Pro Loimijoki -liike

On kirjoja jotka pysyvät hengissä ja sitten niitä jotka pitävät hengissä. Kai Linnilä kertoo viestillään vankilasaarelta jälkimmäisestä (FL 26.1). Mika Waltarin Sinuhe oli Fidel Castron Raamattu Isla de Pinosin vankilasaarella.

Kirkko ei ole tänään tarpeeksi ”cool” kertovat nuoret haastatellut Helsingin Sanomissa (HS 26. 1) jotta siellä voisi käydä tai maksaa sinne veronsa. Uskosta ei tarvitse maksaa, mutta ei toki myöskään enää kirjasta joka pitää hengissä. Sen saa netistä. Suomi on kuitenkin nettikaupan viimeisiä Euroopassa. Vankilasaaret on suljettu ja Castro työnsä tehnyt vanhus, jenkkituristien ylläpitämä Joulupukki. On osattava luopua ajoissa eikä jäätävä demokratian rapauttavaksi ongelmajätteeksi. Vallasta on vaikea luopua.

Haastateltujen mukaan kirkko tuo mukanaan erilaisia arvoja ja inhimillisyyttä, opettaa jakamaan muiden kanssa, mutta usko maistuu puulta. Yhteisön hyväksyntä uskolleen ei ole kirkollisveron väärtti, kertovat nuorukaiset. On kiva tehdä ”ripparia” muille nuorille mutta uskossa nykymaailma on todistelujen maailmaa. Usko koetaan turhaksi ja tiede on coolimpi todistaja. Halutaan vapaampaa keskustelua, ulos vanhempien arvoista, pois tylsästä tilaisuudesta, jossa kertomus ei pidäkään enää hengissä. Se muistuttaa puoluelaitosta, joka se oikeasti hallinnoltaan onkin. Valtiokirkon näennäisdemokratia rapautti kirkon opin. Kaikkien ystävä ei ole kenenkään ystävä. Sellainen kirja elää, mutta ei pidä elossa. Joulukirkko ja vaalit ovat rituaaleja, joiden merkitys on enää traditiossa.

Puoluelaitoksen tehtävänä on varmistaa kansalaisten verkkohallintavalmiudet, valtion ja kuntien tarjoamat verkkopalvelut ja niiden saatavuus sekä kansalaisten vaikuttamismahdollisuudet internetissä. Suomi on YK:n vertailussa näissä perusdemokratian toteutuksissa sijaluvulla 45 ja verkkopalvelujen saatavuudessa sijaluvulla 25. Ruotsi on ensimmäinen, Tanska toinen, Norja kolmas ja Yhdysvallat neljäs. Miksi Suomi tulee lounaishämäläisten kuntien imagon tapaan kaukana muun Euroopan jälkivaunussa ja edelle menevät myös entiset idän kehitysmaat? Digikuilu demokratian toteutuksessa ammottaa ja sen jopa vastuuvirkamiehet Helsingissä (HS 27.1) myöntävät. Käsite internet-demokratiasta on useimmille Lounais-Hämeen kuntien päättäjistä kokonaan vieras käsite. Suomi on pudonnut tai pudotettu sivistysvaltioiden kelkasta Imivaaraksi. Toki sen ymmärtää miksi näin on Humppilassa, Ypäjällä tai Forssan johtamassa digiajassa ja kuntaliitoksissa. Mutta että koko maa on taantunut alemmas kuin ikuinen traumamme jalkapallojoukkueena? Samoille sijaluvuille demokratian toteuttajina kuin jalkapallon osaajina. Onko näillä ehkä jopa jotain yhteistä? Emmekö osaa demokratiaa vanhana alusmaana ja eristäytyneenä kulttuurina?

Suomessa on enää kolme teesiä ja yksi yritys Nokia sekä yksi vallanpitäjä. Vallanpitäjä on Björn Wahlroos ja hänen teesinsä: 1) Toimi tehokkaasti osakkeenomistajan kannalta. 2) Julkinen sektori hoitaa laskut. 3) Verojen lasku on aina tehokas lääke. Ne maksavat kunnat, joita ei oikeasti enää ole suurinakaan yksikköinä. Mutta kuka hoitaa modernin ajan palvelut, kun julkishallinnolta puuttuvat rahat ja osaajat? Kansanedustajat kuluttavat aikaansa käpälöiden toisiaan tai puhuen ruokottomuuksia muun puuhan puutteessa. Enso ja Nokia ryöstöviljelevät yhteiskunnan edut ja veromarkkojen tuomat hyödyt, yhteisesti hyväksytyt pelisäännöt, sekä jättävät taakseen rauniot syöden jopa kapitalismin pyhät periaatteet. Niiden mukaa Enso Gutzeitilta poistettiin kansainvälisen kilpailun turvaamiseksi sosiaaliset ja taloudelliset vastuut työntekijöitään kohtaan koulutuksessa ja terveydenhuollossa. Me hoidamme ne veromarkoillamme. Enson tehtävänä oli jalostaa luonnonvaramme ja antaa töitä paikkakunnalle. Jos Nokia rikkoo nämä säännöt Saksassa, saksalainen vaatii maksetut veromarkat takaisin korkoineen.

Hävityt vaalit veivät valtiota hoitaneen puolueen kriisiin. Demarit olivat kriisissä myös 1990-luvun alussa. Sen tausta oli toki jo vanhempi, jolloin vanha kertomus ei enää pitänyt hengissä. Kun Lenin patsaat kaatuivat Venäjällä Suomessa valmistui kolmas osa ”Lenin ja Suomi” suurteoksesta. Suomettumisesta oli tullut kansallinen hyve eikä sitä ajoissa havaittu. Lenin kirjat vietiin piiloon ullakon kätköihin häveten uuden ajan sarastusta. Uuden tarinan uudistajiksi löytyi sellaisia nimiä kuten oululaiset Liisa Jaakonsaari ja Matti Ahde, savolainen Lasse Lehtinen, Pertti Paasio Turusta ja nuoremmasta päästä Eero Heinäluoma, Tarja Filatov sekä tietysti ikinuori Erkki Tuomioja.

Kaikki huipentui keskusteluun siitä olisiko järjestettävä neuvoa antava kansanäänestys presidenttiehdokkaasta. Tuomioja puhui kauniisti demokratian laajentamisesta. Helsingin Sanomain toimittajakolumnisti Unto Hämäläisen mukaan tarkoitus oli kuitenkin kaataa Kalevi Sorsan presidenttitie (HS 26.1). Lopulta puolueen sisäinen kriisi katkaistiin siten, että kaikki suomalaiset saivat äänestää Kalevi Sorsan ja Martti Ahtisaaren välillä. Ahtisaari oli Lasse Lehtisen löydös, kertoi kaikessa vaatimaton tietovisailija Lasse Lehtinen. Ilmiö loukkasi demokratiamme hyvä veli akselia.

Ahtisaari sai yli 60 % kaikista äänistä. Joskus demokratia voi yllättää ja on vallalla olevalle dogmille riski. Nämä tapahtumat ovat karvas muisto joidenkin demokratiaa vieroksuvien mielessä nyt kun puhutaan jälleen puheenjohtajien äänestyksestä puolueissa. Venäjällä Putin ei sellaista riskiä halua. Ehkä hän on seurannut suomalaista demokratiaa? Alkavatko kohta lääppiä toisiaan ja puhua ruokottomuuksia, miehekkään haanpääläistä WSOY:n tuottamaa kieltä? Haanpään haju on suomalaisen miehen 1960-luvun tuote ja kiteytyi Veikko Ennalan pakinoissa Hymy Lehdessä ja WSOY:n kokoamana kirjana. Ei sitä pidä sietää. Ei pidä suomettua uudelleen vaikka poliittinen eliitti sen tekisikin vanhan traditionsa toistona kuten kirkko rukousmyllynsä rakentaa. Sellainen oppi ei pidä hengissä.

Demokratia on kuin kirja joka pitää hengissä. Siitä puhuminen ilman sen käyttöön liittyvää vallanpitäjään kohdistuvaa riskiä on taas dogmi vailla kirjan tuomaa sisältöä, kirkon rukousmyllyt ilman uskoa. Tarkoitus säilyttää vain valta peläten demokratiaa, ajattelevia ihmisiä kirkossa tai puoluekoneistossa. Puolueissa päätöksen tekevät vain muutamat aktivistit. Kun puolueella on 50 000 jäsentä näistä 90 % tyytyy vain maksamaan jäsenmaksunsa. Sellainen demokratia ei tietenkään toimi enää internet aikana, ja se pidetään Suomessa kehitysmaan tasolla tarkoituksella. Internetissä demokratiaa ja äänivaltaa ei tarvitse ostaa ja vaikuttaa voi välittömästi. Sellainen on uhka suomalaiselle medialle ja demokratialle, jossa viisi kunnallista tai seurakunnallista ilmoitusta paikallisen median omistajalle on enemmän kuin yksi ja ne maksaa veronmaksaja. Internetissä kukaan ei sensuroi toimittajan tai blogistin tekstiä, markkinavoimat eivät ohjaile uusmediaa tai nettinuorison luovinta, innovatiivisinta osaajien joukkoa. Demokratia on saanut haastajan, joka ei ole muutaman keski-ikäisen painajaismainen uutinen Yhtiönkadun jatkeesta virtuaalisena vuosikymmenten terapiatyönä. Media hajottaa ja hallitsee, kuten vuosikymmenet Forssan kaupungin syntyajoista alkaen, valitsee mieluisat poliitikot, omistajan kytkös toimittamiseen on suora ja peittelemätön. Se on Suomen tarina emämaan sivistymättömänä ja pääomattomana alusmaana. Siitä on aika päästä irti lopullisesti alkaen Ydin-Suomen alueelta Etelä-Hämeessä kuten Impivaarassa Aleksis Kiven aikoihin taistellen.

Ketkä käyvät demarikeskustelua demokratiasta vuonna 2008? Samat nimet kuin 1980-luvun lopulla ja Tuomiojan käynnistämänä nyt eläkeikäisenä vaarina. Kun äänestäjistä yli puolet ei ollut edes syntynyt heidän aloittaessaan äänekkään demokratian uudistuksensa saati 60-luvun mielenosoitukset, missä he ovat nyt vallankumouksen uutena aamuna? Työntelevät rollaattoreja? Eivät sellaiset tee vallankumousta saati uudista internetkeskustelua blogeissamme, uudista internet -demokratiaamme. Se ei palvele heidän etuaan valtion hallinnossa. Vastaavasti kunnissa sellaiset kuntapuolueen nerot eivät ohjaile yhdyskuntia, joissa vastuu on miljoonista ihmisistä ja heidän taloudestaan, ympäristöstään, kulttuurista, koulutuksen ja terveyden hoidosta myös vuosikymmeniksi eteenpäin uusissa seutukunnissamme. Suurkunnissa, joissa verkostot, klusterit ovat tämän ja huomisen uutta teknologiaa sekä kaiken aikaa uudistuen. Olemme nyt sijaluvulla 45 jalkapalonerojemme kanssa omassa demokratiassamme. Sen pitäisi herättää kansakunta unestaan.

Forssan Lehti (26.1) kertoo kuinka Loimijoen vesi on kohentunut, ravinteita on vähemmän, happitilanne parantunut. Lehti liioittelee. Loimijoki vaatii huolenpitoa ja parannettuja toimia niin maataloudessa kuin teollisuudessa, yhdyskuntien jätevesien puhdistuksessa. Nokia tapauksesta opimme kuinka puhdistettu vesi on ihmiselle myrkkyä Kokemäenjokeen laskettaessa mukamas puhdistettuna. Siinä on bakteereja, jotka ovat ulosteista syntyneitä. Ne on puhdistettava niin, että vesi on juomakelpoista myös pintavesissämme ja lapsemme voivat niitä pelkäämättä käyttää.

Suomalaiseen traditioon kuuluu valehdella hiihtäjä Kaisa Variksen tavoin. Se on myönnettävä ja siitä on päästävä irti myös kuntapuolueissamme demokratian uudistumisen tietä ja internet ajassa nyt tumpelointiamme häveten. Tyhjästä ja osaamattomasta työstä ei pidä verottaa. Pienkunnan päättäjä ei kykene hoitamaan 100 000 asukkaan yhdyskuntaa saati huolehtimaan digiajan vaatimuksista. Tätäkö kunnissa nyt pelätään? Vastuuta ja sen kantamista, lisääntyvää työmäärää?

Työmäärä tunnetusti vähenee kun se osataan tehdä oikein ja oikeilla välineillä, ei päällekkäin tumpeloiden. Meitä jää nyt eläkkeelle 80 000 vuosittain ja korvaavia nuoria tulee työelämään vain runsas puolet. On otettava järki käteen myös pienkunnissa vaikka nykyinen henkilökohtainen ajankäytön malli puoluepukarina tai virkamiesjohdossa ei sitä sallisikaan. Suhteellisuuden taju, kyky uudistua, muuttua lukijansa mukana, on elävänä pitävän kirjan tärkein oppi. Median ja demokratian, yhdyskuntarakenteittemme valtaisa murros on otettava nyt vakavasti ja uutena oppina. Ei sovi panna päätä pensaaseen hokien vanhoja dogmeja. Ne eivät päde enää.

Loimijoen varressa on kuntia, joiden tarkoitus on hoitaa asukkaittensa palvelut kehdosta hautaan. Heitä on liki 100 000 ja vastuu palveluista kuuluu meille kaikille yhteisesti. Ei kuntapuolueille tai demokratialle, joka ei toimi nyt yhdessäkään kuntapuolueen puolueista digiajasta ja internet -demokratiasta nyt puhumattakaan. Eihän kuntapuolue ole siitä edes kuullut, eivätkä ihmiset erota miltä luukulta palvelut pitäisi portaaleina edes saada tai kuka niitä tarjoaa? Tärkeintä näyttäisi olevan tavoite pysyä itsenäisenä Impivaarana.

On kuntia, joissa on oikeasti vain kolme päättäjää. Kuntapuolueilla kun ei ole jäseniä eikä väkeä, jotka voisivat hoitaa niin vaativia tehtäviä, joita kuntapuolueelta nyt vaadittaisiin suomalaisittain liki maakuntakaupungin kokoisessa pääkaupungissa, mutta samalla paljon vaativammassa talous- ja elinkeinorakenteessa, jossa internet on välttämätön demokratian väline. Sosiaalinen ja kulttuurinen elämä Loimijokilaaksossa on paljon rikkaampi ja vivahteikkaampi kuin Turun tai Tampereen kaupungeissamme yhteensä ja etäisyydet maaseudulla pitkiä. Ei näihin tosiasioihin pidä sotkea 1960-luvun puoluelaitosta, mennyttä elämää, Leninin tai Fidel Castron haamuja, kansalaissodan aikoihin taantuen, Yhtiönkadun jatkeesta puhuen kuin kanalintu maata kuopien oheistoimintana, kun ei tiedä hyökätäkö vai puolustaa omassa osaamattomuudessaan. Ulkopuolisissa sellainen herättää vain säälin sekaisia tuntoja ja imago valuu maan hännänhuipuksi. Sen verran Suomessakin internet toimii, että Forssan talousalue sentään tunnetaan, ja sen ongelmat on oivallettu ja läpivalaistu muuallakin kuin Helsingissä.

Nyt vaaditaan pro Loimijoki -liike ja ”puolue”, jossa on edustettuna kaikkien vastuuta kantavien tahojen edustajat kuntapuolueista (puoluelaitoksesta) riippumatta. Mukana on oltava talouden, median, kulttuurin ja koulutuksen sekä tutkimuksen edustajat, hallinnon ja politiikan ammattilaisia. Se on nyt ainut keino hoitaa demokraattisesti valittu päättäjien joukko aluetalouden ja ympäristön yhteiseksi vastuunkantajaksi ja internet ajan sekä demokratian käynnistäjäksi. Muutaman tuhannen asukkaan kylät eivät saa jokia kuntoon, eivät hoida vanhuksiaan yliopistollisiin keskussairaaloihin eivätkä rakenna moottoriteitä, lentokenttiä tai vastaa lastemme matkasta ala-asteelta kohti korkeakouluja ja omia yliopistojamme, johda talousaluettamme internet -demokratiaan ja palveluiden käyttäjiksi. Meistä ei kanna vastuuta ketkään muut kuin me itse yhteisenä jokilaakson kulttuurina, sosiaalisena ja taloudellisena, ympäristönsä hoitavana yhteisönä ja yhdyskuntana Paikalliset laitokset ja kirkot hautausmaineen, mentaaliset alueemme säilyvät taatusti siellä missä ennenkin. Tämä vanhemman väen pelko on turha ja sillä pelottelu on vastuutonta.

Matti Luostarinen 28.1.08

.

posted by Matti Luostarinen  # 5:20 PM

Mediavahtikoirasta visioivaan oivallukseen

Journalismi ja media ovat saaneet kritiikkiä. Hyvää journalismia valvoo Julkisen sana neuvosto.

Julkisen sanan neuvoston uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Pohjois-Savosta syntynyt toimittaja-mediayrittäjä Pekka Hyvärinen. Hänen edeltäjänsä Jakob Söderman ja Kalevi Kivistö jättivät tehtävän kesken kaiken. Molemmat eläkeläistyneitä maaherroja. Se kertoo kaiken Julkisen sanan neuvoston merkityksestä median itsensä kokoamana valvojana itse itseään valvoen. Siinä toteutuu oikeus ja demokratia, kaikki suomalaisen yhteiskunnan hyveet. Näistä hyveistä tunnetuin on valvoa itse omia tekojaan ja se löytyy Vanhasta Testamentista. Kaikki eivät siihen aina kykene ja median kohdalla kansan luottamus näyttäisi viimeisten tutkimusten mukaan vähentyneen. Kansalaiset eivät kuluttajina usko vaikuttavansa enää median sisältöön juuri lainkaan ja ehkä näkyvin perinteinen media (iltalehdet) näyttäisi olevan vain viihteen väärtti. Siihen luottaa vain 15 % suomalaisista, Helsingi Sanomiin sentään vielä 65 %. Median yleisarvosana on tyydyttävä. Se on välttävää parempi.

Hyväristä tehtävä ei huimaa. Hän on toiminut Suomen Kuvalehden ja MTV 3:n uutisten päätoimittajana. Vuonna 1996 hän jätti kuukausipalkkaisen työnsä ja siirtyi yllättäen viestintäyrittäjäksi ja alan kouluttajaksi. Koulutusta saivat etenkin maan suurimmat firmat ja pörssiyhtiöiden suuret päättäjät. Ne jotka omistavat median, markkinoinnin ja mainonnan. Tutkimuksen mukaan juuri nämä mainittiin ensimäisenä, kun kysyttiin median todellisista vaikuttajista. Vanhalla medialla väitettiin olevan liikaa valtaa vanhempien ikäluokkien vastauksissa. Sen mielestä sen lauluja laulat jonka leipää syöt. Nuoret saavat tietonsa uusmedioista ja voivat vertailla ja valita koko ajan kriittisesti.

Istuin Pekka Hyvärisen kanssa Iisalmen lyseossa opiskelemassa yhdessä Fiasco-teatterin muiden suurten hengenjättien kanssa. Immo Kuutsalla oli luokanvalvojana raskas mutta kiitollinen tehtävä. Mukana kun oli myös tuleva kuplettilaulaja Jaakko Teppo, hieman vanhempana Keijo ”Keke” Rosberg ja Seppo Kääriäinen, Isä Panteleimon ja monia muita. Meitä oli silloin runsas 40 samassa luokkahuoneessa pelaamassa ”jätkänshakkia” ja syömässä eväitämme. Kilpailu Pekan kanssa oli armoton etenkin matematiikassa, äidinkielessä mutta ennen kaikkea shakkimestaruudessa. Se oli kuin Stefan Sweigin shakkitarinasta suljetussa yhteisössä, jonka ikkunoissa oli kalterit. Pekka kirjoitti kirjan ”Minä ja Lootin vaimo”, Eino Säisä tätä osuvamman kirjan opettajien elämästä pikkukaupungin idyllissä. Pekan tehtävää voi nyt kuvata joko hänen oman kirjansa kautta tai pelaamassa peliä, jonka ruudut heijastuvat kaltereiden ikkunoista, pelinappuloina leivänpaloista muovaillut välineet. Kun mediasta on kyse vastassa on aina "ei kukaan". Sellaisessa pelissä ei voi voittaa, ei pelata itseään vapaaksi, ei vilkuilla taakseen.

Pekan matka Savon Sanomien kesälomatoimittajasta monipuoliseksi mediamieheksi oli odotettu. Helsingin Sanomat kuvaa häntä lupsakaksi ja sanavalmiiksi savolaiseksi. On saatu keskustelukykyinen ja osallistuva puheenjohtaja. Hän jos kuka tuntee median kriisin, toimittajien työtavat sekä poliitikkojen halun puuttua median ohjaukseen. Aikanaan presidentti Mauno Koivisto antoi sopulilaumasta lausuntonsa vain Hyväriselle. Presidenttiä ei saanut tulkita väärin. Savolainen osasi tulkita varsinaissuomalaista murretta sen jälkeen kun Mikael Agricolan Turun murretta oli muutettu itämurteitten suuntaan. Tämän hermeneuttisen osan Hyvärinen hallitee suvereenisti. Tässä tehtävässä se ei kuitenkan yksin riitä. Pekan heikkous oli matematiikka. Keijo Rosbergin miltei kaikki. Auton ajamisessa siitä on apua. Keskittyminen olelliseen helpottuu. Konvergoivasta ihmisestä ei saa divergoivaa enää keski-ikäisenä.

Kolumnistin tehtävät Pekka joutuu jättämään Aamulehdessä ja Radio Ylen Ykkösessä jääviyssyistä. Se on vahinko. Toisaalla nyt tarjoutuu tilaisuus vastata huutoonsa. Julkisen sanan neuvosto on median itsensä ylläpitämä elin. Sen johdossa ei voi oikein istua median työtapoja tuntemattomat ihmiset. Ehkäpä nyt kolmannella kerralla lopultakin onnistaa. Parempaa valintaa media ei olisi kuitenkaan voinut tehdä. Kolmatta kertaa kausi ei varmasti katkea riitaisasti kesken. Siitä pitää huolen median oma kriisi ja katoava uskottavuus. Mediavahtikoira pyrkiikin löytämään uskottavuutensa ja profiloituu uudella tavalla ja ajan vaatimusten mukaan. Pelkkä poliittinen tai mediaosaaminen eivät riitä. On tunnettava myös rahoittajien näkökulma. Kuluttaja on siirtynyt jo uusmedioiden kansainväliseksi käyttäjäksi eikä elä harhaisessa maailmassa. Tutkimusten mukaan luottamus mediaan on vähenemässä ja omaa osuuttaan kuningas kuluttaja pitää miltei nollan arvoisena.. Sitä tuskin voi palauttaa eikä se auta taloudellisessa kriisissä. Pelinappulat on muovattava edelleenkin leivästä.

Suurin muutos tulee tapahtumaan keskustelussa median asemasta ja sen tilasta. Julkisen sanan neuvosto ei enää ratko pelkästään yleisön antamia kanteluja tai piispojen lausuntoja etukäteen siitä, mitä suuret mediat ohjelmistoonsa ottavat. Ennakkosensuuri häviää silloin, kun sitä ei oikeasti enää voi järjestää internetin sisälle. Mitä entiset maaherrat siellä tekivät? Eläkkeellä olevat poliitikot? Tuskin he uskottavuutta lisäsivät mediaan.

Paljon näitä vaikeampi asia on suhde uusmediaan ja sen merkitykseen suhteessa perinteiseen tiedon tuotantoon ja jakoon. Vielä tätäkin vaikeampaa on kansainvälistyvän median suhde nuoriin ikäryhmiin ja vanhenevan kansan suhde omiin medioihinsa ja niiden rahoitus. Kotimaisten pörssiyhtiöiden viestityksen kouluttaja joutuu ratkomaan sellaisia linjauksia, joita median tutkijat ovat eniten pelänneet. Näistä suurin on raha, kotimainen ja ulkomainen koditon vaikuttaja ja sen merkitys tiedotuksen sisällöntuotantoon, tiedostuspolitiikan suuntaan ja rumaan sanaan korruptiosta. Kun pörssit notkahtavat, media vaikenee. Mitä tekee silloin mediavahtikoira, viestintäyrittäjä ja pitkän päivätyön tehnyt mediapäättäjä. Toimittaja Jouni Tervo (HS 22.1) olettaa hänestä tulevan television keskusteluohjelmien oivallisen vakiovieraan. Näin mediavahtikoirasta tulee samalla vaikuttaja ja taustojen oivallinen kertoja. Sen Hyvärinen osaa edeltäjiään kirkkaasti paremmin ja on heitä uskottavampi. Vaikkei olekaan entinen maaherra, menneen maailman politiikan tuote saattohoidossa. Sellaiseen osaa vanha media ei halua joutua. Sellainen rapauttaisi yhteiskunnan demokraattisen perustan. Kuka nyt haluaisi seurustella Lootin vaimon kanssa?

posted by Matti Luostarinen  # 6:30 PM

Demokratian pelko on demokratian alku

Amerikkalainen Freerdom House kuvaa tuoreessa raportissaan kuinka voimakkaat valtiot ovat yhtäällä tyrannian kannattajia ja toisaalla jarruttavat tai rapauttavat demokratian kehittymistä ja säilymistä myös lähialueillaan. Raportissa mainitaan erityisesti Kiina, Venäjä, Pakistan, Iran ja Venezuela. Vapauden asia on taantunut noin joka viidennessä maailman paristasadasta valtiosta. Alle puolet maailman väestöstä asuu vapaissa valtioissa. Erityisesti kehitystä ovat taannuttaneet eräät markkinahenkiset autoritaariset valtiot käyttäen sorron menetelmiä. Vallanpitäjä voi luonnonvaroillaan ylläpitää harvainvaltaa ja ostaa tukijansa. Ei ole syntynyt keskiluokkaa, joka ylläpitäisi itselleen kuuluvaa poliittista valtaa. Autoritaarisen vallan käyttäjä ei luovu vallasta hyvällä. Keskiluokka varoo kapinaa ja taantuu, jolloin demokratian ystävät vähenevät tai menettävät välineensä.

Suomessa demokratia toteutuu puoluelaitoksen välityksellä. Puolueiden yhteinen jäsenmäärä on vain runsas 5 % kansakunnasta. Se vanhenee joka vuosi vuodella. Uusia nuoria ei tule mukaan. Ei oikeasti edes haluta! Puolueiden johdon valitsee joukko, joka pelkää menettävänsä valtaansa puolueiden iäkkäille jäsenille, 5 %:lle kansakuntaa. Missä ovat ne 95 %? Eliitti ei tahdo suostua jäsenäänestyksiin edes puolueensa johdosta ja sen sisällä. Se on oma etuluokkansa, joka valitsee itse itsensä eikä oikeasti enää voikaan uusiutua. Puolueet eivät halua uusia jäseniä koska se on riski demokratialle, ne sanovat. Tässä demokratian pelko on sen orastava demokratian alku. Uusdemokratia toteutuu toisin kuin edeltäjänsä. Puoluelaitos on tullut tiensä päähän. Se ei voi uusiutua. Sen korporatiivinen rakenne ei ole tehty sellaisen vallan käyttöön, jossa aito demokratia toteutusi. Se elää omaa elämäänsä eikä se sivua enää sen kansakunnan elämää, jossa elävät 1980-luvulla ja sen jälkeen syntyneet. Ylimielisyys syntyi jo varhain eikä arvomaailma muutu vaikka muu maailma muuttuisikin. Geenit toimivat niin ja se on hyväksyttävä kun ne ovat sulkeutuneet lopullisesti.

Demokratia on aina riski. Kaikki ei aina toteudukaan kuten puoluejohto on laskelmoinut. Puolue-eliitiltä demokratia edellyttäisi rohkeutta, demareilla edes häivähdys punaista Hella Wuolijoen ja hänen sisarensa tapaan sekä Erkki Tuomiojan muistiinmerkitsemänä. Erkki Tuomiojan kuuluttama jäsenäänestys tullee myöhässä, mutta on merkki puoluelaitoksen syvästä kriisistä myös Suomessa. Se ei kulje innovaatioprosessin yhteiskunnallisena uudistajana vaan jälkiomaksujien jarrukenkänä. Miten sellainen voisi nuoria kiinnostaa? Joillekin vanhuksille Venäjän malli rappionakin on edelleen myös Suomen malli. Takaraivossa oleva ei pyyhkiydy mihinkään.

Ylimielisyys ja pelko demokratiasta näkyy nyt joka paikassa. Kun vastaan haraavat alkavat olla enemmistönä kaikessa, eläkeläistynyt puolue on sosiaalisten ja kulttuuristen innovaatioiden pahin este erityisesti maassa, jossa kaikki huomio alkaa kohdistua ikääntyvän väestönosan toimentuloon. Demokratian pelko tuo siihen nöyryyttä tai viimeinenkin jäsen katoaa harmaantuneiden herrojen jäsenkokouksista. Tyhjästä ei voi nyhjäistä. Uusmedioita on mahdoton ohjailla eikä Nokia voi menetellä Saksassa samoin kuin Stora Enso Suomessa. Paperia on tuotettava kuitenkin edelleen Suomessa ja se edellyttää moraalia. Pois potkitut alkavat osoittaa mieltään rajummin, kun muuttuva maailma ei olekaan demokratiamme mallin mukainen myötäillen vanhaa kollektiivista pääomaamme. Sen rapauttajia vaaditaan tilille. Se on omituinen ilmiö herrakansan johtajille. Herran pelko ei olekaan enää herran alku.

Demokratiasta vieraantunut ei ymmärrä, kuinka ihmiset kokevat asiat silloin kun heitä kohdellaan asiattomasti kaltoin. Kun työ on tehty hyvin ja tehdas menestyy, demokratia ja sen hyveet ovat omiamme eivätkä globaalin rappion tuotteita ei-demokraattisista valtioista. Hyvinvointivaltio ja sen luterilainen oppi sisältää hyvin tehdyn työn ja siitä palkitsemisen. Ei väärästä kulttuurista lainattuja ja ylimielisten keski-ikäisten miesten vakuutteluja, kuinka kyseessä on pakko. Se syö demokraattisestakin maasta demokratian ja hyvinvointiyhteiskunnan yhdessä rakennetun perustan. Nyt tarvitaan hienotunteisuutta entistäkin enemmän, ei ylimielistä öykkäröintiä, herrakansan henkeä. Toisin toimien katoaa myös kapitalismi ja sen perusta, demokratia korvautuu meille vierailla arvoilla, joissa potkut saa sellainen, joka on tehnyt työnsä hyvin ja tulosta syntyy. Kun potkun antaja on entisen korpi- tai teollisuuskommunistin lapsi, talonpojan jälkeläinen, se alkaa syödä kulttuurin arvokkainta osaa. Saksalainen patruuna ei ollut näin sokea Reetta.

posted by Matti Luostarinen  # 9:14 PM

”Over mijn lijkin”, Kuolleen ruumiini yli

Kävin joulunpyhinä läpi nekrologeja. Tarkoitus oli herättää keskustelu vaikeasta aiheesta, jonka tiesin tulevan medioihin TV 2:n tuotantona Hollannin malliin. Tänään tuo ohjelmasarja esitellään näkyvästi Ilta-Sanomien lööpeissä.

Sarja (Over minj lijkin) kuvaa saattohoidossa olevia kuolevia ihmisiä. Kuolevat ihmiset lähettävät siinä testamenttinsa ja sitä käyvät läpi läheiset ja omaiset. Videotestamenttia on tehty TV:n toimesta ja varsinainen tarina alkaa hautajaisten jälkeen. Muistuttaa vähän tuttuja ja suosittuja tosi-TV sarjoja. Nyt vain pääosassa ovat kuolemaa tekevät ja ohjelman aikana myös kuolevat ihmiset. Tuottaja perustelee sarjaa ”tarkoituksena herättää kipeän ja aran aiheen esiintuontia myös Suomessa”.

Kun talonpojan morsiamet ja morsianten sulhaset eivät omaa tirkistelynhaluani saaneet liikkeelle, tämä tuntuu jo jotenkin makaaberilta tavalta lähestyä niinkin luonnollista aihetta kuin kuolema. Syntyminen ihmiseksi nyt sattuu olemaan samalla kuolemantuomio. Eikö muuta formaattia löytynyt asian käsittelyyn, jos se nyt oikeasti koettiin tärkeäksi? Vai houkuttelivatko Hollannin korkeat katsojaluvut?

Lehden haastattelussa arkkiatri Risto Pelkonen kieltäisi ohjelmahankkeen vastenmielisenä jos vain voisi. Arkkiatri ei ymmärrä lääkärinä mikä tämän sanoma voisi olla. Lehdestä häntä lainaten ”En ymmärrä, mikä tässä olisi se sanoma, paitsi että taas saataisiin hyviä ihmisiä katsomaan surkeita tapauksia…Ainahan pitäisi olla joku sanoma josta joku iloitsee tai hyötyy tai joka avaa keskustelua. Mutta en keksi tästä mitään sellaista”.

Riitta Kuuskoski toimittajana kommentoi. ” Tarvitaanko tällaista? Mieleen muistuu takavuosien koulukaveri, jonka puoliso kuoli kaksikymppisenä syöpään. Välttelin häntä, en osannut sanoa mitään. Yhteys katkesi. Taidetaan ohjelma sittenkin tarvita.”

Terhokodin johtaja Juha Hännisen mukaan yhtäällä kuolemasta pitäisi puhua enemmän julkisuudessa mutta toisaalla kuolemansairaiden ihmisen kognitiiviset häiriöt ovat usein jo niin pitkällä elämän loppuvaiheessa, että heidän arvostelukyky saattaa ratkaisevasti heiketä… Kynnys puhua omasta kuolemasta on normaalisti hyvin korkea”.

Se mikä onnistuu Hollannissa ei välttämättä toimi Suomessa. Suomalaisuuteen kuuluva sulkeutuneisuus on geneettistä perintöämme ja siinä perimässä niin elämä kuin kuolema koetaan kovin eri tavalla ja läheisesti osana omia pelkojamme tai maailmankuvaamme, syviä usein uskonnollisia tuntojamme. Jotkut taitavimmat taiteilijamme pyrkivät niitä aikanaan avaamaan alkaen Hugo Simbergin kyvystä kesyttää kuolema ja halla. Ei se oikein onnistunut ja hyvä niin. Väärillä geeneillä ei Suomessa oikein menesty. Ei ainakaan hollantilaisilla suurempana joukkona. Joku yksittäinen voi tällä pärjätäkin. Tällainen tekisi ehkä ohjelman suomalaisesta miehestä itsemurhaa hautomassa.

Meillä on tavallaan neljä kerrosta, jonka tuollaisen ohjelmasarjan tulisi kyetä läpäisemään onnistuakseen. Ensi ovat tajuntamme ja piilotajunta. Molemmat ovat nuoria ja syntyneet kielemme ja sen sisältämän kulttuurin kautta. Se on Suomessa kokonaan toinen kuin hollantilaisilla. Kuolevien kognitiiviset häiriöt ovat vain vaatimaton osa tätä pohdintaa.

Tämän jälkeen tulee kansakunnan oma kollektiivinen muisti ja syvimpänä geneettinen muistimme ja perimä. Eivät mene nekään yksiin hollantilaisten kanssa. Oma selviytymisemme kansakuntana on aivan muuta kuin keskieurooppalaisilla ja kykymme pärjätä tässä ilmanalassa on geeniemme tulosta. Niiden avulla me pärjäämme päivästä toiseen ja hoidamme myös elämän ja kuoleman kysymyksemme. Omassa asiassamme olemme hollantilaisia paljon fiksumpia myös tietämättämme. Se miten avannosta noustaan on suomalaista osaamista. Järkevä ihminen ei sinne joudu ensinkään. Kun medialta puuttuu molemmat, siihen lakataan luottamasta. Rahastus tapahtuu silloin pelkällä hälinöinnillä ja mekastaen. Matti Nykänen osasi sen aikanaan tietämättään ja vilpittömästi.

Kun kuolemasta tehdään viihdettä, medioiden kilpailu on mennyt siihen pisteeseen, jossa sitä seurataan vain hakien mahdollisimman sairaita ja psykoottisten ihmisten tekemiä kertomuksia toimittajina. ”Arctic Babylon” on kertomus ihmisistä, joita ohjataan ulkopuolelta, ja joille mikään ei ole enää pyhää. Otan esimerkit tämän päivän lehdistämme alkaen kuitenkin lapsuudestani.

Kun lapsina jouduimme kulkemaan Iisalmesta kohti Oulua aikuisilla oli tapana mumista Piippolan kohdalla kuinka siellä tuoksui Haanpää. Se jäi lapsen mieleen moniulotteisena kertomuksena. Sillä saatettiin tarkoittaa paikallisen kirjailijan viinalle haisevia teoksia mutta myös hänen poliittisia kannanottojaan. Tällöin takana olisi ollut tajunta ja kielen sekä kansakunnan oman kollektiivisen muistin kautta syntyvät tulkinnat. Jo kolmevuotias lapsi osasi nämä leikit ja se puistatti.

Oikeasti savolaiset tarkoittivat kuitenkin geeniperimäänsä. Savolaiset sanankääntäjät eivät voineet olla varmoja olivatko kirjailijan murreilmaisut savolaisia vaiko pohjalaisia. Pentti Haanpää asui sudettisavolaisilla alueilla, eikä häntä voitu oikein hyväksyä oikeisiin tarinankertojien sukuun ja heimoon. Tuolta suunnalta tuli vain vainolaisia siinä missä Kajalastakin kostajia Pohjanmaalle. Laukkuryssän erottaminen väkivaltaisesta oli taitoa vaativa laji kielen kantimissa, ja siinä parhaat geenit jäivät henkiin idän ja lännen välissä eläen. Savolaisille kaikki avautui sanan ja sen käytön kautta ja se oli pyhä asia. Se varmisti geenien pysyvyyden, jalostumisen ja siirron. Eivät ne selviytyneet parhaiten, jotka tuottivat eniten jälkeläisiä, vaan ne jotka pystyivät pitämään nämä hengissä. Se on sitä vielä tänäänkin geneettisessä perimässämme. Kaiken muun savolainen voi antaa anteeksi, mutta ei kielen kautta syntyvää geeniperimänsä loukkausta. Humoristista itsestään ei sovi tehdä pilaa ohi hänen oman itseironian. Se menee sieluun ja ytimiin geenien imemänä, eikä silloin freudilaiset tulkinnat auta saati järjen ääni vedoten ihmisen kielelliseen tajuntaan. Tajuntaan tulevat osat toimiamme ovat melkoisen vähäinen asia, ja elämme pääsääntöisesti ikään kuin unessa.

Fiktiivinen finalismi on ilmiö, jossa hetkessä kykenemme erottaman geeniemme kautta fiktion tavoin olemmeko ihastuneita tai vihastuneita toiseen ihmiseen tai kokemaamme uuteen ympäristöön (=fiktio ei fakta). Finalismi kertoo siitä kuinka pysyvä tuo geneettinen viesti lopulta on. Alamme puolustaa sitä silloinkin, kun se on ollut väärä ja kaukana faktasta. Monelle faktan ja fiktion välinen ero on hyvin häilyvä. Päihteet kadottavat sen kokonaan, ja se on tietysti tarkoituskin.

Jotkut ovat muuttamassa vuosikymmeniä tuon ilmiön seurauksena aviopuolisoaankin kohti omien geenien viestittämää virheellistä suuntaa (fiktiota). Siinä menee kahden ihmisen aika hukkaan, eikä taitavinkaan avioliittoneuvoja osaa siinä auttaa. Elämä on teatraalista. Aletaan puhua miehestä Marsista ja naisesta Venuksessa syntyneenä tai muusta sellaisesta puolitieteisestä humpuukista, jota myydään helppona lukea ja omaksua tarokorttien ja horoskoopin rinnalla.

Forssan Lehdessä kerrotaan tänään (16.1) kuinka roisia huumoria ja typeryydet suoraan sanonutta kirjailija Arto Salmista WSOY on muistanut kokoamalla yhteen kaikki hänen kuusi kirjaansa. Kotimaisen kirjallisuuden kustannuspäällikkö Harri Haanpää on toiminut niiden kustantajana vuodesta 1995 niin kauan kun kirjailija kuoli 46-vuotiaana vanhuksena. Samainen Haanpää kokosi vuosi sitten Hymy Lehden pakinoitsija kolumnisti Veikko Ennalan niin ikään arvokkaat hengentuotteet kirjaksi. Se haisi Haanpäälle.

Harri Haanpäästä löytyy Googlesta lahjomaton havainto hänen nimensä hakemana ja ensimmäisenä mainintana. Hän on saanut kirjailijoilta palkinnon vuoden parhaasta lehtiartikkelista. Siinä hän on kirjoittanut nekrologin kirjailijasta, joka kuoli hänkin kovin nuorena taksikuskina Otavalta WSOY:n Haanpään hoitoon siirtyneenä. Häntäkin kuvataan, kuten Arto Salmista, rosoisten ihmisten suorana kuvaajana ja jonka hyvä ystävä Haanpää luonnollisesti oli. Tuotannon lävisti vino huumori, iltapäivälehden toimittajalle tyypillinen hengenlento.

Ihmisten on syytä valita ystävänsä oikein. Tumpelot ystävät tekevät elämästä onnettoman. Ennen kaikkea jos on arkkiatri Pelkosen kuvaama hyvä ihminen ja luova, innovatiivinen osaaja. Muuten syntyy konflikti, jossa nämä ihmisen neljä kerrosta eivät toimi oikein samaan suuntaan. Sellainen kirjailija kuolee nuorena. On varottava ryöstöviljelyyn pyrkiviä kulttuureja ja taloutta, ihmisiä jotka tuntevat ihmistä, mutta eivät kanna heistä vastuuta kustantajina, toimittajina, opettajina. Savolainen ei ikinä mene sellaisen rahastajan kansa samaan pöytään, eikä sellaisen kustantajan kirja läpäise kerrontana kuin ensimmäisen ihmisen kerroksen jos sitäkään. Ei sellaisen lukeminen tuo mitään tyydytystä. Tulee vain vihaiseksi. Kirjailija on yrittänyt epätoivoisesti myötäillä kustantajan odotuksia siinä missä lapsi opettajaansa. Naisen piilotajunta toimii tässä miehiä armollisemmin ja lukio menee paremmin läpi. Työmuisti on naisilla miehiä parempi. Vasta väitöskirja alkaa vaivata. Kritiikki kun on kansainvälistä ja kansalliset tai maakunnalliset yliopistot eivät merkitse mitään. Sama koskee vakavasti otettavaa kirjallisuutta, taidetta ja kulttuuria, yrittäjyyttä missä tahansa innovaatioprosessin kärjessä. Piirikunnallinen ja kansallinen mittelö on jätettävä muille.

Samassa lehdessä (FL) Turkka Mali kertoo taitavalla kynällään maailman suvaitsevimmasta kaupungista. Malin tyyli ei paljonkaan poikkea kirjailijasta, joka sanoo suoraan ja kiertelemättä, mutta vakavasti otettavalla tavalla. Malin mukaan Forssassa saa kulkea vasten punaisia valoja kunhan katsoo vasemmalle ja sinisessä autossa vaatteisiin jää forssalainen haju. Tulkitsen tämän armahtavasti lähelle haanpääläistä tuoksua. Tämän jälkeen lehden takasivulla 60 vuottaan täyttävä kaupunginhallituksen vetäjä kertoo missä ”oikeasti” ollaan ja ettei häntä pelota edeltäjien kohtalo vaaleissa. Kuntayhteistyöstä puhutaan seuraavan kerran vuonna 2012, ja että tammikuun yhteinen kokoontuminen on turhaa näytelmää. On kadotettu 11 miljoonaa, mutta vastuu on painava ja kunnanhallituksen puheenjohtajan kuuluisi saada Forssassa sama kohtelu kuin Turussa päätoimisena virkamiehenä. Lopuksi hän siirtää vastuun tapahtumista kuntien virkamiehille, kunnanjohtajille maalaiskunnissa. Se on raskas vastuu 2500 asukkaan Humppilassa.

Helsingin Sanomat vaihtaa kulttuuritoimituksensa päällikön ja Nokia löi hanskat tiskiin Saksassa muuttaen kymmenen kertaa halvemman työntekijän mukana Romaniaan. Taakse jäi runsas 2000 työtöntä saksalaista. Helsingin pörssi jatkaa laskuaan ja sijoittajien parhaat päivät ovat taas takana. Helsingin Sanomat sai kulttuuritoimitukseensa puhetta ymmärtävän vetäjän, kertoo uutinen. Puhutun ja kirjoitetun ymmärtäminen ovat kaksi eri asiaa. Kumpi taito on vahvempi selviää lähiviikkoina.

Aarno Arvela esitetään liki sivun mittaisessa jutussa paholaisen asianajajana. Kuivakkaan oloinen juristi kertoo, ettei hän ole koskaan pyrkinyt julkisuuteen. Ei varmaan myöskään Jere Karalahti, joka niin ikään on saanut tilaa urheilusivuilla yli kahden sivun mittaisella huomiolla. Julkisuutta voi tehdä monella tavalla rahastaen. Arvela ymmärtää paremmin kirjoitetun, kuten juristit Suomessa yleensäkin. Karalahden taidot on nyt käytetty.

Kukaan ei pyri julkisuuteen. Ei edes Vesa-Matti Loiri tai Lasse Viren aikanaan. He vain sattuivat kaatumaan oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Julkisuuteen ei pyri myöskään kuoleva henkilö. Hän vain sattui vainautumaan oikeaan aikaan ja pikaisesti kuvausten aikana. Entäpä jos sattuukin ihmeparantuminen?

Alkutekstin saatesanoissa minä luottaisin moraaliltaan ja eettisesti järkevän ihmisen arvioon ja tämän päivän median esittelemistä luottohenkilöni olisi arkkiatri Pelkosen arvio ammatti-ihmisenä. En luottaisi Ilta-Sanomien esittelemään Jere Karalahteen, en neekeriksi nimitettyyn ja mielensä pahoittaneeseen Racheliin, en Frederikiin, en unelmien poikamies Antti Peltoseen, en edes murhaajasta ministeriksi kohonneeseen Vitali Kalojeviin tai Jari Saravuohon, Päivi Lipposeen ja Risto Autioon, sankaripoliisi Pekka Kokkoseen. Kaikki he ovat saaneet sivun mittaisen juttunsa tämän päivän Ilta-Sanomiin ja varmasti jokainen vastentahtoisesti. Lehteen, johon luotti Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimuksessa 15 % suomalaisista. Toki tutkimusta rahoitti myös HS -konserni. Kokemuksesta tiedän, ettei rahoittaja pyri koskaan vaikuttamaan tutkimukseen edes tutkijan piilotajunnan viestinä, ja että Suomen Akatemia ei ole koskaan ollut poliittisten mandaattien kautta täytetty suomalainen tapa rahoittaa tiedettä. (Tässä yhteydessä muistin kuinka Maaherra Eino Siuruainen sai lehden mukaan 9 kuukauden jatkoajan. Pätkätyöläinen hänkin. Tällä ei ole mitään tekemistä edellisen kanssa. Piilotajunnan temppuja olettaisin, kun puhe oli välillä Piippolasta. Hoidimme Einon kanssa joskus samaa virkaa yliopistossa. Ei Maaherra hänestä parane. Tosin Suomen Kuvalehden töiden arvostuksessa maaherrat jäivät jonnekin 300 huonommalle puolelle. Jospa se korvataan palkassa?).

Kaikki on lopulta tutkijan omassa moraalissa, toimittajan käsissä, lääkärin eettisessä ratkaisussa ja yhteiskunnan tavassa toimia, hyväksyä tai hylätä. Avata televisio tai jättää se avaamatta, boikotoida lehteä johon ei luota. Viihde ja fiktio vaikuttaa joka tapauksessa meihin vahvemmin kuin tylsempi fakta. Näin muistimme ja geenimme toimivat ja se on hyvä muistaa valintoja tehdessämme tai tehdessämme ne lastemme puolesta. Miten kuolevista tehdyt jutut mahtavat palvella lapsiamme? Entäpä kuolevien omaisia ja läheisiä? Ovatkohan kaikki olleet yksimielisiä kuvauksista? Onkohan joku toimittajista sitä kysellyt tai edes ajatellut? Ehkäpä mennään vähän kuin Jokelan kouluun?

posted by Matti Luostarinen  # 10:57 PM

Mykkien miesten maa

Tämä päivä oli innovaatiotutkijalle loistava mediapäivä. Mediaympäristö ratkaisee miten innovaatiot ja ideat, ihmisen luova osaaminen leviää ja otetaan vastaan. Eniten media vaikuttaa sosiaalisiin ja kulttuurisiin innovaatioihin, politiikan päätöksiin, mutta myös teknisiin uudistuksiin. Media on itse innovaatioiden sisällä ja niiden armoilla, mutta se luo myös sen ympäristön, jossa innovaatiot syntyvät ja leviävät. Näin sen elämä on hieman harakan kaltaista tervatulla katolla. Tällöin erityisen tärkeää on huolehtia ettei synny medioita tai alueita, organisaatioita tai kulttuureja, jossa sekä nokka että pyrstö ovat samaan aikaan kiinni tervassa.

Ehdoton ykkösuutinen oli Suomen Akatemian rahoittaman ”Media, kansalaisuus ja vallan piirit” yhden tutkimusosan valmistuminen. Suomalaiset uskovat medioiden vallan kasvaneen, se huolettaa mutta toistaiseksi mediaa pidetään vielä kohtuullisen luotettavana. Luotettavin on tutkimuksen mukaan televisio (85%), Helsingin sanomat (65 %) ja vähiten luotetaan iltalehtiin (15 %). Olen pyöristänyt prosentteja. Keskiarvona mediat saavat uutisoinnistaan tyydyttävän 7.5 arvosanan. Se on laskenut rajusti takavuosien luvuista. Kansalaisten kriittisyys medioihin on voimakkaassa kasvussa ja etenkin iäkkäämpien kohdalla. Se voisi heijastella iän mukanaan tuomaa kokemusta, asenteita mutta myös kyvyttömyyttä seurata muutosta uuden median suunnalla. Uudet innovaatiot ja kyky elää niiden ehdoilla tuottaa vaikeuksia ikäihmisille. Vanhat mediat ovat muuttuneet seuraten uusia ja tämä on pettymys ikäihmisille. Uutinen ja ”totuus” ei olekaan aivan sitä mihin on aiemmin opittu. Media ei voi sitä välittää ikään kuin Jumalan sanana uudessa globaalissa ympäristössä, jossa totuutta ei ennä ole.

Kriittisimmin uutisointiin suhtautuvat siis vanhimmat ikäluokat, jotka samalla katsovat medialla olevan aivan liikaa valtaa. Nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa. Kun ei luoteta ei saisi olla valtakaan. Kun luku ylittää 60 % yli 60-vuotiailla, median on syytä olla varpaillaan. Jälkiomaksujat ja paperimedian lukijat eivät siedä valittua linjaa. Nuorten kohdalla taustalla pienempään kritiikkiin on todennäköisesti kyky käyttää uusmedioita ja internetin tarjoamia palveluja. Kun kritiikki kohdistuu vanhemman ikäpolven käyttämään lehdistöön, sen hömppäkulttuurina koettu lisä ei ole ollut onnistunut valinta. Viihde ei ole sama asia kuin kasvava uusi intrenet -ympäristö mediana. Toki webympäristössä on valtavasti myös viihdettä, mutta se ei ole sama asia kuin vakava media ja uutisointi uusmediassa. Kyllä nuoret oivaltavat mikä on viihdettä ja mikä uutisointia netissä. Vanhemmat ikäluokat odottavat edelleen uutisilta ”totuutta” ja ”asiallisuutta” kun taas nuoremmat tietävät jo ettei totuutta ole olemassakaan. Globaali netympäristö ja maailman fiksuin koululaitos ovat tehneet siinä tehtävänsä. Tietoa haetaan monelta suunnalta ja sitä yhdistellään ja vertaillaan kriittisesti. Ei sellaista tietoa voi kritisoida. Vain omaa laiskuuttaan valtavan tietovirran käyttäjänä ja omaksujana. Suuria ikäluokkia uutisten käyttäjinä ja tuottajina vaivaa selvä laiskuus. Kolme vuosikymmentä sitten suoritetuilla tutkinnoilla ei ole tämän päivän maailmassa muuta merkitystä kuin painolastin. Vanhan poisoppiminen on paljon työläämpää kuin uuden oppiminen.

Kaikissa ikäluokissa tärkein media on edelleenkin televisio. Toki erot ovat kasvamassa ja vanhemmat ikäluokat ovat tiukemmin kiinni perinteisessä sanomalehdessä. Kun internet yleistyy myös television käyttöön, muuta mediaa ei sen jälkeen juurikaan löydy. Sanomalehti hakee aggressiivisesti paikkaansa tässä samassa ympäristössä ja tyypillinen piirre tästä on kilpailu. Kun sähköinen media on vuorovaikutteista kuluttajan kohdalla, etenkin nuoremmat kuluttajat hyötyvät tiedon tuoton laadun kasvusta ja tätä tietoa on vaikeampi keskittää mediayhtiöiden omistajille, mainostajille ja suuryrityksille. Samalla medialukutaito ja itse tuotettu media nostavat vaatimusten tasoa oleellisesti perinteisestä paperimedian ja höyryradion aikakaudesta, televisiosta viihteen välineenä. Ehkä television useimmat kanavat sellaiseksi lopulta valikoituvatkin ja tieto haetaan pääsääntöisesti netistä. Tällöin digitelevisio olisi ollut virhe, ellei sellaisena pidetä juuri tietoista tapaa säilyttää kansalliset TV -kanavat ja niiden tarjonta lupamaksuin. Ratkaisuna se on varmasti väliaikainen.

Perinteisessä mediassa juuri kukaan ei näyttäisi uskovan kuluttajan vaikutusvaltaan tai sen kasvuun. Tämä on hälyttävä merkki ja kokonaan muuta kuin takavuosina, jolloin kuviteltiin kuluttajan olevan kuninkaan. Vaikutusvallan oletetaan kasvavan mediayhtiöiden omistajille, suuriyrityksille ja mainostajille. Toisaalla kuitenkin oletetaan (70%) ettei valtaa luovuteta toimitusten ulkopuolelle. Tämä on omituisen ristiriitainen oletus. Tätä vakuuttaa myös Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen. Virkkusen mukaan lehden omistaja ei käytä valtaansa juuri lainkaan toimitukseen. Tämä on luonnollisesti pääsääntö suomalaisissa medioissa vielä tänään. Omistaja ei ole sanelemassa toimituksessa mitä kirjoitetaan ja kenen toimesta. Sellainen olisi omituista valtakunnallisen päämedian ja lehden näkökulmasta. Tai ainakin tunnustaa sellaista. Lehden omistaja päätoimittajana ja toimitusjohtajana tuo mieleen 1700-luvun toimittajalegendan perustamassa omaa lehteä Yhdysvaltain preerioilla korvaten kynällä lännen nopeimman vetäjän. Tällaisessa kulttuurissa harakan sekä nokka että pyrstö ovat tiukasti tervatussa katossa.

Forssalaiset jatkavat omassa mediassaan kertomusta kuinka kaupungin surkea imago on syntynyt takavuosina. Nyt kun väki on vähentynyt oleellisesti, ilmapiiri on kohentunut. Taisto Teräs kertoo haastatelleensa helsinkiläisiä muuttajia, jotka kiittelevät torin ympäristöä. Tämä tieto ja tutkimus on luotettava yhdessä Forssan Seudun Osuuspankin toimitusjohtaja Jouni Hautalan antaman todistuksen kanssa. Omat käsityksemme muuttavat ja muokkaavat ympäristöämme, psykologisoi pankkimies. Nyt tarvitaan enää säätä haisteleva sammakkomies ja luonnontutkija lisäksi. Missä viipyvät tammikuun paukkupakkaset ja luvatut hiihtokelit? Pilkkivälineet ja luistimet vaihtuivat jälleen uistimeen. Menneen talven lumia kätketään varastoihin tulevaa vielä lumettomampaa talvea laduten. Takavuosina sellaiselle puuhastelulle olisi naurettu. Nyt naurussa on jo vähän itkunsekainen lopun alun tunnelma, Arctic Babylon ennusteiden toteutuminen ennenaikaisesti. Vuoteen 2011 piti sentään Maya-kansan ennusteiden mukaan selvitä.

Kun ”tutkimukset” ovat yksittäisten ihmisten lausuntoja ja puheenvuoroja, niistä puuttuu kokonaan uskottava kriittisyys. Lausunnon antajat elävät omassa sosiaalisessa ympäristössään, heille annetaan kohteliaita vastauksia ja niistä puuttuu tuhansien ihmisten vastausten jakaumat ja hajonnat, tutkijoiden tapa käsitellä vastaukset omilla menetelmillään. Ne menetelmät ovat vuosikymmenten saatossa muuttuneet. Syntyy jälleen väärää ja värittynyttä perustietoa, jossa harakan nokka ja pyrstö ovat tiukasti katossa. Näin media ei voi avustaa innovaatioympäristöä ja tyytymättömyys kasvaa ellei käytettävissä olisi sähköinen uusmedia. Ne eivät haastattele julkimoita saadakseen tietoa miltä maailma näyttää. Media ei voi olla vain ajankulua ja sen tutkiva journalismi luottamuspulaa kuluttajaan kasvattava ilmiönä. Kuluttaja haluaa tietoa nopeasti ilman jatkuvaa hömppää, jossa tieto suodatetaan haastatellen julkimoita. Syntyy iltalehdistön 15 % luottamustaso,. jolla pilataan hyvinkin tehtyä journalismia. Ero iltalehtien ja Helsingin Sanomien välillä ei voi olla noin suuri oikeasti. Iltalehtiä kulutetaan sittenkin uutislehtinä. Iltalehdet ovat jääneet imagonsa vangiksi.

Mitä kurjemmissa oloissa ihminen elää ja mitä heikommin menee, mitä vähemmän hänellä on koulutusta, mitä syrjäisempi on asuinpaikka, sitä tyytyväisempi hän on ympäristöönsä ja asuinviihtyvyyteen. Kylätutkimuksissa kaikkein syrjäisimmät korpiloukot ilman mitään palvelua ovat tyytyväisimpien ihmisten asuinsijoja. Kun oman elinympäristön kohdalla ei voi odottaa syntyvän korjauksia, kun niitä ei voi edes toivoa, on muutettava omia tavoitteita ja odotuksia, asennetta ja arvomaailmaa. Tätä psykologista ilmiötä kutsutaan kognitiiviseksi dissonanssiksi tai kansanviisaudeksi, jossa kettu totesi pihlajanmarjat happamiksi. Festinger esitti nämä ihmismielen dissonanssi-balanssi -teoriansa jo 1800-luvulla. Niiden rinnalla kulkee tätä lähellä oleva oheistoiminta. Kun kanalintu ei tiedä pitäisikö sen hyökätä vaiko paeta, se alkaakin kaapia maata ikään kuin ruokaa hakien. Ihmisellä näitä sinänsä epäloogisia toimintoja on määrätön määrä ja ne lisääntyvät kun maailmasta tulee ärsykkeineen yhä vaikeampi. Nuorten oudot väkivaltarikokset ovat eräs osa tätä ilmiötä. Lisäksi opittuja tai ehdollistettuja refleksejä löytyy joka lähtöön. Ei niiden varaan luovaa toimintaa ja innovaatioita voi rakentaa.

Ehdollistettu refleksi on ilmiö, jossa ihminen liittää monta asiaa yhteen ja lopulta yhdenkin niistä toteutuessa kaikkien muidenkin oletetaan olevan läsnä. Venäläinen Pavlov teki koirakokeita, jossa soittamalla nälkäiselle koiralle kelloa ja yhdistämällä tähän ruokailuun, lopulta pelkkä kellon soitto sai koiran kuolaamaan. Ihminen toimii samoin. Kunnat, organisaatiot, perheet, ihmissuhteemme ovat täynnä ehdollistettuja refleksejä. Niitä käytetään kaiken aikaa hyväksi tietämättämme. Ahdistumme tai koemme hyvän olon tunteita ymmärtämättä miksi näin tapahtuu usein juuri yhden ehdollistetun osan toteutuessa. Se voi olla tuoksu, haju, maku, metsä, järvi, tuulen ääni, mikä tahansa jonka yhteyteen on liittynyt ahdistavia tai miellyttäviä kokemuksia. Moni saa näistä ehdollistetuista reflekseistä vaikeita taudin oireita. Toinen hyödyntää niitä nukahtaakseen.

Ei tällaiseen pidä tyytyä Forssassa saati Lounais-Hämeessä. Kaikki kehitys pysähtyy jos media on väärin rakennettu, instituutiot ovat byrokraattisia ja innovaatioita suorastaan kavahdetaan. Kiitellään kun menee näinkin mukavasti verrattuna pulavuosiin ja 1990-luvun täydelliseen kaaokseen. Suomen hännänhuipuksi jäänyt yhdyskunta on hoidettu kehnosti ja siihen on puututtava. Varmasti löytyy aikoja, jolloin on mennyt vieläkin kehnommin. Luonnon kohdalla sellaista aikaa ei kyllä löydy lähivuosituhansilta. Helsingin Sanomista löytyy puheenvuoro, jossa tällainenkin aika on löydetty. Tosin silloin kyse on jo kymmenistä vuosituhansista ja hyvin hitaista muutoksista. Samassa lehdessä löytyy puheenvuoroja pääministerin isän älykkyystestien puolesta. Kun näitä seuraa, syntyy epäily testien tekijöiden omasta älykkyydestä. Kun malli ei enää toimi kuten tosiasiat, sitä pahempi asia tosiasioille, väittävät kuntapuolueiden mallittajat ja älykkyyden mittaajat.

Erkki Virtanen, innovaatioministeriön vetäjä, kertoo Forssan lehdessä ennustamisen vaikeudesta. Kukaan meistä ei osannut ennustaa Neuvostoliiton hajoamista. Aikanaan suuret keksinnöt olivat naurettavia, ja nyt ne ovat elämämme tärkeimmän sisällön tarjoavia arkipäivän välineitä, kertoo Virtanen innovaatioministeriön kärkinimenä. Yksi asia mainiolta superministeriön kansliapäälliköltä jää kuitenkin huomaamatta. Joulukuussa Ivalossa mitattiin liki 10 asteen lämpötiloja. Edessä on aika jolloin ”Inarinjärvessä jäitä ei näkynyt oo milloinkaan”. Unohtikohan Virtanen tämän tärkeimmän vaikeasti ennustettavan muutoksen tahallisesti? Sehän kerrottiin kyllä Helsingissäkin herroille jo 1970-luvulla ja uudelleen 1980-luvulla ja 1990-luvulla. Olisikohan niin että jotkut ennusteet halutaan aktiivisesti unohtaa? Ehkä näin on kakkien suurten mullistusten edellä tapahtuvien ennusteiden tarkoitus? Ratkaisevaa ei olekaan innovaatio ja sen oikeutus, nopea toteutus, vaan se kuka sen kulloinkin on esittänyt.

Suomi on täynnä väärin sammutettuja tulipaloja. On siis sytytettävä uusi palo, keksittävä ruuti uudelleen. Politiikka on harvoin jos koskaan innovaatiopolitiikkaa. Organisaatio voi edistää innovaation leviämistä, yhdistelyä ja vastaanottamista, luovuuttakin, mutta tuskin innovaatioiden syntyä. Innovaatiot ovat yksilöiden ja tietyn tyyppisten persoonallisuuksien luomuksia ja psykologinen ilmiö, ei niinkään sosiaalinen tai kulttuurinen prosessi. Medioiden merkitys on silloin lähinnä leviämistä edesauttava tai hidastava. Tässä prosessissa internet ja globaali reaaliaikainen ympäristö on aivan omaa luokkaansa ja oma maailmansa. Tähän keskusteluun perinteinen media tuo vain jälkiomaksujien prosesseja hidastavan lisänsä. Innovaattorit eivät niitä taatusti seuraa saati hyödy tästä tiedosta.

Saksalaisen kulttuurilehden (Kulturaustaush) mukaan Pohjoismaiden menestystarina perustuu koulutukseen, kansainväliseen kilpailukykyyn, tasa-arvoon. Kotona odottavat suomalaisten viisaat lapset ja norjalaisten rikkaudet, ruotsalaisten kyky kokeilla uusia ideoita. Taloudellinen kasvu ei perustukaan luonnonvaroihin tai teollisuuteen vaan tietovaroihin, innovaatiokykyyn ja sen leviämiseen. Tieto ja henkinen luovuus ovat kansakunnan ja aluetalouden tärkein ja kohta ainut pääoma. Byrokratian korvaavat verkostot ja tasa-arvo on arvo sinänsä. Saksalaiset kadehtivat meitä omassa kulttuurilehtensä Pohjola -numerossa.

Suomalaisten kohdalla saksalainen kulttuurilehti puhuu edelleenkin ”vaiteliaista metsäläisistä”. Kerrotaan kulttuurista, jossa luodaan vähän sanoja (Wening Worte Machen, Outi Tuomi-Nikulan essee). Tämä suomalainen kommunikaatiomalli on hyvin hämäläinen, eivätkä suomalaiset miehet protestoi sitä vastaan. Leena Becker ja Outi Tuomi-Nikula pohtivat mistä se voisi syntyä? Vastausta ei anneta silloin, kun se on liian helppo ja lähellä nähtäväksi.

Suomalaiset miehet viettivät liki kymmenen vuotta korsuissa ja juoksuhaudoissa henkeään pidätellen. Tupakan sytyttäminen tai ääneen pieraisukin oli hengenvaarallista. Se tuli mukana rintamalta ja suuret ikäluokkien pojat oppivat mykän isän opit ja yölliset painajaiset. Räkänokastakin tuli mies, mutta ei tyhjän naurajasta.

Nykyisin tätä suomalaisen miehen mykkyyttä ylläpidetään tarkoituksella. Erityisesti siihen osallistuvat naiset alkaen koulukiusaamisesta. Psykologisen kiusaamisen naiset osaavat miehiä paremmin. Mies selviää siitä työpaikallakin olemalla hiljaa ja vähemmän vaivan periaatteella. Toki samaan aikaan kirjoittaen joka vuosi yli 1500 sivua painokelpoista ja monikielistä tekstiä. Käyttäen kuitenkin Suomessa kirjoissaan naisen nimeä kertojana. Se on turvallinen valinta ja ainut keino saada kielellisesti rikkaampi kirja Suomessa edes joltiseenkin levitykseen. Pienimmän vaivan periaate Väinö Linnan Koskelaa lainaten tai ehdollistettu refleksi psykologiaa ymmärtäen. Kimi Räikkönen tekee niin kansainvälisen median edessä. Antaa naisten puhua ja esiintyy jäämiehenä. Miesten porukoissa puhe kyllä luistaa joskus liiankin hyvin. Suomessa kieli on feminiininen ilmiö, naisten käyttämä ja miehet ovat siihen alistuneet. Verbaalisesti lahjakas mies oli akkamainen ja sai poikakoulussa toistuvia rangaistuksia. Syntyy ehdollistettu refleksi, jossa jo kielen käyttö alkaa ahdistaa, tulee syntinen olo. Sellainen eristettäköön työympäristössä.

Olisi aika hävittää tämä suomalaisen miehen viimeinenkin omalaatuinen myytti ja myydä Nokian kännykkää suomalaisena eikä japanilaisen tuotteena. Ottaa valta kustannustoimittajilta tuottaa pelkistettyjä lauseita, ja puhua kuten koululaiset Pisa-kokeissa ja high-tech tiimeissä Nokian ja VTT:n laboratorioissa. Hävittää Topeliuksen sadut hämäläisistä kivenpyörittäjinä ja karjalaisista sanapyörittäjinä. Ei niissä ole mitään perää. Vielä 1800-luvulla juuri itäsuomalaiset kuvattiin juroina ennen Topeliusta. Topeliuksen tarinoita siivitti hänen isänsä, joka keräsi Lönnrotin tapaan runoja Itä-Karjalasta. Topelius ihaili taas isänsä työtä ja karjalaista heimoa.

Menneenpäs pojat tämän viimeisenkin myytin yli niin että heilahtaa.

posted by Matti Luostarinen  # 6:08 PM

Zacharias Topelius

Tänään Zacharias, Zakris, Sakari Topeliuksen päivänä hänen syntymästään on kulunut vuosikymmentä vaille kaksisataa vuotta. Hän syntyi Uudenkaarlepyyn maalaiskunnassa ja kuoli 80 vuotiaan Sipoossa. Isä oli itäkarjalaista runoutta kerännyt piirilääkäri ja äiti kauppiaantytär. Isä teki siis täsmälleen samaa keruutyötä harrastuksena kuin lääkärikollega Elias Lönnrot. Näyttäviä julkaisujakin syntyi. Isän suvun myötä opinnot suuntautuivat aluksi Ouluun ja myöhemmin Helsinkiin. Syntyi kertomus uskomattoman tuotteliaasta toimittaja-kirjailijasta, lehtimiehestä, valtiomiehestä, lyyrisestä prosaistista, mutta ennen kaikkea monen sukupolven rakastamasta satusedästä. Joistakin syystä historiatieteilijän tiedemiehen ja professorin savutukset sekä historioitsijana että maantieteilijänä jäivät näiden kertomusten varjoon. Yritän kertoa miksi.

Miten aikansa toimittajakollegat olisivat otsikoineet Topeliuksen kuoleman nekrologissaan vuonna 1898?

”Monialainen ja tuottelias kynämies sekä kiistelty valtiomies eli uskoen omiin satuihinsa”.

Jatko kahdella palstalla liuskan mittaan tiivistäen olisi ollut ehkä seuraavankaltainen?

”Professori Zacharias Topelius kuoli läheistensä läsnä ollessa ja menetystään surren 12.3. 1889 kotonaan Sipoossa. Topelius tunnettiin Helsingfors Tidningar lehden luetuimpana ja ahkerimpana toimittajana. Tuotteliaana toimittajana hän kirjoitti reportaaseja ja pakinamuotoisia kolumneja, mutta myös 25 laajempaa monografista julkaisua tai kirjoitustensa kokoelmaa. Näistä ehkä parhaiten tunnetaan Välskärin kertomukset, Maamme kirja, Luonnon kirja, Kypron prinsessa, Hango silmä sekä lastensatunäytelmät Adalminan helmi ja Lintu sininen. Unohtaa ei sovi myöhempiä kokoelmia ja valikoimia, novelleja ja runoteoksia. Niissä runoilmaisu oli Topeliukselle helppoa ja monet hänen teoksistaan on myöhemmin sävelletty. Runoilijan laadulle tyypillistä olikin juuri optimistinen luonnonromanttinen sävelhenki.

Professori Topelius ei harrastanut varsinaista tieteellistä historiantutkimusta, mutta hän osoitti mm. historiallisilla romaaneillaan sekä maantieteellis-journalistisilla taidoillaan ansionsa historiatieteissä. Hänen latinankielinen väitöskirjansa käsitteli vuonna 1847 muinaissuomalaisten naimatapoja.

Eurooppalaiset ja kotimaiset aatevirtaukset vaikuttivat Topeliukseen syvästi. Hän hyväksyi saksalaisen koulukunnan hegeliläisyyden, mutta ei sen positivistista suuntausta niin jyrkästi kuin J.V. Snellman. Topelius oletti muutosten tapahtuvan taloudellisten prosessien kautta ja valistusaatteiden levitessä, ei vallankumouksellisesti. Köyhyys ja halla poistetaan maasta ahkeruudella, ei taistellen, hän julisti.

Kieliriidat svekomaanipiirien kanssa vaikeutti monin tavoin ansioituneen Topeliuksen myöhempää uraa yliopiston rehtorina ja valtiomiehenä. Hänen väitettiin olevan liian romanttinen, sinisilmäinen ja sokea epäkohdille. Mukana julkaisuissa oli liiaksi uskonnollismyyttisiä aineksia ja lapsille tarkoitettuja kertomuksia ja satuja. Niitä, jotka lopulta jäivät elämään ja joista Sakari Topelius myöhemmin tunnettiin ja kaikki muut unohdettiin, myös hänen aikaansa sidotut vihamiehensä ja kadehtijansa. Eivät kaikki jotka hokevat ”Lenin, Lenin” pelastu”.

Kaikesta edellä kuvitellusta nekrologista huolimatta Topelius julkaisi mm. teoksen ”Kommunismin kehto”, ”Ljungarin taru”, ”Kuninkaan hansikas”, ”Kaarle kuninkaan metsästys” sekä runsaasti muuta yhteiskuntakriittistä aineistoa. Huomattava osa siitä on vielä tänäänkin joko julkaisematta tai hyvin vaikeasti saatavilla.

Sakari Topeliuksen ansiot liittyvät suomalaisuuden tunnetuksi tekemiseen etenkin Ruotsissa. Toki hän teki Suomea tunnetuksi myös suomalaille ja etenkin lapsille. Helsingin yliopistosta häntä ei edes päästetty Vaasaan hänen saatuaan sieltä työpaikan perheen kasvaessa ja vaatiessa vakituisempaa työtä. Keisari löysi hänelle professuurin toki Helsingistä. Ei maan lahjakkaimpia kirjoittajia sopinut päästää korpeen, oli Fredrik Cygneuksen näkemys ja viesti keisarille. Tuon ajan keisarit ja yliopistomiehet olivat valistuneita älykköjä hekin ja Topelius sai työrauhan ja rahoituksen sille hengenjätin kansakuntaa ja sen historiankulkuja oivaltavalle monitieteelliselle työlle, jolta esim. maantieteen opinnot alkoivat vähän myöhään ja jäivät tiedemiehenä ilman sen kummempaa mainintaa nekin. Vai muistaako joku lukeneensa Topeliuksen kirjoituksia Kasvatusopillisen Yhdistyksen tai maantieteilijöiden aikakauskirjoista? Kyllä ne sieltä löytyvät. Yhtä paljon ja yhtä korkealentoisia kuin ajan muillakin tuntemattomilla tieteen älyköillä. Topelius nyt vain oli paljon enemmän ja kaikessa.

Sekä satujen että oppikirjojen tekijänä Topelius keskittyi tiedemiehen tarmolla lastenkasvatuksen kysymyksiin. Hänen asemansa Pohjoismaiden nimekkäimpänä lasten- ja nuortenkirjailijana H.C. Anderssenin ohella häivyttää valitettavasti liikaakin aikuiskirjailijan, yhteiskuntavaikuttajan ja sanomalehtimiehen panosta. Tältä osin Topeliuksen kunnia tulisi palauttaa sitä aikanaan varjostaneiden ihmisten mustamaalaamisesta ja väheksynnästä. Tässä Helsingin yliopisto voisi olla vähän valppaampi. On niin paljon ihmisiä, joiden kunnian yliopistolaitos on vienyt juutalaisten ohella. Nämä väheksyjät eivät muista, kuinka lehtimiehen kynän jälki ei aina ole loppuun saakka pohdittua ja syvällistä tiedettä ja että Topeliuksen julkaisuista huomattava osa syntyi ikään kuin lehtimieskirjailijalla tai tämän päivän blogeja kirjaksi kooten. Lisäksi Topeliuksella ei aina riittänyt aikaa eikä ulkopuolista tukea huolehtia julkaisujensa levityksestä ja painoasusta. Syy ei ollut Topeliuksen. Topelius eli ympäristössä ja sellaisten yhteiskunnallisten virtausten sisällä, jossa hänen omintakeista ja ainutlaatuista monialaista lahjakkuuttaan ei edes voitu käyttää siinä määrin kuin miten sen nyt ymmärrämme ja koulumme tukevat tällaisia poikkeavia monilahjakkuuksia, luovia innovatiivisia neroja. Ei heitä enää kiusata edes yliopistoissamme. Taulapäinen tasapäisyys on hyvin luterilainen ilmiö.

Helsingissä on kaksi Topeliuksen muistopatsasta. Satu ja Totuus Gunnar Finnen työnä Teatteriesplanadilla ja sekä Topelius ja Lapset Ville Vallgrenin työnä Koulupuistikossa. Vaasasta löytyy Emil Wikströmin Topelius patsas ja Uudessakaarlepyyssä on Topeliuksen nimeä kantava museo ja Vallgrenin tekemä rintakuva.

Snellmannin ja muiden riitapukariensa rinnalle Topelius olisi ansainnut kuvansa ja korostaen samalla Suomen itsenäistymisen oikeaa vuotta ja irtautumistamme Ruotsista. Tämän Topelius ymmärsi jo tuolloin ja hän sai pyhän svekomaanipiirien vihan ylleen. Häntä syytettiin Krimin sodan aikoihin hallituksen käsikassaraksi maltillisena suomalaismielisenä kielitaistelun kiihtyessä. Samalla tuolloin puhjennut materialistinen ja luonnontieteinen sekä sokean positivistinen maailmankuva oli jyrkässä ristiriidassa Topeliuksen idealistisen tuotannon ja maailmankuvan kanssa, joka tuolloin sai myös syvän kristillisiä korostuksia. Tässäkin Topelius oli aikaansa edellä ja oikeassa.

Tämän päivän maailmassa Topelius olisi luova ja innovatiivinen blogaaja ja puhuisi monikansallisesta filosofisesta yksituumaisuudesta, tekisi satunsa globaalille yhteisölle mutta myös vakavassa ja syvästi luonnosta huolta kantavassa vastuullisessa hengessä. Koulutus olisi nyt parempi ja tekniikka avustaisi. Hän saisi vastaansa aivan samat voimat kuin pari vuosisataa takaperin, hedonistiset materialistit ja fundamentalisti pelurit. Topeliusta tarvitaan tänään vielä enemmän kuin pari vuosisataa sitten. Peli vain on nyt kovempaa ja vastustajat viekkaampia. Mutta ovat avustajatkin nettiympäristön älykkäimmästä päästä ja altruistisia nuoria satusedän joukoissa. Heidän osaamisensa varassa on nyt ahneen sukupolven konkurssipesän pelastus. Nyt kaivataan topeliaanisen viisaita hengenheimolaisia tämän altruististen nuorten ryhmän tueksi ja ymmärtäen mitä on olla lapsi.

posted by Matti Luostarinen  # 7:28 PM

Vuoden humoristi

Unto Hämäläinen kertoo Helsingin Sanomissa (6.1) uuden historiantulkinnan Leninistä. Hämäläisen tulkinnan mukaan Kekkonen teki Leninistä Suomen itsenäisyyden kummisedän poliittisena manööverinä taktisesti pelaten. Tarkoitus oli torjua neuvostojohdon painostustoimia Suomea vastaan vetoamalla erehtymättömään Leniniin. Koska Suomi oli Hämäläisen mukaan Neuvostoliiton ja Breznevin taskussa, Kekkonen loi Leninistä tuolloin tarkoituksella Suomen itsenäisyyden kummisedän. Tällä haluttiin vaikuttaa Breznevin rakastamaan Lenin-kulttiin ja tämä myös Neuvostoliitossa otettiin historiallisena totuutena Suomen itsenäisyydestä. Kun Lenin oli kultti Neuvostoliitossa ja Breznevin opeissa, kukaan ei voinut puuttua tällaisen kultin kummiuteen Suomen itsenäisyyden takaajana. Hämäläinen käyttää lähteinään Juhani Suomen kirjoja. Näin Kekkosen ajan politiikan Lenin kulttia saneli puhdas tarkoituksenmukaisuus. Ei sen historiallinen totuus. Tarkoitus pyhitti siinä keinot.

Monet suomalaiset ottivat nämä puheet Leninistä tosissaan ja uskoivat itsenäisyytemme olleen lahja Leninin kädestä. Lenin suitsutus saavutti lakipisteensä 1970-luvulla. Syntyi Lenin aiheisia elokuvia, kirjoja, runoja, taidetta. Kun kolmas osa ”Lenin ja Suomi” tuhatsivuisesta tutkimuksesta valmistui syksyllä 1990 Neuvostoliitto oli jo hajoamassa ja Lenin patsaita kaadettiin. Suomen tieteen paras lahja Leninille kannettiin varastoon. Joskus ansiokkaallakaan tutkimuksella ei ole enää poliittista käyttöä ja se häviää. Ehkä se joskus myöhemmin kaivetaan taas esille?

Samaan aikaan kun Hämäläinen kertoo omaa tuttua tarinaansa Lenin kultin kaatumisesta, Ilta-Sanomat kirjaa suomalaisen perheenisän menehtymisestä laskuvarjo-onnettomuudessa Floridassa. Kokenut 45-vuotias turkulainen laskuvarjohyppääjä heittäytyi noin neljän kilometrin korkeudessa vapaaseen pudotukseen ja avasi varjonsa vasta vajaassa kilometrissä. Epätavallisen kova nykäisy laskuvarjon auetessa vei miehen tajunnan ja hän putosi lopulta hengettömänä maahan. Laskuvarjosta tuli hengen vienyt hirttoköysi.

Kokeneen politiikan toimittajan kirjoitus kokee saman kohtalon kuin lentäjän kuolema. Kirjoituksen loppuosassa Hämäläinen alkaa tutun syöksynsä jälkeen vetää liinoja kiinni tai avata turvallisesti varjoaan. Hän kertoo kuinka Lenin muistomerkkejä ja museoita ei toki pidä Suomessa purkaa tai muita dokumentteja hävittää. Isällisesti hän ohjaa kuinka uuden Lenin patsaan pystyttämien olisi kuitenkin ehkä virhe ja kertoisi suomalaisten ymmärtäneen omaa historiaansakin väärin. Venäjä ei vaadi patsaita Helsinkiin eikä Leninin jalomielisyys Suomea kohtaan ole järkevä uuden palvonnan kohde. Oikeammin kuva on muuttunut jalomielisestä Leninistä miltei kammottavaksi, päättää Hämäläinen kirjoituksensa. Tässä vaiheessa jo tavalla, jossa oikea tarina on kuollut ja putoaa ruumiina maahan. Se on aivan eri tarina kuin Helsingin kaupunginteatterissa esitettävä eikä Hämäläinen sitä oivalla. Kirjoittajan on osattava ohjata oman tarinansa draama eikä luotettava lopussa sellaiseen nykäisyyn, joka vie lopulta hengen kertomukselta ja tekee siitä tahtomattaan koomisen. Kun saman tempun tekee yhä uudelleen toistaen ja luottamus laskuvarjoon on sokea, se voi viedä hengen odottamattomalla tavalla.

Forssa Lehdessä pakinoitsija lähtee liikkeelle samalla varmuudella kuin Hämäläinen omassa hypyssään. Hän kertoo kuinka ottaa toki tietoisen riskin, mutta on rohkea edeten tuttuun tyyliinsä pudottautuen alas aina viimeisille metreille. Kun vuoden tunarit on haukuttu, selkokielet ja katalat temput laskutikutettu, draaman päättävä nauru omalle tarinalle ei avaudukaan. Savolainen Simo Puupposen (Aapelin) pakinankerronnan tärkein itseironia katoaa ja sen kaunein perintö ei saakaan jatkoa vaan päättyy ikään kuin toiskätiseen huitaisuun. Kaunainen toimittaja, vastaisi savolainen Lipponen. Siitä on huumori kaukana. Puuttuu enää tokaisu nahkurin orsista.

Huumorintaju on vaikeasti mitattava ja satiiri vaikea laji, itseironia savolaisten kompastuskivi Pertti Pasasen kuoltua. Tunnetusti huumoritajuisimmat haluavat aina kaiken huomion itseensä, jopa dominoiden koko lehteä. Parhaat humoristit toimivat kuitenkin hiljaisella, hillityllä empatialla. Tällainen hiljaisella huumorintajulla siunattu ihminen osaa nauraa ja naurattaa oikeassa paikassa. Osalla ihmisistä ei ole tätä lahjaa lainkaan. Se kompensoidaan hohottavalla esiintymishalulla.

posted by Matti Luostarinen  # 1:53 AM

Kahden rinnakkisen nekrologin vertailua poimittuna Helsingin Sanomista

Helsingin Sanomat tietää kertoa toinen tammikuuta kuinka ranskalainen kirjailija Julien Gracq on kuollut 97 vuoden ikäisenä Angersissa, Maine-et-Loiren departementissa. Teimme jokunen vuosi takaperin yhteistyötä tuon departementin kanssa eurooppalaisen jokiverkoston yhteistyönä ja sen kokoajina. Mukana oli ranskalaisten ja suomalaisten lisäksi brittejä, ruotsalaisia, espanjalaisia ja joukko Brysselin byrokraatteja. Nantesin sisäoppilaitoksen yhteydessä mainittiin laitoksen suuria poikia. Mukana toki Julien Gracq. Skoteilla ja irlantilaisilla olivat toki omat jokilaaksojensa suuret nimet ja suomalaisille paremmin tunnetut. Jalkapalloilijoita ei esitelty.

Suomalaiset luonnontutkijat vaikenivat kulttuuristaan. Kokemäenjoen varressa esiteltiin luontoa ja jääkauden kulkua, geomorfologiaa, ehkä arasti kivikautista asutusta ja lohikalojen katoamista. Suomalainen biologi pelkää olla muuta kuin luonnontutkija. Kulttuurista vaietaan tai sitä ei ehkä tunneta. Julkisuutta on syytä vältellä muutenkin. Yli kahdestatuhannesta professoriliiton jäsenestä suomalaiset pystyvät mainitsemaan tieteen tekijöinä vain muutaman. Hekin ovat usein menneiltä vuosisadoilta. Usein heidät muistetaankin muusta kuin tieteestään. Tiede ei ole Suomessa kansalliseen maineeseen nostava ilmiö. Vaikka meillä on ollut Ranskan ensimmäisen yliopiston rehtoreitakin esitellä jo keskiajalta. Jari Litmanen ohittaa tällaiset hengen jätit nerona mennen tullen. Jalkapallohan on tunnetusti suomalainen laji ja nerojen peli.

Ranskassa tällainen kulttuuri on omituinen. Omituinen se tietysti onkin. Monitieteisyys tai poikkitieteinen osaaminen on Suomessa enintään innovaation yhteistä etsintää hallinnon sellaista vaatiessa innovaatioyliopistoa perustaen Sailaksen oivalluksena. Ei itsestäänselvyys ja sydämen sivistystä. Suomalainen ei saisi hajottaa itseään yhden asian ulkopuolelle. Eli sitten vaikka satavuotiaaksi. Se näkyy nekrologeistamme. Suomalainen kirjailija ja tasapäisyyden kriitikko Outi Nyytäjä ei suotta asu Ranskassa ja vaadi korjausta kurjaan kansalliseen tilanteeseemme. Lounais-Hämeessä kuntamme tyytyvät olemaan 200 jälkiomaksujan joukossa, jotka Sisäministeriö tuntee jo entuudestaan. Ne ovat aina ne samat 36 % kunnistamme. Se tympii veronmaksajana.

Onneksi kirkkoherra sentään puhuu Lounais-Hämeen seurakunnasta. Kirkon polttaminen on eri asia kuin polttaa kunnantalo. Kunnantalon poltosta ei saa kansallista mediauutista. Seurakunta on mentaalinen alue. Ei kunta. Kunnantalon katon paanuista markkinat osaava taiteilija Palmu ei tee taulunsa kehyksiä. Kirkon paanuista ne voi jo tehdäkin. Siitä se ero syntyy regionaaliselle ja mentaaliselle, spatiaaliselle alueelle. Taiteelle osana ihmisen mentaalista ja emotionaalista luonnetta tehdä tyhmyyksiä ja toisen käyttää sitä hyväksi taiteilijana tai byrokraattina, poliitikkona. Järkevä ihminen ei näitä tyhmyyksiä hyväksy. Vanheneva ihminen haluaa jarrutta ja estää innovaatioaallon etenemistä. Se ei johdu tyhmyydestä tai tunteista vaan pelkästä mukavuuden halusta ja laiskuudesta. Uudelleen ei viitsisi mennä koulun penkille lastensa koulutettavaksi yhden elämänkaaren aikana. Suomalaiselle nekrologin kirjoitajalle 80 vuotiaan aktiivisuus koulun penkillä on kummallista. Koulu on meillä työikää varten ja työikä pakkopulla kohti eläkevuosien vapautta. On se tyhmä maailmankuva!

Nekrologissa ranskalainen kirjailija kuvataan syrjään vetäytyneeksi älyköksi. Alun perin surrealistina tuotantonsa aloittanut Julien Cracq, oikealta nimeltään Louis Poirier, oli tinkimätön prosaisti ja pienten piirien arvostama elitisti. Hänelle myönnettiin arvostettu Goncourt -palkinto pääteokselle ”Le rivage de Syrtes”, joka ilmestyi jo vuonna 1951. Cracq kieltäytyi kunniasta. Hän vihasi jo tuolloin kirjailijoiden tapaa nousta mediapersooniksi. Kirjaa joko luettiin tai sitten ei. Ei Albert Einsteinkaan rakennellut teoriaansa joka miehen oppaaksi. Mutta miksi yksi nimekkäimmistä ranskalaisista kulttuuripersoonista puuttuu myös Otavan Ensyklopediasta vuodelta 1983? Se on paha moka kirjallisuuden asiantuntijoilta. Kirjataan kyllä nobelistit mutta ei siitä kieltäytyneitä. Millaisessa kulttuurissa suomalaiset ovat eläneet 1980-luvulla? Entä tänään? Jätetäänkö merkittävimmät nimet mainitsematta edelleenkin? Jotkut väittävät näin tapahtuvan.

Synnyin itse tuona samaisena vuonna, jolloin Cracq julkaisi pääteoksensa. Jota Suomessa ei saanut edes kääntää. Mihin kirjailija katosi suomalaisilta yli puoleksi vuosisadaksi tämän jälkeen? Miksi Suomi alkoi valikoida ja sensuroida ja kuinka se toimii verkostoyhteiskunnassa uusmedian aikoina? Suomen Kuvalehden verkostosivua luetaan viikossa 10 000 toimesta ja iltapäivälehtien yli miljoonan kumpaakin. Oululaisen Kalevan liki sama määrä kuin Hesarin. Nukkuuko Suomen Kuvalehti ja valvovatko vain iltalehdet? Onko innovaation suunta muuttunut ja ensiomaksujat sekä jarruttajat kokonaan toisaalla kuin aiemmin? Koska maakuntalehdet heräävät unestaan? Hesaria ei nyt auta seurata. Saati Suomen Kuvalehteä. Ne yrittävät pysäyttää maailman innovaatioprosessin kulun. Se mikä aikanaan onnistui kansallisena projektina ei onnistu globaalissa mediassa saati vuorovaikutteisessa mediassa. Innovaatio ei ole sen diffuusio. Koska Hesari suostuu tämän huomaamaan? Lehdellähän on myös loistavia kulttuuritoimittajia, jotka hoitavat käytännössä myös koko yhteiskunnallisen toimituksen visioinnin tarpeet. Miksi WSOY on päästetty aivan kuralle jos toimittajat osaavat kirjoittamisen ja lukevatkin monikielistä tekstiä? Luetun ymmärtäminen ei ole sama asia kuin jatkuva kirjoittaminen. Hyvä blogaaja ymmärtää lukemansa ja vurovaikutteisen prosessin. Kolumnisti on jälkiviisas eikä ohjaa uusmediaa mihinkään suuntaan. Lehti ei saa olla nekrologi. Ei elämää pienempi kertomus. Elämää suuremmat kertomukset syntyvät ihmisten itsensä tekemänä. Ne on vain havaittava ja löydettävä uutisvirrasta.

Vaikka Julien Cracq kelpuutettiin jo eläessään suuria klassikkoja julkaisevan Le Pleiade -julkaisusarjaan ainoana elävänä ranskalaisena, yhtään hänen 19 kirjastaan ei ole käännetty suomeksi. Meillä tuskin olisi lukijoita kirjoille, jotka käsittelevät historiallisia ja mytologisia aiheita sekä kelttiläisiä legendoja. Väitettiin aikanaan suurimman kustantajamme toimesta. Kansa lukee sitä mitä sillä luetetaan ja suomen kielellä painetaan. Näin oli aikaisemmin. Ei enää. Lapset lukevat mytologioita, jotka ovat samoilta kielialueilta syntyneitä. Da Vinci koodi kiinnostaa siinä missä taru sormusten herrasta. Gracqin viimeinen esseekokoelma julkaistiin vuonna 1992, jolloin hän itse luonnehti itseään jo ”kuolleeksi kirjailijaksi”. Muistivaikeudet ja nivelrikko vaivasivat neroa. WSOY julkaisee Hymy lehden pakinoita Veikko Ennalan hengen tuotteina ja Haanpään valittuja teoksia, Juhani Ahon lastuja. Eikö löydy tämän ajan lastujen vuolijaa? Eikö maailman parhaat äidinkielen osaajat löydykään Suomen koulujen kasvateista? Mihin suomalaiset kustantajat kadottavat vuosikymmenestä toiseen parhaat akateemiset kirjoittajamme? Eikö heitä tulisi syntyä vähintäinkin sama määrä kuin väittelijöitä; 1500-5000 joka vuosi. WSOY:n kustannustoimittaja väitää ettei synny kuin 1-2 ja hekin peruskoulupohjalta. Kokenut kustannustoimittaja, korpikommunistin lapsi Piippolan Haanpäänkylästä, kertoo tuntevansa hyvän kirjoittajan jo kirjan avauslauseesta. Saatesanoja ei tarvitse enää lukea. Loppulause on toinen sekä kiitossanat.

Suomalainen kulttuuri ja kirjallisuus on ollut äärimmäisen kapea ja valikoiva. Gracqin kaltainen kirjailija ei siihen toki kuulunut sotien aikana ja niiden jälkeen. Hän ei edustanut populaaria suurten massojen kulttuuria, väitettiin. Urheilussa tasapäistävä kulttuuri johtaisi huippujen katoamiseen ja johtajien, valmentajien vaihtoon. WSOY jatkaa vanhoin vetäjin eikä edes vilkaise niihin yli tuhanteen uuteen käsikirjoitukseen, joita se tänäkin vuonna jättää julkaisematta. Sieltä ei löydy uutta Veikko Ennalaa tai Haanpäätä jatkamaan korpi- tai teollisuuskommunistista kulttuurin genreä. Sitä jota lapsena sai hävetä ja Piippolassa hävettiin. Juoppojen tekemiä juttuja ja tempauksia kyläratilla.

WSOY saa yksin vuosittain noin1200 käsikirjoitusta kustannustoimittajan pöydälle. Niistä uutuuksina julkaistaan 1-2 kappaletta. Kustannustoiminnassa suuret massat ratkaisevat. Suomessa ne ovat oppikirjoja ja ani harvoin Julien Cracqin kaltaisia kirjoittajia. Me syömme, tai oikeammin meille syötetään, roskaruokaa ja luemme roskakirjallisuutta. Kirjallisuuden professoreilta tai tutkijoilta sellaisen tuottaminen olisi humanisteina sopimatonta, itsemurha. Syntyy elitistinen joukko, joka ei Suomessa julkaise. Heitä ei siis ole olemassa perinteisen median tai kulttuurigenren näkökulmasta. Uutuuskirjoja tekevät poliitikot, pääministerin morsiamet ja urheilijat, missit, julkisuutta kaipaavat ja median koukussa olevat yrittäjät. Tänäkin vuonna luetuimmat kirjat ovat sarjakuvia ja satuja. Samaan aikaan koululaitos tuottaa maailman huippuja lukemaan ja kirjoittamaan, luonnontieteen ja matematiikan osaajia. Jossain on katkos. Pitäisikö se katkos korjata verkottamalla kirjan tekijät ja sadat painotalomme digitekniikalla? Sen ei pitäisi olla enää ongelma ennen kuin kirja katoaa kokonaan kulttuuristamme sähköiseksi mediaksi sekin. Pitäisin kirjan pelastamista tämä vuosisadan kulttuuritekona.

Gracqin kuolinilmoituksen vieressä on toinenkin nekrologi näyttelijä Markku Peltolasta. Näyttelijä Peltola oli syntynyt vuonna 1956 Helsingissä samassa kuussa (heinäkuu) kuin Gracq aikanaan lähellä Nantesia. Peltolan nekrologiin Hesarin toimittajalla on riittänyt enemmän tarinaa kuin liki kaksi kertaa kauemmin eläneelle ranskalaiselle nerolle. Peltola liitetään nekrologissaan Kaurismäen elokuviin (”Mies vailla menneisyyttä”). Hän oli oppinut ammattinsa monen kollegansa tapaan ilman koulutusta työnsä kautta ja harrasti myös groteskiksi luonnehdittua marginaalimusiikkia. Siinä villit miehet paukuttivat metallitynnyreitä kiertäen esittämässä instrumentaali performanssejaan mm. Saksassa. Peltola lauloi ja soitti kitaraa. Siinä Peltolan tarina, joka oli lopulta yhden elokuvan mittainen ja sekin Aki Kaurismäen ohjaamana. Sen vuoksi ei olisi kannattanut syntyä. Onko tämä suomalaista kulttuuriosaamista ja sen genre? Juopunut Aki Kaurismäki hakemassa omaa palkintoaan ja juopuneet tynnyreitä hakkaavat miehet Saksassa? On se ainakin rehellistä.

Toki myös Julien Gracqin pitkään elämään mahtui muutakin kuin vain nuo mainitut 19 romaania. Niiden kirjoittaminen vei aikaa ehkä vajaan vuosikymmenen. Hän sai koulutuksensa ranskalaisen eliitin perinteisestä kehdosta (Ecole normale superieur) ansaiten perheensä elannon historian ja maantieteen opettajana ja tutkijana. Itse tunnistin hänet paremmin juuri maantieteen tutkijana ja sen ranskalaisen koulukunnan edustajana 1900-luvun puolivälistä. Omassa työssään hän ei toki kollegojaan kartellut. Viisas ihminen varoo kuitenkin joutumasta populaariksi pelleksi muuten kuin siitä leipänsä ansaiten. Palkintojen jakajan rooli on järkevämpi kuin niiden vastaanottajan. Uusmediassa nämä roolit ovat menneet päällekkäin tai vaihtuneet. Palkinnon jakaja ja tiedon antaja on samalla portin vartija ja pitää yllä haluamaansa genreä tai konventiota, käyttää valtaa. Sellaista valtaa luova innovaatio kavahtaa.

Nuorena miehenä Gracq edusti hyvin vahvaa kriittistä maantieteen possibilistista koulukuntaa ja oli idealisti. Se edusti eräänlaista kääntöpuolta saksalaiselle ajattelulle tai sodan aikaiselle tutkimukselle. Gracqilla oli vielä 1930-luvulla kiinteitä yhteyksiä kommunisteihin, mutta hän pettyi aatteeseen hieman samoin kuin surrealismiin sellaisenaan. Älykkönä sitoutumisen välttely oli viisaan miehen varovaisuutta. Sodan läheisyys oli toki aistittavissa ammattimaantieteilijän ja historioitsijan kokemuksella. Myöhemmin hän vieroksui tai suorastaan vihasi älyllisten aatteiden ja arvojen kaupallistamista. Siinä syy miksi hän eli vastavirtaan oman aikansa medioita varoen. Elitismi ja viisas ihminen varoo medioita, eikä häntä silloin median kokemana ole olemassa. Louis Poirierin ”oikea” elämä ja kulttuuri oli ulkopuolella perinteisten medioittemme kuvaamasta elämästä. Uusmedia ja webyhteisö ovat korvaamassa tasapäistävän kulttuurin ja luo Gracqin kaltaisille persoonallisuuksille myös Suomessa elintilaa yli rajojen. Uusmediaa Gracq ei voi paeta lopettamatta kokonaan kirjallista uraansa tai erakoitumalla ulkopuolelle elämän. Sama koskee tiedettä ja taidetta, mitä tahansa kulttuuriksi kutsuttua maataloudesta metsätalouteen.

Aikanaan 1970- ja 1980-luvuilla työskennellessäni Oulun yliopiston maantieteen laitoksen professorina käsiini osui laitoksen kirjastossa julkaisuja, jotka olivat Sakari Topeliuksen, Iivari Leiviskän, Aarro Hellaakosken sekä Leo Aarion tuotantoa. Eniten viitteitä käytti valtavasti matkustellut Aario. Olen säilyttänyt joitakin hänen töitään, joissa on runsaasti käsin kirjoitettuja huomautuksia kellastuneilla lehdillä. Aario kuului vanhan sukupolven maailmaa kartoittaneisiin maantieteilijöihin ja löytöretkeilijöihin. Hän aavisti nykyisen globaalin tulevaisuuden yli yhden sukupolven ja pelkästi ympäristömme sietokyvyn puolesta. Samalla hän havaitsi kuinka valheellinen maailma oli kulttuuriensa kuvauksessa ja kuinka petollista oli piirrellä rajoja tai kuvata stereotyyppisiä alueita. Ilmari Hustich ja Olavi Granö jatkoivat tätä samaa linjaa maantieteen akateemikkoina. Perusta kriittiselle maantieteelle oli luotu kuitenkin jo aiemmin.

Hellaakoski oli enemmän runoilija kuin tiedemies ja Topelius myös valtiomies maantieteen professorin virkansa ohella. Satusetä hänestä tuli vähän vahingossa ja ruotsalainen Carl von Linnee oli kaukaa viisas antaessaan Hellaakosken erikoistua runouteen. Heissä kaikissa oli kuitenkin mukana Cracq’in aikaisen koulukunnan aatteellista paloa ja hengenheimolaisuutta. Myöhemmin se katosi ja korvautui puhtaasti saksalaisella ja lopulta amerikkalaisella pragmatismilla. Tämä on havaittavissa sekä historiatieteissä, maantieteessä että nuoremmissa yhteiskuntatieteissä.

Tieteen tekijät pohtivina kirjailijoina tai runoilijoina eivät elä enää keskuudessamme. Värikkäät persoonat ja monialaiset kulttuurien syvätuntijat visionääreinä ovat kadonneet ja korvautuneet teknokraateilla. Yksi teatteriesitys kansallisteatterissa ei kesää tee. Se on vain poikkeus säännöstä. Meillä suurin historioitsija ja sosiologi on vielä Suomen täyttäessä 100 vuotta Väinö Linna. Kuka tahansa tiedemies olisi nyt nimekäs, jos hän olisi 1950-luvulta saakka muistanut mainita jokaisen julkaisemansa työn otsikossa Väinö Linnan nimen. Historian tutkielmasta keittokirjaan tyyliin ”Kylmien tilojen synty ja torpparilaitos Väinö Linnan tulkitsemana” tai ” Suomalaiset perinneruuat tuntemattoman sotilaan ruokavaliossa” tai ”Natokeskustelu ja internet Pentinkulman sielunmaisemassa”.

Älylliset arvot on myyty kaupallisille arvoille ja kirja elää kustantamojen kohdalla marginaalissa sekin. On vain pinnallista viihdekirjallisuutta suurten massojen käyttöön ja jälkiomaksujille. Teksti on suurta, lauseet lyhyitä, kustantamot suuria monikansallisia kirjapainoja. Kirjan otsikko ratkaisee mihin kategoriaan nettikirjakauppa sen myynnissään luokittelee. Viihde- ja seikkailukirjallisuutta on syytä otsikossa suosia. Taide ja filosofia eivät oikein myy.

Helsingin Sanomat on alkanut rakennella nekrologeja vielä elävistä lähinnä viihteen ammattilaisista. Kuvitteellisista kuolinilmoituksista on siten tehty osa mustaa ja mautonta mediaviihdettä siitäkin. Voiko mennä vielä alemmas? Siinä, mitä Julien Gracq vierasti, ja jota hän ei voinut enää kuoltuaan välttää tai siltä puolustautua. Venäläisen matemaatikko Grigori Perelmanin tapaan hän kieltäytyi ottamasta vastaan mitään tunnustuksia tai aikalaistensa palkintoja. Siinä ei ole mitään kummallista. Löydökset ovat kaikkien yhteisiä ja yhteisestä pääomasta ne on myös aikanaan tehty. Muu tulkinta olisi moukkamaista typeryyttä. Ikään kuin matematiikan kieli tai oma kielemme olisi muuta kuin muilta opittua ja myöhemmin eteenpäin siirrettyä. Maailmassa, jossa sosiaalityöntekijä tai juristi kilpailevat jopa riidoistamme ryöstääkseen ne itselleen ja tehden niistä elantonsa lähteen.

Nekrologi kuvaa elämän luettelomaisesti ja korostaa yhtä olematonta osaa joskus pitkäkin elämän koko kaaresta. Elämästä tehdään elämää pienempi kertomus. Suomalaiset ovat siinä muita kansakuntia parempia. Pystymme tiivistämään ja pelkistämään satavuotisen elämänkaaren yhteen lauseeseen mitätöiden näin ihminen ja hänen elämänsä. Ihmisen mittainen elämänkaari ja sen lukuisat kirjot ovat meille yhden asian tulkintoja. Brändi, jossa Kimi Räikkönen on kuljettaja punaisessa autossaan edustaen rahoittajiaan, ja tieteen tulisi edustaa sitä samaa maailmaa siihen lopulta myös alistuen.

Moniulotteisen ja -arvoisen satavuotisen elämän elänyt historioitsija, isä ja monikertainen isoisä, maantieteilijä ja maailmaa nähnyt sekä muuttanut historian tutkija, muutaman kirjan tehnyt etäinen ranskalainen ”elitisti” ei kantanut sponsoreiden tunnuksia ja piiloutui kirjailijanimensä taakse jo liki kuuden vuosikymmenen takaa. Se oli aikanaan sotien Euroopassa viisas valinta. Peltola oli puolestaan rumpuja hakkaava mies vailla menneisyyttä, elettyä elämää. Se oli hänen valintansa. Valinnat ohjaavat elämäämme ja sen onnea, ovat pitkän ja rikkaan elämän salaisuus.

Nekrologeissa suomalaisen elämän tyhjyys on tiivistetty eikä ihmisen elämä näyttäydy enää muuna kuin karikatyyrinä tai aforismina, luettelona saavutuksia, jotka ovat nekin vääriä, väärän ihmisen havainnoimia pelkistyksiä. Sellaisen karikatyyrin piirtäminen on mautonta ja syö elämää ja sen arvoja, on aikansa tulkki. Se on oman aikansa näköinen ja siltä on osattava piiloutua tai esitettävä sellaista roolia, jossa Julien Gracque alias Louis Poirier oli mestari. Mies jolla oli menneisyys ja jonka suomalaiset kadottivat. Se on suomalaisuuden suurin ongelma. Sellaista kansaa totuus ja innovaatio välttele ja se löytää vain manipuloidun diffuusion.

Vuoden vaihteen nekrologeihin rinnakkain Helsingin Sanomiin joutuivat myös varatuomari Mikko Jokelan ja toimitusjohtaja Martta Ritvasen kuolinilmoitukset. Mikko Jokela tunnettiin Rovaniemen maalaiskunnan kunnanjohtajana ja kansanedustajana (kesk.) sekä lyhyen aikaa myös toisena sisäministerinä vuonna 1982. Toinen ministeri oli Iijoella syntynyt Matti Ahde (sd).. Tunsin hyvin kaikki kolme jokivarsia kiertäen ja paikallisten ihmisten asioista neuvotellen. Ahde oli myös ensimmäinen ympäristöministerimme ja hänen aikanaan sain koskisodat omalta osaltanikin loppumaan. Martta Ritvasen taas vuodesta 1951 alkaen Kalevana Koru Oy:n toimitusjohtajana. Korukiviä Ritvanen opiskeli parin vuoden ajan professori, arkeologi Ella Kivikosken opastuksella. Teollisuuskouluun hän ei valitettavasti päässyt ja unelmaksi jäi myös ylioppilastutkinto. Naisjohtajan elämää vaikeutettiin aikanaan kaikin tavoin. Suomi on kiusaajien kansakuntaa ja kateus ruokkii sitä kaikkialla. Agraareissa yhteisöissä jopa enemmän kuin teollisissa. Viimeisen unelmansa suomalaisten korukivien suunnittelija ja markkinoija toteutti vuonna 1995 tuolloin 84 -vuotiaana. Ikä ei ole este opiskelulle. Martta Ritvanen kuoli 97-vuotiaana ja nekrologia komisti hänen ylioppilaskuvansa. Suomen vanhin lakitettu!

Tunsin molemmat peräänantamattomat henkilöt myös heikkouksineen. Mikko Jokelaan tutustuin Rovaniemellä 1970-luvulla. Hän hoiti Kemijoen rakentamisen yhteydessä 1960-luvulla maanomistajien asioita juristina. Itse jouduin selvittämään Kemijoen rakentamisen vahinkoja vuosikymmen myöhemmin. Syntyi ensin pitkät korvausriidat päättänyt Kemijokilaki ja myöhemmin Ounasjoen suojeluun johtanut Ounasjokilaki. Iijokitutkimusten jälkeen koskiensuojelulaki Matti Ahteen aikana. Niiden sotien jälkeen tunsin olevani täysin palvellut sotaveteraani ja patologi altaiden tutkimusten jälkeen. Kaikki inhimillinen pahuus ja vääryys oli koettu korruptiosta jatkuvaan uhkailuun ja sen hedelmät Pohjoisen jokilaaksoissa. Ei kateus ja viha ole ihmisen synkintä pahuutta vaan sen lisäksi on kuusi muuta kuolemansyntiä ja ahneus niistä viimeinen. Niitä vuorotellen ruokkien syntyivät lait ja Ounasjoen Sirkan allaskylään Levin matkailukohde.

Nekrologi kertoo Mikon olleen puheissaan liiankin suora, sosiaalinen ja sutki K-linjalainen. Mikolta jäi muistoksi kaksikin työtodistusta. Jälkimmäinen oli Rovaniemen maalaiskunnan alueelle tehdyistä maankäytön suunnitelmista, kylätutkimuksista, tutkimusohjelmista joissa mukana oli jo GIS ja tietokoneet sekä hyvin yksityiskohtaiset suunnittelukartastot Sveitsin malliin ja niitä parantaen. Mikko suosi innovaatioita ja luovuutta, oli utelias siinä missä Martta Ritvanenkin. Uusi viehätti ja se otettiin käyttöön eikä jahkailtu. Kiire oli oikeaa eikä tekoreippautta. Byrokratia puistatti.

Mikko Jokela ja Martta Ritvanen elivät väärään aikaan ja väärässä paikassa. Älykkään ihmisen nokkeluus loukkasi joitakin Jokelan lähipiirissä ja ministeriys tuli kovin myöhään. Martta Ritvanen joutui tehtäväänsä miehensä kuoleman jälkeen ilman innovaatioyliopiston oppeja. Naisyrittäjällä oli monenlaista estettä ja kiusaajaa matkalla. Tuotteista 70 % meni vientiin ja omia liikkeitä löytyi niin Munchenistä kuin San Fransiscostakin. Niitä kasvuyrityksiä yhteiskunta ei tukenut.

Mikko Jokela muuten totesi lehtikirjoituksen ja nekrologin mukaan kuinka kunnat voisivat vähentää 25 000 työntekijäänsä ilman että kukaan huomaisi mitään. Sellaista ei pitäisi sanoa ääneen keskustalaisena kansanedustajana. Ei silloin eikä nyt. Mikon heikkous olivat ajattelemattomat lausahdukset leikinlaskun varjolla. Se mikä menee läpi Lapissa ja Savossa ei mene läpi Hämeessä tai Satakunnassa. Kieli on välineenä vaarallinen ilman savolaista koulutusta. On puhuttava kuulijan ehdoilla. Kuulija ei ole typerys, mutta tulkitsee aina kaiken oman kielensä ja kulttuurinsa kautta. Se ei ole typeryyttä. Sen oivaltamatta jättäminen on viisauden puutetta tai ylimielisyyttä. Nekrologin toimittaja ei saa olla ylimielinen. Se vaikuttaa lehden tilaajalukuihin heti. Vuorovaikutteisessa mediassa vainajasta ei voi kirjoittaa perättömiä ilkeyksiä tai latteuksia.

Mikko puolusti Ounasjoen suojelua. Oli paljon niitäkin poliitikkoja, jotka olivat puolustamassa suojelua julkisesti, mutta kannattivat rakentamista työryhmässämme, joka valvoi tutkimuksia. Sellaisissa tapauksissa nekrologien kirjoittaminen on vaikeampaa. Nekrologin otsikoksi ei oikein käy maininta umpikierosta mätämunasta. Siitä mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava. Olisiko se yksi syy nekrologien pelkistettyyn sisältöön etenkin kun kyseessä ovat poliitikot tai läpikierot byrokraatit, politiikan palkitsemat luovat lahjakkuudet niiltä vuosilta, jolloin kulttuuri ja tiede olivat nekin politiikan läpitunkemia? Jokela ja Ritvanen olivat oman aikansa suorapuheisia ja älykkäitä tekijöitä. Sellaisen ihmisen karisman aistii kohdatessaan. Nekrologeissa se ei näy oikein edes rivien välistä. Miksei se ollut otsikossa? Ilmiö kun on niin harvinaista Suomessa.

posted by Matti Luostarinen  # 4:41 PM