Salagan näyttely kanssa saman aikaan Lontoossa oli esillä abstraktin taiteen ehkä tärkeimmän edelläkävijän Wassily Kandinskyn uran tärkeimpiä vuosia esitteleviä töitä. Näyttely sai viileän arvostelun. The Guardianin mukaan Kadinskin töissä oli liikkaa kaikkea. The Observerin mukaan näyttelyssä oli turha hakea ”konkreettista ajatusta, sisäistä välttämättömyyttä tai henkistä intensiteettiä, sillä juuri nämä töistä puuttuvat”. The Times ja The Financial Times kuvasivat näyttelyn aikansa levottoman maailman tuotteiksi ja näytteet vain lyhyeksi periodiksi Kadinskin pitkällä uralla.

Kandiski oli klusteritaiteen edeltäjä. Hän syntetisoi värein äänen ja näki värit ääninä. Rigul Sagasta Kandisky ei poikennut juurikaan. Hän oli kiinnostunut teosofiasta ja etsi töissään jumalallista harmoniaa. Kandisky oli Moskovassa lakitieteessä väitellyt juristi. Hän vain vaihtoi professuurinsa taiteilijan uraan. Valinta oli rohkea ja palveli maailmaa paremmin kuin jos hän olisi jäänyt moskovalaiseen yliopistoon juristiksi.

Matka oivalluksesta kohti abstraktiota on pitkä. Kandiskyn elämä oli täynnä äkkikäänteitä. Esittävän kuvan ote oli tiukassa kuin buddhan kuvat Salgan siveltimellä. Ensimmäiset työt olivat kuin mielen painiotteluja ja mukana oli hänen omia mieliaiheitaan; sipulikirkkoja, aseita, kasakoita, enkeleitä. torvia, ratsumiehiä. Viitteellinen horisontti näkyy ja vasta kun se katosi, menivät työt väärinpäin näyttelyissä. Kadinsky tajusi kuinka maalaus ei esittänytkään kuva-aihetta. Maisema ja puutarha kääntyivät ylösalaisin, peilikuvikseen, veden kuvajaiseksi ja menettivät lopulta hahmonsa.

Salaga on matkalla kohti tiibetiläistä unelmaansa. Se vaatii ehdottoman käden taidon toteutuakseen. Ja riittävästi etäisyyttä kadotettuun kulttuuriin, luostarilaitokseen. Kaaos ja harmonia sykkivät tasapanossa. Ongelmana on vain kopiointi. Salga ei voi enää oppia muuten kuin Kandiskyn tapaan, sukeltamalla täydelliseen pimeyteen ja unohtamalla jo oppimansa. Tieto ja erehtymätön taito ovat usein innovaation pahimmat viholliset ja vastustaja. Uutta on vaikea rakentaa vanhan päälle. Syntyy vain lisää vanhaa kuin tiiliaitaa jatkaen. Puutarha ei sellaista siedä.

Kandiskyn työt tunnetaan pirstaleisena hänen jälkeensä. Ne on paloiteltu surrealistien, informalistien, konkretistien ja kaikkien aikamme maalareiden töihin. Niissä ne löytyvät aina uudelleen pragmaattisesti jäsenneltyinä. Dogmaattinen taide ja tiede jäsentää ja pirstoo kandiskymäisen kulttuurin. Syntyy koulukuntia, kuppikuntia, rajoja ja muureja, saari joka linnoittautuu ja on kaukana muista, joita meri yhdistäisi. Nousemalla Puijon pyörivään torniin syntyy vaikutelma maisemasta, jossa saaria yhdistävät vesistöt. Se on kaukana hämäläisestä saati itävaltalaisesta maisemasta. Sellaisessa maisemassa syntyi savolainen luonne, kieli ja sosiaalinen pääoma. Jokaista tuhansista saarista ei voinut asein puolustaa kaikilta ilmasuunnilta. Vesistö yhdisti, ei erottanut. Ei ollut vuoria, ei lyhyen päivän laakson tummia itävaltaisia varjoja.

Kandiskyn tapaista uuden luovan innovaation avaajaa ei ole toista. Tarvitaan uutta Salga’a, joka avaa oman kulttuurinsa ja tuottaa uuden kuvan. Taiteen ja tieteen ympärikääntäjät ovat ihailtuja, jäljiteltyjä, kiisteltyjä ja aina kohu syntyy kun sellainen lähestyy ja konventio alkaa rikkoontua. Syntyy ihmisiä, jotka eivät suostu tekemään sellaista, mitä muut ovat jo tehneet mutta vievät kuitenkin tekemisensä loppuun. Siinä jopa ilmastomuutos on uusi mahdollisuus, mutta ei muita matkimalla (ks myös Luostarinen 2007: Webympäristön blogit ja innovaatioprosessit)