Journal

Murroskulttuurin maaseutu ja sen kärkitoimijat

Kirjoitin aiemmin aiheesta koskien Turun yliopiston tutkijoiden tekemää selvitystä yliopistojemme sijoittumisesta listaten laitos laitokselta. Tutkimuksen tekijät olivat nähneet kokeneina tutkijoina paljon vaivaa.

Lainasin tuota tutkimusta ja ihmettelin Oulun yliopiston alhaista sijoittumista. Yliopiston rehtori Lauri Lajunen vastasi mm. pohjoisen lehdissä levinneeseen kirjoitukseeni.

Oulun yliopiston rehtori Lauri Lajunen vastasi tyrmäten turkulaisten tutkijoiden yliopistoista syntyvän ainelaitosjärjestyksen tai oman arvioni yliopistojen kilpailukyvyn muutoksesta Suomessa. Lajusen mukaan luotettavampi on kansainvälinen listaus, jossa yksi yliopistoistamme on sadan joukossa ja kolme lisäksi viidensadan joukossa. Vain kuukautta aiemmin Lajunen polemisoi juuri samaa kansainvälistä listausta Helsingin Sanomissa.

Miksi rehtori tyrmää Helsingin Sanomissa kansainvälisen listauksen tulokset, mutta käyttää niitä tukenaan kirjoittaessaan pohjoisen lehdissä? Pitääkö hän omia lukijoitaan pohjoisessa tyhminä? Eikö Helsingin Sanomat leviä Lappiin? Luetaanko Rovaniemellä ja Kemissä vain Lapin kansaa ja Pohjolan Sanomaa, Oulussa Kalevaa ja Forssassa Forssan lehteä? Voiko Uusmedian aikana rehtori luotaa tähän tulkintaan?

Mitä aikaa rehtori Oulussa elää? Entä hänen hallintonsa?

Mihin me luotamme? Omiin yliopistojemme tutkijoihin vai kansainväliseen ylimalkaiseen yliopistojen rankkaukseen? Itse luottaisin aineistoltaan laajaan ja paikalliselta tuntemukseltaan syntyneeseen suomalaiseen tutkimukseen ja ottaisin vaarin sen tuloksista. Toki yliopiston ja sen ainelaitosten on kyettävä sietämään myös kritiikkiä ja käytettävä vähemmän aikaa mukamas väärin tehtyjen tutkimusten oikomiseen. Kokeneet tutkijamme kykenevät luotettavaan työhön sinänsä yksinkertaisten asioiden mittaamisessa. Miksi rehtori Oulussa ei luota Turun yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan ammattitutkijoihin?

Onko tämä tauti jotenkin oireellista ja kuvaa yliopistojemme tilaa laajemminkin? Jos näin on yliopistolaitos ei ole enää yhtenäinen tiedeyhteisö vaan joukko kuppikuntaisia kouluttajia ties mihin tarkoitukseen missäkin maakunnassa tai kaupungissa. Tuliko turkulaisten TUTKIMUS VIIMEISEEN HÄTÄÄN?

Suomalaista yliopistoa vaivaa sama tauti kuin suomalaista maataloutta. Sitä ei koskaan edes lähdetty rakentamaan tavoitteena tiedeyliopisto ja maailman huippu. Tavoite oli hajasijoittaminen, kansallinen ja aluepoliittinen projekti ja turvattu tasalaatuinen raaka-aine. Siitä ei ole pahaa sanottavaa. Päinvastoin. Se sopi 1960-luvun politiikkaan, mutta on tullut taatusti tiensä päähän.

Kun talonpoikamme tänään vievät peltojensa raaka-aineet suoraan kansainväliseen kauppaan ja bisnes pyörii globaalin talouden ehdoilla, taitava bisnesyrittäjä ja hyvä raaka-aine varmaan myy vapailla markkinoilla kovaan hintaan. Tämä prosessi on kuvattu viimeisimmässä Suomen Kuvalehdessä rautalankamallina erittäin hyvin vehnän osalta ja yhtä viljelijää seuraten. Se kannattaa lukea! Viljelijä on lehdessä kansikuvapoikana.

Hieman samaa olisi voinut odottaa yliopistoilta, joiden tehtävänä oli tuottaa huipputiedettä ja kouluttajia, ei tasapäistää tutkimus ja koulutus suomalaiseen arjen harmauteen tukien varassa eläen. Aluepolitiikka kun vie aina laihaan paikalliseen puuhasteluun, ja riittää kun korostat sen me-henkeä, ja työsi palkitaan täysin vääränä ja virheellisenäkin. Mukana on luonnollisesti paikalliset poliittiset mandaatit ja muutama sen eliitin edustaja kellokkaana kaikkine koomisine piirteineen. Syntyy kyläyliopisto joita maailmalta löytyy kymmeniä tuhansia joka lähtöön. Ne eivät kuulu tiedeyhteisöön!

Kun peruskoulussa ja lukiossa opettajat tuottivat oppilaita, joiden taso oli ja on maailman huippua, yliopisto kadotti ne saman tien. Oulussa yhteiskuntatieteistä opetusta saattoi antaa turvegeologi tai rantojen liikkeitä seuraava puun lustojen mittaaja. Maailman huipun saavuttaneita tutkijoita, mutta väärällä alalla.

Peruskoulussa ja lukiossa tällainen ei olisi ollut mahdollista. Siitä olisi noussut mahdoton äläkkä. Opettajan on tunnettava opetusalansa ja oltava alansa maailman kärkeen sijoittuva tutkija yliopistossa. Ei geologi tai biologi voi opettaa sosiologiaa tai taloustieteitä, antaa arvosanoja ja päättää rahoituksesta hallinnossa pelkän poliittisen mandaatin siunaamana. Tällainen on tuhoisaa lapsia (nuoria) ajatellen uhraten elämänsä väärässä paikassa! Ei Sodankylässä syntynyt nuori saattanut tietää mitä humpuukia yliopisto Oulussa tai Kuopiossa, Joensuussa tarjosi 1870-luvulla ja vielä tänä päivänä!

Totta kai laitosten välillä oli valtavia eroja. Ja juuri näitä turkulaiset tutkijat pyrkivät kartoittamaan ja rehtori Oulussa älähti!

Maataloudessa meillä on 67 000 yrittäjää, joista noin 5000 kykenee heti kansainväliseen bisnekseen ja myy tuotteensa globaaleille markkinoille ohittaen oman ruokaketjumme. Hinta tulee määräytymään normaalin bisneksen ja pörssin osoittamalla tavalla. Samalla nämä talonpojat viitoittavat ruuan hinnan kotimarkkinoilla ja omat kuluttajamme, ruokaketjun jalostajat, ostavat markkinoilta sitä mihin varat riittävät tai ne halutaan käyttää.

Moni tyytyy roskaruokaan. Tingimme siis terveydessä, mutta tuskin bensan kulutuksessa. Halvan ruuan aika on ohi eikä keinotekoisia rajoja voida enää rakennella takavuosien työmarkkinaosapuolten ja MTK:n avulla. Sekin aika on ohi.

Samalla käsite suomalaisesta ruuasta saa uuden sisällön ja sillä myydään lähinnä hyvää puhdasta raaka-ainetta mahdollisimman korkeaan hintaan ja ohi suomalaisen ostajan maailman ruokamarkkinoille. Näin on tapahtunut suurten elintarvikejättien kohdalla jo vuosikymmenet.

Hyvää hintaa voi verrata analogiana hieman samaan ilmiöön kuin energian hinnan kohdalla kulutushuipun tasaavien sähkön tuottajien huippuhintoja samasta tuotteesta. Tämän vuoksi Lapin altaat ovat säätöenergian tuottajina niin kysyttyjä. Niistä tuleva sähkö säätöenergiana on moninkertainen hinnaltaan verrattuna hiilestä tai atomivoimasta tehtyyn peruskuormaan.

Elintarvikkeissa tämän jujun osaavat hyvin mm. Australian talonpojat, Uuden Seelannin viljelijät ja toki Brasiliassa ja välimereisen ilmaston alueilla. Kilpailua ei edes ole vaan tärkeintä on tuotteen saatavuus kaikilla maailman turuilla ja toreilla aina ja jatkuvana ketjuna.

Yliopisto ei poikkea tässä kiristyvässä kansainvälisessä kilpailussa talonpojan biseneksestä. Opetus ja tiede ei ole rajoilla suljettu vaan hakee parhaat osaajat ja oppilaansa avoimilla markkinoilla sekin.

Tieteen teossa ja sovelluksissa aluepolitiikalla ei ole minkäänlaista asemaa sen huipulle pyrittäessä. Tiedeyliopisto on globaali ja tuo osaamisensa juuri niiden henkilöiden kautta, joita instituutio on onnistunut joko itse kasvattamaan tai ostamaan vapailta markkinoilta rekrytointeina henkilöstöönsä. Näin yliopisto ei poikkea lopulta mistä tahansa bisneksestä ja sen tavasta rekrytoida ja menestyä tai hävitä kilpailussa. Silloin kun kyseessä on innovaation tieteellinen huippu ja sellaisen yksikön rakentaminen globaalina ilmiönä.