Journal

Muutoksen tuottaminen ja siihen sopeutuminen

Puutuin jo aiemmin Helsingin Sanomien kevyeen kirjoitukseen (tutkimukseen) Suomen blogikultuurista eli blogosfääristä (HS 16.3). Suomessa on huomattava määrä viihdeblogeja ja toki niillä on oma tilauksensakin. Tämänkin blogin lukijoista joku kaipaa viihdettä ja huumoria, perinteistä vanhan median pakinaa tai kolumnia. Hänen on syytä siirtyä lukemaan perinteistä mediaa tai viihdeblogeja, käsityöblogeja jne. Käytän blogeja pelkästään asiatiedon välittämiseen osana tutkijan ja tiedemiehen työtäni. Samalla kokoan aineistoja ja kokemusta, jotka liittyvät perinteisen ja uusmedian välisen muutoksen tuottamiseen ja siihen sopeutumiseen. Aiemmin tästä työstä käytettiin sellaisia käsitteitä kuin uuden tiedon tuottaminen (innovaatio) sekä sen sovellukset ja levitys (diffuusio). Nykyisin nämä käsitteet alkavat olla vanhentuneita.

Samuel Hovi ja Aleksi Neuvonen ovat alan tutkijoita monien muiden ohella. Siteeraan heitä ja heidän kirjoituksiaan omieni ohella. Kaikki me uskomme blogeihin ja katsomme perinteisen politiikan liian kahlitsevaksi ja sulkevan suuren osan ihmisten yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ulkopuolelleen. Ihmisten tulisi pikemminkin tuottaa tulevaisuutta sen sijaan, että antavat sen muiden päätettäväksi. Erityisesti Neuvosen mielestä politiikka ei ole internetin ja webympäristön vaatimusten tapaan avoin kenttä, vaan valmis tuote, joka ei synnyttä uutta keskustelua, uusia luovia ratkaisuja ja innovaatioita. Vai mitä sanoisitte Forssan 40 -vuotta jatkuneesta keskustelusta Yhtiönkadun jatkeesta tai nyt kuntien yhteistyön syventämisestä?

Yhteiskunnalliset muutokset tapahtuvat keskustelun avauksina. Uuden verkostodemokratian tehtävänä on lisätä kansalaisten, kuluttajien ja käyttäjien valtaa perinteisissä instituutioissamme. Tämä koskee myös kuntia ja etenkin siellä kuntayhtymien järjestämiä sosiaali- ja terveyspalveluja, mutta myös korkeinta opetusta ja kaikkea näiden väliltä. Pääsääntöisesti tämä keskustelu on jo käynnistynyt blogeissamme. Mutta ei toki niiden viihteellisissä sivustoissa ja huumoria viljellen perinteisen median kolumnistia matkien. Kolumnisti kertoo usein ironian keinoin jo tapahtuneen. Jos mitään ei tapahdu, syntyy asiapulaa ja vanha media alkaa itse tehdä tapahtumansa, ohjailla politiikka usein viihteelliseen suuntaan. Tähän virkamiesten ja medioitten perässä ryntäilevän poliitikon on tyytyminen.

Blogosfääri on eri asia kuin perinteinen media siirrettynä internettiin. Perinteinen puoluepolitiikka, edustuksellinen demokratia ja markkinatalous ei kykene vastaamaan edessä oleviin suuriin haasteisiimme. Kuntia liitämällä me vain vieraannumme yhä kauemmas käyttäjädemokratiasta ja äänestysaktiivisuus laskee sekin. Sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymien perustamisen myötä valtaosa budjetista on jo siirtynyt kunnan ulkopuolelle ja kuntalaiset ovat muuttuneet kansalaisista kuluttajiksi. Heitä kiinnostavat vain palvelut, ei niinkään osallistuminen niitä koskevaan päätöksentekoon.

Moni blogaaja näyttäisi kokevan perinteisen politiikan toimintatavat jopa koomisiksi. Siitä on tullut pelkkää peliä eikä se enää vastaa muun elämän käsitystä vaikuttamisesta ja päätöksenteosta. Blogosfäärissä ja webympäristössä, työpaikoillaan tiimeissä päätöksiä tekevät ihmiset eivät voi ymmärtää perinteisen politiikan koomista peliä Yhtiönkadun jatkeesta tai kuntien yhteistyöstä tyhjän asian kimpussa, jossa ei päätetä enää mistään oleellisesta. Viihde osana blogeja on tapa jarruttaa kehitystä, jossa poliittinen päätöksenteko on keskittynyt yhä harvempien käsiin. Mitä enemmän viihteestä kiinnostunutta väkeä, sitä harvempi päättää myös blogosfäärissä.

Kun kaikki puolueemme muistuttavat samanlaisia marketteja, tarvitaanko puoluelaitosta? Miten valita omena korista, jossa kaikki hedelmät ovat saman näköisiä? Onko webympäristö ja verkostodemokratia lopulta ainut kanava aidon demokratian ja muutoskulttuurin käyttövoima? Onko sukupuolella väliä ja vaaditaanko vanhan auktoriteetin haastamista uuden rakentamiseksi? Onko tapahtumassa marginalisoitumista ja laajaa putoamista pois yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta vai sittenkin päinvastaista kehitystä? Pyrkiikö joku tai jotkut tahot jarruttamaan tätä muutosta?

Ehkä vanhempi sukupolvi hyväksyi passiivisen osallistumisen äänestysoikeutena ja velvollisuutena, mutta nuoremmat vaativat jo paljon enemmän. Oikeutta itse vaikuttaa ja toteuttaa unelmansa kaikilla tasoilla, paikallisesti, yhteisöllisesti, alueellisesti ja globaalisti. Siihen näyttäisivät olevan nyt sekä välineet että osaamista.

Samaan aikaan kun ihmiset ovat lisäämässä osallistumistaan oleellisesti sekä lähiympäristönsä kylätoiminnassa että webympäristön ja työpaikan päätöksenteossa perinteinen politiikka riisuu kansalaiset vastuusta ja vapauttaa heidät pohtimasta yhteisiä asioita. Perinteinen media korvaa nämä aiemmin välttämättömät suorat yhteydet politiikan tekijään ja elämän arkeen. Perinteinen media on ottanut koomisen tehtävän ja politiikka tapahtuu median kautta. Se hamua valtaa ja pääomia. Kaupungistuneissa ja privatisoituneissa kulttuureissa vanhat poliittiset valinnat tapahtuvat medioiden kautta, väittää Pekka Mervola, filosofian tohtori Keskisuomalaisen päätoimittajana.

Ongelmana ei ole median vallan kasvu vaan sen viihteellistyminen. Kun ihmisten ja kuluttajien kiinnostus kohdistuu politiikan sivuilmiöihin, pääministerin morsiamiin ja ulkoministerin kännykkään, mediankin on seurattava niitä. Tulevaisuudessa politiikan osuus kasvaa entuudestaan medioissa, mutta sen muuttuminen politiikan itsensä näköiseksi on lopulta vanhan median ja politiikan teon yhteinen kudelma ja kriisi. Lisäksi siinä haisee palaneen käryä. Passivoitunut viihteen kuluttaja on helppo ohjailtava.

Arkeemme vaikuttavat poliitikot joilla on hyvin vähän, jos lainkaan, kosketusta meihin politiikan ja median kuluttajiin. Oma poliittinen toimintamme on jo riisuttu kokonaan vastuusta ja se ritualisoituu omalaatuiseksi tapahtumaksi ikään kuin rukousmyllyksi käydessämme äänestämässä. Suomessa jarrutetaan jo pelkkää sähköistä äänestämistä. Sen perustelut ovat muualla kuin luotettavuudessa ja tekniikassa, kertoisi pankki tai lottoarpoja. Ei siellä synny virheitä.

Internet ja verkostodemokratia on toinen tapa tehdä politiikkaa. Siinä kommunikoidaan yhteisöllisesti, herätetään uusia ajatuksia, vaikutetaan ja lähdetään liikkeelle uudella tavalla. Se on samaan aikaan paikallinen, alueellinen mutta myös ja erityisesti globaali foorumi. Sen tarkoitus ei ole viihdyttää lukijaa. Tätä tarkoitusta varten ovat netin viihdekanavat ja miljoonat viihteen tuottajat, harrastajaverkostot jne. Ei pidä ajella väärällä kaistalla kiellettyyn ajosuuntaan liikenteessä ja moittia vastaantulijoita, jos lukee väärää blogia tai odottaa yliopistojen ylläpitämältä foorumilta eroottista viihdettä, löysää puhetta pieruhuumorista tai päivälehden kevyitä tutkimuksia blogeista, poliitikoista ja näiden lemmenleikeistä maailman luetuimmista asiablogeista. Kuka rautakaupasta leipää ostaisi?

Ihmisten identiteetti on ollut aina pirstaleinen. Me olemme aina kuuluneet lukuisiin yhteisöihin, heimoihin, klaaneihin, kulttuuri- ja harrastuspiireihin, työn mitä moninaisimpiin verkostoihin, joita emme aina edes tunnista. Oleellista on että juuri internet ja blogit yhdistävät monialaiset taitomme ja syntyy koko ajan uusia oivalluksia. Syntyy joukkoliikkeitä, joita blogit ohjailevat. Viihde on siinä marginaalinen ilmiö.

Jos haluamme valtaa, on paljon helpompiakin tapoja kuin osallistua perinteiseen politiikan tekoon. Samaa koskee rahaa ja sen tekoa. Liike-elämän johtajat voivat siirtää ihmisten sijasta kokonaisia infrastruktuureja. Perinteinen politiikka ei voi vaikuttaa tähän millään tavalla. Epäilemättä se elää kriisissä. Kun yliopistokin aletaan muuttaa osaksi tehtaan tuotekehittelyä, ongelma on todella syvällä ja innovaatio ymmärretty todella kapea-alaisesti ja samalla väärin. Kun innovaatio on valon välähdys ikkunaruudusta, ei kaikkia seiniä pidä repiä ikkunaruuduiksi hölmöläisten tapaan vain yksi asia oivaltaen ja hävittäen samalla kaikki tukirakenteet.

Perinteiseltä poliitikolta aika menee informaatiovirran perässä juoksemiseen. Tätä virtaa tuottavat perinteiset mediat ja virkamiehistö. Monella fiksulla poliitikolla on aitoa halua muuttaa politiikan menetelmiä ja sisältöä, mutta keinot puuttuvat. Korporatiivisen valtion ongelmat eivät korjaudu hokemalla rakennemuutoksesta mutta tukeutumalla pieniin osaparannuksiin. Jos webympäristön toimintastrategia on tuntematon, vanhan klusterin tai verkoston toimintamallit johtavat vain pahenevaan lamaan.

Kun yhteiskunnallinen muutos tapahtuu perinteisten puolueiden ulkopuolella, kykymme vaikuttaa tapahtuu vain ohittamalla poliitikot ja kriisiytynyt puoluelaitos. Kuntien ongelmat ja kriisiytyminen on tätä samaa yhteistä ongelmakenttää. Kansanvalta ei ole jäänyt niinkään pelkästään talouden jalkoihin kuin kyläpolitiikkavetoisen ”yhteisöllisyyden” kriisin kynsiin sosiaali- ja terveydenhuollossa tapahtuneen valtaisan muutoksen seurauksena, jossa demokratiaa ei lainkaan pohdittu osana muuttuvaa palvelurakennetta. Velvoitteet kasvoivat, rahat loppuivat ja päätösvalta karkasi kuntien ja niiden asukkaiden käsistä. Ei siinä pidä ketään syytellä tai pyydellä anteeksi, osoittaa sormella.

Kunnissa hallintouudistukset tapahtuvat odotetusti terveyskeskuskuntayhtymien pohjalle. Aiemmin kuntien syntymää ohjasivat kappeliseurakunnat. Syntyi suuri määrä pieniä kuntia, joiden aika on nyt auttamatta ohi. Etenkin Lounais-Suomessa asutuksessa kappeliseurakunnilla oli keskeinen merkitys ja kuntademokratia eteni niissä vähitellen manttaalin pannun maan omistuksen mukaan. Käytännössä aluksi valtaa käyttivät lähinnä vain talolliset. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus saatiin kunnallisvaleissa vasta vuonna 1917.

Suomalaisen paikallishallinnon jatkuvuus on vahvasti sidoksissa vanhaan sosiaaliseen pääomaamme, asutuksen syntyyn ja kappeliseurakuntien kuntatalouteen ja sen veroäyriin perustuvaan tasaveroon. Aiemmin tasaverolla ja äyrillä tarkoitettiin hieman toista kuin nykyisin. Jokaiselle kuntalaiselle määrättiin varallisuuteen perustuva veroäyriluku ja se määräsi kauan myös hänen äänivaltansa määrän.

Kuntakokouksissa valtaa käyttivät käytännössä manttaalinomistajasuvut. Vaikka tämä traditio on jo kadonnut, moni elää sen muistoissa ikään kuin brittiläisen imperiumin ylähuoneen jäsen muistellen ikimuistoisia aikoja, jolloin aurinko ei laskenut ylähuoneen lordien taivaalta. Tällaiset ”aavekivut” ovat tyypillisiä kun käynnistetään keskustelut kuntayhtymien potilaiden hoidosta, jossa hoitokustannukset vaihtelevat kuntakoosta riippuen vuosittain 50 prosentista enintään 5 prosenttiin erikoissairaanhoidossa. Pienen kunnan talous on tuollaisissa vaihteluissa hetkessä kuralla.

Kuntapoliitikko ei voi vaikuttaa näihin menoihin millään tavalla sen enempää kuin muihinkaan hyvinvointipalvelujen tuottoon myös tulevaisuudessa. Paraskaan hanke ei pysty ratkaisemaan perusongelmaa: rahat eivät riitä vanhenevan ja syrjäseuduilta paenneen väestön lisääntyviin palvelustarpeisiin, eikä meillä riitä missään tapauksessa hoitajia siirrettäväksi näihin tehtäviin jokaisesta uudesta ikäkohortista yli 25 %. Jo 10 prosenttia alkaa olla ylärajoilla, kun näistä korkeasti koulutettuja naisia tulisi olla edelleen lähes joka neljäs nuori nainen! On siis löydettävä muita keinoja avuksi.

Kansalaistoiminnan kuuluu nostaa asioita esille ja agendalle, viedä viestejä toimintaan jossa ohitetaan perinteinen politiikkamme ja sen byrokratia. Me joudumme lähestymään malleja, jotka ovat käytössä Tanskassa, mutta myös osin Ruotsissa ja Etelä- ja Keski-Euroopan katolisissa valtioissa.

Joudumme palaamaan osin takaisin sellaiseen yhteisölliseen vastuuseen, josta kappeliseurakunnat aikanaan syntyivät. Suomalaista kuntien vastuulle heitettyä mallia ei puhtaimmillaan toteuteta missään Euroopassa. Aluetalouden vastuu kasvaa seutukunnittain tai jopa radikaalimmin samalla kun valtio joutuu ottamaan enemmän tehtäviä itselleen. Kylien yhteisöllisyyden tukeminen on taloudellisesti yhtä tärkeää kuin globaali intrenet -verkosto ja sen asiablogien toiminnan järjestelyt. Sen viihteellistäminen olisi valtava virhe jättämällä webympäristön kehitys markkinoiden armoille. Nyt kunnat ja valtio eivät panosta tähän käytännössä lainkaan.

Blogispotissa blogikirjoituksia listattaessa kuukauden parhaaksi äänestetyt blogijutut ovat lähes ainoastaan asiablogeja tai yritysblogeja. Yritysblogit ovat luonnollisesti oma lukunsa ja käytännössä jokaisella uusmedian kanssa operoivalla yrityksellä on oma bloginsa. Tähän kategoriaan kuuluvat toki myös suurten konsernien ja mediatalojen (HS, US ,Talentum jne.) blogisivustot. Juuri yritysblogaaminen on nostanut uudet toimialat ja innovaatiot kokonaan omalle tasolleen ja tulokset ovat myös Suomessa merkittäviä.

Lisäksi meillä on esimerkkejä suomalaisista yksittäisistä blogaajista, joiden asiablogit ylittävät myös taloudellisesti reilusti ministerien palkat. Toisin kuin Helsingin Sanomat väittää (HS 16.3) Suomesta löytyy jo nyt hyvin aktiivinen blogosfääri, jonka luetuimmat blogit ovat kaikkea muuta kuin viihteellisiä lukematta edes joukkoon yritysten omia blogeja tai mediablogeja suurten lehtitalojen ylläpitäminä. Toki erilaiset harrastus, käsityö- ja peliblogit ovat tervetullut lisä tähän uusmedioitten jättimäiseen globaaliin ja vaikeasti määriteltävään uusmedioitten tai kansalaismedioitten joukkoon. Todellisuudessa ne ovat kuitenkin vai marginaalinen osa blogaajien globaalia blogosfääriä tai blogistania

Lähde: Matti Luostarinen 2007. Webympäristön blogi ja innovaatioprosessit. Webympäristö tutkimuksen ja tiedottamisen haasteena. Maa- ja elintarviketalous 102, Jokioinen, 558s. www.mtt.fi/met/pdf/met102.pdf)

Jälkikirjoitus

Ilkka Joenpalo on kiittänyt Forssan Lehdessä (27.3) entistä iisalmelaista puoluetoveriaan ja Kanta-Hämeen entistä seutukaavajohtajaa Eero Kuosmasta hyvin tehdystä työstä takavuosina kolmostien hyväksi ja Hämeenlinnan nostattamiseksi nykyiseen komeuteensa.

Takavuosina meillä oli kolme väliportaan hallinnon aluetason virastoa organisoimassa keskenään samoja tehtäviä. Näistä maakuntaliitto ja seutukaavaliito liitettiin myöhemmin yhteen ja lääninhallitukset lopetetaan nyt lopullisesti. Jää pohdittavaksi mitä tehtävää maakuntaliitolle jää suur-Hämeenlinnan sisällä? Ilkka Joenpalo mielestä heidän kuuluisi nyt tuikea Forssaa ja ehkäpä kakkostietä Satakuntaan pieneen Porin kaupunkiin? Se ei ole uskottavaa. Heiltä puuttuvat Lahden ja Hämeenlinnan suunnalta nyt sekä kyky että halut.

Forssan ”taktiikkana” on ollut puhua iät ajat liittymisestä Varsinais-Suomeen ja Loimaan talousalueeseen ja palata sitten takaisin hakemaan poliittista apua Hämeenlinnasta. Mitä tämä apu mahtaisi oikeasti olla, kun tiet rakennetaan taatusti muiden viranomaisten toimesta maan pääkaupungin, Turun sekä Tamperen välille ja kohti Savoa ja Karjalaa, Kainuun, Koillismaan ja Pohjanmaan perukoita, Lapin matkailumaita ja laskettelurinteitä. Jopa maakuntien miesten tapellessa näitä hankkeita vastaan toisiaan kiusaten.

Laiminlyödyin reitti on Leningradin alueelle Pietariin johtava onneton väylä. Kaikki edellä mainitut alueet ja taajamat Tukholmaa ja Kööpenhaminaa myöten ovat Pietarin vaikutusalueella! Se on syytä muistaa myös Loimaan ja Forssan talousalueilla. Takavuosina Agropolista käynnistäessäni sain päivittäin yhteydenottoja, joissa amerikkalaiset hakivat rekoilleen sopivaa paikkaa meidän välittämänä. Esitteissämme kerroimme olevamme ”gateway” asemassa juuri idän ja lännen välissä. Ilmaisissa mainoskampanjoissa ympäri maailmaa ja etenkin Yhdysvaltoihin suunnatussa tiedottamisessa se toimi hyvin.

Väliportaan kansalliset organisaatiot tulevat uudelleen pohdittavaksi maan aluerakenteen muuttuessa kokonaan toiseksi seutukuntaistumisen myötä. Enää ei tarvita takavuosien kolmea virkaa, jossa kolme poliittisesti eri väriä edustavaa henkilöä tarkkaili maakunnissa toistensa tekemisiä. Siihen ei ole enää kiinnostusta nuorten keskuudessa, eivätkä nämä virat tule täytetyiksi vaikka haluaisimmekin. Niille kun ei ole mitään käyttöä infrastruktuurimme ylläpidossa. Alueet eivät taas tarvitse ”edunvalvojaa” vaan organisaatiot ja ensisijaisesti yritysten ja organisaatioiden monenkirjavat verkostot tai klusterit. Ne taas hoidetaan aluerajoista piittamatta ja globaalisti netin sisällä.

Hymy lehti julkaisee ensi viikolla Ilkka ”Ike” Kanervan viestit siitäkin huolimatta, että viestien saaja on pyrkinyt estämään sen ottamalla yhteytä mm. Julkisen Sanan Neuvostoon. Syy on viimeisten tietojen mukaan niin tärkeä journalistisesti. Kun ja jos näin on Kokoomus joutunee lähinnä kierrättämään ministereitään ja Ilkka Kanervan ministeriura päätyy samaan tapaan kuin mäkikotka Janne Ahosen.

Janne Ahosen liikutus ja kyynelet huikean uran loppuessa olivat varmasti aidot ja sulattivat miehen jäisen maskin. Ilkka Kanervan kohdalla maski säilyy kävi kuinka tahansa. Olemme siirtyneet mediavaltaan, mediapolitiikkaan, jossa tärkein on sittenkin reaaliaikainen ja blogien rakentama viestintä. Sen vaihtaminen edellyttäisi kansan vaihtamista ja tälle poliittinen järjestelmämme ei kykene mitään. Vanhan median tapa hyödyntää syntynyttä ilmiötä on murroskulttuurin tuote ennen siirtymistämme lopullisesti verkostodemokratiaan. Moni on sen jo oivaltanut eläen sen sisällä.

.

posted by Matti Luostarinen  # 6:46 PM

Pääsiäisen mediasanomaa

Helsingin Sanomien uutinen häirinnästä eduskunnassa rikkoi hyvää journalistista tapaa. Julkisen sanan neuvosto (JSN) antoi päätöksensä ja Pekka Hyvärisen perustelut olivat vakuuttavia. Lehden päätoimittaja myöntää, etteivät kaikki arviot olleet oikeita ja että toimintaa on arvioitava uudelleen. Päätoimittaja Virkkusen mukaan JSN:n päätös ei kuitenkaan rajoita laadukasta journalismia ja laadukas journalismi koostuu yksittäistapauksista. Tässä Pekka Hyvärisen perustelu ja taustojen viitoitus oli paljon vakuuttavampi.

Hyvärisen mukaan olemme siirtyneet sellaiseen media-aikaan, jossa uuden ja vanhan median välisen eron havaitseminen on vaikeaa. Tietoja ja viestejä sinkoilee aivan toisella tavalla kuin vuosikymmen sitten, ja ihmisten aktiivisuus on kasvanut niin medioissa kuin kyvyssä osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Se on moninkertaistunut muutamassa vuodessa. Haemme itse tietomme, eikä meitä oikein voi sumuttaa kuten takavuosina.

Poliitikon takana on myös ihminen, joka halutaan tuntea. Me pelkäämme aidosti ja tiedämme mitä mielipuoliset vallan käyttäjät ovat saanet aikaan Hitleristä Staliniin. Me maksamme itse laskut, jos vallan käyttäjä politiikassa tai taloudessa on tumpelo ja osaamaton. Helikopterikuvaa tarvitaan, mutta myös kyky visioida tulevaisuutta. Ihmisen kokonaispersoonallisuus, yksityiselämä, ei ole kaukana hänen tavastaan käyttää valtaa. Monelle se on sama asia. Presidentti instituutiona tai pääministeri vallankäyttäjänä on kokopäiväinen ilmiö 24 tuntia vuorokaudessa sekä 7 päivää viikossa.

Uusmediassa rajat eivät kulje samoin kuin vanhassa. Hesarissa uuden ja vanhan rajat tahtovat hämärtyä. Median hillitön kilpailu ja kahdessa maailmassa tarpominen panee toimittajat koville. Julkisen Sanan Neuvoston kyky toimia vahtikoirana koskee lopultakin vain sitä maailmaa, jossa perinteinen suomalainen media hakee asiakkaansa. Näistä mainostajat ja ilmoittajat ovat tärkeämpiä kuin kuluttajat. Kuluttajat ovat taas osa sektoroitunutta maailmaa, jossa vain harvat ovat lopulta kiinnostuneita viihteellisen hömppämedian keinoista saalistaa asiakkaille lukijansa. Asiakkaita ovat Hesarissa ilmoittajat ja mainostajat, eivät niinkään lukijat. Näin tutkimukset näyttäisivät väittävän.

Lehtitalon on tuotettava omistajilleen voittoa, ja sen Hyvärinen toki ymmärtää. Joku tolkku hömppäuutisoinnissakin on toki oltava. Nyt ei ollut mitään millä puolustaa hömppäuutisen todenperää. Toki ihmiset voivat omissa päiväkirjoissaan (blogeissa) höpöttää mitä tahansa, kunhan eivät loukkaa kohtuuttomasti toistensa kunniaa ja joudu siitä käräjille. Suomessa sellainen on harvinaista. Loukkaamme helposti toistemme kunniaa ja kiusaamme joutumatta syytteeseen. Pääministeri Vanhanen kokeilee tässä yksityisyytensä rajoja. SE ei muuta miksikään uusmedian tuloa ja leviämistä, uutta mediakulttuuria ja sen yhteiskunnallista sanomaa tai sisältöä.

Lehden tekemän tutkimuksen mukaan 70 % on valmis antamaan anteeksi ministeri Ilkka Kanervalle. Henkilö Ilkka Kanervalle antavat varmastikin kaikki kun avovaimokin on armelias. Kun näin on, Ilkka Kanervan kujanjuoksu on ohi, oli hömppämedia hänen hyödyntämisestään taloutensa pönkittäjänä mitä mieltä tahansa. Kansa ymmärtää toki koska ohitetaan kohtuus noitavainoissa ja moraalittomassa kaksinaamaisessa tekopyhyydessä, lynkkausmielialassa. Se ei oikein sovi suomalaiseen arkimenoon.

Hyvärisen näkemys Hymylehdestä tuomarina oli yliampuva. Hymylehden paljastukset eivät vaikuta mitenkään Ilkka Kanervan kohtaloon ministerinä. Hymylehteä kun lukee aivan liian harva vakavasti otettava omistaja, eikä media jatka Kanervan seksi -uutisointia pelkästään saadakseen ilmoittajia tai omistajan pääomalle tuottoa. Sellainen uutisointi alkaa viedä median seuraajat yhä kiihtyvällä vauhdilla uusmedian sekä tuottajiksi että seuraajiksi.

Tätä webympäristön kehitystä Hyvärinen ei ole seurannut omassa toimittajan ja konsultin työssään riittävästi, ja se näkyi hänen haastatteluissaan. Hyvärinen ei tuntenut reaaliaikaisen ja globaalin tiedon välityksen yhteiskunnallista asemaa, merkitystä ja mahtia. Yhden kansanedustajan blogia seurataan tiiviimmin kuin koko Suomen Kuvalehden tuotantoa, jonka päätoimittajana Hyvärinen takavuosina toimi. Sellainen tieto tekee tärkeimmän viikkolehden toimittajan olon ahdistavaksi. Kun Jari Tervon jutut eivät mene verkkolehdessä kaupan, hän alkaa moralisoida siinä missä Loka Laitinenkin.

Siinä vanhan median kolumnistit blogaajina kalastelevat vesillä, jotka ovat molemmille vieraita. Se on kuin Arto Paasilinnan kirja rukousmyllystä. Kun ei ole ikinä rukoillut, ei pidä kirjoittaa kirkollisista menoista hauskasti. Sen osaavat oikeasti vain papit ja alansa ammattilaiset luostarilaitoksissa. Vain itselleen naurava ihminen osaa tehdä sen oikein. Toiselle nauraminen on väkisten väännettyä ja koomisuus syntyy säälin kautta. On ainakin yritetty ja hauskuus syntyy jo eletystä koomisesta kokemuksesta. Näin kaikki alkaa olla plagiointia, pieruhuumorin tapaista, ja vain vivahteet vaihtuvat ilman uutta luovaa ja innovatiivista kokemusta.

Ilkka Kanerva ei osallistunut Tuomas Messuun Turussa ristin kantajana, mutta sai aikaan kohun, jonka tuloksena kirkko täyttyi väestä. Joku epäili ministerin hengen olevan uhattuna. Miksi? Naiselle lähetetyn tekstiviestinkö vuoksi? Onko erotiikka näin pelottava ja pahoja henkiä taikova voima Suomessa pääsiäisenä? Olisiko Kanervassa jotain näin mytologista ja Harri Potteriin tai Sormusten Herraan verrattavaa? Edellisestä poliittisesta surmasta on kulut sillä suunnalla aikaa pian piispa Henrikin legendaan saakka. Uutta pyhimyslegendaako Turussa haetaankin?

Ministeri luki pätkän Raamatusta ja poistui Turun Mikaelin kirkosta mediavoittajana. Uudessa mediassa häntä ei oltu edes noteerattu. Kun innovaation kärki uusmediassa ei noteeraa lainkaan, jälkiomaksujien tapa toimia tai reagoida ei kiinnosta ketään pääomamarkkinoilla. Tämän kokoomuksen johto ymmärtää siinä missä toki oppositionkin valopäät puolue- ja mainostoimistoissa. Uusmedian kanssa on mahdotonta riidellä vaihtamatta kansaa.

Helsingin Sanomien johtajuuden ja neuvottelutaidon asiantuntijakyselyn selvityksessä Ilkka Kanerva kohosi suomalaisista poliittisista vaikuttajista sosiaalisilla taidoillaan ensimmäiseksi ja Erkki Tuomioja jäi viimeiseksi. Sen sijaan analyyttisessä osaamisessa Erkki Tuomioja oli ensimmäinen ja periaatteellisuudessa Ilkka Kanerva peräpitäjä. Periaatteellisin oli nykyinen presidenttimme Tarja Halonen, mutta samalla hän oli peränpitäjä juuri analyyttisyydessä tai oikeammin sen puutteessa. Vallankäytön vakuuttavuudessa kärjessä komeili Mauri Pekkarinen ja viimeisenä pääministeri Matti Vanhanen.

Tutkimus oli sitä samaa viihdettä, jota mediatutkimukset nykyisin myyvät lukijoilleen. Yhtä hyvä tulos olisi saatu kuvaamalla poliitikkojen horoskooppimerkkejä ja median tavoitetta hakea mielikuviamme poliitikkojen persoonallisuudesta tai tavastamme samaistua heihin. Tuloksen mukaan maan ylin valtiojohto pitää perää neuvottelupöydässä ja se kuvaa parhaiden sekä lahjakkaimpien siirtymistä jo aika päiviä muualle töihin kuin politiikan pariin. Toki nämä seuraavat yhteiskunnallisia ilmiöitä, mutta toisin kuin perinteinen media ja sitä palveleva mediapolitiikka.

Mediapolitiikassa sosiaaliset taidot ovat tärkein osaamisen alue. Professorille riittää analyyttisyys ja arvovallastaan kiinni pitävä tärkeilijä ei kohta kiinnosta ketään. Sellainen voi hoitaa periaatteen ihmisenä sellaista virkaa, jolla on lähinnä vain seremoniallinen merkitys. Tarja Halosesta mediapolitiikka on sellaista tekemässä. Mediapolitiikka pyrkii ennakoimaan, mutta samalla myös ohjaamaan tapahtumia. Uusmedia on niiden elämistä ja aikaansaamista.

Pahimmillaan mediapolitiikka on virtuaalista ja kuvitteellista, kaukana todellisesta elämästä ja tahallaan harhauttavaa. Näin saamme virheellisen kuvan todellisuudesta ja lakkaamme luottamasta medioihin, mediapolitiikkaan. Tutkimusten mukaan luotamme medioihimme koko ajan vähemmän ja eniten internetin monialaiseen tietoon sitä itse hakien ja yhdistellen. Maa päälehden uutisiin luotti enää vain runsas puolet suomalaisista. Iltalehtiimme vain runsas 10 %. Kansanedustajat suhtautuivat liian vakavasti häirintäuutiseen. Ei siihen kukaan uskonut muuten kuin osana medioitten pilailua ja hömppää, jossa eduskunnasta oli tullut niiden ”kusitolppa” Loka Laitista lainaten.

Seksuaalietiikan tukija Tommi Paalanen kirjoittaa (HS 25.3) kuinka seksin julkituominen ei ole eettisesti väärin eikä pornosta pahaa löydy nimeksikään. Pornoistumista mörkönä pitää Paalasen mukaan etenkin konservatiivinen feminismi, joka lietsoo siitä paniikkia naisten keskuudessa ikivanhan kaavan mukaan seksuaalisuutta paheksuen. Tätä ilmiötä Hesari on käyttänyt jo kauan hyväkseen yhteisymmärryksessä mystisen ”pahan voiman” kanssa. Tarkemmin tutkittuna tuo pahan voima haihtuu kyllä ilmaan. Yhdysvaltain presidentti löytää ”pahan voimia” aina ja kaikkialla, kun aseita tarvitaan ja niille käyttöä.

Vallan valheisiin rakastunut menestyskirjailija Robert Harris kertoo viimeisessä kirjassaan ystävästään Tony Blairista. Kirjailijan ystäväksi ei ole poliitikon hyvä ryhtyä. Harrisin mukaan kaikki poliitikot ovat lopulta kiinni omassa adrenaliini koukussaan ja aitoina ihmisinä hyvinkin latteita ja tylsiä. Harrisin mukaan meitä kiinnostaa enemmänkin valta, ei niinkään vallan oletetut käyttäjät. Vallan käyttäjäksi joutumista tai ajautumista ohjaa taas sattuma siinä missä lottovoittoakin.

Siinä missä kirjailijan on lopulta kerrottava tutkijan tapaan totuus, poliitikon on kerrottava tietoisia valheita. Tapa roikkua vallassa on yhtä ymmärrettävää muinaisessa Roomassa kuin nyky-Suomessa tai Brysselissä, jopa pienten kuntien poliitikkoina. Harrisin romaaneista tunnetuimmat ovat ”Kolmannen valtakunnan salaisuus”, toisen maailmansodan koodinmurtajista kertova ”Enigma”, Venäjällä liikkuva ”Arkkienkeli” ja Vesuviuksen purkausta kuvaava ”Pompeiji”. Harrisin kirjat on tarkoitettu myös valkokankaalle ja ehkä onnistunein näistä filmatisoinneista on Michael Aptedin Enigma.

Forssan pääsiäislehti kirjoittaa Loimijoesta kokoavana voimana Jokioisista nähtynä. Loimijokiprojektin takavuosien vetäjänä taltioin tuon lehden arkistooni. Toivon maisema-arkkitehti Merja Murtoselle menestystä. Loimijoki kulkee läpi Suomen kauneimman kulttuurimaiseman ja sen ylläpitäminen ja hoito ovat laajan valuma-alueen yhteistä kulttuurityötämme. Jos joku poliitikko ei sitä ymmärrä, mikään taho ei tule häntä tulevaisuudessa muistamaan, oli hän sitten hetken ministerinä tai maaherrana. Jäädäkseen historiaan poliitikon on tehtävä jotain myös ”oikein” ja ”rehellisesti”, joskus vastoin oman edun tavoittelua ja uhrautuen olematta silti marttyyri presidentti Risto Rydin tapaan. Kyläpoliitikolle historia on armoton.

Ymmärrän hyvin samaisen lehden päätoimittajan sapekkaan purkauksen koskien Yhtiönkadun jatketta ja siitä vastanneita poliitikkoja. Joiltakin olisi voinut vaatia ja odottaa enemmän kuin joiltakin toisilta kyläpoliitikon tyyliin taantuen. Loimijoki on lisäksi yhteisen luonnon- ja talousmaantieteellisen alueen yhdistävä henkireikämme. Se ei kuntarajoja kunnioita eikä sen merkitys ole mihinkään kadonnut, päinvastoin. Me nyt vain olemme etääntyneet ympäristön ja luonnon oivaltamisesta ja taistelemme ekokatastrofin silmässä eloonjäämisestämme odottaen 1930-luvun kaltaista talouslamaa.

Takavuosien opettajani ja sosiologian laitoksen esimies professori Erkki Asp kirjoittaa Forssan Lehdessä ”Mannerheimin pojista”. Yhteisiä julkaisuja meille on ehtinyt kertyä useamman sadan sivun verran etenkin Lapista. Niitä olisi voinut syntyä myös toki Karjalasta, jossa saksalainen TV -dokumentteja kirjoittava Der Spigelin verkkolehden toimittaja Klaus Bednarz vieraili kulkien minullekin niin tuttua reittiä Ääniseltä Stalinin rakennuttamaa kanavaa kohti Vienan merta sekä Laatokalta Valamon kautta Kalevalaan, Värtsilään ja Tohmajärven kautta Nurmekseen ja Ilomantsiin.

TV -reportaasin pohjalta tehty valokuvakirja Das Kreuz des Nordens (Pohjoinen Risti) sisältää Karjalan symboleja molemmin puolin rajaa. Euroopan vanhin kulttuurialue on kuihtumassa ja sen järvet, metsät ja ristit, umpeen kasvavat peltomaisemat rakennuksineen, ovat osa samaa kulttuurista ja veristä näytelmää kuin Klaus Bednardzin omat kokemukset ja lapsuus kahtiajakoisessa maailmassa Itä-Pommerissa ja Itä-Preussissa, Sleesiassa. Luonnon uskomaton kauneus ja harva maaseutuasutus sekä historian kauheudet eivät sovi oikein yhteen. Miten tämän karjalaisen kulttuurin lopulta käy nyt kun sen ylläpitäjiä Suomen puolella on vain keskikokoisen kaupungin verran ja Itä-Karjalassakin vain Tamperetta asukaslukuna vastaava etninen vähemmistö.

Saksalainen näkee Karjalan toisin kuin suomalainen. Kartat ovat vähän ontuvia ja kirjoittaja lupaa ne korjata seuraavassa painoksessa (HS 25.3). Epäilen sitä. Saksalainen perinpohjainen perusteellisuus on myyteistä viimeisiä kaadettavia. Olen törmännyt Saksassa junnaavaan osaamattomuuteen ja virheisiin virheiden jälkeen.

Toisin näkee Suomen myös sveitsiläinen kadunmies professori Erkki Aspin matkakertomuksessa. Erkki Asp saa nuorena miehenä sateisella kadulla yösijan ”Mannerheimin poikana”. Sellainen kokemus jää varmasti mieleen. Me hahmotamme historiaa oman kokemuksemme kautta. Oman tuntemukseni mukaan Erkki Aspiin yhdistyy akateemikko, fyysikko Olli Lounasmaan ankara analyyttisyys ja parhaiden diplomaattien sosiaalinen osaaminen, mutta myös vankka vakaumus. Se on harvinainen yhdistelmä joutuen samalla suuriin saappaisiin jatkamaan Turussa prof. Aallon työtä ja liki parikymmentä tohtoria kouluttaen.

Mitä Forssa ja Lounais-Häme olisi ilman prof. Aallon työtä? Entä suomalainen kirkko ja pietistiset liikkeet ilman prof. Isak Pihlmannia ja hänen vaimoaan Stålbergia. Oma sukuni ilman heidän lapsiaan, välillä karkotettuna maastakin, ja juuria lännen ohella idässä, Laatokan-Karjalassa? Suuronnettomuutta Kallavedellä kirkkoveneiden hukkuessa ja vain Ollin pelastuessa 15 -vuotiaana poikasena.

Tuntemattomia ovat Herran tiet. Pääsiäinen on oikeaa aikaa niiden muistamiseen ja hiljentymiseen. Joidenkin ihmisten tuska on ollut ohi ymmärryksen. Vain Johan Sebastian Bachin traagisen dramaattiset passiot voivat antaa meditaationa rauhoittavan nautinnon. Matteuspassio on niistä Suomessa vanhin. Johanneksen kirkossa ja Tuomiokirkossa Kuudennen kerroksen orkesteri ja Lohjan kaupunginorkesteri olivat osa suomalaista traditiota, tapa kokea suurta surua ja tuskaa.

Miksi me suomalaiset haluamme ja kykenemme pilaamaan parhaat osat kulttuuriamme silloinkin, kun vihan pito ei näy millään tavalla kummankaan Karjalan suunnalla ja Mannerheimia arvostetaan, ihmettelee Erkki Asp aivan oikeutetusti. Koska me opimme kuinka olemme alueena ja yhteiskuntana, valtiona vain sokean vallan ja usein psykoottisen politiikan teon välineitä? Koska se huomataan Tiibetissä ja koska Yhdysvalloissa käynnistettäessä sotaa, jonka tarkoitus on ylläpitää rauhaa ja jatkaa sitä lisäten ponnisteluja Irakin sotatoimien jatkamiseksi. Opimmeko näkemään politiikan teon ja puheen valheitten läpi ikinä? Onko uusmedia uhka vanhalle vallalle ja sen omituisille hokemille ja myyteille?

Koska opimme että siviilejä kuoli ensimmäisessä maailmansodassa vain 10 %, toisessa jo 50 %, Vietnamin sodassa 70 % ja Irakin täsmäpommituksissa yli 90 %. Koska opimme mitä pitävät sisällään Euroopan itärajojen hiljaiset metsät, leireillä ja pakkotyökeskuksissa menehtyneiden ja kaatuneiden hautausmaat, itäpreussilaiset ja -karjalaiset naiset raahattuna pakkotyöhön, poliittisten vankien parakit, Neuvostoliiton pahamaineinen gulag Solokovin saaren luostarissa, Kizhin saaren puukirkossa? Onko Karjala näytettävä Saksan televisiossa, jotta sen pelastus voisi tapahtua suomalaisten siihen puuttumatta. Näinkö pelastetaan jopa Loimijoki ja lopulta myös kirkonmäki Forssan kaupungissa, Brysselissä siitä päättäen. Sellainen näytelmä tuo mieleen jo Suomen laulun Matteuspassion ja kuudennen kerroksen orkesterin historialliset soittimet.

.

posted by Matti Luostarinen  # 7:32 PM

Milliä vaille orgasmi – suomalainen kyrsimysnäytelmä

Minna Canthin päivänä suomalainen nainen on toiminut presidenttinä, pääministerinä, pappina, professorina. Ei ole sellaista paikkaa mihin hän ei olisi ehtinyt. Hän on jopa paremmin koulutettu kuin miehensä ja usein tienaa paremmin. Elää yksin tai toisen naisen parina, elättävät yhdessä tai yksin perheensä. Naiset kirjoittavat hävyttömiä kirjoja ja piirtelevät tuhmia, juovat tolkuttomasti ja kertovat kuinka Mannerheim oli oikeasti homo mieheksi, Tom of Finland. Satuhahmoisena nukkena lasten katsottavaksi. Joku vie lapsipornosta itsensä käräjille Hannu Salaman tapaan kunnostautuen.

Oleellista on aloittaa tyhjästä ja pyörittää siitä kertomus, joka paisuu pääministeri Matti Vanhasen tapaan ruususjutusta kohti oikeudenkäynnin periaatteellisia kysymyksiä, sananvapauden suuria arvoja, oikeudenkäytön itsenäisyyttä suhteessa muihin valtiomahteihin, lautamiesjärjestelmästä luopumista jne. jne. Tämän kaiken naiset jo osaavatkin siinä missä aiemmin miehet shamaaneina tai nuotiotuleen tuijottajina, värin ja sanan käyttäjinä petoksen petosta peittäen, musiikista uutta luoden. Jyrki Hämäläinen osasi tämän tarinan tallentamisen ennen muita suomalaisia, ja tänään vietämme hänen poismenonsa hetkeä samalla kun liputamme Minnalle.

Ja samaan aikaan samat naiset pyrkivät toivottomasti yhdistämään perheen ja työn, uranaisen ja ruumiinsa tähän omituiseen unelmaan. Suorittaja, ylivertainen uranainen seurailee median lööppejä, hakee ekstriimiä ammattia, kantaa oidipaalista kaksoistaakkaa ruumiinsa sisällä ja sitä käyttäen, tolkuttomasti huolta nähden. Siinä missä miehet touhuavat viettiensä viemänä ja kännyköittään hakien, nuoret naiset juoksevat äitiensä kanssa kilpaa kauneusleikkauksissa. Kun tuon kauneuden kansanedustaja sitten havaitsee, hän saa siitä huomautuksen medioissa ahdistelijana. Omituista peliä kansalta, joka hakee lähestymiskieltoja, mutta kaipaa kuitenkin pikemminkin lähestymislupaa ja jotkut jopa vaatimusta tai pakkoa. Suomalainen kulkee itään päästäkseen länteen ja peilikuva kertoo lopulta totuuden. Eroottisen tanssi nainen pahoittelee yhdessä taiteilianaisen kanssa aloittamaansa kohua ja haluaa lisää viestejä. Jäikö jotain ehkä kertomatta, taulu myymättä, Minna Canthin tytärten poliittista keskusteluako? Ehkä Kanerva ei olekaan niin lapsellinen kuin on kerrottu tai luultu? Keski-ikäiset miehet nyt tahtovat aina olla akkamaisen kateellisia...

Juha Mieto hävisi sadasosan ruotsalaiselle hiihtäjälle. Se oli kuin millin päähän jäänyt orgastinen kokemus. Sellaisesta suomalainen jussi kärsii lopulta aina. Siintävä vuori ja sateenkaaren pää pakenevat ja muistutamme arjalaisten ikivanhoja rigveda runoja, hindulaisten veda -oppeja. Uusliberalismi ja egoismi, hedonistiset harjoituksemme syntyvät tästä ilmiöstä. Ei oidipaalista ilmiötä suotta kutsuttu paksujalkaiseksi tai meillä paksupäiseksi. Ei Freud ja hänen lainaamansa kertomus ollut suinkaan sattuman oikku ja Freudin tuotantoa, vaan paljon vanhempi kreikkalainen löydös. Harvoin se vain näyttäytyy näin tekopyhänä lynkkausmielialana.

Professori Matti Turtola ei jätä virolaista heimokansaamme rauhaan. Tuskin hän ehti saada edellisen kirjansa aiheuttamat tappouhkaukset kunnon kirjurin tapaan järjestykseen, kun syntyi jo uusia paljastuksia. Konstantin Pätsin jälkeen vuoroon tuli Manneheimia vastaavan Viron vapaussodan sankarin Johan Laidonerin vuoro. Moskova -keskeinen turvallisuusjärjestelmä ja vehkeily Stalinin kanssa olivat Turtolan uusia paljastuksia virolaisten toimista vuosina 1938-39. Virolaiset ovat eläneet samojen myyttien suojassa kuten aiemmin suomalaiset. Sen huomaaminen kyrsii ja kokemus on kaukana orgastista ilottelua. Turtolan tekemät havainnot ovat arvokkaampia suomalaisille kuin virolaisille. Talvisotamme ei ollut turha uhraus spekuloi asiaa nyt miten tahansa.

Neuvostoliittoon Virossa alettiin turvautua jo ennen talvisotaa ja tämän myös suomalaiset olivat urkkineet tietoonsa. Siihen katosi yhteistyö ja orgastinen onni jäi taas millin päähän toteutumisestaan. Vallan ahneus sokaisi Konstantin Pätsin ja Johan Laidonerin, kertoo historioitsija Turtola. Se on paljon enemmän kuin suomalaisen naisen nukkeanimaatio Mannerheimista. Televisiossa sitä seurasi vain runsas 400 000 suomalaista parhaaseen katseluaikaan ja valtaisan kohun saattelemana. Puutarhaunelmassa veistoksiani katsoi kaksinkertainen määrä ja iltapäivän kiireisimpänä hetkenä kesähelteillä.

Suomessa ihmisiä kiinnostaa puutarha ja sinne asetettu taide, ei 1970-luvun vallankumouslaulut Tampereelta. Huomiotaloudessa on osattava laskea oikea hetki ja aika, jolloin media luo ilmiön, jota ihmiset ovat valmiina ylläpitämään. Orgastinen ilmiö ei synny raiskaten eikä miestä voi raiskata. Tämän Minna Canth oivalsi hyvin ja jätti työmiehen vaimossa turhan kuvaamisen pois ja meni suoraan yhteiskunnan ytimeen, asiaan. Suuret yhteiskunnalliset ongelmat eivät tulleet vahingossa esille, kuten pääministeri Vanhasen ruususjutun yhteydessä ja ulkoministerin naisseikkailuja seuraten median hallitessa ja käyttäen valtaa.

Nuoret skinhedit ovat osa median luomaa ilmiötä. Skini-ilmiö vaatii tuekseen julkisuutta. Media ei vain kirjoita ja kuvaa, vaan se samalla luo ilmiönsä. Ministeri Kanerva on taitava median käyttäjä ja kokoomus ratsastaa nyt ohi keskustan mediajulkisuudessa. Orgastinen sadasosa on uusmediassa pienestä kiinni. Puheenjohtaja Kataiselle myytiin median käyttöön lanseerattu uusi käsite ”kyrsii”. Sen fallossymbolinen merkitys on yhtä selvä kuin Minna Canthin tapa provosoida lukijoitaan ja kuulijoitaan, mutta mennen yhteiskunnan sisälle ja kuvaten juuri nyt ja omassa ajassamme hyvinvointipuheen vieraantumista todellisuudesta, masennusalttiista ruumiista mitaten modernisaatiokehitystä turhauttavassa vaurastumisessa ja tasa-arvoistumisessa. Naisesta tuli näin hengen ja ruumiin kyttääjä, siinä missä aiemmin miehestä kieroutuneessa ruumiin vaihtoarvopelissä. Ei sellaisessa vaihdossa synny rakkautta saati orgastista kokemusta.

Turun Tuomasmessussa ristiä kantaa Ilkka ”Ike” Kanerva. Messussa saarnaa toinen eroottisesti latautunut poliitikko ja entinen piispa Ilkka Kantola. Kanerva kantaa ristiä yhdessä turkulaisen mallialan yrittäjän Marjo Sjöroosin kanssa. Mikaelin seurakunnan kirkkoherra Jouni Lehikoisen mukaan anteeksiantamus on kirkon ydinsanoma. Turkulaiset ovat päässet sadasosan päähän kirkkonsa sanoman orgastista huippua. Moni kokee sen koomisena näytelmänä ja olettaa päivän olevan huhtikuun ensimmäisen. Moni loukkaantuu syvemmin kun Mannerheimin nukkeanimaatiosta. Pääosa pitää näytelmää yhdentekevänä.

Kirjailija ja kolumnisti Jari Tervo vaatii Kanervaa eroamaan. Tervo on kolumnissaan jyrkän puhdasoppinen ja nimittelee nettilehden blogissa Kanervaa häntäheikiksi. On vaikea kuvitella, että tässä kolumnissa puhuu todellakin kirjailija ja TV –hahmo, koominen irvileuka Jari Tervo. Niin roisia ja rosoista tekstiä ja pyhistä arvoista vähät välittävää kun miehen kirjoitukset muuten ovat ja sanat sinkoilevat arvaamattomasti. Miksi juuri Tervo moralisoi Kanervaa? Miksi Ilta-Sanomien kolumnisti Aarne "Loka" Laitinen on alkanut puolustaa kansanedustajia ja haukkuu mediaa? Kansanedustajista on aiemman lokaajan mielestä tullut "kusitolppia" . Laitisen mielestä he tekevät arvokasta työtä, jota vain hän saa loata.

Entisestä prostituoidusta tulee ikääntyessä uskovainen. Hyvä niin. Pyhimykset syntyvät juuri noin ja tässä järjestyksessä. Eksynyt on löytänyt taas laumansa ja on sen ärhäkkä puolustaja. On toki ollut sitä aina. Eniten pienestä omaisuudestaan pitävät ääntä kommunistit ja matka ateistista tunnustukselliseen uskovaan on kovin lyhyt. Prostituoidut puhuvat Jumalasta ja papit seksistä ja erotiikasta. Siitä puhe mistä puute.

Alan ymmärtää miksi Tervon blogeja kommentoi vain noin 30 suomalaista, kun vastaava määrä kansanedustaja Jyrki Kasvilla on omassa blogissaan, ja ilman miljonäärin rahoitusta yli kymmenkertainen. Häntä luetaan enemmän kuin Suomen Kuvalehden verkkolehteä yhteensä. Kasvi on päässyt lähemmäs orgastista tavoitettaan, kun taas Tervo on siitä etääntynyt. Se ei lupaa hyvää entisen WSOY:n koipionnin taidon toki hyvin osaavalle tiimille. Rukousmyllystä on vaikea kirjoittaa koomisesti, jos ei ole itse ikinä rukoillut, ja venäläiseltä kirjailijalta tehdyt varkaudet eivät suju suomalaisessa agenttitarinassa. Kun koko idea varastetaan, syntyy tosi kehno kertomus.

Pakinoitsija Ilkka Kononen käyttää Forssan Lehdessä kolumnistin ensioton oikeuttaan ja hakee orgastista huippua hänkin pyytäen Kanervan tapaan anteeksi forssalaisten kömpelyyttä naapurikuntiensa suuntaan kuntayhteistyössä. Anteeksi pyydetään niin Ypäjän ylpeiltä, Tammelan tanakonttisilta, Jokioisten hirmuvaltiailta kuin Humppilan hulluiltakin. Tällaiseen monien ilkkojen yhteiseen ilotteluun ja eroottiseen menoon on helppo yhtyä. Kuntayhteistyön syvempi luonne selviää tämän jälkeen kaikille paremmin. Ilkka Joenpalo on laajan yhteistyön vankin puolestapuhuja.

Yhdysvaltain demokraattien presidenttiehdokas Barack Obama joutuu huolehtimaan jopa oman vihkipappinsa ja lapset kastaneen papin puheista. Yhdysvalloissa moraali ja eetinen näkökulma on meitä paljon tärkeämpi, uskonto paivana asia. Pastori Jeromiah Wright on erehtynyt lausunnoissaan liian rasistiseksi värillisten puolesta puhuessaan. Wright puhuu valkoisesta rodusta hieman samaan tapaan kuin Minna Canth aikanaan miehistä. Näin esitellen tulos on aina millin päässä orgasmista ja Juha Miedon painajainen jatkuu. Se on hyvin feministinen ominaisuus sen puhtaimmassa muodossa. Eniten siitä kärsivät naiset itse.

Millin päässä totuudesta oleva luonnonlaki on täysin väärä. Induktiivinen tapa hakea totuutta yrityksen ja erehdyksen kautta on vaihdettava puhtaaseen deduktioon uskoen Einsteinin ja alun perin Rene Descartesin oppeja ja filosofiaa. Tässä Minna Canth ei ollut erityisen oikeaoppinen.

Katolinen kirkko on uudistanut (lue päivittänyt) luettelon synneistämme. Kuolemansynnitkin ovat saaneet uutta sisältöä. Toki kohtuuton ahneus ja hedonismi luetaan edelleen synniksi. Optiomiljonäärin on yhä edelleen vaikea päästä taivasten valtakuntaan. Temppu on edelleen yhtä vaikea kuin kamelin matka neulansilmän läpi.

Tosin monelle aikamme optioahneelle käsite kamelista ja neulansilmästä voi olla virheellinen. Aivan niin olematon tuo neula ei ole, jota itse joskus optiomiljonääreinä käytämme. Kyseessä oli toki ihan kunnon portti miehen kulkea, mutta ahdas joka tapauksessa etenkin nyt, kun nobelistitkin jo ennustavat laman olevan syvemmän kuin 30-luvulla kokemamme. Optiomiljonäärille helvetti on jo tässä maallisessa ajassamme.

Esikoiskirjani ”Arctic Babylon 2011” lukeneet ovat huomauttaneet kuinka kirjassa tapahtuva uskonpuhdistus on osa jo käynnissä olevaa prosessia. Kovin kalvinistisesta ja samalla hindujen sekä juutalaisten oppeihin rakentuvasta vanhasta arjalaisesta rigvedasta on kuitenkin vaikea irtautua. Se on kuin taakka naisen harteilla kaksoisroolin toteuttajana. Siitä irtautuminen vaatii ikään kuin Jumalan vaihtoa tai rukousmyllyn muuttamista uudeksi.

Oikeastaan se tapahtuikin jo kerran, mutta sen muistaminen on pääsiäisenä vaikeaa. Onneksi Tommy Tabermann sentään on tehnyt lakialoitteen viikosta, joka olisi rakkaudelle tarkoitettu. Varmaan pääsiäisviikko oli alun perin sellaiseksi aiottukin ja Kanerva sekä Kantola ristin kantajina siten aivan oikeita henkilöitä. Eduskuntaa taas saa sylkykuppina pitää toki muutkin kuin omaa oikeuttaan tähän tehtävään Ilta Sanomissa ankarasti puolusteleva Loka Laitinen.

Laitinen on tekemässä samaa lehmän käännöstä kuin Jari Tervo. Aina on oltava enemmistön kanssa eri mieltä. Sen tuottama orgasmi on kaikkein työläin ja kalastaja Pentti Linkola osaa sen Suomessa parhaiten masokistisella varmuudella. Sellaista messiaanista uhrimieltä meiltä ei toki vaadita edes naiseksi syntyneenä. Tekopyhyys ja lynkkausmieliala ovat usein seurausta liian masokistiseksi äityneestä menosta. Sellainen kyrsii jo ketä tahansa ulkopuolista ihmettelijääkin.

Hyvää Pääsiäistä.

posted by Matti Luostarinen  # 3:32 PM

Ristiriitojen näkijälle

Vastaus Veikko Mäntylän kirjoitukseen (FL 17.3)

Veikko Mäntylä löytää kirjoituksessaan (FL 17.3) kuntayhteistyössä ongelmia ja kirjoituksessani ristiriitoja, joita en ehdi oikoa muuten kuin pääkohdittain.

Ensiksi Lounais-Hämeen kunnat eivät ole yhdessä EU eikä niitä tule verrata valtioihin.

Toiseksi suuret ikäluokat ja niiden kuoleman odottelu ei ole perusteltu tapa hoitaa asioita hitaan välinpitämättömästi. Varmasti vuoretkin kuluvat ja erosoituvat aikojen kuluessa mereen ja ekokatastrofit niiden mukana, eikä ihmisestä näy jälkeäkään.

Kolmanneksi korkeasti koulutettuja nuoria ei saada ilman omia panostuksiamme eikä yrityksiä ilman asiakkaita. Työ ja työn tekijä kohtaavat kyllä mutta uudessa reaaliaikaisessa, globaalissa ja innovatiivisessa taloudessa. Se ei odota hitainta eikä sitä ohjata Veikko Mäntylän valomerkeillä. Mäntylän analogiat liikenteestä eivät toimi globaali- tai aluetalouteen. Ne ohjaavat vain liikennettä, eivät muuta.

Suomessa on jo poistunut kuntakartalta runsaassa vuodessa yli 60 kuntaa ja poistuu seuraavan parin vuoden aikana sama määrä. Sadan köyhimmän kunnan yhteinen budjetti on noin kolme prosenttia valtakuntamme kuntataloudesta. Paras -hankkeen tavoite ei ole säästää valtakuntamme veromarkkoja. Vaikka hukuttaisimme kaikki sata köyhintä kuntaa Kollajan ja Vuotoksen altaisiin, saisimme säästöjä kuntatalouteemme vain vajaan puolen vuoden kasvun verran. Tuota työtä suorittaa sadassa köyhimmässä kunnassamme sama määrä ihmisiä kuin koko se uusi teollinen potentiaali, johon luova ja innovatiivinen teollisuutemme kasvu perustuu.

Allasalueilla ongelmana ei ole altaan rakentaminen vaan sen odottelu, allaspeikko. Se juuri köyhdyttää ja rapauttaa allaspohjat. Nyt myös Lounais-Hämeen aluetalouden ja yrittäjyyden kuntatalouden toimiessa kriisissä. Kuntien talous on vain osa aluetaloutta mutta erittäin tärkeä etenkin juuri koulutuksessa. Ei nyt pidä puhua vain suurista ikäluokista vaan tulevaisuudesta. Suuret ikäluokat ovat aina olleet äänessä, agressiivisia ja pitäneet huolen itsestään. Niin nytkin. Toisin on näiden hiljaisten ikäluokkien kanssa. Mehevintä luuta ei pidä heittää aina äänekkäimmän räyhääjän ja koiran eteen. Kuntabudjetti ehti vinoutua sosiaali- ja terveysbudjetiksi jo ennnen kuin suuri ikäluokka ehti eläkkeelle. Totta kai politiikka ja demokratia rapautuu kun poliitikko ei päätä enää mistään. Syntyy viihteellisiä ja koomisia henkilöhahmoja joita media käyttää omana selviytymistarinanaan.

Mediatutkija toimittajana on viihteellinen siinä missä lehtensä. Hesarin (HS 16.3) mukaan kaikki Suomen blogit ovat viihteellisiä, kuten isoveli vanha ja perinteinen media. Tätä tutkimusta varten on käyty läpi kymmenistätuhansista, ehkä jo sadoistatuhansista blogeista 50 suurinta. Se on sama kuin kävisi läpi suomalaisista maatiloista viiskymmentä suurinta ja tekisi johtopäätöksiä maataloudestamme. Kaikki tilamme olisivat teollisia sikaloita, muutama valtaisa kanala ja mammutti lypsykarjatila, kartano viljatilana työntekijöineen, Wahlroos fasaanijahdissa. Tämän jälken "tavikset" eli kansanedustajat, joista joka toinen "blogaa". Se on toimittajan tekemää tiedettä, jota me seuraamme. Hyvä matkaa Hesarin sivuille oppimaan uutta, keräämään tietoa siitä miten maa makaa!

Nyt näissä sadassa kunnassa yli 70 % menoista on sosiaali- ja terveydenhuollon menoja. Jopa Forssan tai Iisalmen, Kiteen ja Kajaanin kokoisissa kaupungeissa noin 60 %. Näiden tulisi kuitenkin toimia talousalueensa vetureina tuleville uusille usein innovatiivisille työpaikoille ja hyvinvoinnille. Samaan aikaan vaikkapa Tohmajärven kokoisessa 5600 asukkaan kunnassa kuntatyöntekijöiden määrä kaksinkertaistui 1980-luvun hulluina vuosina. Se oli jopa ohittaa talousalueen keskuksen Kiteen kaupungin.

Jatkossa meille tulee koulutettua työvoimaa vain puolet siitä mikä poistuu työmarkkinoilta. Jotta näitä saataisiin koulutettua, yliopistoja yhdistetään ja ammattikorkeakouluja verkotetaan. Kun ei ole enää oppilaita eikä opettajia vanhan ylläpitämiseen. Veikko Mäntylä ei esitä miten tämä tapahtuisi muuten kuin toteamalla suurten ikäluokkien aikanaan siirtyvän teknopoliksesta nekropolikseen. Tämä vie aikaa puoli vuosisataa eikä ratkaise perusongelmaa.

Hämeenlinnan ammattikorkeakoulu yhdistetään Lahteen. Kummassakaan kun ei ole entuudestaan edes yhtä yliopistoa, ei koko Kanta-Hämeessä tai Päijät-Hämeessä. Se on laiminlyötyä aluepolitiikkaa 1960- ja 1970-luvuilta. Nyt on sitten pakko käyttää tekohengitystä, jotta edes alempi korkeakouluopetus säilyisi. Sekin tapahtuu ei vain kuntien vaan maakuntien yhteistyönä ja ministeriön ohjauksessa. Miten maaseutupitäjät poliitikkoineen Kanta-Hämeessä osallistuvat tähän työhön Humppilassa, Ypäjällä, Tammelan emäpitäjässä. Entäpä Forssa? Taitaa Lahti ja Hämeenlinna uutena "suurkaupunkina" jyrätä?

Mistä päättävät kuntapoliitikot Humppilassa? Lentokentästä? Minkä vuoksi mennä vaalehin heitä valitsemaan? Hevosenpitolautakuntakin on lopetettu. Paljon ei jää asiaa mistä pohtia Forssassakaan. Kunnan näkyvin asia on edelleen kadun jatke. Muut asiat päätetään muualla. Tätäkö demokratiaa tulisi puolustaa pienissä maalaiskunnissa?

Kunnallistaloudessa sivistystoimi, sosiaali- ja terveydenhuolto nielevät jatkossa yli 90 % äyreistämme. Näiden käyttö tapahtuu ohi peruskuntien kunnanvaltuutettujen ja hallitusten käytännössä jo nyt. Yli 90 % budjetista kulkee ohi demokraattisen valvonnan. Tätäkö demokratiaa Veikko Mäntylä haluaa ajaa ja puolustaa sekä samalla jarruttaa oman talousalueensa elinkeinoelämän ydintoimintojen kehittymistä, yritysten sekä elinkeinoelämän tärkeintä ruokkijaa? Ekokatastrofissa luonnon lakien kanssa ei voi politikoida. Sama koskee toki myös aluetaloutta. Ihmisiä voi vain sumuttaa saadakseen ääniä. Sellainen ei ole reilua aikana, jolloin ekologinen ja ekonominen ovat sama asia. Jotkut ymmärtävät sen heti. Toiset eivät koskaan.

Tohtori Into Saarela puuttuu aivan oikeaan asiaan saman päivän kirjoituksessaan todetessaan, kuinka kyseessä ei ole kuntien liitokset, vaan kokonaan uuden organisaation johtamistaidolliset opit. Forssan oma historia on kovin nuori, eikä sen yhteydessä ole syytä edes puhua kollektiivisen muistin käytöstä tai sosiaalisesta pääomasta. Sen sijaan meillä on oltava organisaatio, joka toteuttaa myös maaseutualueiden tarpeet, ja sitä nyt ei ole kukaan esitellyt edes Hämeenlinnassa tai Salossa. Itse suosittelen Keski-Karjalassa kokeilemaamme verkostoyhteistyötä ja -demokratiaa, jossa mukana on myös tämän päivän teknologia. Kaikkein eniten kaipaamme nyt hyviä selvityksiä ja tutkimusta, joiden tarpeesta Veikko Mäntylän ristiriidoista kertovat kudelmatkin kielivät. Demokratian pelko on demokratian alku myös kunnallispolitiikassa eikä selvityksiä pidä pelätä, päinvastoin. Niitä on vaadittava ja etenkin maaseudulla. Nyt nämä tutkimukset ja selvitykset kiellettin ja juuri maaseudun pienten pitäjien toimesta! Sama asenne esti aikanaan Lahdesta yliopistokaupungin. Se on hyvin hämäläinen asenne ja arvojen priorisoimista. Juuri sen vuoksi on syytä tukeutua länteen ja Turkuun. Rakennettava vahva maaseudun ydinalue ja Lomijokilaakson kattava oman kulttuurimme ylläpitäjä ja sen verkostoitunut kehittäjä. Pienet eivät voi menestyä muuten kuin liittoutumalla yhteen viiden maakunnan reuna-alueella ja sydänmaaseudullamme.

posted by Matti Luostarinen  # 3:36 PM

Kuntayhteistyö puhututtaa

Esimerkki yhteistyön järjestelyistä – Keski-Karjalan verkostomalli

Sain takavuosina 1989-91 kutsun rakennella kuntien yhteistyötä Keski-Karjalassa. Tavoite oli tehostaa Kiteen talousalueen viiden kunnan yhteistyötoimikunnan työskentelyä. Yhteistyökuntia olivat Kiteen lisäksi Tohmajärvi, Rääkkylä, Kesälahti ja Värtsilä. Asukkaita liki sama määrä kuin Lounais-Hämeessä.

Aika oli kaikkea muuta kuin otollinen yhteistyön tiivistämiselle. Suomi eli vielä nousukauden jälkiaallolla ja puhuttiin jopa työvoimapulasta. Kuntia yhteistyö ei näyttänyt kiinnostavan lainkaan. Lisäksi rajan takana oli alkamassa Neuvostoliiton hajoaminen. Samalla raja Värtsilästä avautui Sortavalan talousalueelle vanhaan Laatokan-Karjalaan. Matkailu oli yksi miltei kokonaan uusi elinkeinoala ja sen järjestelyt onnistuivatkin odotettua paremmin.

Tulin projekti vetäjäksi Oulun yliopistosta aluesuunnittelun professorin virasta Brysselin kautta vaiheessa, jolloin Suomi ei vielä tiennyt juurikaan mitään EU:n laajenemisesta. Pohjois-Karjalassa ehkä vieläkin vähemmän kuin muualla. Lama iski vasta projektin loppupuolella ja Neuvostoliiton hajoaminen aiheutti levottomuutta rajapitäjissä. Sortavala ja Itä-Karjala tuli tutuiksi. Samoin venäläinen tapa tehdä yhteistyötä aina Sortavalasta Petroskoihin, Pietariin ja Moskovaan.

Kahden Karjalan välinen ero oli jyrkempi kuin takavuosien raja Meksikon ja Yhdysvaltojen välillä. Värtsilän tullista avautuivat näkymät maailman suurimpaan museoon. Museosta vastavierailut Suomen puolelle olivat monelle traumaattinen kokemus. Joku jopa oksensi kulttuurishokkiaan suomalaisessa marketissa. Yli puolen vuosisadan ero kehityksessä on uskomattoman suuri ylitettäväksi keskellä korpea. Raja oli avautunut railona ja molemmin puolin rajaa oli naapurista vain valheita ja pelkoja, ennakkoluuloja.

Käynnistimme projektin ohjausryhmän järjestäytymisellä. Sen muodostivat kuntien johtajat. Luottamusjohto kokoontui erikseen yhteistyötoimikunnassa. Se oli kokoontunut harvakseltaan jo vuosikymmenen ajan ja vaikutti turhalta organisaatiolta luottamusjohtajineen kunnanjohtajilla täydennettynä.

Ensimmäinen oikea vaihe käynnistyi projektikuntien sitouttamisella sidosryhmineen työhön. Alkoi massiivinen tiedon jako sekä selvitykset yhteistyön tilasta. Tämä tutkimus kohdistui kaikkiin virkamiehiin ja kuntien palkkalistoilla työskenteleviin (1500) sekä luottamushenkilöihin. Pelkästään Tohmajärven kunnassa kunnan palkallisten määrä oli tuplautunut 1980-luvulla. Se oli miltei samalla tasolla kuin Kiteen yli kaksi kertaa suuremmassa kaupunkikunnassa. Kunnan oman ilmoituksen mukaan se oli pääsyt syntymään ikään kuin varkain ja huomaamatta.

Toisessa vaiheessa käynnistimme projektin kaikkien sidosryhmien aktivointi- ja mobilisointivaiheen sekä työryhmien järjestäytymisen yhteydessä tapahtuvat strategiset välttämättömät visioinnit. Näissä käytiin läpi samalla koulutuksellisia vaiheita koskien verkostotyötä, projektityöskentelyä sekä tiimityötä ryhmissä. Mukana olivat kaikki hallintokunnat ja liki tuhat kuntasektorin työntekijää. Motiivi yhteistyöhön oli jokaisessa ryhmässä kiitettävän korkea.

Varsinainen valtaan, vastuuseen ja desentralisaatioon liittyvät synergiset kokeilut sekä verkosto-organisaation delegoinnit suoritettiin evaluointivaiheen yhteydessä. Vertailuryhminä käytettiin prosessin ulkopuolelle jääneitä ”passiiviryhmiä”.

Käytännön toiminnan vaihe toteutettiin hallintokunnittain ja aloittaen teknisestä työstä. Siellä vetovastuu kustakin ryhmästä oli kuntien insinööreillä ja kukin toimi oman toimialansa puitteissa koko kokeilualueen teknisenä johtajana. Käytännössä nämä ryhmät jakautuivat palo- ja pelastustoimeen, ympäristöön, rakennustarkastukseen, teihin sekä muuhun mm. kaavoitukseen. Tieto siirtyi tässä kehämäisessä rakenteessa kehien sisällä ja ohjausryhmään, mutta ei vielä kehien välillä. Kokemukset haluttiin yhdistää kunnaninsinöörien omassa johtoryhmässä. Ei kuitenkaan kunnanjohtajien ohjausryhmässä.

Sivistystoimen kohdalla toteutimme jo täysin verkkomaisen kokeilun, jossa ryhmät syntyivät erikseen nuorisotyön, kirjaston, toimistotyön, koulutoimen ja liikunnan sekä kulttuurin tiimeinä. Koulutoimen johtajat hoitivat ”vain” kouluja koskevan osan ja jälleen kerran koko talousalueen kattaen. Toivomus tästä tuli ryhmien sisältä. Yhteistyötä oli jo tehty runsaasti, mutta ei koulutoimen johtajan vetämänä.

Testausryhmän muodostivat henkilöstösihteerit ja elinkeinotoimesta vastaavat virkamiehet, joita ei erikseen ohjattu kuten muita tiimejä. Kunnanjohtaja olivat niin ikään ”ulkona” prosessista ja esittely tapahtui aina kunkin ryhmän johtajan toimesta suoraan luottamusjohdolle (poliittinen johto). Ohjausryhmänä kunnanjohtajille jäi projektin päätyttyä vastuu jatkaa prosessia vastuualueenaan sosiaali- ja terveyshallinto, sivistyshallinto, tekninen toimi, elinkeinot ja yrittäjyys sekä erikseen vielä kaavoitus ja maankäytön suunnittelu. Näin olisi päästy evolutionaarista tietä vaiheeseen, joka ei nyt vaatisi vaikeita kuntien liitoksia, johon kunnat ovat valitettavasti ajautuneet. Samalla päällekkäiset työt olisivat poistuneet ja virkamiesten lukumäärä olisi oleellisesti vähentynyt luonnollisten poistumien kautta.

Parhaiten verkottuminen käynnistyi alussa teknisen hallinnon kohdalla. Syy oli työn luonteessa ja insinöörityön systeemisessä osaamisessa. Vastaavasti sosiaali- ja terveyspalvelujen kohdalla muutos oli pieni. Eniten työtä tehtiin sivistyshallinnon ja elinkeino-ohjelmien kohdalla. Kaikki alueen taloudet käytiin läpi ja samalla tehostettiin kylätoimintaa koko alueen kattavaksi liki 70 kylän verkostoksi. Uusia yrittäjiä saatiin kyselyjen kautta yli 300 välittömästi projektin alkuvaiheessa koulutukseen.

Ohjelman siirto verkosto-organisaationa kattaen koko Laatokan-Karjalan alue toteutettiin käyttämällä sen ohjaukseen rajan taakse Itä-Karjalaan ulottuvaa Laatokan-Karjalan Instituuttia. Sen rakenteeseen kuului alueen innovaatiopolitiikka, tutkimustoiminta, opetus- ja koulutustehtävät, tiede- ja tietokeskus ATK palveluineen sekä tuotekehitys- ja teknologiakeskus. Tähän tarkoitukseen tarvittiin myös koko Itä-Karjalan alueen tuki sekä Pietarista saatava apu, Joensuun yliopiston ja tutkimuslaitosten tuki (Metla), yritykset, yhteisöt ja hallinto sekä kansainväliset yhteydet. Myöhemmin hankkeeseen liittyi tavoite vapaakauppa-alueesta Venäläisten aloitteesta. Vastaavia hankkeita syntyi myös muualle Itä-Karjalaan ja lähelle Viipurin aluetta.

Missä olivat yhteistyön pahimmat esteet?

Virkamiesten ja luottamushenkilöiden vastausten mukaan ylivoimaisesti vaikeimmat esteet liittyivät arvovaltakysymyksiin ja asenteisiin. Liki 100 % vastaajista koki juuri nämä pahimmaksi karikoksi.

Toisen karikon muodostivat kilpailu ja tottumattomuus yhteistyöhön, verkostomaiseen tiimityöskentelyyn oppiminen ja vanhan linjaorganisaation hierarkian purkaminen. Lähes 80 % koki nämä esteiksi.

Kolmantena peikkona tulivat pelko pakkoliitoksista ja lainsäädännön esteet. Yli puolet mainitsi nämä suurimpina ongelmina. Lainsäädäntö oli etenkin virkamiesten kokema este.

Poliittiset voimasuhteet ja riitaisa menneisyys oli neljäs ryhmä, mutta ei erityisen tärkeä. Asenteet ja arvovaltakysymykset olivat oleellisesti näitä painavampia ongelmia ja vaativat siten neuvottelutaitoa. Lounais-Hämeessä tämä on tullut erityisen näkyvästi esille. Tätä olisi tullut varoa ja seurata jo tehtyjä tutkimuksia sekä verkostotyön kokeiluja kunnissamme.

Vähiten yhteistyötä koettiin rasittavaksi erilainen kuntakoko tai kuntien hallinnollinen kulttuuri sekä elinkeinorakenteen erot. Niillä lähinnä peitellään arvovalta ja asenneongelmia.

Minkä vuoksi yhteistyöhön tulisi ryhtyä?

Yhteistyön painoarvo koettiin erittäin merkittävänä ja erityisesti 12 muita tärkeämpää ryhmää erottui vastauksissa.

Lähes sata prosenttia niin virkamiehistä kuin luottamushenkilöistä korosti alueellisen kehittämisen tarvetta ja tulosta, palvelujen tehokkaampaa tuottamista, alueellista tasa-arvoa ja sen saavuttamista, myönteistä julkista profiilia ja yhteisesiintymisen painoarvoa.

Lähes yhtä korkealle kohisivat tehtävien koordinointi ja tiedon vaihto tiimeissä sekä koko verkoston sisällä, kustannusten minimointi sekä yhteydet keskushallintoon ja maan hallitukseen.

Sortavalan läheisyys ja Laatokan-Karjalan yhtenäisyys talousalueena toi esille lisäksi kansainväliset yhteydet ja niiden hoidon, ajankohtaisten ongelmien ratkaisun yhtenä talousalueena, suurtuotannon edut sekä alueellisen kehittämisen yhtenä suurena talousalueena.

Verkoston kyky uudistus, joustavuus ja työn motiivin lisääntyminen olivat niin ikään liki kaikkien mainitsemia etuja. Työn tuotavuus ja innovointikyky kasvoi oleellisesti, jolloin 1500 ihmisen osaamisesta saatiin irti myös sellaiset piilossa olevat resurssit, joita muuten ei olisi edes tunnistettu tai tunnettu.

Verkostotyön käynnistyttyä tiimeissä luottamushenkilöiden tarve käsitellä yhteisiä palveluja tai toimintoja kasvoi räjähdysmäisesti ja muuttui päivittäiseksi. Tähän ei oltu varauduttu johtoryhmässä, ja siitä tuli ongelmallinen pullonkaula.

Esteeksi asioiden joustavalla käsittelylle tuli vanha linjaorganisaatio ja sen kuljettaminen ohjausryhmineen mukana viiden kunnan yhteisiä asioita hitaasti käsitellen. Sellainen ei toiminut ja se sai nuhteita. Tätä varten oli kokoonnuttava johtavien poliitikkojen toimesta pyrkien löytämään mahdollisimman joustava poliittinen elin, jollaisena yhteistyötoimikunta ei voinut toki enää toimia. Tarvittiin päivittäistä ylikunnallista päätöksentekoa.

Juuri tässä kohden käynnistyivät arvovalta- ja asenneongelmat. Ne eivät synny virkemieskoneistosta ja kyvystä toimia verkostona, vaan poliittisen johdon kyvyttömyydestä järjestäytyä sekä linjajohdon ylimmästä portaasta. Syntyi esittelijäongelma, jossa muutama henkilö saattoi vaikeuttaa 1500 ihmisen työtä palveluita tarjoavana verkostona. Tätä on myös Lounais-Hämeessä syytä välttää siinä missä Hämeenlinnassakin.

Ainut toimiva keino tässä on yhteinen luottamusjohto ja kunkin kehän sisällä toimiva ”lautakunta”. Järjestelmä on oleellisesti kevyempi kuin perinteinen lautakuntatyöskentely, mutta ei aiheuta kohtuutonta ongelmaa oppia verkostotyön vaatimukset myös luottamushenkilöiden kohdalla. Nykyisin uusi tietotekniikka tekee siitä jopa välttämättömän osan prosessia ja helpottaa verkostodemokratian sisäänajoa.

Tehtäviä tulee toki enemmän ja ne ovat vaativampia kuin pienen kunnan lautakunnassa tai kunnanhallituksessa. Lisäksi maaseutumaiset organisaatiot ja yhteistyörakenteet poikkeavat melkoisesti kaupunkimaisista keskitetyistä hallintorakenteista ja vaativat räätälöityjä ratkaisuja. Laatokan-Karjala on tästä tyyppiesimerkki ylittäessään myös valtakunnan rajan kansainvälisen työnsä rakentelussa.

Sen sijaan kansallisena hankkeena Keski-Karjalan malli toimii varmasti missä tahansa Suomessa. Pelkkä kuntien yhdistely ilman siihen liittyvää toimintojen verkostoimista ja virkamiesten ohjaamista yhdessä luottamushenkilöstön kanssa tulokset jäävät sattumanvaraisiksi, eikä niiltä voi odottaa alueellisesti tasapainoisia ratkaisuja. Tässä myös Lounais-Hämeen olisi syytä harkita miten yhteistyörakenne toteutetaan ja kuinka se verkottuu eri hallintokunnat yhdistäväksi kokonaisuudeksi.

Tässä pienkunnat ovat aivan oikein vaatineet lisäselvityksiä. Omassa yhteistyöelimessä sellaisen selvityksen tekeminen ei kuitenkaan onnistu vaan vaatii käytännön verkostotyön ja tiimityön opiskelun. Hämeenlinnan malli ei sovellu Lounais-Hämeeseen ja vielä vähemmän sitä laajemman talousalueen käyttöön. Vain verkostoitumalla maaseudun palvelut voidaan taata eikä synny kaupunkia ja sen viheraluetta. Sellainen kuntaliitos olisi kohtalokas virhe, eikä sellainen olisi edes mahdollista, jos mukaan tulisi myös Loimaa ja Somero.

Lähde: Matti Luostarinen 1991. Keski-Karjalan kuntien yhteistyön kehittäminen. Laatokan-Karjalan Instituutti. Loppuraportti. Kitee. 126 s.

posted by Matti Luostarinen  # 8:45 PM

Pitäisikö kansainvälinen naistenpäivä muuttaa evolutionarismin päiväksi?

Kansainvälinen naisten päivä kulkee historiassaan lähellä sosialistista internationaalia ja sen historiaa. Naisen asema on ollut keskeinen teema haettaessa sellaista sosiaalista ja taloudellista tasa-arvoa, johon sosialismin teoriat lopulta liittyvät. Jostakin syystä evoluutio naisasialiikkeessä johti kuitenkin revoluutioon miesliikkeessä.

Ensimmäiset juuri kansainväliseen naistenpäivään viittaavat tapahtumat käynnistyivät ehkä yllättäen Yhdysvalloista. Jo 1800-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa naiset lakkoilivat ja etenkin naisvaltaisessa tekstiiliteollisuudessa. Amerikan sosialistipuolue nimesikin helmikuun viimeisen sunnuntain naistenpäiväksi. Eurooppa oli siitä täysin tietämätön. Joku voisi mainita siitä Hilary Clintonille.

Eurooppaan liike levisi vasta 1900-luvun alussa ja Kööpenhaminassa pidetyssä sosialistisen internationaalin konferenssissa 26.8. vuonna 1910 kansainvälinen naisten päivä rantautui vanhalle mantereelle. Maaliskuun 19. päivänä naiset juhlivat päiväänsä vuonna 1911 ainakin Itävallassa, Tanskassa, Saksassa ja Sveitsissä. Tuolloin mukana oli jo miljoonia naisia ilman internetin apua. Kahden vuoden kuluttua myös Venäjällä helmikuun viimeisenä päivänä.

Venäjällä alkoi lakkoilu syynä elintarvikepula ja ensimmäisenä asialla olivat perhettään ruokkivat naiset tekstiiliteollisuudessa. Lakon laajetessa ja rauhattomuuksien lisääntyessä Nikolai toinen luopui vallastaan. Syntyi väliaikainen hallitus. Loppu on sitten jo tuoreessa muistissa ja osa myös omaa kansallista historiaamme. Tältäkin osin historia tulisi kirjoittaa kuten se oikeasti tapahtui. Miehet kun tulivat mukaan jälkiomaksujina. Sosiaaliset uudistukset ja innovaatiot kun eivät leviä jälkiomaksujien toimesta onnekkaalla tavalla. Tästä 1900-luku ja sen alku on oikein kouraiseva esimerkki. Jälkiomaksujia ei pidä päästää ikinä vallan kahvaan. Se tietää aina onnettomuutta. Ja historia tahtoo olla näiden kuvaamista. Ei innovaation aallon alun oivaltamista. Näin historiasta ei voi oppia mitään. Apinoiden tapa oppia matkien ja mölyten löydöksestään ei ole innovaatiopolitiikkaa.

Suomalaiset naiset olivat aktiivisia jo hyvin varhain. Kööpenhaminan konferenssissa mukana oli noin sata naista edustaen 17 kansakuntaa. Suomen suuriruhtinaskunnasta mukana oli viisi tulevan ensimmäisen eduskunnan jäsentä. Virallisena edustajanamme oli Ida Aalle ja muut neljä Hilja Pärssinen, Aura Kiiskinen, Hilda Herrala ja Miina Sillanpää. Se oli tuon ajan innovaattoreiden kärkiketju. Miina Sillanpää heistä parhaiten muistetaan. Hän kun piti itsestään ääntä miesten planeetalla mieheksi muuttuen.

Suomessa työväenliikkeen järjestäytyminen tapahtui Forssan kokouksessa, jossa ”pumpulienkelit” olivat niin ikään keskeisessä asemassa tekstiiliteollisuuden Skandinavian yhdessä suurimmista keskittymästä. Köyhyys oli kouriin tuntuvaa Hämeessä olkoonkin että työläisnaiset tehtailla olivat paremmassa asemassa kuin kanssasisarensa muissa vähemmän arvostetuissa tehtävissä agraarisen Suomen köyhyydessä. Ja jälleen valta siirtyi myöhemmin luisuotsaisille jälkiomaksujille ja seuraukset tiedämme kansalaissotana.

Ensimmäinen veistokseni Forssaan muutettuani oli oikeastaan itsestään selvyys. ”Pumpulienkeli” ja sen jatkona syntynyt ja naiseen liitetyt kirot kertova ”Hefaistoksen kirouksesta” ja ”Pandoran lippaasta”, surrealistisesta ”Dalin naisesta”. Veistokset ovat kuin suoraan ”Eevan tyttäristä” Kaari Utrion loistavaa kirjaa kuvittaen. Utrio voisi kiinnostua seuravana naisesta innovaattorina ja etenkin sosiaalisten ja kulttuuristen, symboli-innovaatioiden tekijänä ja levittäjänä. Ilman heitä olisimme edelleen apinoina savanneilla tuntematta lainkaan verkostoja tai symbolirakenteiden klustereita, organisaatiokulttuurin sosiaalista sisintä ja sen kollektiivista muistia.. On miesten ansiota että Suomessa innovatio mielletään tekniseksi oivallukseksi demojen kimpussa. Muualla se on kieleen ja kulttuuriin littyvä sosiaalinen prosessi, jossa taiteella on avaimet. Esprit on ranskalaista innovointia.

Naisen aseman kuvaaminen käy paljon helpommin veistoksen tai maalauksen kautta kuin yrittäen kertoa siitä kirjoittaen. Kuva avautuu kansainvälisenä ilmiönä ja kielenä toisin kuin sanat symbolirakenteina. Nainen ymmärtää sen miestä paremmin. On joitakin asioita, jotka avautuvat vain naiselle eivätkä miehelle lainkaan. Tämä miesten on syytä hyväksyä sitä sen kummemmin häpeilemättä. Värisokeus ei ole sairaus. Värisokea voi nähdä mustan ja harmaan vivahteissa paljon enemmän kuin värit itsestään selvänä pitävä nainen.

Kielen suku on feminiini. Nainen käyttää kieltä sosiaalisen yhteydenpidon välineenä ja on siinä miestä monin verroin etevämpi. Miehelle kieli on taas vallan käytön väline, tapa kukkoilla tai pitää luentoa. Indoeurooppalaisissa kielissä sanojen taivutus tapahtuu substantiivin mukaan, jolla on sukuna joko feminiini tai maskuliini, joskus suku on neutraali. Ei sellaisessa kielessä voi käydä kiistaa sukupuolten tasa-arvosta virkanimikkeiden kohdalla (nimismies, lautamies, hevosmies). Koko kieli kun on kantaa ottavan sukupuolinen ja sitä korostava. Tällaiseen kuvat, värit ja veistokset eivät välttämättä sorru ja symbolit on mahdollista laatia etenkin veistoksessa korostamatta sukupuolta.

Valitettavasti jo värien kohdalla poikien kasvatus poikkeaa tytöistä. Miksi pojille on tyrkytettävä tummia ja kylmiä värejä, tytöille spektrin lämpimiä ja näkökenttämme erottuvimpia elämän sävyjä? Miksi naisten tulisi madaltaa äänensä ja juopotella kilpaa miesten kanssa? Eikö paheiden summa olekaan vakio? Onko naisen itsetunnossa jotain oidipaalista silloin, kun kilpailu johtaa myös miesten paheiden matkimiseen? Tyhmyyskilpailussa miehet ovat naisia etevämpiä. Ei sellaiseen pidä alistua.

Naisen aseman globaali kohentuminen on osa uutta teknologiaa ja tiedon siirtoa, innovaatiopolitiikkaa. Globaalissa webympäristön verkostossa olemme kasvottomia, persoonattomia ja sukupuolettomia. Se ei psykologisoi meitä mitenkään. Uusi tietoyhteiskunta on ollut ja on myös jatkossa naista suosiva prosessi. Yksi näkyvin syy siihen on hierarkkisten rakenteiden katoaminen ja verkostojen klusteriluonne. Näissä naiset ovat miehiä etevämpiä ja se näkyy webyhteisöjen tutkimuksessa, innovaatiorakenteiden synnyssä. Tähän on kiinnitetty yllättävän vähän huomiota. Naisten kyky käyttää ”diffuusista” tietoa ja ”valtaa” korostuu silloin, kun globaali uusi tieto ja sen luonne ei edellytä teknisten ”demojen” rakentelua vaan niiden omaksumista reaaliaikaisissa prosesseissa ja soveltaen ne sosiaalisiin sidoksiin ja prosesseihin, hoitotyöhön, organisaation kehittämiseen ja tiedon integrointiin, uusien symboleiden käyttöönottoon. Se luo uuden yhteiskunnan ja on innovaation tärkein prosessoija myös teknisten uudistusten käyttöönotossa.

Parhaiten naiset menestyvät etenkin laajojen sosiaalisten ja kulttuuristen innovaatioiden vastanotossa ja välittämisessä. Sama koskee osin myös uusia organisatorisia innovaatioita, mutta ennen kaikkea uusia symbolirakenteita. Joissakin tapauksissa miehet ovat niille miltei sokeita. Mies ei välttämättä kykene hahmottamaan uutta sosiaalista tai symbolirakennetta edes silloin, kun se on jo teknistä demosta siirtynyt myöhäiseen omaksuntaan. Yhteiskunnallisesti tällainen ilmiö on ongelmallinen, mutta myös alueiden ja kulttuurien toiminnan verkottamisessa. Jopa omassa kuntien palvelurakenneuudistuksen toteutuksessa. Kyseessä on paljon suurempi ongelma kuin varhaisempi ajattelumme miesten ja naisten ammateista. Tuo jako oli keinotekoisempi, ei geneettisesti meihin sidottu ominaisuus tai kielen mukanaan tuoma heuristinen tai hermeneuttinen ilmiö.

Kaikesta huolimatta hyvää naistenpäivää. Yrittäkää sietää meitä miehiä. Muinainen Neuvostoliitto vietti myös miesten päivää ja se oli luonnollisesti samalla puna-armeijan paraatien lippupäivä 23. helmikuuta. Siinä me miehet olemme eteviä. Muutamme evoluution ja innovaation diffuusion revoluution kautta kaaokseksi. Se on jälkiomaksujien tapa tulla mukaan hajottamalla ja hallitsemalla kaaosta. Ei sellaiseen pidä mennä mukaan.

posted by Matti Luostarinen  # 8:28 PM