Ahlströmistä Sukariin ja Kakkoon

Innovaatioyliopisto sai nimensä Alvar Aallon mukaan. Se oli harvinaisen onnistunut valinta. Kolmen korkeakoulun yhdistävä rakennelma muistuttaa Alvar Aallon omasta henkilöhistoriasta ja työurasta. Se oli hyvin suomalainen ja isänmaallinen.

Itse yhdistän Aallon aina ensimmäisenä Walter Ahlströmin tyttäreen. Maire Gullichsen veti aikanaan Ahlström yhtiön pääjohtajan ja puolisonsa Harryn kanssa nuoren Alvar Aallon suunnittelemaan suolaisen lähiön prototyyppiä - Sunilan asuntoaluetta.

Tavoite oli lieventää yhteiskunnallisia ristiriitoja Ahlström -yhtiön laajalla asuntotuotannolla. Aallon mallissa ylemmät toimihenkilöt asuivat omalla nurkallaan rivitaloissaan ja työväki sinänsä viehättävissä kerrostaloissa. Gullichsenin kodin Villa Mairean Aalto suunnitteli tavoitteena kunnianhimoinen loikka barokista funkkikseen.

Noormarkussa rakentaminen oli mahdollista joutumatta tehdasalueiden ja kasvavan kaupungin puristuksiin. Villa Mairea valmistui vuonna 1939. Nykyisin Villa on arkkitehtien pyhiinvaelluskohde ympäri maailmaa. Forssan vanha teollisuusalue voisi olla vielä tätäkin enemmän.

Aalto oli jo tuolloin nimekäs arkkitehti. Maire Gullichsen johti kauan Aallon huonekaluja markkinoivaa Artekia ja hänen miehensä Harry tilasi Aallolta asemakaava- ja rakennussuunnittelua uusille tehdaspaikkakunnille. Forssan ydinkeskustaa kukaan ei kuitenkaan pilannut. Se toimii edelleen!

Viiden sukupolven Ahlströmien juuret ovat suomalaisessa talonpoikaistossa. Kolme perättäistä onnistunutta avioliittoa vauhditti Antin käynnistämää konsernin syntyä merenkulusta metsäteollisuuteen. Jo Antin isoisä nousi naimakaupalla ensin torppariksi ja sitten talolliseksi. Erkki-isä pääsi puolestaan kotivävyksi isompaan taloon ja pitäjän kirkonisännäksi.

Antti itse nai, käytyään ensin kolme luokkaa porilaista triviaalikoulua, Isotalon rikkaan Greta-lesken. Valmiina oli vesimylly ja saha, lumppupaperia valmistava koski. Alkoi metsien osto ja myynti, pienimittakaavainen merenkulku purjealuksilla. Todellinen sysäys syntyi suomalaisen teollistumisen vuosikymmenellä ja lama iskiessä 1870-luvulla.

Antti osti Noormarkun, Lepinerin, pieniä ruukkeja ja tehtaita Porista. Leskeksi jäätyään hän nai Kristiinankaupungista kauppiaantyttären Eva Holmströmin. Tästä avioliitosta polveutuu Ahlströmin suku.

Ahlström lähti mukaan teollisuuteen Suomen taloushistorian suuressa käänteessä. Sahatavaran vienti alkoi kannattaa Britanniaan ja puun nollaraja siirtyi pohjoisemmas. Otettiin hurjia riskejä yhdessä Enso Gutzeitin kanssa. Matkaa oli kuitenkin vielä Lapin markkaan ja Kemijoen altaisiin, koskisotiin Kuusamossa. Pojan Walter Ahlströmin työtä helpottivat sota-ajan voitot. Matka Efta-kaudelle ja kansainvälistymiseen oli kuitenkin vielä kaukana edessä. Sahatavara vaihtui selluun ja paperiin. Laivanvarustuksesta oli luovuttu aiemmin.

Kehitys maailman johtavaksi erikoispaperin valmistajaksi ei ole ollut mutkaton. Viime vuonna pudottiin lähes nolla tulokseen. Tästä huolimatta olisin syvästi huolissani, jos joku Ahlström konsernin tai niiden muiden tunnettujen ” kahdenkymmenen perheen” jäsen olisi ollut yhteydessä tämän päivän vaaliskandaaliin tai järjestelmän arvovallan murentamiseen, suomalaisen demokratian uskottavuuden järkyttämiseen ja legitimiteettikriisiin.

Ilppo Aaltonen kirjoittaa Forssan lehdessä, Lounais-Hämeen Noormarkussa, kuinka ministerit pääministerin johdolla saavat puhua mitä milloinkin. Päätoimittajan ja lehden omistajan mieleen hiipii pirullinen ajatus: jospa kansanedustajaksi valikoituukin opportunistisia pyrkyreitä, joita ajaa eteenpäin riivaava kunnianhimo, joka raivaa tieltään turhan nuhteettomuuden. Helsingin Sanomissa saman pukee hieman toiseen asuun Lontoosta Riina Yrjölä. Hän kertoo kuinka politiikasta on tullut meillä vain ajanvietettä, vaalikampanjat ovat pelkkiä talenttikisoja. Missejä ja kansallisia urheilusankareita nousee politiikan estradeille ja vallan kahvaan.

Aiemmin Ilkka Joenpalo kirjoitti Forssan Lehdessä kuinka nyt olisi syytä pohtia eduskunnan hajottamista ja uusia vaaleja. Joenpalon mukaan edustajien moraali ei vastaa alkuunkaan kansan moraalia.

Helsingin Sanomat pohti aivan samaa pääkirjoituksessaan. Ongelmana koettiin kuitenkin mahdollinen heikko äänestysvilkkaus, protestimieliala ja kyynisesti oletettiin lopputuloksen olevan joka tapauksessa nykyisenkaltaisen. Siinä nostettiin kädet pystyyn. Se on pahinta mitä media voi nyt tehdä.

Tutkimuksen mukaan enää 23 % suomalaisista luottaa kansanedustajien nuhteettomuuteen. Yli 72 % oletti edustajiemme ottavan vastaan vilpillistä korruptoivaa nostetta lainsäätäjän työlleen. Kyseessä on taatusti legitimiteetti- ja uskottavuuskriisi. Se koskee nyt koko järjestelmää ja samalla maatamme, sen talouden perusteita ja moraalista selkärankaa.

Joenpalo ei usko hänkään uusii vaaleihin. Nopeasti kyhätty kierros puolueiden kesken antaa vaikutelman asioiden olevan hoidossa.

Pohjoisten koskisotien yhteydessä yli 70 % jokilaaksojen asukkaista ei enää luottanut demokratian toimintaan. Syntyi luottamuspula ja se johti käytäntöön, jossa oikeuslaitos otti tehtäväkseen käyttää valtaansa, joita paikallinen väestö edellytti elinolojensa turvaksi. Poliitikot ja voimayhtiöt eivät siihen kyenneet.

Se legitimiteettiongelma ratkesi eikä siihen ole tarvinnut puuttua muuten kuin kerran Pekkarisen puhuessa jälleen koskiensuojelulakien kaatamisesta. Jotkut eivät ymmärrä historiaa ja sitä miksi lait todella tehtiin ja missä järjestyksessä. Kun valtaosa asukkaista sitä vaatii eikä edustajiinsa enää luota, Ahlström ei ala rakentaa sinne altaita saati korruptoi politiikkoja. Se ei ole yhteiskunnallisesti viisasta eikä edes mahdollista.

On mahdollista, että nyt enemmän kuin 25 % kansasta luottaa vielä virkamiehiin ja oikeuslaitoksen toimintaan. Tällöin korruption estävä laki olisi mahdollista laatia uskottavasti näiden (=virkamieshallitus) toimesta ja pidettäisiin hajotusvaalit. Sillä voidaan vielä ehkä jotain pelastaa. Ei paljoa, mutta ehkä kuitenkin jotakin. Medialle ei kuitenkaan voida jättää velvoitetta hoitaa kaikki mahdollinen moraalin valvonta edustajistamme alkaen. Sellaisesta puhuva ei tunne mediaa ja sen tehtävää. Ei uutta eikä vanhaa mediaa. Korruption estävästä laista on tehtävä aukoton koskien myös valvontaa ja sanktioita.

posted by Matti Luostarinen  # 10:20 PM

Herrasmies ei puhu rahasta

Herrasmies poistuu ruudusta toteaa Hesari (28.5) esitellessään Ylen poliittisen keskusteluohjelman Lauantaiseuran Hannu Lehtilän keskiviikkovieraanaan. Viimeisessä Lauantaiseurassa Lehtilän vieraaksi saapuu kukapas muu kuin vanha tuttu Tarja Halonen.

Lehtilä ei ole revolveri haastattelija eikä polemisoi saati ärsytä, provosoi vieraitaan. Hän antaa vieraalleen aikaa ja 40 minuuttia televisiossa on paljon. Sen aikana ehtii kertoa ja myös paljastaa uskomattoman paljon itsestään. Myös tunaroida jos ei ole oikein ammattilainen. Lehtilän herrasmiesmäisessä kyydissä korostuu asialinja ja jos se puuttuu, alkaa katsoja haukotella. Ei pidä mennä Lehtilän kaltaisen ihmisen seuraan, jos ei osaa asiaansa.

Lehtilän mukaan nykyinen poliittinen julkisuus jakautuu kolmella sanalla kuvaten moraaliin, yksilöön ja asiaan. Tässä järjestyksessä. Elämme uusmoralismin aikaa, jossa yksilöllisyys (individualismi) ohittaa kiinnostavuudessa itse asian. Siksi Lehtilän asialinjalle tehtyä Lauantaiseuraa jää kaipaamaan. Tarmo Ropposen ja Arvi Lindin rinnalla. Yksi aikakausi alkaa olla ohi.

Kun viihteellinen huuhaa ja narsistinen individualismi tulivat politiikkaan, asia jäi sivuun emmekä koe enää muuta kuin tunarointeja siellä suunnalla. Tätä aikaa on kuitenkin nyt elettävä ja ymmärrettävä. Vaalirahoituksen kohdalla tunarointi on niin näkyvää, ettei sitä jaksa edes vakavasti seurata. Tauluja myyvä ministeri tekee sen välttääkseen joutumasta kertomasta yli 1700 euron tilityksen vaalikassaansa. On jäänyt taulun mentävä porsaanreikä, jonka oikeusministeriön virkamies opastaa tutuille nimittäjilleen. Nyt taulun hinta haluttiin korottaa kuntavaaleissa 3000 euroon ja valtiollisissa 6000 euroon. Kun päättäjinä ovat rahan vastaanottajat, ilmiö muistuttaa ikään kuin mafiosojen kokousta ja vanhoja politiikan toimittajia tulee ikävä. Miten noista teet Lauantaiseuran?

Pysyvämmin meidät jätti suomalaisen taidepolitiikan tuntija ja uuden airut Irmeli Niemi sekä älyllisistä elokuvistaan tuntemamme Sydney Pollack. Molempia yhdisti uusien avausten tekeminen ja rohkea uudistusmieli. Molemmilla oli myös paljon valtaa sekä lahja uudistaa kaukonäköisesti. Niemen komitea toi kokonaan uudet puitteet luutuneeseen suomalaiseen laitosteatteriin. Pollack taas uskalsi sivaltaa historiallisilla aiheilla rotusyrjintää, feminismiä ja CIA:n omalaatuista toimintaa. Minun Afrikkani toi Pollackille seitsemän Oscaria. Loistavasta käsikirjoituksesta, Karen Blixenin elämänkerrasta, oli ehkä kiitollistakin tehdä taiteellisesti onnistunut elokuva.

Pollackin yhdistää elokuvan ystävä sellaisiin näyttelijöihin kuten Burt Lancaster, Paul Newman, Jane Fonda, Barbara Streisand ja Meryl Streep. Suosikkinäyttelijä oli kuitenkin Robert Redford ja elokuvat Silmä silmästä, Parhaat vuotemme, Korppikotkan kolme päivää ja Valaistu ratsumies. Niiden mukana meni yksi aikakausi.

Yhdistän molemmat poismenneet nerot aikaan, jolloin ei vaadittu menestystä ilman taiteellisia arvoja, tyylipisteitä. Siinä on jotain samaa kuin politiikkamme katoavassa arvovallassa tai kyvyssä pysyä asiassa. Ei pitäisi edetä liian kauas osaamisensa ytimestä, luovan ihmisen sisäisestä halusta toteuttaa itseään. Kouluttajilla, etenkin yliopistolla, on tässä jatkossa suuri vastuu. Täytyy varoa raimo sailaksia työkalupakkeineen joka asiaan.

Arvovallan katoaminen, demokratian uskottavuus, on kauhistuttava asia politiikassa. Arvovaltainen instituutio, kansanliikkeet poliittisina puolueina, on ensiksikin se jonka me uskomme tietävän.

Toiseksi tuo arvovalta ja auktoriteetti valtuutta tekomme. Jos se arvovalta rapautuu, tekomme eivät ole enää sidottuja moraaliseen tai eettiseen perustaan, normeihin. Lakia säätävän elimen on oltava esimerkillinen niiden noudattamisessa. Rimaa ei saa ikinä alittaa siellä suunnalla.

Kolmanneksi arvovaltaan liittyy ihailu ja sitoutuminen. Jos meillä ei ole ihailumme kohdetta oikein minkään politiikan kentässä, alamme varmasti ajelehtia juurettomina. Meiltä puuttuu poliittinen koti johon samaistua. Me olemme riippuvaisia arvovaltaisesta instituutiosta, eikä sitä pidä rapauttaa kehnolla moraalilla. Uusmedian myötä kiinnostuksemme yhteiskuntaan, myös politiikkaan, on valtavasti kasvanut.

Tänään moraali on ensimmäinen asia, kertoo eläkkeelle jäävä herrasmiestoimittaja Hannu Lehtilä. Sillä on suurempi tilaus kuin rahalla tai kelohotelleilla kansallispuistoissa, suurilla kauppakeskuksilla teittemme risteyksissä. Tämän oivaltaja voittaa seuraavat vaalit.

Ei kuitenkaan pelkkä tyhjä moralisointi. 40 minuuttia Hannu Lehtilän vieraana paljastaa kyllä onko kyseessä asiansa taitava poliitikko, Mauno Koiviston tapainen monialainen pohtija. Hannu Lehtilän kuvaama mieleenpainuvin vieras, josta hän on tehnyt toki kirjankin.

Moderni yhteiskunta ei siedä auktoriteetteja. Lehtilän mainitsema yksilöllisyys kieltää auktoriteetin olemassaolon. Auktoriteetti hajotetaan vaikkapa nuoren ihailemaan julkkikseen sekä asiantuntijaan erikseen. Auktoriteetin tapa tehdä virheitä on kertoa kuinka teemme näin, koska asia on näin, tai ministeri sen toteaa. Se on pääministeriltä hirvittävä virhe. Huono kasvattaja on auktoriteetti, joka kertoo asian olevan näin koska hän sen niin sanoo.

Manageroiva asiantuntija kertoo kuinka asia tehdään näin, koska se on järkevää ja tehokasta. Lisäksi leaderi johtajana tekee vielä oikeita asioita, ei vain asiat oikein.

Käytämme Suomessa tätä manageroivaa tyyliä nykyisin sekä työelämässä, byrokratiassa että kasvatuksessa. Sen sijaan me saatamme ihailla julkkista ja äänestää häntä edustajaksi ohi asiantuntijan. Näin silloinkin kun tiedämme hänen mielipiteensä triviaaleiksi ja Lehtilän haastatteluun häntä ei edes kutsuta. Poliittinen johtomme on umpioitunut ja suorastaan pelkää uusia, asiana osaavia joko manageroivia tai leadereita johtajinaan. Tämän seurauksena on jäsenistön ikääntyminen ja demareiden johtajakriisi.

Julkkis poliitikkona on siellä missä nuoret äänestäjät ja usein myös heidän vanhempansa viihteen parissa ja sitä tuottaen. Tällöin asiantuntijana esiintyvä edustaja pyrkii menestymään kilpailussa ostamalla äänensä ja menettää kasvonsa yhä pahemmin ryvettyen kilpailussa suosiosta. Sellainen on ajattelematonta. ”Kyllä kansa tietää” kuka lopulta on asiantuntija, ja kenellä on keinot hallita vaikeita yhteisiä asioitamme integroiden niitä toisiinsa

Takavuosina rakentaessamme kansallisvaltiota asiantuntijat, tiedemiehet, taiteilijat ja filosofit olivat arvokkaita, koska heillä oli nationalismiin liittyvä arvokas tehtävä. Tämän päivän raimo sailakset voivat piilottaa sanomansa ja marssittavat sen poliittisen päätöksenteon tueksi aina kulloiseenkin tilanteeseen sopivalla kalupakilla. Kuka tahansa poliitikko osaa tämän tempun. Se ei vain enää riitä.

Nykypoliitikosta tai kirjailijasta, tieteen tekijästä, on tullut poliittisesti kompromissihahmo hakien tukea julkimon ja asiantuntijan väliltä. Globaali maailma ja talous ei tarvitse valtioonsa näitä hahmoja muuten kuin konsultikseen tai lisätäkseen vaikkapa vientitulojaan. Sellaista roolia on varottava tai elettävä pinnallista elämää suomalaisittain turhautuen ja alkoholisoituen. Se on prostituoidun elämää.

Suuryritysten johtajat eivät hae enää Suometa vuorineuvoksen titteliä. Tukea puolueet ovat saaneet vain pieniltä maakuntien yrityksiltä, kainuulaiselta ”Soffalta”. Ei ole sellaista poliitikkoa, joka voisi alentaa tai ylentää sivistyneistöä Lipposen tapaan tai kertoa miten menetellä puoluelaitoksen ajautuessa kriisiin. Sellaista arvovaltaa ei ollut edes Urho Kekkosella. Kaukana siitä.

Keskusta vetäytyi kokonaan pois televisiomainonnasta. Se oli järkevää. Nyt televisiossa menevät eurot taatusti Kankkulan kaivoon. Puoluelaitosta ei voi jättää pelkästään mainostoimintojen tehtäväksi, kun imago muuten on rapautunut juuri samaisen koneiston kautta. Kansalaiset kun ovat nyt hieman viisaampia, usein koulutetumpia ja moraalisesti kypsempiä kuin päättäjänsä. Korhosen tuska puoluesihteerinä on pelätä poliitikkoa, jonka jokainen kolmea sanaa pidempi lause paljastaa tietämättömyyden. Sellaisesta tumpeloinnista Hannu Lehtilä nautti.

Eduskunta ei enää olekaan poikkileikkaus kansasta, jota sen kuuluisi edustaa. Syy on mainostoimistojen, imagorakentajien ja gallupdemokratian, uusmedian listausten ja tapamme hakea ääniä ostamalla ne ”tauluilla”. Se loukkaa koko kulttuurin syvärakenteita. Tiede ja taide eivät voi olla osa korruptiota, eikä ”taulun” hinta ole määrättävissä kuntapoliitikkojen tai edustajiemme kokouksissa. Niin syvällä suossa Suomi ei toki kulje.

TV 2 kuvasi aikamme kuntapoliitikkoja esimerkkinä taudistamme. Mukaan oli valittu Loimaa ja Pori. Kun katsoi kunnallisjohtajien juoksua Porissa pakoon toimittajia hävitettyjen dokumenttien seurauksena tai Loimaalla epätoivoista vaalirahoittajien ylistystä, ei jäänyt enää epäilystä siitä, miksi kakkostie on ja tulee olemaan myös jatkossa niin kehnossa kunnossa.

posted by Matti Luostarinen  # 6:11 PM

Lasimestarin pojat ja tytöt norsutarhassa

Lämmin kiitos runsaasta palautteesta. Suomalaiset ovat hämmentyneitä korruption yleisyydestä maassaan. Sillä on kuitenkin hyvinkin pitkät kulttuuriset juuret ja aiemmin korruption sijasta puhuttiin ”veroista” tai suojelumaksusta, joita maksettiin vuoroin itään ja länteen. Kyse on siten sosiaalisesta pääomasta ja -muistista, jonka yhteydessä geneettinen perimämme on tavallaan pimeämpi kuin monella ”veroja” tai ”suojelumaksuja” keränneellä kansakunnalla imperiumin emämaiden joukossa. Alusmaa toimii toisin kuin emämaa.

Pieni ja köyhä kunta nöyristelee ja hakee asukkaittensa iloksi vaikkapa ydinvoimalan tai lentokentän, suurempi ja rikkaampi vie sinne lopuksi vielä jätteensä. Kutsuu sitä kierrätykseksi. Poissa silmistä, poissa mielestä. Käykö näin politiikalle?

Toimittaja Perttu Kauppinen kertoo kolumnissaan Helsingin Sanomissa (27.5) kuinka kesäkuussa 2002, jolloin kansanedustajan lahjomista koskevaa lakia sorvattiin, moni piti korruption kieltävää lakia turhana. Korruptiota ei kulunut kriminalisoida koska Suomessa sellaista ei voinut olla.

Hieman samaan tapaan joku suhtautui aikanaan luomuruokaan. Luomua ei tarvittu, koska kaikki suomalainen ruoka oli luomuruokaa jo muutenkin. Samalla alettiin karsia maatalouden ja elintarvikkeiden tutkimusta. Ne kun olivat turvallisia ja puhtaita ilma tiedettäkin. Koko ketju perusti kuitenkin tieteen jatkuvaan läsnäoloon pellosta pöytään ja kierrättäen se lopulta päästöttömäksi kehäksi. Missään ei saanut olla vuotoja

Kun näin ei sitten ole ja uskomus paljastuu myytiksi, tapana on osoittaa syntipukiksi myytin paljastaneita usein tieteen kärjessä kulkevia tutkijoita tai toimittajia. Nämähän ovat loukkaamassa suomalaisuuden pyhiä arvoja, kuten takavuosina urheilumme dopingkäryjen kohdalla. Me maksamme sitä että tämä ”suojelu” pelaa. Jos jotain on korruptoitava niin sitten politiikkaa ja mediaa, mutta ei ikinä tiedettä ja tutkimusta!

Poliitikot järkeilivät kesällä 2002 kuinka lahjonnan kieltäminen saataisi johtaa epäilyyn siitä, että korruptiota sittenkin saattaisi esiintyä. Hieman samaan tapaan kuin luomuruoan tutkimuksen kohdalla joku saataisi epäillä puhtaan ruoan ehkä sittenkin olevan muuta kuin luomua. Sellainen ei ole isänmaallinen teko. Isänmaallisiin tekoihin vetoaminen tuo mieleen saappaiden marssin ja sotilaiden valvoman totalitaarisen yhteiskunnan. Syntipukkien etsiminen juutalaisvihan vuosituhantisen noidankehän ja Eero Kuparisen ”Antisemitismin mustan kirjan”.

Tuolloin kesällä 2002 eniten äänessä oli edustaja Marja Tiura, joka valisti kansanedustajia siitä, mikä on korruptiota. Se että hän myöhemmin valehteli vaalirahoistaan on jo toinen asia. Se on hyvin inhimillistä ja asiat nyt tahtovat olla 180 astetta toisin kuin ihminen itse tahtoisi omalla kohdallaan tai antaa todistusta itsestään.

Kauppisen kolumnin mukaan ongelma ei ole laissa vaan kansanedustajissa. Lain muuttaminen kun ei muuta miksikään epärehellisen poliitikon moraalia. Kauppinen on varmaan oikeassa. Tuo totuus kun on yhtä vanha kuin ihminen itse.

Helsingin Sanomat on listannut taidetta myyneet kansanedustajat. Heitä on 38 ja yhteensä nettotuloa kertyi yli puoli miljoonaa euroa. Yli keskimääräisen suomalaisen palkansaajan nettotulon pääsi myynnissään 17 kansanedustajaa. Kuvataiteilijan vuotuisen nettotulon ylitti toki liki jokainen. Joku väittäisi heidän olevan väärässä ammatissa. Niin vaikeaa taiteen myynti on sen ammattialisille.

Kaikki nämä maksavat tulostaan mukisematta veroja ja eivät tarvitse ylimääräisiä sanktioita tai lakeja noudattaakseen muutenkin kohtuullisen säntillistä ja. rikkeetöntä elämää. Mitä nyt joskus tulee parkkisakko tai ylinopeutta ajettua. Ne maksetaan mukisematta. Noudatetaan eduskunnan säätämiä lakeja ja asetuksia suomalaisella moraalilla.

Moraalin takan on taas aiemmin oppimamme normisto, kodin, koulun kaveripiirin jne. antama kasvatus, yhteiskunnallinen näkemys siitä, mikä on oikein ja mikä väärin.

Tämä on vuosien saatossa muuttunut ja etenkin nyt internet aikana ja verkostodemokratian sekä uusmedian vallatessa kaiken huomiomme huomaamatta. Tätä kehitystä edustajamme eivät ole oivaltaneet. Klusteritalous on toista kuin Porter aikanaan todisti. Nyt olisi aika oivaltaa missä ollaan menossa. Uusi oppi kun vaatii uudenlaisen lainsäätäjän. Jotkut ovat tämän jo oivaltaneet, toiset eivät tule sitä koskaan ymmärtämään.

Ihka tavallisen kansalaisen mielessä ei kävisi, että lähtemällä edustajaehdokkaaksi vaaliin se antaisi luvan verottomiin tuloihin vaikkapa ostamalla ja myymällä tauluja. Vielä vähemmän suomalainen olisi ottamassa vastaan lahjuksia, joilla saisi kuvansa lehteen mainostarkoituksessa itseään myyden erinomaisena valintana kansakunnan asioita hoitamaan.

Viimeisten tulkintojen mukaan 2000-3000 euron raha ei olisi edes ilmoituskelpoinen liian pienenä summana. Moni elää useamman kuukauden tuolla summalla! Se olisi ikään kuin yhden köyhän äänen hinta. Ei meillä ole vielä näin rikasta ja korruptoitunutta yhdysvaltoja jalkojemme alla! Esitys on liian elitistinen ja etäällä kansasta. Se on liian köyhää tällaisiin vaaleihin itse kehdatakseen edes punaisen viivan vetäjäksi.

Oleellista on ettei kyse ole pelkästä lahjonnasta vaan paljon muusta seurattaessa prosessin etenemistä ja edustajien menettelyä nyt ministereinä haettaessa luottamustehtävää vaaleissa rinnan ministerin ja kenen tahansa suomen kansalaisen kanssa. Internet ja verkostodemokratia kun takaa juuri sen! Entinen ministeri ei poikkea tässä millään tavalla vaaliyönä muista kansalaisista ja nettiäänestystä korruptio kavahtaa.

Korruption vastaisen järjestön (Transparency Suomi ry) puheenjohtaja Antti Pihlajamäki kehottaa kaikkia vaalien ehdokkaita katsomaan tarkasti, keneltä he vastaanottavat tukea. Joudumme jatkossa pohtimaan sen kuinka tarkasti lahjoitusten taustalla olevat tahot tulee kertoa. Siis kuka teki taulun ja kuka sen osti.

Aivan kuten ministeri Tuija Brax oikein kehotta ministeri Mauri Pekkarista toimimaan taulukaupoissaan (HS 27.5). Pekkarisen nettovoitto kaupoissa on ollut liki 40 000 euroa. Edustaja Hannes Mannisen (edellinen kuntaministeri) tulos oli liki sama summa. Janne Seurumäki pääsi keskustan edustajista parhaaseen myyntivoittoon. Kokoomuksen Petteri Orpo ohitti kuitenkin kaikki nämä liki 55 000 euron myyntivoitolla.

Edelleen joudumme pohtimaan myös määrätäänkö lahjoituksille yläraja ja koska nimi tulee ilmoittaa ja miten estetään välikäsien käyttö. Emme voi luottaa ehdokkaiden moraaliin tulevaisuudessa, valitettavasti. Se aika on nyt ohi ja eletty.

Joudumme valvomaan toimiiko ehdokas itse tai hänen sukulaisensa (nepotismi) tukiyhdistyksen hallituksessa (nepotismi= sukulaisten suosimista). Erityisen tärkeää on seurata henkilökohtaisen talouden ja vaalirahoituksen välistä eroa. Omat ja varastetut eivät saa mennä sekaisin. Kuka tahansa voisi myydä tauluja verottomasti vaalien alla ja netota vedoten isämaalliseen tekoonsa politiikan toimijana tai tukijana. Näin on epäilemättä käynyt jo vuosia. Kyse ei ole siis pelkästään korruptiosta vaan esim. veropetoksista, joista on toki olemassa jo laki ja sanktiot.

Joudumme arvioimaan onko rahoitus todellakin vaalirahoitusta ja pitääkö siitä kertoa jo ennen vaaleja? Todennäköisesti muu kuin ennen vaaleja kerrottu ei tule kysymykseen. Äänestäjän on toki tiedettävä kenen tuella hänen ehdokkaansa pyrkii vaikuttamaan lainsäädäntöön tai vaikkapa kaavoitukseen kunnallisvaaleissa.

Lopuksi tulevat sanktiot ja niiden valvonta. On selvitettävä saako valvoja tarkistaa pitävätkö tehdyt ilmoitukset todella paikkansa. Samaan tapaan kuin vaikkapa talonpoika joutuu hyväksymään tukiensa käytön ja seurannan. Kun yrittäjä ja äänestäjä noudattaa mukisematta lakia, ehkä myös lain laatija alkaisi sitä noudattaa kun valvonta tehdään aukottomaksi.

On muistettava ettei poliittinen rahoitus sinänsä ole korruptiota. Yleishyödyllisen yhteisön tukemiseksi haetut varat eivät ole nekään yleensä veronalaista tuloa. Joskus yleishyödyllisetkin tukiyhdistykset voivat joutua maksamaan veroa, jos toiminta katsotaan veronalaiseksi elinkeinotoiminnaksi. Olen itse toiminut taloudenhoitajana ja puheenjohtajana tieteellisissä seuroissa, joiden esim. kirjojen myynnistä syntyvät pienet tulot eivät ole olleet verollisia. Jos myyntitulot olisivat kasvaneet suuriksi, on mahdollista että verottaja olisi tulkinnut toiminnan toisin.

Joidenkin tulkintojen mukaan kyseessä on lähinnä poliittinen skandaali. Toiset taas näkevät ilmiön vakavampana ja puhuvat uskottavuus kriisistä. Pääministeri Matti Vanhanen on puhunut astetta vielä vaikeammasta eli legitimiteetti kriisistä.

Helsingin Sanomat tulkitsee lähinnä pääkirjoitus sivuillaan kyseessä olevan uskottavuus kriisin, jotkut valtiotieteilijät puhuvat vain skandaalista. Itse pidän pääministerin tulkintaa oikeana ja toimenpiteet on mitoitettava sen asettamin ehdoin. Yhteiskunta ja sen globaali koneisto on muuttunut toisin kuin olimme vielä 1990-luvun alussa ja portersimin vuosina olettaneet uusliberalismin syntyessä. Tuija Brax näyttäisi juristina olevan oikeusministerinä hyvin lähellä Matti Vanhasen tulkintaa myös toiminnassaan. Nyt on vain pantava todella toimeksi.

posted by Matti Luostarinen  # 6:26 PM

Elämme kasvojen kohotuksen aikaa

Viikonloppu oli sellainen kuin korruptioviikko ansaitseekin. Luoja rankaisee kuritonta ja vilpillistä kansaa. Edellisen blogini valoisaan kirjoitukseen Google oli asettanut mainokseksi Mustan Raamatun. Siellä sentään ollaan aina hereillä.

Ensin Teräsbetoni oli vain valurautaa ja formulapoikamme ajelivat törmäillen Monacon ruhtinaskunnan sateessa autonsa ikävään kuntoon. Heikki Kovalaisen piste ei odotusten viikonlopulta suomalaista lohduta. Monacossa asuvien veropakolaisten tulisi jo pysyä tiellä kotinurkillaan kurvaillessaan. Toisaalla kaikki onnettomuudet tahtovat tapahtua joko kotona tai lähellä tutuksi ja turvalliseksi koettua ympäristöä.

Onneksi Venäjä voitti viimein. Se kohottaa siellä itsetuntoa heti jääkiekko kullan jälkeen. Kaksoiskotkan molemmat päät lähettivät onnittelut voittajille. Kauppatorilla ihailen aina tuota kaksoiskotkan päätä kalkkunan näköisessä kotkassa. Suomalaisten on aina ollut turvallista elää sellaisten kansakuntien välissä, jossa itsetunto on kohdallaan. Ruotsalaisten itsetuntoa ei tarvitse viisuilla nostaa.

Virolaisten viisusta olisi voinut tehdä kesähitin Suomeen, ellei siinä olisi niin hävyttömät kertosäkeen sanat. Virolaisten tulisi opetella sanomansa tarkemmin. Kansojemme välille syntyy jatkuvia ikäviä väärinkäsityksiä. Eikä suomalaisten historiankirjoittajien tulisi provosoida herkkähipiäistä pikkuveljeä. Eikö Ruotsi ole meitä siinä jo riittävästi nöyryyttänyt? Pitääkö vahingon aina kiertää ja hakea hyvitystä? Eivätkö virolaiset ymmärrä suomalaista luonnetta ja omalaatuista huumoria? Vahingossa syntynyttä.

Pisteet tulevat kuitenkin aina rakkailta naapureilta. Niiltä jotka ovat kuunnelleet jo vuosisadat omituista kieltämme. Naapurirakkaus on omalaatuinen ilmiö, kirjoittaa Nina Airisto Forssan lehdessä (26.5). Ymmärrämme vieraita kulttuureja lähiympäristömme kokemuksista. Se on kamalan virheellinen ja pelottava tapa oppia diplomatiaa Aasiaan tai Afrikkaan matkatessa. On ymmärrettävä mitä kotkan päät tarkoittavat tai omat vaakunamme. Patsaiden symboliikka Tuomiokirkon edessä.

Miksi Teräsbetonin piti ulvoa suomeksi? Miksi virolaiset tekivät koomisesta viisusta vielä tahtomattaan entistäkin koomisemman? Kun kalkkuna tuli laulamaan nukahdin ja heräsin jälleen puolalaisen rusketuksen iskiessä piilotajuntaan. Rinnat jotka kannattelevat pukua ovat kuin talo jossa katto kannattelee seiniä. Puolanjuutalainen jenkki sai ääneni eikä ilman ansioita. Hän sai minut valpastumaan! Miehet ajattelevat seksiä kaksi kertaa minuutissa. Naiset kaksi kertaa vuorokaudessa, mutta ehkä syvällisemmin ja pidempään, pukeutuneena siihen myös sisältä.

Forssan lehti (26.5) kertoo pääkirjoituksessaan kuinka dopingsotku suomalaisessa urheilussa syvenee. Suomalaisen hiihtourheilun suurin skandaali ei ollutkaan Lahdessa vuonna 2001 vaan jo aikaisemmassa ajassa. Sillä on ikää kuin sosiaalista pääomaa kannattelevat juuret.

Valtakunnansyyttäjävirasto on käynyt Kari Pekka Kyrön tietojen kimppuun. Ei ole oikein uskottavaa että vain toimihenkilöt tietäisivät asiasta ja Kyrö kantaisi kaksinaismoraalin syntipukin taakkaa yhdessä muutaman valmentajan tai lääkärin kanssa hautaan saakka. Samalla purettavaksi tulisivat takavuosien tuomiot medialle (STT) ja tapaus Jari Räsänen purettaisiin. Hiihtäjän kunniaa ei ehkä loukattukaan?

Doping voidaan toki kitkeä urheilusta, jos niin todella halutaan ja johdon älyllinen epärehellisyys sekä opportunismi karsitaan järjestelmästä. Median moittiminen ikävien asioiden julkaisemisesta on turhaa. Se kun on sen tehtävä ja parhaimmillaan yhteiskunnan peilinä. Ei ole sen vika jos kuva ei aina miellytä.

Takavuosina urheilutoimittaja ja urheilija olivat samaa perhettä siinä missä politiikan toimittaja ja puolueen ministeri. Moni narsisti halusi vain puhtoista julkisuutta niin urheilijana kuin poliitikkona. Uusmedia syvensi ihmisten mahdollisuutta nähdä niin politiikan kuin urheilun sisimpään. Kaikkia se ei miellytä. Naiivi yhdessäolo ja verkostoituminen syntyi jo paljon ennen maakuntien lehtiä, jotka olivat puolueiden äänenkannattajia. Nyt joku yrittää sen unohtaa. Ei se hevin unohdu. Lehdistötuki tuli puolueen kautta ja ministeri on samalla asialla kuin maakunnan mediakin, väitettiin satraappien Suomessa. Syntyi suomalaine verkosto, joka Kekkosen aikaan muistutti korruption sijasta yrittäjän hakemaa suojelua. Korruptio on askel eteenpäin suojelusrahoista, näyttäisi moni edustaja nyt vakuuttavan. Hyvä asia isänmaalle! Kunhan vain on riittävän läpinäkyvää.

Kansalaisten luottamus politiikkaan on kokenut saman kohtalon kuin huippu-urheilu. Mukaan on seksi- ja vaalirahoitusskandaalien myötä tullut opportunistinen ajattelu. Se ei ole terveen demokratian merkki ja puoluelaitos on kriisissä. Poliitikkojen ohella ongelmiin joutuvat niiden kanssa operoivat tahot, yrittäjät ja vaikkapa kuvataiteilijat, joiden töitä kerrotaan myydyn kymmenien tuhansien eurojen edestä.

Normaalisti taiteilija pääsee itse vain muruihin tästä ja vuosikymmenten maalaamisen jälkeen. Kymmenien tuhansien hetken ansioista joutuu kyllä näkyvästi esille Jokioisten kunnan tapaan tietotalon seinää koristeltaessa. Ja verot maksetaan viimeisen päälle. Nyt leimataan myös kulttuuria ja taidetta poliitikkojen puolustellessa pimeää rahoitustaan. Korruptiosta ei ole pitkä matka takaisin suojelurahoihin. Syntyy ikävä noidankehä ja yhteiskunta tai alue alkaa slummiutua, kulttuuri on yhden asian liikettä, sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma sekä muisti pimeä ja vaikeneva.

MTT:n tutkija Helena Kahiluoto ja maatalousministeriön ylitarkastaja Marja-Liisa Tapio-Biström ruotivat Helsingin Sanoman vieraskynässä (26.5) samaa ongelmaa tieteen näkökulmasta. Kun julkista rahoitusta on liki kahden vuosikymmenen aikana vähennetty joka vuosi asteittain maataloustutkimukselta ja yksityistä samalla lisätty, länsimaissa suuri osa maa- ja elintarviketalouden tutkimuksesta on jo yksityistä, tästä syntyy globaali nälkäongelma.

Tutkimus joutuu keskittymään vain rikkaiden ongelmiin ja liki 80 % maapallon väestöstä on tästä kärsinyt. Saharan eteläpuolella, jossa kaikki ongelmat tahtovat nyt kasautua, ruokatuotannon tutkimukseen käytetään vain summa, joka vastaa yhden yliopiston budjettia. Asian on nostanut esille arvovaltaisin maatalouden tutkimusfoorumi IAASTD.

Yksityinen raha keskittää myös vaalirahoituksena ja johtaa aina huonoon lopputulokseen. Siinä raha tulee rahan luokse. Kun joku väittää amerikkalaisen mallin olevan hyvän ja siitä osoituksena tummaihoisen Barack Obaman menestyksen mustien tukiessa pienin rovoin hänen vaalityötään, hän elää kyllä väärällä 1600-luvulla ja puuvillapeloilla. Obama on Columbian ja Harvardin yliopistojen tuote, New Yorkin kasvatti Illinoisin senaattori. Perheen äyrit ovat komeaa miljoonaluokkaa. Obamanin kirjoitukset ovat olleet jo kauan Yhdysvaltain luetuimpia ja siinä hän muistuttaa vaikkapa suomalaista Erkki Tuomiojaa taustoiltaan.

Obama saa tukensa erityisen rikkailta ja edustaa amerikkalaista elitismiä. Ongelma on hieman sama kuin Tuomiojalle Sdp:n vanhan ”puoluerungon” siedettävänä 1960-luvun lopulta. Kommunistit kokivat samoja kouristuksia Suvi-Anne Siimeksen suunnalta toki hieman eri syistä. Oululaiselle Korhoselle äärimmäisen punainen vaate. Jotain punaiseen häivähtävää löytyy vielä sieltäkin suunnalta.

Clinton kerää äänensä köyhimmiltä ja alemmalta keskiluokalta. Yksityinen raha tukena demokratialle on erittäin arveluttavaa erityisesti vähävaraisten ja köyhien alueiden ja yhteiskuntien, ihmisten menestymisessä. Lisäksi varaton on aina helpommin ostettavissa kuin varakas. Tosiasiat ovat usein päinvastoin kuin väitetään tai uskotellaan omien selittelevien poliitikkojemme suulla.

Suomalainen yhteiskunta on pesemässä eettisiä kasvojaan ja tekemässä nuorennusleikkausta vähän joka puolella. Ehkä parhaiten tämä näky nyt oppositioissa, jossa Sdp:n puheenjohtaja Heinäluoma esittää presidenttiehdokkaakseen kommunistien pois savustamaa Suvi-Anne Siimestä ja nuori Jutta Urpilainen on nousemassa Sdp:n 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun ”puoluerungon” valinkauhaan.

Tuon käsitteen ”puoluerungosta” lanseerasi aikanaan Kalevi Sorsa. Tuomiojalaisuus näkyi Urpilaisen kannanotoissa kauan ja vielä vuoden alussa hän tuki Tuomiojan aloitetta neuvoa antavasta jäsenäänestyksestä. Esiintymiskyky ja asioiden tiivistäminen ymmärrettäväksi on hankittu opettajana siinä missä Jyrki Kataisenkin.

Kataisen joka esittää verotuksen painopisteen siirtämistä tuloverosta pääomaveron suuntaan. Voisi olettaa ohjelman olevan kommunistien tai Sdp:n ohjelmasta. Mutta asiat ovat nyt 180 astetta toisin. Näistä uusista äänestäjistä käydään nyt kilpailua ja se edellyttäisi myös Sdp:n kohdalla jossittelun lopettamista. Puolueessa alkaa joko täysin uusia aika tai sitten se katoaa kokoomuksen ja keskustan väliin jauhautuen, punavihreiden liberaalien syliin ja äärivasemmalta iskee perussuomalaisten Timo Soini. Mistä löytyisi uskottava puheenjohtaja ja presidenttiehdokas? Paavo Lipponen on jo historian hahmo.

posted by Matti Luostarinen  # 3:32 PM

Teräsbetonia

Viikonlopusta on tulossa Suomalaista juhlaa. Ensin heavyrock tuo itäsuomalaisella ja Siperiasta saadulla geeniperimällä meille menestystä. Euroviisuissa Suomi alkaa jo savolaistua, muistuttaa geeniperimämme itäsuomalaisesta isälinjan dna -perimästä. Sen käynnisti Lordi oivallisella tavalla eläen aikansa ytimessä.

Takavuosina esiinnyimme enemmän herraskaisesti äitilinjan läntisellä dna-perimällä ja jäimme aina pisteittä. Ei tango- tai humppakansana maailmalla menetystä! Vain Seinäjoella jos sielläkään. Se oli virhe, johon suomalaiset aina tämän tästä sortuvat Eurooppaa vallatessaan. Pyrimme matkimaan ”euroviisuja” ja häviämme siinä alkuperäisille geeneille taatusti. Suomalaisen musiikin perimä on itäisessä kulttuurissa, Kalevalaisessa laulumaiden osaamisessa. Heavyrock on sitä parhaimmillaan. Julman ankaraa, miehistä menoa.

Muistan ikäni Fredin ja muut tummapukuiset pönäkät miehet laulamassa epävireisellä käheällä äänellä kuin oopperan librettoa, huilumiehenä huilua tapaillen Vesa-Matti Loirin vasenkätisen taidoilla kuinka aurinko laskee länteen, aurinko rakkaudeton. Muistan ikuisesti Ossi Runteen ja tipitiin, Lasse Mårtensonin ja laiskurit, suomalaisen trauman pyrkiä kohti länttä ja Eurooppa, sen ydintä. Paavo Lipposen isällisen hahmon heiluttamassa EU:n lippua ja parjaamassa puoluetoveriaan Erkki Tuomiojaa epä-älylliseksi.

Suomalaiseen suuhun ei oikein sovi käsite älyllinen tai intellektuelli. Paremminkin älytön tai imbesilli. Rakastamme negaatioita, kielteisiä sävyjä ja sanoja enemmän kuin positiivisia ja myönteisiä. Meillä on Euroopan parhaat ja ärhäkimmät kirosanatkin. Vieraskin huomaa kun suomalainen kiroilee ja kiertää kaukaa.

Älyllisen vastakohta on epä-älyllinen, siis tyhmä. Lipponen ei voi kirota Tuomiojaa tyhmäksi, se olisi liian epä-älyllistä Lipposenkin kirjoittamana. Olkoon siis Tuomioja epä-älyllinen siinä missä Heidi Hautalakin. Entäpä jos Lipposen itäsuomalaista kieltä käyttäisi edelleen niin, että epä-älyllisen vastakohta älykäs (intellektuelli) onkin epä-älytön. Sehän on kai älyttömän kääntöpuoli samalla?

Epä-älytön Tuomioja ja Hautala kuulostaisivat ihan siedettäviltä jopa Lipposen kertomana pamfletissaan. Siinä on itäsuomalaista isälinjan Y-kromosomin hyväksyvää heavyrockin menoa lipposten ja kekkosten käyttöön näiden teilatessa niitä, joita vihaavat tai jotka ovat heitä kritisoineet. Käsite ei ole myöskään liian imelää tai hempeää ylimieliseksi kirjassa haukutusta älykkö Tuomiojasta tai Hautalasta, onnettomasta tunarista.

Viikonloppu jatkuu Monacossa kahden suomalaisen ajaessa voitokkaasti ruhtinaan vastanotolle. Sen syvemmälle eurooppalaiseen ytimeen ei enää pääse. Kun autona on tulipunainen Ferrari ja saksalainen Mersu brittitallissa. Taustalla soi Teräsbetoni!

Tuollaisen viikonlopun jälkeen kukaan ei halua muistaa ikäviä asioita politiikasta. Kukaan ei halua pohtia kansakunnan viimeisen myytin kadonneen korruptoitumattomasta maasta ja kansakunnasta. Koko juttu on ollut vain painajaista. Sen voi korjata muuttamalla hieman sanoja, symbolirakenteita, käsitteiden sisältöä ja viidakkoa.

Kun Mika Häkkinen voitti kisassa hän puhui aina kiitospuheensa yksikön toisessa persoonassa. SE hämmensi monet. ”Kun sinä kaasutat. Kun sinä tulet ruutulipulle. Kun Sinä ole lopulta mestari”. Minäkö? En ikinä! Kun haastattelevalla toimittajalla ei ole edes ajokorttia, tällaiset teot ovat omituisia ja puheet hävytöntä pilkkaa. Väärin asian ymmärtänyt nolattu toimittaja kosti myöhemmin. Se oli epä-älyllinen teko muuten varmaan epä-älyttömältä toimittajalta..

Kimi Räikkönen taas käyttää monikon ensimmäistä ja sekin hämmentää. ”Kun me luomme strategiaa ja tulemme ruutulipulle me olemme voittaneet, kertoo Räikkönen. Ja taas toimittajan on vaikea uskoa voittaneensa. Harvoin porvarin taskussa lehtitalossa istuva toimittaja mitään voittaa. Kuka häntä korruptoisi? Miksi korruptoisi? Kilpailevia medioita on niin paljon ja uusmedia on jo asian oikean laidan kertonutkin. Vaalien korruptiosta puhuttiin blogeissa ja verkostodemokratiaa vaadittiin jo paljon ennen vaaleja. Jostakin syystä vanha media vaikeni. Vasta kun kansanedustaja otti itse asian esille provosoiden kieltäytymällä kertomasta sanktioimattomasta aiheesta, oli pakko jotain kirjoittaakin. Nyt media kerää ruusuja. Me voitimme! Ketkä Me, kysyy kansa?

Sen sijaan kainuulainen ja samalla savolainen Heikki Kovalainen puhuu yksikön ensimmäisessä persoonassa. ”Kun minä kaasutan, renkaat ulvovat ja taustalla soi teräsbetonia. Minun pääni on kovempi kuin se ja törmättyäni siihen vauhtini vain parani”. Tämän toimittaja uskoo ja Kovalainen vaikuttaa mukavalta tyypiltä Samaa vakuuttavat tallissa tallikaveri Hamiltonista alkaen. Espanjalainen kaksinkertainen maailmanmestari sai siellä antaa Kovalaiselle tilaa ja siirtyä ranskalaisten leiriin häviämään. Ne kierrokset ovat sakkokierroksia. Sellaisia kierroksia suomalaisen poliitikon tai pääministerin ei tule ottaa. Ne maksavat kansakunnalle kohtuuttomasti! Vaikka media olisikin hidas ja pelaisi omia pelejään. Kriisi on edelleenkin vahan median, ei demokratian verkostodemokratiassa.

Luojan kiitos ne ajat ovat takana, jolloin oli pelättävä tappiota, eurooppalaistumista, näyteltävä toisin kuin Teräsbetoni ja Heikki Kovalainen tekevät. Nyt laulavat pojat, joiden takana ei lampaat laidunna, kuuluu vain susien ulvontaa, karavaani kulkee. Ja pisteitä tule niin idän kuin lännen niiltä äänestäjiltä, joita ei miellytä naisten paljaat rinnat ja reidet.

Ne äänestäjät ovat keski-ikäisiä naisia. Jos aikoo menestyä on valittava oikea strategia. Eikä siihen sovi kieroilu ja korruptio sähköisen median ja äänestyksen, verkostodemokratian maailmassa sekunnin sadasosien äänestyksessä. Korruptio ei ole suomalainen ilmiö saati verkostodemokratiassa toimiva. Äänestetäänpäs uudelleen ja ilman sanktioiden pelkoa. Teräsbetonia koko kansa, maailmalle verkostoitunut uusmedian keinoin ja ne hyvin tuntien sekä halliten.

Hyvää aurinkoista ja onnekasta viikonloppua

posted by Matti Luostarinen  # 8:20 PM

Legitimiteettikriisikö vai luottamuskriisi koko järjestelmään?

Helsingin Sanomissa (21.5) vaalirahoituksesta on tehty edelleen näkyvin ykkösuutinen. Se oli sitä myös radiossa ajassani iltamyöhällä työpaikalta ja edelleen nettikeskusteluissa ja blogeissa avatessani internetin ja uusmedian kotonani.

Helsingin Sanomat on pannut pääministerin temppelin harjalle. Antti Kokkonen kuvaa kolumnissaan kuinka kyseessä on Vanhasen uran vaikein paikka. Niin se varmasti onkin.

Hesarissa Vanhasen sanomisista on kerätty lyhyeltä ajalta kokoelma suorina sitaatteina ja niistä syntyy omituisen epäjohdonmukainen tapa vastata kriisiin. Yhtäällä pääministeri puhuu legitimiteettikriisistä ja toisaalla hän katsoo ettei kriisiä olisikaan. Vaalirahoitus on tällaisenaan normaalia ja hyväksyttävää. Pääministeri on kuin harakka tervatulla katolla.

Valtio-opin professori Tapio Raunio arvio, ettei kyseessä olisi vielä legitimiteettikriisi mutta kylläkin uskottavuusongelma. Kun kansalaiset ovat jo muutenkin etääntyneet politiikasta ja se on ryvettynyt, nyt tämä vain syvenee, pohtii professori. Surullista pohdintaa nimekkäältä valtiotieteilijältä.

Vanhasen mukaan järjestelmää uhkaa luottamuskriisi. Kuka kuntavaaleihin osallistuja aikoo ottaa vastaan Kehittyvien Maakuntien Suomi –yhdistyksen rahoitusapua? Entä ne muut kertomatta jätetyt rahoittajat? Oatko poliitikkomme ajaneet itsensä yhteiskunnalliseen paitsioon. Olisiko kyseessä ollut tahallinen ”paitsioansa”. Miten noin näkyvään ansaan voi joutua? Ylimielisyyttäkö ja vallan sokaisevaa vaikutustako? Kyseessähän olivat laiminlyönnit, jotka vaikuttivat lapsekkailta. Niissä oli samaa lapsenomaisuutta kuin ministereiden viesteissä naisilleen. Sellainen kyrsii täysipäistä normaalilla moraalilla, kotikasvatuksella, varustettua puoluejohtajaa.

Forssalainen tuomari kertoo kuinka sanktiot tulisi tehdä selviksi. Kun rangaistus uhkaa, pimeän rahan käyttö poliittisiin tarkoituksiin muuttuu rangaistavaksi, se on yksi keino estää korruption jatkuminen ja kasvu, uskottavuuskriisi. Rikollinen toiminta tulisi estää ja kansanedustaja, kunnanvaltuutettu, ei voisi olla kriminaali välittämättä itse laatimastaan laista. Eduskunnassa ei voisi istua rikollisia, mutta ei myöskään kunnanvaltuustoissa, pohtii Forssan Lehden kirjoittaja. Kun rikosta seuraa rangaistus (sanktio) asia vaikuttaa selvältä juridisesti.

Mutta entäpä kun rikokset ehdittiin jo tehdä ja laki oli olemassa? Hämäläinen oikeusministeri Johannes Koskinen oli ne tekemässä. Alkaa katumus kuoleman jälkeen. Tulisiko kansanedustajien pyytää anteeksi lapsekkaita viestejä lähettäneen entisen ministeri Kanervan tapaan. Ne olivat sentään vain hupsuja viestejä!

Meillä suomalaisilla on hyvin erilainen käsitys politiikasta, puoluelaitoksesta ja edustuksellisesta demokratiasta. Juristin näkemys eroaa myös valtio-oppineen näkemyksistä. Oleellista on että viime kädessä kyse on kansanvallasta ja sen uskottavuudesta, demokratian sekä puoluelaitoksen kriisistä. Se on hyvin vakava kriisi. Me olemme oppineet luottamaan siihen, ettei Suomi ole korruptoitunut maa. Politiikkaan emme oikein aina luota.

Ne ovat kaksi eri asiaa! Kritisoida poliitikkoja ja törmätä korruptioon.

Takavuosina opimme myös sen kuinka urheilijamme ovat rehtejä ja puhtaita ihmisiä. Tämä luulo on meiltä karsittu pois viimeistään omien Lahden MM -kisojen aikana ja Kari Pekka Kyrön paljastaessa nyt kuinka koko systeemi oli sittenkin mätä myös kauempaa. Uskottavuutta on vaikea palauttaa. Urheilu on kuitenkin vain urheilua, leikkiä, viihdettä vakavana ammattinakin.

Mikä voisi olla vakavampaa kuin demokratian ja koko järjestelmän uskottavuuden kriisi sellaisena kun se nyt Helsingin Sanomissa esitellään ja myös ministereitten, professoreitten suulla todistetaan? Miten mediasta on tullut meillä nyt näin keskeinen vallan vahtikoira ja demokratiamme, koko taloutemme ylläpitäjä. Onneksi on uusmedia, internet ja kilpailevat mediat. Luottamus ei ole yhden median varassa!

Jos meillä on joskus syytä sanoa mielipiteemme, nyt sitä odottaisi myös tämän blogin lukijoilta. Erkki Tuomiojan blogin mukaan vaalirahoittajien salaaminen tai tietämättömyys rahoittajista ovat yhtä suuri rikos. Tietämättömyys kun kertoo sellaisesta välinpitämättömyydestä, jossa kuka tai mikä tahansa mafia tai rahapesijä voi rahoittaa vaaleja ja kiristää sekä painostaa myöhemmin. Tuomioja ruoskii myös medioita, joilta hän olisi odottanut valppautta jo vaalien aikana. Kuka tahansa näki etteivät kaikki mainosmarkat ja ilmoitusten tukijat tulleet ilmi massiivisessa kilpailussa. Pienet pistokokeetkin sen olisivat paljastaneet, uskoo Tuomioja blogissaan.

Kaikin taas eivät pidä vaalityö taloudellista tukemista korruptiona. Jos taas vaalityön tukemine ei ole korruptiota, mikä sitten olisi? Missä vaiheessa saatu taloudellinen lahja on korruptiota poliitikon kohdalla? Mitä tekemistä rahasummilla ja päivämäärillä on korruption kohdalla? Sekö ratkaisee tuliko raha jonkun vuosittain toistuvan vaalin tai vaalien jälkeisenä aikana? Päivämäärä tiliotteessa ratkaisee onko kyseessä lahjonta?

Kommentoikaa ja kirjoittakaa aiheesta. Onko usko politiikkoihin mennyt tai onko sitä ollut aiemminkaan. Tuliko uusi skandaali yllätyksenä. Itse yllätyin sen laajuudesta ja demokratiamme kriisin syvyydestä.

posted by Matti Luostarinen  # 11:54 PM

Valta sokaisee, täydellinen täydellisesti

Paavo Lipponen listasi valtakunnan viisaat, otsikoi Hesari kulttuurisivunsa 16 toukokuuta. Jostakin syystä Lipposen kirja teeseineen ei saanut toimittajia lämpenemään. Lipposen kirjassa kiinnostavat sen sijaan anti-intellektuellit, Erkki Tuomioja, Heidi Hautala ja Heikki Patomäki.

Oletan että suomalainen älymystö ei käy esittäytymässä nykyisin juurikaan puolueiden jäsenilloissa. Jo varhain internetin välityksellä kansainvälistynyt nuori polvi ei tunnista Donneria, Jakobsonia, Klingeä, Steniusta, yliopiston rehtoria tai piispaa jo kuollutta filosofia. Lipposen kyky sietää kritiikkiä on savolaisille tavanomaista ja Kekkosen ajasta tuttua. Häntä kritisoineet saavat kuulla savolaista sananrieskaa. Kevyet mullat noille muisteloille.

Koivisto muistelee samassa lehdessä miten Saksa päättyi Mannerheimin avuksi. Koiviston pohdinta on tiedemiehelle tyypillistä ja muistuttaa Tuomiojan tapaa kirjoittaa. Lipponen käyttää vähemmän käsitteitä ”toisaalta ja toisaalta”. Jääkiekkovalmentajana hän muistuttaisi Alpo Suhosta, Lipponen Aurinkokuningas Tammista, jonka ego ei mahdu kuullun mukaan samaan lentokoneeseen miehen kanssa. Kekkosen tauti, häiriintynyt narsismi, ei ole samaa kuin karisma. Koskahan se opitaan Suomessa?

Suomalainen jääkiekko on kulttuurina kulkenut pitkän matkan, ja siitä on paljo opittavaa myös muilla elämän aloilla. Televisioviihteenä jääkiekon MM-kisat ohittaa melkein minkä tahansa urheiluviihteen. Se osataan meillä Suomessa. Miltei joka ottelua seurasi yli miljoona katsojaa, parhaimmillaan liki puolitoista. Vastaava koulukunta kulttuuri puolelta löytyy kapellimestari koulutuksestamme. Nämä kaksi lajia osaavat pelkistää oikein ja löytää ydinasiat kansainväliseen menestystarinaan. Nokia on taloudessa saman koulun käynyt osaaja. Luovassa klusterissa niiden parhaat elementit on osattava prosessoida yhteen, ja mikä tahansa voi menestyä globaaleilla markkinoilla suomalaisena osaamisena.

Suomalaiset poliitikot eivät osaa työtään. Kun seksiskandaali päästiin yli haukkumalla Hesari, edessä oli seuraava skandaali. Nyt vielä surullisempi ja oikeasti politiikan uskottavuutta nakertava tapa hankkia julkisuutta venkoilemalla median jauhamassa vaalirahoituksessa. Nytkään media ei jätä kiveä kääntämättä. Tämän kovapäisinkin poliitikko on jo oppinut.

Jos tiede ja yliopisto joutuvat hakemaan tukensa pimeiltä rahoittajilta, tieteen uskottavuus varmasti katoaa. Tieteen ja tutkimuksen on voitava olla täysin riippumatonta. Sama koskee varmasti myös politiikkaa ja lain säätäjä. Jo pelkkä epäily korruption mahdollisuudesta on ilmiönä suomalaisessa demokratiassa veret seisauttava.

Miten on mahdollista, että vasta sanktiot saavat lainlaatijat noudattaman itse .laatimaansa lakia? Antaisiko tämä luvan alaikäisille toimia samoin? Kun alle 15 -vuotiaan rötöksistä ei tule sanktioita, olisiko heillä lupa rikkoa lakia? Millä tasolla sanktioita korostavan kansanedustajan moraali oikein liikkuu? Onko se lapsenkin moraalikäsitystä heikommin kehittynyt? Tästäkö syntyi myös Kanerva -ilmiö ja seksiskandaali? Onko äänestetty rahan voimalla myytyä tavaraa ja hyvin lapsekkaan moraalin hankkineita edustajia?

Olisiko mahdollista ettei politiikan teossa olisikaan enää suomalaisen älymystön moraalista edustusta mukana lainkaan? Johtaako Erkki Tuomiojan, Heidin Hautalan ja uusliberalismia kritisoineen prof. Heikki Palomäen kritiikki Lipposen kirjassa ehkä tähän samaan ilmiöön? Edustuksellinen demokratiamme on nostanut huipulle vääriä ihmisiä? Olisiko mahdollista, että heidät on nostettu asemiin rahalla, joka halutaan nyt pitää piilossa? Onko Hesari esitellyt jo pääosan näistä pimeistä rahoittajista maanatain lehdessä (19.5). Se oli pelottavaa luettavaa. Tuli mieleen pahuuden voimat ja alkoi ymmärtää miksi joku ei halua kertoa rahoittajiaan. Pitäisikö Pekka Hyvärisen nuhdella Hesaria? Nyt julkisen sana neuvoston on vaikeampi profiloitua politiikan teon pelastajana. Tuomion antavat äänestäjät, jos nyt vielä demokratiaan jaksavat luotaa ja uurnille vaivautua. Yli puolet gallupin haastattelemista ei näyttänyt olevan enää varma puolueestaan. Ensin kuuluisi tietää kenen rahoittajan asiaa edustaja on ajamassa.

Miten on mahdollista, että kansanedustajat, lain laatijat, alkoivat esitellä rahoittajiaan vasta sen jälkeen kun median paine alkoi kasvaa? Miten on mahdollista että osa oli valmis esittelemään ja palauttamaan pimeää rahaa vasta tapauksessa, jossa edustajalle esitellään selvät sanktiot? Miksi tarvittiin jälleen mediaa? Miksi jotkut edustajien puolesta puhujat ovat niin käärmeissään medialle, pitävät sitä kielteisenä ja kaunaisena ilmiönä? Sehän on meidän ainut toivomme! Kun se korruptoituu, mitään ei ole demokratialle enää tehtävissä.

Takavuosina ministerit veivät lahjuksia piiloon aina rehellistä Johannes Virolaista myöten. Televisio kannettiin lahjana Vironperän ullakolle. Silloin sovittiin käytännöstä, jossa lahjonnan raja oli nollatoleranssissa. Nyt on esitetty muutamaa tuhatta euroa lahjottajaa kohden. Kuinka monen lahjoittajan maine kestää tukea sellaista, jossa mukana on koko ajan palaneen käry, skandaalien mahdollisuus. Voitokkaaseen urheiluun ja kulttuuriin, tieteeseen voi panostaa, mutta kuinka firmat uskaltavat ryvettyä politiikassa? Ovatko poliitikkomme ajamassa lainsäädäntötyön ja yhteiskuntapolitiikan kaikki lohkot näin ahtaalle ja toimimalla jatkuvasti kuin keskenkasvuiset lapset.

Olisiko sanktioita siirrettävä hieman epäilyttäviltä, huonon maineen hankkineilta politiikan harrastajilta ja äänten kalastelijoilta juuri firmojen suuntaan?. Entäpä jos emme syytäkää prostituoitua, usein jopa lapsekkaasti ajattelevaa onnetonta olosuhteitten uhria, vaan prostituution palvelujen hankkijaa? Tämä keskusteluhan on jo kerran käytykin eduskunnassa. Se osataan nyt ja samat kirjoitetut puheet käyvät vain hieman muuteltuina.

Markkinatalous toimii myös uusliberalismissa tavalla, jossa ei saa mokata hankkimalla moraalitonta etua ja edistämällä yhteiskunnan sisäistä rappiota, demokratian selkärangan murtumista. Sitä kuluttaja ei valistuneena ihmisenä siedä. SE toimii uskottavammin kuin sanktiot kilpailevien puolueiden tai niiden sisällä verisesti taistelevien poliitikkojen välillä. Yksityisen edustajan tai ministerin, ehdokkaan, moraali ei ole sama kuin firman osakkeita omistavan äänestäjän moraali laskun iskiessä omaan osakesalkkuun ihmisten kaikotessa Ideaparkista. Markkinatalouden kasvotonta ääntä kuunnellaan ja totellaan myös vaalirahoituksessa. Ei turhilla sanktioilla ja vetoomuksilla yksittäisten ihmisten epämääräiseen ja liukuvaan moraalin ja hämärään rahaan. Tilaisuus kun tahtoo tehdä myös ministereistä varkaita ja valkoisia valheita tahtoo tulla muuten niin nuhteettomilta ihmisiltä. Ainahan ei toki voi tietää kuka rahoittaa eikä rahoittaja tietenkään pyri henkilökohtaiseen hyötyyn tai edun tavoitteluun. Sellaisen epäilykin loukkaa misteriä. Valta sokaisee, täydellinen täydellisesti.

posted by Matti Luostarinen  # 9:09 PM

Genomikeskusten ja nanoteknologian uusi uljas maailma

Suomea on pidetty kansakuntana homogeenisena maana. Sama kulttuuri ja kieli, yhteiset kohtalot ja perimä yhdistävät kansakunnan.

Väärä luulo ja aika oikaista tämäkin myyttinen topeliaaninen satu. Juuri missään osassa Eurooppaa kansa ei jakaudu niin näkyvästi perimältään kahteen osaan kuin juuri Suomessa. Itäinen ja pohjoinen osa Suomea eroaa dna -kartoituksissa täysin eteläisestä ja etenkin lounaisesta osasta maata ja kansaamme.

Geneettinen rajamme kulkee hieman Pähkinäsaaren rajan eteläpuolelta. Laaja geneettinen vaihettumisvyöhyke kulkee Vaasan korkeudelta Lappeenrannan tietämille. Tuolta vyöhykkeeltä löytyy myös maata jakavia luonnonmaantieteellisiä eroja. Etelämpänä maa on viljavampaa ja kasvukausi pidempi. Suomenselän suomaa erotti Pohjanmaan joet Sisä-Suomen järvialtaista ja oli vedenjakajana myös ihmisen liikkua riistamailla. Kasvillisuus ja suotyypit muuttuvat tämä raja ylitettäessä. Suomi oli tuolloin hyvin soinen maa ja soilla oli oma merkityksensä asutuksen sijoittumiselle vesistöjen ja vedenjakajien ohella. Lisäksi tuota rajaa seuraili aikanaan nuorakeraaminen kulttuuri, itä- ja länsimurteiden raja, monet antropologiset ja folkloristiset erot. Muutama vuosikymmen takaperin se oli hyvinvointi-Suomen ja kehitys-Suomen välinen raja. Rajan pohjoispuolella alkoi köyhyys ja kehitysaluepolitiikka. Nyt tätä rajaa ei enää havaitse. Etelä-Savo on kuitenkin maakuntana kovin erilainen talousmaantieteellisenä yksikkönä kuin Keski-Suomi myös vielä omana aikanamme.

Mistä nämä kansamme jakavat geneettiset jyrkät erot syntyivät? Oliko luonto ja luonnonmaantiede tärkein selittäjä?

Kun maamme asutettiin jään vetäytyessä saimme geenejä niin Keski- kuin Itä-Euroopasta. Etenkin dna -äitilinjoissa näkyvät keskieurooppalaiset juuremme. Isät ovat taas idästä ja heidän kulkuaan voi seurata Y-kromosin dna-muutosten kautta. Y-kromosomi esiintyy vain miehillä. Äitilinjaa seurataan taas solun energiatehtaan mitokondrion vastaavista muutoksista.

Kun liityimme EU:n jäseniksi meille kerrottiin kuinka olemme äitilinjan kautta eurooppalaisia. Se lisäsi kansakunnan itsetuntoa. Isät alkoivat hävetä siperialaisia juuriaan. Syntyi vaikutelma ikään kuin miehet olisivat Marsista ja naiset Venuksesta. Kyse oli tietysti väärinkäsityksestä. Tutkijat seurasivat vain isä- ja äitilinjan dna-rakenteiden muutoksia. Käsi kädessä me tulimme joko idästä tai lännestä niin miehet kuin naiset yhdessä klaanimme kanssa usein ruuhta vetäen. Jossakin vaiheessa vastaan tuli ylivoimainen este, ja usein se oli luonnon asettama. Siinä pienetkin asiat ja sattumukset ohjasivat yhdyskuntien geneettistä rakennetta ja sen pysyvyyttä tai vaihteluja, monimuotoisuutta. Idässä vaihtelu oli harvaan asutulla maaseudulla alttiimpi pienillekin vaurioille. Lännessä asutuksen pysyvyys lisäsi vakautta, mutta pysäytti dynaamisen veren vaihdon usein vuosituhansiksi. Purjelaivakausi alkoi paljon myöhemmin.

Kampakeraaminen suomalainen kansa oli vielä kohtuullisen yhtenäinen ja siihen kuului sekä lännestä ja etelästä muuttaneita keskieurooppalaisia että idästä kulkeutuneita suomalaisugrilaisia kansoja. Väite Volgan mutkasta kansamme asuinkotina on syytä kuitenkin unohtaa. Monelle tutkijalle niin rakkaan asian unohtaminen on kuitenkin vaikeaa. Uuden oppiminen on helpompaa kuin vanhan poisoppiminen. Siinä on iän mukanaan tuoma tragedia. Täysinoppinut ei tahdo saada enää omaksua tai hyväksyä uusia ideoita. Torjunta toimii ja ikä tekee ihmisestä geneettisesti valikoiden konservatiivisen. Kielitieteilijä ei tahdo uskoa dna-tutkijan väistämättömiin tosiasioihin. Syntyy koulukuntia ja rajojen vartioita, portinvartijoita oman konvention ja dogmin tukijoiksi. Geenit siinäkin ovat mukana ja nuijaa käytetään oman reviirin tai klaanin suojana. Innovaatioprosessin etenemisessä tällaiset geenit ovat ongelmallisia.

Fundamentalisti pököpää on tieteessä yhtä vaikea ohitettava kuin minkä tahansa koulukunnan anarkisti. Kun yli 70 % suomalaisista teologian opiskelijoista on naisia, ja yhteiskunta maksaa ja ylläpitää koulutuksen, naispappeuden vastustajat ovat omituisia fundamentalistisia reliktejä ja dogmaattisia anarkisteja yhteiskunnan rattaissa. Jälleen taustalla ovat geenit, ei Raamatun opit. Samat miehet olisivat pököpäitä missä tahansa opiskelussa ja työpaikalla. Geneettinen diversiteetti tarvitsee myös pököpäitä ja heitä on suvaittava tai ainakin siedettävä.

Vanhenevan ihmisen oli Suomeen muuttaessaan järkevää toimia vanhojen vaistojensa ja oppiensa varassa säilyäkseen hengissä. Nykypäivän yhteiskuntaan se ei enää sovi lainkaan. Geenejään ihminen ei voi kuitenkaan muuttaa ja manipuloida. Ne on rakennettu alun perin noin 50 -vuotiaan ihmisen tai hieman nuoremman elämänkaarta kannattamaan. Keski-iän siirtyessä yhä lähemmäs sataa vuotta kannamme ikään kuin vääriä geenejä ja niiden viestejä. Geeneissämme on paljon sellaisia viestejä, joiden merkitys oli mittava muuttaessamme kohti maanselän vuorimaita tai Pohjanmaan lakeuksia, mutta ei enää välttämättä surffaillessamme netissä tai ajaessamme metropolin liikenteessä.

Jos et ole nuorena radikaali ja ”demari”, sinulla ei ole sydäntä. Jos taas et muutu ikääntyessäsi konservatiiviksi, sinulla ei ole järkeä. Väitti joku britti pääministeri sotavuosina. Nimellä ei ole väliä. Se ei ollut hänen havaintonsa, vaan paljon varhaisempi ja osa geneettistä perimää, kollektiivista siltaa ja muistia. Tänään se ei enää toimi lainkaan. Siitä huolimatta haluamme nuorentaa puolueiden johtoa kuvitellen sen tuovan mukanaan radikaalia innovointia, uusia visioita. Luotamme jälleen geneettiseen vaistoon ja sen miljoonia vuosia vanhoihin viesteihin. Toisaalta meillä ei ole mitään itse keksimäämme ja omaamme. Vai olisiko joku meistä keksinyt kielen, symbolirakenteittemme mutkikkaan hermeneuttisen vankilan? Sen joka on paljon nuorempi kuin geneettinen viestimme, vain muutaman kymmenen tuhannen vuoden ikäinen. Kumpaan luotamme enemmän? Reagoimme aina ensimmäisenä geneettiseen viestiin ja vasta tämän jälkeen tajuntaan tulevaan kieleen joko puhuttuna tai kirjoitettuna. Vakuutamme kuitenkin toimivamme ”järkevästi” ja kielen tuomaan tietoiseen toimintaan ajattelumme tuloksena. Hyvin harvoin näin oikeasti kuitenkaan tapahtuu.

Toinen muuttoaalto oli merkittävämpi. Se toi uudet asukkaat Ruotsista ja Baltiasta nuorakeraamisena kulttuurina Lounais-Suomeen ja rannikolle. Tätä kehitystä jatkui aina pronssikaudella, osin rautakaudelle, eikä se ulottunut juurikaan Tamperetta pohjoisemmas tai ohi Vaasan rannikolla. Se oli Suomi, joka tunnettiin myös myöhemmin osana Ruotsia. Ruotsin valtiosta saati Ruotsi-Suomesta ei toki pidä puhua. Sellaista liki 1000-vuotista yhteistä valtioyhteyttä meillä ei tietenkään voinut olla. Valtio käsitteenä syntyi paljon myöhemmin ja Suomi sai koillisen ja itäisen rajansa vasta 1800-luvun alussa, jolloin Ruotsi samalla luopui näistä takamaista. Syntyi hyvinkin suvereeni Suomen suurruhtinaskunta ja autonominen valtio noissa oloissa. Itsenäisyyspäivämme sopisi tuohon hetkeen.

Muuttoaallon seuraukset näkyvät etenkin isälinjoissa. Suomalais-ugrilaiset piirteet säilyivät etenkin Itä-Suomessa kun taas skandinaaviset ja eteläiset piirteet voimistuivat lännessä ja lounaassa. Se taas näkyy nykyisin etenkin äitilinjassa. Syntyi tavallaan isä- ja äiti-Suomi. Isä-Suomi oli Itä- ja Pohjois-Suomen ugrikansaa, äiti-Suomi ruotsalaistunutta Lounais-Suomea. Tämä jakolinja näkyy myös tänään ja takavuosina puhuttaessa ”susirajasta”. Suomen ”punaniskat” asuivat rajan pohjoispuolella.

Oli pantu alulle savolaisten ”piällysmiesten” aika. Sellaisten kuten Kekkonen, Lipponen, Ahtisaari ja määrätön määrä diplomaattista tai vähemmän junnaavaa äijäenergiaa suomalaisten siedettäväksi. Miehet tulivat susirajan takaa metsistä ja olivat kuin suomalaisen heavyrockin edustajat euroviisuissa. Heidän takanaan ei ruoho kasvanut, lampaat eivät laiduntaneet. Kuului vain susien ulvonta. Kulkivat polttaen metsät kaskirukiille huuhtakuninkaansa johdolla ja sosiaalisesti yhteistyön oppien hyvinkin dynaamisessa verkostoituneessa kulttuurissa. Sitä oli vain lyhyt loikka tulevaan klusteriin, osuustoiminnalliseen liikkeeseen osana verkostotaloutta. Sen dynaamisuus oli tuon kansakunnan isä-linjan geeneissä. Ei ollut sattuma, että Oulu oli ensimmäinen tiedepuistojen ja teknologiakeskusten innovaatiokeskus Suomessa. Sillä oli savolaisten pääkaupunkina siihen hyvin pitkä geneettinen tausta.

Oleellista oli, että Suomi eli erittäin eristyksissä, oli populaatioltaan olemattoman pieni ja sattumat vaikuttivat tavattomasti eri puolilla maata geneettisiin oloihin. Syntyi yli 60 suomalaiseen tautiperintöön erityisesti kuuluvaa vitsausta monen muun vitsauksen rinnalle. Tällaisia sattumia olivat tautiepidemiat, nälänhädät ja joskus kylissä henkiin jäi vain muutama perhe. Nämä kuljettivat mukanaan ”pimeitä” geenejä muistona traumoista epigeneettisinä ilmiöinä. Näitä tapaa joka puolella Suomea. Ei vähiten Forssassa.

Sattuma vaikutti etenkin harvaan asutun Itä-Suomen geeniperimään. Lännessä ja rannikolla kylät olivat taas pysyvämpiä ja pysyivät sellaisina tuhansien vuosien ajan. Ryöstöretket ja idän sekä lännen välinen raja oli kuitenkin selvä Savossa ja siellä opittiin hengissä säilymisen kielellinen taito ja diplomatia. Sekin syntyi geneettisenä tapana säilyä hengissä. ”En ole puolesta enkä vastaan, pikemminkin päinvastoin”. Vastaavaa diplomatiaa, kiertoilmaisujen ja negaation välttelyä puheessa, tapaa mm. brittien joukossa runsaasti. Tulkinta siirtyy silloin kuulijalle, jota ei aliarvioida.

Hämeessä tämä on harvinaista tai Varsinais-Suomessa. Topelius pani merkille nämä kielen jäykät ja karkeat ilmaisut. Kyse ei ollut kielestä vaan geeneistä. Agricola oli aiemmin käyttänyt ”äiti -linjan” kieltä ja se sai myöhemmin lisää itäistä ugrikansan murteista. Topelius puhui korrektisti kiven- ja sanapyörittäjistä erottaessaan kaksi geneettisesti täysin erilaista kansakuntaa. Kielestä vain tehtiin yhtenäinen ja maasta puskuri Ruotsin ja Venäjän välille. Työn tekivät suomenruotsalaiset ja yhdistäen kahden hyvin jyrkän geneettisen perimän alueet toisiinsa. Erot ovat tänäänkin selvästi havaittavissa vierailemalla Joensuussa, Rovaniemellä ja Porissa tai Raumalla. Turkuun sopii hyvin ”äiti-linjan” geenit ja Ouluun isä-linjan jatkajat vielä tänä päivänäkin.

Savossa ei koskaan tiennyt oliko tulija laukkuryssä kauppias vaiko kirkkonsa puolesta käännytystyötä tekevä miekalla käännyttäjä. Idän ja lännen kirkot kohtasivat hajoamisensa jäljiltä juuri näillä köyhillä vaaramailla kierrettyään ensin puoli maailmaa. Pääosa nujakoista oli kuitenkin heimosotia. Ruotsin ja kruunun sotaväen otot tulivat paljon myöhemmin. Oleellista oli että huuhtakuninkaiden kaskenpolttajat savolaiset olivat helposti liikuteltavia kyläkunnittain. Kun kaski oli poltettu ja ravinteet käytetty, siirryttiin uuteen paikkaan ja samalla tuli myös terva tutuksi. Purjelaivakaudelle se teki monesta miljonäärin Oulusta alkaen ja pitkin Kainuun jokilaaksoja kohti Savon sydäntä. Ii- ja Kemijoki varressa tervan poltto ei tullut tutuksi. Ii jäi pieneksi Iin haminaksi eikä Kemikään kasvanut. Näin huolimatta valtavasta jokialueen takamaasta luonnonvaroineen. Puuttuivat savolaisen heimon ugrikansan geenit, tai niitä oli liian vähän lukuun ottamatta Pohjois-Pohjanmaata.

Kustaa Vaasa käynnisti mittavan aluepoliittisen reforminsa 1500-luvulla. Tavoite oli kasvattaa Ruotsin verotuloja ja kiinnittää pohjoiset ja itäiset osat maata kiinteämmin valtioyhteyteen. Ruotsin Lappihan alkaa nytkin jo Vaasan korkeudelta. Tätä suomalaiset eivät tahdo aina muistaa. Ruotsin painopiste on reippaasti Helsingin eteläpuolella ja Suomi on hyvin pohjoinen maa ja olot vaihtelevat valtavasti Uudeltamaalta Utsjoelle. Aivan liian harva suomalainen on ihaillut Jäämerta ja Kölivuoristoa kevään vuoripurojen aikaan. Lapin kiihkeä ja lyhyt kevät on sen paras vuodenaika. Suomalaiset eivät ole oivaltaneet Jäämeren strategista asemaa yhtä kirkkaasti kuin Petsamon tien rakentajat 1900-luvun alussa. Etelän äiti-geenit ohjaavat väärään ilmansuuntaan ja pallokartta ei avaudu vaikka Jäämeri sulaisi. Liian moni katsoo kaksiulotteista karttaprojektiota. Sekin on geneettinen ilmiö ja karttojen psykologia monella tapaa testattu. Yksi kartta voi siinä valehdella enemmän kuin tuhat sanaa. Se on suomalaisen geopolitiikan nykyvirhe.

Kustaa Vaasan toimesta alkoi valtaisa muuttoliike Etelä-Savosta pohjoiseen, Itä-Suomeen, Lappiin ja Pohjois-Pohjanmaalle. Niinpä esim. pohjoispohjalaiset ovat geeniperimältään täysin itäsuomalaisia, savolaisia myös tämän päivän Oulussa. Samoin pääosin lappilaiset ja melkoinen osa myös Ruotsin Lapin väestöä. Kun on näitä alueita tutkinut ja siellä vuosikymmenet asunut, asia on kyllä murteitakin kuunnellen itsestään selvä. Itäsuomalaisuus tuntuu, näkyy ja kuuluu kaikkialla. Kahden Suomen välinen raja avautuu vielä tänäänkin railona ajaessa Tampereen kautta Forssaan. Topelius kyllä tunnisti sen, mutta oli kielipoliittisista syistä varovainen; yksi kansa, yksi kieli ja yksi homogeeninen kulttuuri oli hänen ohjelmansa ydin. Nyt sen oivaltaminen olisi välttämätöntä geneettisen rakenteen paremmassa hyväksikäytössä.

Genetiikasta on tullut tärkein tapa tulkita ihmiskunnan historiaa ja sen liikkeitä. On lopulta omassa harkinnassamme, kumpaa pidämme tärkeämpänä oman tai heimon, kansakunnan tunnistajana. Genetiikka ja perimäämme vaiko kulttuuria ja kieltä, yhteisiä kohtaloitamme, kielellistä hermeneutiikkaa. Näin pohtii genomiikasta väitöskirjaansa valmisteleva Tuuli Lappalainen sopuisasti ja kärjistämättä Suomen genomikeskuksessa ja Hesarin tiedesivuilla (13.5).

Kiitoisaa on että liki kaikki koulussa ja lukiossa maantieteessä, biologiassa ja historiassa oppimani on mennyt enemmän tai vähemmän kokonaan uudelleen harkittavaksi aivan viime vuosina. Samoin yhteiskunta- ja taloustieteet, mutta myös melkoinen osa luonnontieteitä, ei vähiten fysiikka ja etenkin hiukkasfysiikka. On ollut suunnaton rikkaus saada työskennellä Lounais-Hämeessä, Jokioisissa MTT:n monitieteisessä työyhteisössä, maaseudulla Tampereen, Turun ja Helsingin välittömässä läheisyydessä ja asuen Suomen yhdessä teollisen yhdyskuntamme rakenteen synnyn avainkaupungeista, Forssassa. Lounais-Häme on erityisen puhdas ja vailla isä-linjan dynaamista ja muuttavaa geeniperimää. Forssa keräsi syntyessään pumpulienkelinsä aivan lähiympäristön maaseutupitäjistä. Tammelasta ja Jokiosista, Rengon kylästä ei Hämeessä poikettu edes naapurikylään vaimoa hakemaan. Edes 1970-luvun suuri Ruotsiin muutto ei näkynyt alueella, eikä tänä päivänä Pietarin vaikutus.

Eniten elämäämme ovat kuitenkin vaikuttaneet teknologia ja sen muutokset, huima harppaus oman kulttuurimme sisällä ottaa vastaa ja hyväksyä uusia innovaatioita sekä tehdä niitä itsenäisesti. Siinä täytyy olla jotain myös geneettistä taustalla, ei vain kulttuurista ja sosiaalista, yhteiskuntamme rakenteista ja sosiaalisesta pääomasta, kollektiivisesta muistista syntyvää. Tämä Lounais-Hämeestä nyt puuttuu. Kyky yhdistää kylät yhteen ja Loimaan talousalueen geeniperimään. Muutaman tuhannen asukkaan kylät tulisi korvata 70 000 asukkaan yhdyskunnalla. Ihmiset liikkuvat edelleen yhdyskuntien hallinnollisten rajojen sisällä eniten. Sekin on osa geneettistä ikivanhaa perimäämme ja aleen identiteetin sisäistä, mentaalista luonnetta.

Meillä on ehkä liiaksikin taipumusta kuvitella itse rakentamaamme edistykseen ja suunnitelmatalouden voimaan. Se syntyy ihmisen luontaisesta omahyväisyydestä, narsismista ja egoismista, turhamaisuudesta. Ehkäpä ihmisen genetiikan keskeisin elementti on meiltä juuri tuosta johtuen piilossa? Ehkäpä eettinen ja moraalinen oppimme onkin juuri tämän joskus epätoivostakin hakemista ja ihmisenä olemisen idea? Joskus itsestään selvät asiat ovat kaikkein vaikeimpia havaita.

Altruismin lisääntyminen on ehkä osoitus myös uudesta aallosta moralismia, jota ikääntyneemmät pitävät hurskasteluna, tekopyhyytenä. Hyväksyvät sen ehkä pitkin hampain, mutta mumisevat sisäistämättä sitä tosiasiana. Vasta nuorempi sukupolvi ottaa sen vastaan annettuna ja symboliteot myös ympäristön kohdalla muuttuvat ekologisesti itsestään selviksi ja globaaleina myös internetissä yhteisesti ymmärretyksi. Yhden sukupolven ja pari vuosikymmentä se vie, sanotaan ja jälleen geenien ohjaamana. Siihen meillä ei ole kuitenkaan aikaa hukkatavaksi. On tartuttava heti työhön.

Tähän osaan ihmistä olisi päästävä nyt heti paremmin käsiksi ja osana uutta nanoteknologiaa. Ihmisen perusrakenteet ovat sittenkin pienempiä kuin dna-molekyyli, ja näiden osien summa tulee varmasti jatkossa olemaan enemmän kuin olemme ajatelleet. Niinpä omassa perusteollisuudessamme puunjalostuksen nanosellu ja älypaperi ovat vain alkua sille kehitykselle, jossa myös paperiteollisuus on tunkeutumassa uusille aloille materiaalivalmistajana elintarvike- ja kosmetiikkateollisuuteen, lääketeollisuuteen sekä elektroniikkateollisuuden osaksi. Ymmärrämme klusteritaloudella tulevaisuudessa kokonaan uusia asioita. Ne syntyvät poikkitieteisesti ja materiaalivirtoja yhdistäen. Nyt niitä on pidetty dogmaattisesti ja pököpäisesti toisistaan erillisinä. Metsät, suot, pellot, ruoka ja energia ovat omissa lokeroissaan, laitoksissa ja ketjuissa sekä materiana että energiana. Se on omituinen maailmankuvana ja sotii perustieteitä vastaan ja vain organisatorisina virheinä ja niitä pönkittäen.

Bio- ja materiatieteet lähestyvät toisiaan ja tuovat selitystä myös suunnalla, jossa aiemmin ovat työskennelleet vaikkapa antropolgit tai ihmistieteiden monet erityisalat. Tiede on siirtymässä yhä holistisempaan maailmaan, johtuen etenkin materiaalitieteiden ja perustieteiden (fysiikka) nopeasti kehityksestä ja kyvystämme ymmärtää pirstaleisen maailman osien summa, funktionaalinen maailma. Siinä kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä Myanmar tapahtumineen ole etäinen ja meiltä pois suljettu murhanäytelmä. Olemme osa globaalia todellisuutta ja hyvin syvältä se kokien sekä kollektiivisena kansakuntana että yksilöinä. Jotkut ovat siinä vain muita ehkä ”herkempiä” ja oireilevat sen seurauksena ja geneettisen perimänsä ansiosta. Tuo perimä on pitkä ja sen juuret luonnosamme, kansakuntamme geeneissä ja vaelluksissa. Ei puhutussa sanassa. Se ei saa meitä hämätä ja peittää totuutta.

posted by Matti Luostarinen  # 6:10 PM

Myanmaria poikkitaisella mailalla

Seurasin viime yönä Suomen ja Yhdysvaltain jääkiekkopeliä Kanadan mm-kisojen välisarjan otteluna. Seuraan toki ne kaikki itsekin joskus Iisalmen Pelikarhuissa ja Oulun Kärpissä maalivahdin painavat varusteet päälleni pukeneena. Lentopallo on joukkopelinä kyllä fiksumpi ja vähintäänkin yhtä vauhdikas. Vaan ei niin tapahtumarikas maalilta katsoen tai passarin paikalta torneja ruokkien. Maalilla seisominen hikoillen litratolkulla muutamassa hetkessä ja tornien ruokkiminen on sama stressaava ammatti urheilussa. Kumpaakaan ei yleensä kesken pelin vaihdeta. Muut levätkööt.

Suomalaiset voittivat oltuaan pitkään 2-0 tappiolla omituisen ensimmäisen kavennusmaalin jälkeen. En ole ennen nähnyt maalia, joka livahtaa verkkoon tolpan väärältä puolelta. Tolpan väärällä puolella oli verkossa reikä. Turvallisella hansakäden puolella. Sellainen on maalivahdille inhottava yllätys ja vaikuttaa takaraivossa pitkään. Pelaajat käyvät kuumana. Videotarkastusta ei edes tehty. Niin komeasti olivat verkot maalin takana tötteröllä. Musta aukko Yhdysvaltain puolustuksessa oli kohtalokas.

Kun Suomi teki voittomaalinsa jenkkien jää suli ja ystävyyttä hierottiin luuvitosilla. Se on hyvin jenkkimäinen tapa turhauman hoidossa ja sopii suomalaisille kuin nyrkki silmään. Sympatiat kulkivat suomalaisen nyrkin puolella ja mielessäni heitin hanskani jäähän ja iskin omasta ja kansakunnan puolesta, ihan vain vanhasta muistista kaukalossa hikoilleena. Se on symboliteko ja sellaisena vaaraton. Yksin peliä katsoen en kehdannut kiroilla. Raja symboliteoillakin. En ole koskaan oikein ymmärtänyt katsomon huutajia itse pelissä mukana olleena. Omaa adrenaliinitasoa se toki lisäsi

Kaveria ei siinä pelissä jätetä ja joukkuehenki ratkaisee. Nyt se on suomalaisilla entistäkin lujempi nujakoinnin seurauksena. Sen takaa verinen nenä ja Teemu Selänteen isälliset puheet kuin suoraan Tuntemattoman sivuilta Koskelan sanomana. Ja tuossa pelissä maalivahtipeli ja erikoistilanteet ovat kaiken a ja o. Hyvä maalivahtipeli pelastaa huononkin kenttäpelin ja joskus tekee mahdottomasta mahdollisen. Latvian maalivahti oli tehdä sellaisen Suomelle. Joka kahdeksas laukaus tulisi livahtaa maaliin. Ei joka viideskymmenes. Kertoi Alpo Suhonen esitellen edellisenä iltana jääkiekosta tehtyä kuvataidetta. Suhonen ja Aurinkokuningas Juhani Tamminen osaavat draaman viihteelliset ainekset. Antero Mertaranta ei kerro enää Juha Jokisen tapan kuinka Suomen maalilla on sekava tilanne Venäjä johtaessa 11-0. Ajat ovat muuttuneet. Ihanaa, ihanaa leijonat.

Videopelit ovat samaa pelien maailmaa. Olennaista ei ole niiden joskus väkivaltainen sisältö vaan peleihin käytetty aika. Tutkimusten mukaan pojat, jotka pelaavat runsaasti eivät suinkaan ole riskiryhmä, vaan ne jotka eivät pelaa lainkaan. Selitys on hyvin ymmärrettävä. Valtaosa pojista pelaa videopelejä ja viettää runsaasti aikaa internetissä. Se on osa heidän yhteistä sosiaalista maailmaa. Siitä pois jääminen eristää ja tekee ongelmalliseksi ymmärtää kaveripiirin puheet ja symboliteot. Kunta joka ei kerää internetissä kunnallisvaalien kärkinimiään, on jo kummajainen. Se ei kykene enää edes symbolitekoihin. Sellaisia kuntia Suomesta löytyy parisataa. Kuntina ne ovat vain symboleina kartalla. Tervetuloa Humppilaan. Kiitos kun kävitte. Lasitehtaamme on lopettanut. Annamme vain näytöksiä. Lentokenttä on symbolitekona vaaraton.

Tutkimusten mukaan videopelit eivät lisää väkivaltaa vaan niiden täydellinen välttely ja kieltäminen pojilta. Peleissä puretaan paineita ja aggressioita. Kun opettaja ottaa päähän peli auttaa. Se on yhtä hyödyllistä kuin kaukalon laidalla huutaminen. Kaveria ei pidä ampua hengiltä eikä iskeä neniin, kuten jenkki teki suomalaiselle. Vai olikohan se päinvastoin? Oleellista on, että oma itsetunto tai kansallinen itsetunto kasvoi ja hyvin turvallisella tavalla viihteen välinein ja hyvien näyttelijöiden toimesta. Elämme ”ihanaan, ihanaa leijonat -aikaa”. ”Sekava tilanne Suomen maalilla” -sukupolvi jää eläkkeelle ja purkaa valtion ja kuntien byrokratiaa lopputyönään alivaltiosihteeri Juhani Turusen ja projektipäällikkö Jaakko Kuuselan toimesta. Tavoite tuottavuusohjelmassa on 15 000 työpaikkaa pois valtion laitoksista vuoteen 2015 mennessä

Helsingin Sanomien juttusivulla (12.5) miehet nauravat työlleen ja kuvataan tekoreippaiksi 62 -vuotiaiksi. Kun Ulf Sundqvist nauroi väärässä paikassa televisiossa takavuosina, hän oli saada linnatuomion ja 56 miljoonan korvausvaateet. Lisäksi hän oli liian aristokraattisen näköinen ja muistutti Ruotsin Olof Palmea habitukseltaan. Sellainen ei hyvää luvannut. Sundqvistin syöpäsairaus on ehkä riittävä rangaistus ja järkyttää tuoreen väitöskirjan (Florence Schmitt) mukaan koko perheen, kansallisen syntipukin kohdalla koko kansan. Syöpäpotilaista joka kolmannes kärsii masennuksesta. Masennuksesta kärsivät myös syöpäpotilaan läheiset. Syöpä on hoidettavana pienempi paha kuin masennus.

Videopelien GTA-sarjan maailmassa nuoret voivat liikkua vapaasti ja toteuttaa itseään joutumatta sen kummempaan koukkuun kuin jääkiekossa tai lentopallossa. Toki liika on liikkaa vaikka sauvakävelyä, sellon soittoa tai öljyvärimaalausta, vieraiden kielten opiskelua. Poliisin pakeneminen on tutkijoiden mukaan kuitenkin peleissä parasta, oli kyseessä lapset tai varttuneet aikuiset. Oikeassa elämässä poliisia ei paeta eikä heitä oikeastaan tavatakaan muuten kuin avustustehtävissä ja valvomassa liikennettä. Heihin luotetaan virkamiehinä. Videopelien maailmaa on valtavasti liioiteltu. Hyödyt löytyvät vikkelistä sormista ja päästä. Sukkien kutominen tai pitsin nypläys toisi ehkä saman taidon ja henkisen tuotteen, persoonallisuuden.

Kirjallisuudessa ihmisen hulluus ruokitaan palkintoraadein. Etenkin Yhdysvalloissa palkittu proosa ei kosiskele vaan pyrkii tyrmäämän. Jo James Joyce osasi 1920-luvulla Odysseuksessaan yhdistää taitavasti rahvaanomaiset rivoudet artistisen vuodatuksen tolkuttomaan kohtuuttomuuteen, ihmisen laitapuoliseen mielettömyyteen. Millaista on olla ihminen, jonka ruumiissa on kaksi tai useampia sieluja, kiehtoo aina. Ja lukijat ovat usein kilttejä kotiäitejä, akateemisia rillipäitä opettajia tai heidän stereotyyppejään mielikuvissamme. Oikeasti nämä kirjan tekstin elämään saavat naiset ovat joko neroja tai hulluja, kuinka vaan. Lukevat tosi hävyttömiä kaksimielisyyksiä ja rivouksia punastelematta. Sama pätee seksivideota tai pelejä hakeviin poikiin. Heitä ei näe kadulla tappelemassa, ei kapakasta palaavien joukossa riitelemässä taksijonoissa ja nakkikioskeilla. Romaanin lukijat ja videoiden pelaajat, netin surffailijat, ovat eri porukkaa kuin kapakoiden aivonsa juoneet örveltäjät. Romaanin lukeminen olisi örveltäjältä melkoinen työnnäyte.

Ihminen on tarkoitettu ajattelemaan. Matemaatikko, fyysikko ja filosofi Blaise Pascal totesi aikanaan kuinka ihmisen ainut arvokkuus tai velvollisuus on opiskelu ajattelemaan oikein. Pascal eli 1600-luvulla 39 -vuotiaaksi. Se oli hyvä vuosisata filosofeille. Valtaosa ihmisistä ei ajattele ajattelemista vaan arkipäivän asioita. Pascalin mukaan tavalliset filosofisesti kouluttamattomat ihmiset eivät kuitenkaan ole tyhmiä, kuten usein filosofit väittävät tai olettavat. Usein suuret filosofit ja ajattelijat ovat pieniä ihmisinä. Heihin kannattaa tutustua myös ihmisinä, ei vain ajattelijoina. Se panee asiat kohdalleen myös vallankäyttäjien maailmassa. Uudelta medialta vallankäyttäjä ei pääse nykyisin oikein enää piiloon ihmisenäkään. Ja meitä kiinnostaa demokratiassa juuri ihminen vallankäyttäjänä. Monelle puolueella on tässä ongelmia. Ei vain demareilla, joilla keski-ikä alkaa olla yli 70 vuotta. Puheenjohtajataistossa läpimurtoa odotetaan nyt joukon nuorimmalta naiselta. Mikä hänen nimensä nyt olikaan? Onkohan ”taisto” hieman liian voimakas ilmaisu? Paavo Lipponen (67) sitä on ainakin pyrkinyt virittelemään. Voiko kaikilla puolueilla olla puheenjohtajana keski-ikäinen nainen? Eivätkö miesten äänet enää kelpaa? Entä hieman vanhempien ja eläkeikäisten, joita on heitäkin yli1.2 miljoonaa ja aktiivisia äänestäjiä kaikki.

Matti Vanhasen isä Tatu Vanhanen julkaisi aivan luettavan kirjan globaalista evolutionarismista. Mahtaakohan Tatu Vanhanen olla maailmalla poikaansa tunnetumpi tulevaisuudessa? Emeritusprofessori kun tunnetaan muustakin kuin vain älykkyystesteistään. Patsaita veistävä Tatu voisi hieman lisätä teostensa analyysien uskottavuutta tutustumalla lisää globaaliin internetiin ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin suurien aineistojen tilastollisessa tulkinnassa. Tilastolliset tulkinnat eivät ole vain omien ajatusten tukemiseksi tarkoitettuja, olivat ne miten hyviä tahansa. Webympäristö vaatii valtavat aineistot ja niiden reaaliaikaiset tulkinnat evolutionarismin tutkimiseen.

Otava on tehnyt komean kokoelman ”Suuret filosofit II” yli 700 -sivuisena järkäleenä. Mukana ovat Pascalin lisäksi vaikkapa Spinoza, Lockle, Berkeley, Voltaire, Hume, Schopenhauer, Heidegger, Popper ja Derrida. Kaikki toki vain lyhyehkönä viitteenä ja hieman heidän ajatteluaan sivuten. Voiko olla turhempaa kirjaa kuin yli 700 sivua vanhoja ajattelijoita ja näiden mietteitä aikana, jolloin jo kirjan takakannen esittelyn lukeminen riittää monelle kertomaan, mitä kirja sisälsi?

Myanmar tuli mustasta aukosta tietoisuuteemme. Kovaonnisella sotilasjuntan hallitsemalla maalla on ollut harvinaisen huonoa tuuria. Maantieteilijänä ei voi olla surematta komean kulttuurin takavuosina ja vuosisatona hankkinutta valtiota.

Myanmarilla on ainutlaatuinen tuhatvuotinen kulttuuri, huikea arkkitehtuuri, musiikki ja tanssitaide. Jostakin syystä pelon maantiede on kuvannut maan vain tummin ja kielteisin värein. Burmalaiset saivat aikanaan kulttuurinsa ytimen theravadabuddhalaisuudesta. Toki mukana on myös hindulaisuutta ja ikiomaa animismia, kuten missä tahansa kulttuurissa. Luostarilaitos on ollut aina keskeinen, kuten missä tahansa maailmalla. Luostarilaitos on alku monen sivistyksen synnylle, koulujen ja yliopistojen taustalla, sosiaalityön ja terveydenhuollon ytimessä, uskontojen ja maalisen kulttuuriin kohtauspaikoissa. Kyse ei ole vain eristäytymisestä tai hiljentymisestä meidän kokemuksena Valamon tapaan. Pikemminkin luova ja innovatiivinen, joskus myös verinen ja vallankumouksellinen liike.

Parhaiten tunnetaan ehkä Baganin rauniokaupunki temppeleineen ja tuhansista monumenteista koostuva huippunähtävyys. Yksi maailman todellisista ihmeistä yli 1000 vuoden takaa. Unesco on pyrkinyt suojelemaan kohteet maanjäristysten ja tsunamin vaurioilta. Nyt tuli taas uutta suojeltavaa ihmiskunnan kulttuuriperintöön.

Aluemaantieteen Aasian talouden seminaareissa luennoin joskus Burmasta brittien tuottoisana kulkuväylänä ja innovaatioiden leviämiskeskuksensa Intiasta kohti toista Imperiumia Kiinaa. Kirjoitin aiheesta jonkun kolumnin ja pamfletin. Kerroin kuinka kaiken tämän seurauksena, geopoliittisesta asemasta ja evoluutiosta johtuen, oli poikkeuksellisen vaikea siirtomaakausi. Toisen maailmansodan aikana puupalatsit ja luostarilaitokset palvelivat brittien tukikohtina ja komeimmat upseerikerhoina. Arvokkaat aarteet ryövättiin, tuhottiin ja lopuksi pommitettiin ja poltettiin. Se oli kuin poikittainen maila läntisen kulttuurin lahjana kaukalossa. Siitä olisi kuulunut viheltää jäähy ja pelikielto.

Juntta on yrittänyt rekonstruoida Bagalin temppeleitä. Niiden rakennuttaminen ja kunnostaminen hieman yli länsimaisen rekonstruointitavan tuottaa meille ja mediallemme pahaa meiltä, mutta heille hyvää karmaa. Juntta on ottanut käyttöön samalla alkuperäisiä nimiä. Burma muuttui Myanmariksi, pääkaupunki Rangoon Yangoniksi, Pagan Bakaniksi. Intian muuttaessa omia nimiään kolonialimuodosta, muutos hyväksyttiin mukisematta. Kiina voi käsitellä Tiibetiä toisin kuin jos olisi köyhä Myanmar. Myanmar ei tule järjestämään olympialaisia lähivuosina. Nyt ei löydy sellaista mustaa aukkoa Yhdysvaltain maalista.

Vaikka Myanmarissa on nyt väärä hallitus, emme saisi vaieta kuoliaaksi vanhaa kulttuuria, kovia kokeneen kansan juuria ja identiteettiä, hädässä olevia ihmisiä. Maapallolla ei ole enää mustia aukkoja, joihin ei päästetä katastrofiapua. Ei sellainen ole oikeasti enää mahdollista. Jos maassa olisi ollut satamäärin läntisen maailman turisteja, tilanne olisi toki nyt kokonaan toinen.

Myanmarille läntisen avun vastaanotto on vaikeaa etenkin Yhdysvalloista. Burmalainen sosialismi kun korostaa omavaraisuutta ja riippumattomuutta, kykyä tulla toimeen ilman apua. Siinä on jotain samaa kuin Suomen tavassa suhtautua omaan riippumattomuuteen, vapauteen ja itsemääräämisoikeuteen imperiumin kahleista vapauduttuaan. Kehen siinä luottaisit? Virossa tämän kuulee paljon tuoreempana.

Kenraaleiden valta ei salli nyt vahvaa ulkopuolista tukea, mahdollista kansanousua. Se johtaisi teloituksiin, vallasta luopumiseen joka tapauksessa. Tulvakatastrofi tuli pahimpaan mahdollisen aikaan ja Myenmarin musta aukko pysyy suljettuna tai avautuu tipottain syvän draaman elkein. Kuka tämä julman pelin voittaa?

Arvostetun munkkiyhteisön suurmielenosoitukset eivät aikanaan johtaneet mihinkään. Entä nyt kun apu joudutaan ottamaan vastaan? On aika lukea Burman brittiläisen siirtomaapoliisin virkailijan Eric Blairin kirjoja. Eric Blair ryhtyi myöhemmin kirjailijaksi ja otti taiteilijanimen Georg Orwell. Kitkerä siirtomaaromaani ”Burmene Days” on Orwellin kirjoittama. Orwell seikkailee odotetusti kirjassani ”Arctic Babylon 2011”. Arktinen Babylon etenee tipottain ja odotetusti. Aina löytyy kiekon mentävä musta aukko.

posted by Matti Luostarinen  # 4:44 PM

Äiti maa ja toukokuun toinen sunnuntai

Punaisen langan Maarit Tastulan vieraana oli huhtikuun aikana kaksi erityisen kiinnostavaa ihmistä. Ensin mediatutkija Anu Kantola kertoi kuinka moralismi vie yhä enemmän palstatilaa ja toimittajien työaikaa jahdattaessa ministereitten morsiamia. Yhä vähemmän jää aikaa seurata sitä, miten päätökset vaikuttavat ihmisten elämään ja oikeaan arkeen.

On tapahtunut piilovallansiirto tai suoranainen vallankumous, jossa julkinen valta on menettänyt asemansa miltei täysin. Yrityselämä käyttää myös poliittista valtaa ja tarvittaessa jopa kiristää ja uhkailee. Julkinen pyrkii imitoimaan sitä omassa epätoivossaan kritiikittömästi sairaaloissa, sosiaalityössä, koulussa ja yliopistoissa kilpailuttamalla. Tämä omituinen tehostamisen kierre on syönyt lopulta työnteon eetoksen. Vanha kunnon terveyskeskus on menettänyt maineensa ja yliopistot kisailevat kuin lapset hiekkalaatikolla.

Byrokratia on lisääntynyt valtavasti ja varsinainen työnteon ydin on kadonnut. Työntekijä ei enää säätele omaa työtään kertoili Anu Kantola. Kantolan äidin kukat oli vaihdettu kodinhoitajan toimesta muovikukkiin minuuttilistan takia.

Kantola syytti Michael Porteria ja hänen oppejaan. Olen niitä itsekin arvostellut, mutta toisesta näkökulmasta. Ne kun näyttäisivät 1990-luvun malleina olevan ihan oikeasti vääriä, eivätkä toimi käytännön verkostorakenteissa, internetin klustereissa lainkaan kuten tuolloin oletimme itse muiden mukana. Silloin malleja ei voinut vielä kokeellisesti testata, kuten nyt reaaliaikaisesti blogien globaalissa maailmassa..

Kirjakin on jo julkaistu ja oleelliset tiedot löytyvät kahden maailmankonferenssin asiatuntijoitten läpikäyminä artikkeleina. On aika tehdä korjausliikkeet eikä puhua vain paatoksellista psykologisoitua mediaviihdettä mummon kukista. Medialla ja mediatutkijoille on vankka taipumus mennä muiden mukana hömppään ja viihteen puolelle.

Luonnon tutkija ei voi sellaista hyväksyä, kun käytettävissä on oikeaakin aineistoa, jota tutkia empiirisesti analysoiden. Tätä kutsutaan poikkitieteiseksi työksi ja innovaatiota sen tuomaksi löydökseksi tieteiden rajapinnoilla. Siis ihmistieteiden, joiden teoriat ovat usein ”väljiä” ja välineellisten luonnontieteiden kesken tehtyä tutkimusta. Ihmiset kun tahtovat toimia usein arvaamatta ja vailla muiden lajien kykyä ymmärtää luonnon lakeja. Ihminen kun on etääntynyt luonnosta toisin kuin lajikumppaninsa.

Luonnontieteissä mallit ja teoriat eivät saa olla ”väljiä” vaan lähellä eksakteja luonnon lakeja. Joskus tämä löydös tehdään suuria aineistoja empiirisesti seuloen (induktio) tai hakien ensin teoriaa ja testaten sitä myöhemmin (a priori malli ja deduktio). Einstein ei hyväksynyt aikanaan muuta kuin deduktion tieteen teon perustana. Meille läntisen maailman ihmisille tämän tieteen ihanteen toi 1500-luvulla Rene Descates. Kuusta löytyy hänen nimeään kantava komea vuoristo. Rene seikkailee romaanissani ”Arctic Babylon 2011”. Kuinkas muuten.

Ympäristöaktivisti ja toimittaja, entinen arkkitehti, Ismo Tuormaa oli toinen kiintoisan kirjansa esittelijä Maarit Tastulan vieraana. Tuormaan vuosikymmenten kokemus ja tiedeyhteisöjen jo 1950 -luvulle saakka ulottuvat ennusteet olivat tuttuja itsekin ne lukeneena jo 1970-luvulla, tuolloin finninaamaisena biologina opiskeluni aloittaen. Ilmastomuutos on vääjäämätön, päivittäin etenevä ja lohduton ilmiö.

Ne jotka moittivat ettei mitään olisi tehty, ovat väärässä. Kun aloitin biologian opintoni 1970-luvun alussa, meillä ei ollut ainuttakaan ympäristöhallinnon virkaa. Ensimmäiset ympäristösihteerit tulivat lääninhallituksiin 1970-luvun loppupuolella ja ympäristöministeriö vasta 1980-luvun alussa. Parin vuosikymmenen aikana tapahtui valtavasti koskien ympäristölainsäädäntöä ja ympäristönsuojelua, yhdyskuntien jätteittä ja jätevesien käsittelyä.

Ja kaikki oli aloitettava nollasta koskien vesien suojelua ja koskilakeja, harjuja, soita ja metsiä sekä lopulta kulttuuriympäristön hoitoa sekä 1990-luvun alusta myös peltoviljelyä. Nyt alamme olla jo sivistyskansan tasolla ja ymmärrämme toisiamme myös ympäristökysymyksissä. Tämä kaikki tapahtui parissa vuosikymmenessä!

Tänään ympäristö ja sen hoito on kaiken läpäisevä ja ilmastomuutos kasvihuoneilmiönä ymmärretään toki myös meillä Suomessa eikä sen väistämättömyydestä ole eriäviä mielipiteitä tiedeyhteisön sisällä. Sen julmia kasvoja vain ei haluta kertoa kaikessa kauheudessaan. Jopa Ismo Tuormaan ikuinen optimismi näytti kadonneen. Mitään ei ole tehtävissä näytti Turomaakin ennustavan. Jo hänen lapset joutuvat elämään maailmassa, jossa anarkiaa torjutaan ankaralla kädellä myös Suomessa. Maailman talous kun ei kestä edes parin asteen lämpötilan nousua koko maapallolla. Kuusi astetta tekee jo lopun elämästämme.

Monelle kulttuurille äiti merkitsee joko kohtua, alkusyntyä, maailmankaikkeuden alkua, äiti maata tai ”alma mater” -hengessä tieteen armaita äidin kasvoja. Suomalaisten hakiessa kielensä kauneinta sanaa sellaiseksi toki valikoitui odotetusti Äiti. Suomalaiset ovat luontoon sidottuja ihmisiä ja kokevat ristiriitaisia tunteita tuosta kansakunnan tärkeimmästä symbolistamme. Äiti maata ei saisi turmella. Ei omaa sisintään, kohtua ja suomalaisen miehen vaikeaa sielun maisemaa. Filosofit panevat toivonsa naisiin. Kaikki viisaus on vanhenevissa naisissa. Keskiluokkaistuvassa maailmassa naiset kuluttajina vastaavat perheiden ruokatottumuksista mutta yhä enemmän myös muusta kulutuksesta, myös liikenteestä. Suomessa julkishallinto (sosiaali ja terveys) on naisten hoidossa ja samalla myös vastuu kuntatalouden hoidosta.

Suomalaiset eivät suinkaan asu idän ja lännen välissä välittäjäkansana vaan pikemminkin etelän ja pohjoisen välillä. Meidän on vaikea havaita joskus läheistä yhteyttämme muihin arktisiin kansoihin ja etnisiin ryhmiin, etäisyyksien katoamista navoille siirryttäessä.

Maantieteessä pyöreän maapallon esittäminen tasokartalle vääristää napa-alueilla etäisyydet ja kulmat. Syntyy valtavia pinta-aloja ja piste venyy lopulta äärettömäksi. Grönlanti vaikuttaa Afrikan kokoiselta mantereelta. Skandinavian mittasuhteet vääristyvät suhteessa lähellä päiväntasaajaa oleviin alueisiin. Siperia vaikuttaa mahdottoman laajalta ja sen etäisyys Alaskasta ja Kanadan pohjoisista alueista on mittaamattoman pitkä.

Oikeasti ne ovat vieretysten ja Jäämeri pian sula ikijäästä. Etäisyydet Jäämeren ympäristössä ovat olemattomia verrattuna konttiliikennettä Tyynen valtameren ympäri tai Välimereltä kohti Atlanttia tai Intian Valtamerta. Me olemme oikeasti lähellä kaikkea ja yli tuhat kilometriä pitkänä valtiona pohjoisen ja etelän ymmärtäjiä. Tiedämme mitä jäiden sulaminen merkitsee tulvina ja olemme ainakin joskus nähneetkin sitä.

Oivallamme nopeasti mitä ilmastomuutos tarkoittaa tarkkaillessamme luontoa samaan aikaan sekä Itämerellä että Jäämerellä. Seuraamme arktisten lajien muuttoa Etelä-Afrikasta kohti Jäämerta ja huomaamme heti kuinka moni muuttaja on väsynyt ylittäessään mahdottomaksi muuttuvaa muuttomatkaa laajenevan ja entisestään kuivuvan Saharan yli. Moni laji on puoliintunut matkalla. Suomenlahti oli sulana koko talven ja keinotekoinen kevät alkoi jo ennen vappua. Moni vilustui ja taisteli uusien pöpöjen kanssa väsyneenä. Tekokevät ei ole oikea kevät asuringon pysyessä matalalla. On aika sopeutua tekokevääseen ja teosyksyyn. Itse tekemässämme kasvihuoneessa eläen. Meitä ympäröivä ilmakehä on olematon kuori, matka Helsingistä Tampereelle. Se pilattiin hetkessä ja luonnon lakien mukaan. Aine ei katoa ja materia muuttuu energiaksi ja lopulta lämmöksi. Oli energia hankittu mistä materiasta tahansa.

Me emme toki ole idän ja lännen osaajia. Se on suurta satua ja myytti joka olisi unohdettava katsoen tulevaisuuteen. Ensimmäiset suomalaiset muuttivat jo yli 10 000 vuotta sitten Lapin perukoille ja vasta vuosituhansia myöhemmin saimme asutuksen etelään ja lounaaseen. Petsamon seudut ovat meille arvokkaampia kuin monet kuvittelemamme Karjalan kunnaat. Tämä Suomessa ymmärrettiin vielä 1900-luvun alussa ja panostettiin tien rakentamiseen Petsamoon liki kymmenen vuoden ajan kaikki silloisen maan tiemäärärahat tähän ponnistukseen keskittäen.

Me teemme jatkuvasti suuria virheitä arvioidessamme asemamme globaalissa ympäristössämme. Einstein olisi ollut siitä järkyttynyt. Ajan ja paikan virheet ovat suomalaisilla kääntyneet väärin päin. Pisteestä on tullut ääretön eikä äärettömästä pistettä, kuten Einstein esitti ja Riemann geometriassaan todisteli jo yli sata vuotta sitten. Suomalaiset matkaavat edelleen itään lähtiessään länteen. Geneettisesti opittua on vaikea muuksi muuttaa kollektiivisena muistina.

Hesari kertoo äidin ja lapsen välisestä suhteesta (5.5) lukijoittensa äidille kirjoittamien kirjeiden kautta. Ne ovat yhtä kipeitä ja herkkiä, haavoittavia ja täynnä vihaa kuin suomalaisten suhde omaan itseensä, omaan äiti maahansa. Lainaan niistä muutamaa:

”Annoit minun tehdä omat virheeni ja valintani. Osaan antaa sinulle arvoa vasta nyt. Toivottavasti en liian myöhään.”

”Minä vihaan sinua! Minä halveksin sinua, minä säälin sinua, minä haluan kuristaa sinut, minä haluan rakastaa sinua.”

”Tuskin sinulla oli vaihtoehtoja. Silti et katkeroitunut etkä masentunut. Rukoilit ja teit työtä, siinä sinun terapiasi.. Kiitos että jaksoit.”

”Puheesi oli tiuskimista, kosketuksesi työntämistä askareisiin, pois jaloista. Sitten et koskenut enää ollenkaan.”

”Äitiys ei ollut sinulle rooli tai tehtävä. Äitiys oli sinulla syvällä sydämessä. Sain sinulta paljon aikaa, kannustusta, välittämistä, huolenpitoa.”

”Lähdin miehenä maailmaan. Erosimme sovussa. Tapasimme pitkinä pyhinä, kaksi päivää oli rauhaa, kolmantena jo riita.”

Ei näihin voi vastata muuten kuin kirjoittamalla oman oodinsa.

Oodi äidille

Niin monta on äitiä ja heillä lasta
niin monta on tarua vihaa ja rakasta

Niin monta on mieltä ja mielen maisemaa
niin monta on lasta ja heillä kaitsijaa

Niin monta on muottia äidin malliin
niin moni on syntynyt väärään talliin

Niin monta on tietä kulkea
niin moni on portti sulkea

Niin monta on tyvenen ruorissa
niin moni on mestari kuorissa

Niin monta on tarua, myyttiä, satua
niin moni on alkanut juttujaan katua

Niin monta on totuutta, uskoa luojaan
niin moni on löytänyt väärään suojaan

Vain yksi on tarina ylitse muiden
vain yksi on huuto susien suiden

Vain yksi on kohtu ja elämän taito
vain yksi äiti ja rintasi maito

Vain yksi on sodista vailla verta
vain yksi taistelu joka kerta

Vain harva on voittaja kilvassa kohdun
vain tästä voi ihminen saada lohdun

Turhuutta muu ja elämä unta
äidin tehtävä uus

Hae talveksi lunta!

HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ

posted by Matti Luostarinen  # 6:42 PM

Venäjän kahden lautasen pakkokapitalismin varjossa

Vallanpitäjät alkoivat pelätä internetin blogikirjoittajia, otsikoi Helsingin Sanomat kansainvälisen lehdistövapauden päivän sivun mittaisen uutisensa. Yhdysvaltain presidentti varoitteli blogaajista jo vuosia takaperin. Todellinen ongelma vapaa sana ja internet on kuitenkin pääosalle Aasia, Afrikkaa, Väli- ja Etelä-Amerikkaa, mutta toki myös Venäjälle. Lehdistövapaus on hyvä vain kourallisessa valtioita eikä näihin lukeudu edes kaikki EU -valtiot.

Toimittajat ilman rajoja ovat järjestäneet virtuaalisia kyberprotesteja niissä maissa, jotka luokitellaan internetin pahimmiksi vihollisiksi. Takavuosien vallankumouksellinen Havannan Vallankumousaukio on täynnä virtuaalihahmoja heiluttaen kylttejään. Pekingin vastaavalla Taivaallisella aukiolla marssijoita on niin ikään runsaasti. Omituista miten marssijoita on etenkin siellä, missä edellisestä ”kulttuurivallankumouksesta” ei ole kulunut kuin muutama vuosikymmen. Onko vallankumous syönyt näin konkreettisesti lapsensa? Tätäkö valistuksen aate lopulta edellyttääkin?

Digiaikaan siirtynyt Suomi on tyytyväinen. Nyt enää 53 % talouksista kiroilee television tekstitysten, pätkivän kuvan laadun ja kolmen kapulan kanssa taistellen vaihtaessaan kanavaa tai saadakseen televisionsa ylipäätään auki. Mikael Jungner lupaa jättää naiset rauhaan ja keskittyä yleisradion hoitoon. Rakkaudesta puhuminen ei ole suomalaiselle miehelle viisasta edes internetin ja kännykän välityksellä. Kun ensimmäinen Kanervan viesti tuli mediaan, ennustin hänen kohtalonsa. Suomessa se on nykyisin helppoa. Sääli Suomea. Sitä voidaan lukea niin idässä kuin lännessä avoimen kirjan tavoin. On voitu lukea aina.

Jungner lupaa tiivistä yhteistyötä jatkossa kaupallisten TV-yhtiöiden kanssa. Lupamaksujen maksajia ei näin laskuteta samasta asiasta moneen kertaan. Yle lupaa olla tulevaisuudessa korostetusti sisällön tuottaja ja mobiilitelevision kehittäminen annetaan nyt sen osaaville. Yle ei ole enää veturi teknisissä hankkeissa. Yle ei enää valitse jakelutekniikkaa, lupaa pääjohtaja. Samalla Jungner lupaa houkutella vanhenevat suomalaiset nettiin. Suoraan Jungneria lainaten ”On tärkeää tarjota ihmisille paikkoja, jossa ammattilaiset ovat valinneet heidän puolestaan tarjonnan”. Tällaista valitsijaa kutsutaan portinvartijaksi, ja heitä on kavahdettava, kun kyseessä on vapaa tiedotus ja vapaa sana, oikeus valita ja oikeus itse kertoa, blogata tuotteensa nettiin.

Jungner haluaa pelastaa suomalaisuuden suomalaisille hieman samaan tapaan kuin Havannassa on haluttu pelastaa Kuuba kuubalaisille. Siinä ei oikein tahdota luottaa tulkitsijaan vaan vaaditaan portinvartijoita, osaavia ja luovia ihmisiä, huippuinnovaatioyliopiston tuotteita valistusajan aatteilla varustettuina. Venäjällä pakkokapitalismia kahden lautasen politiikassa. Siinä suomalainen malli kalpenee kaksoisvallan alkaessa.

Toimittajalegenda Kari Mänty täytti 60 -vuota. Takavuosina oma habitukseni sotkettiin usein juuri Kari Mäntyyn. Kaikki pyöreänaamaiset kaljuuntuvat miehet ovat samannäköisiä. Se on hyvin slaavilainen pää. Slaavilaisesta Lenin päästä oli helppo muovailla patsaalle naisen rinnat. Kekkosen päässä kiusasivat lasit. Pertti Pasasen nenä oli liian suuri.

Näiden rintojen vaihto Putinin päähän ei ole temppu eikä mikään. Venäläiset rakastavat pyöräkasvoisia kaljuuntuvia Leninin näköisiä miehiä Urho Kekkosesta alkaen. Olli Rehnissä on tätä samaa habitusta. Hänelle voi povata hyvää myös jatkossa.

Kaikkia näitä ihmisiä näyttäisi yhdistävän lisäksi monialainen toimeliaisuus. Kari Mänty kertoo syntymäpäivä haastattelussaan olevansa journalismin kymmenottelija. Kekkonen harrasti miltei kaikkea mahdollista ja oli viriili yli kohtuullisena pidettävän todellisuuden. Spede oli monitaitoinen innovaattori ja Putin alkaa saada uusia taitoja hänkin. Venäjän dualistisessa vallankäytössä Vladimir Putinilla ei ole mitään pelättävää Dmitri Medvedevin suunnalta ellei Dmitri kasvata Stalinin viiksiä ja Breznevin kulmakarvoja. Sellainen riski on olemassa ja siihen suomalaiset ovat Nato keskustelussaan varautuneet. Se kuuluu osana suomalaiseen kollektiiviseen muistiin, sosiaaliseen pääomaan ja pelosta syntyvään arkiajatteluun, geneettiseen perimäämme. Uusi ulkoministerimme ymmärtää tämän varmasti.

Suomi uskoo ydinvoimaan. Vaikka tulevaisuudessakin ydinvoiman osuus maapallollamme on vain noin 6 % ja hiilen lähivuosikymmenet liki 80 % Suomi tekee omia ratkaisujaan. Kunnallinen demokratia on tehnyt maasta pienten gallialaisten kylien sirpaleisen onnelan, jossa hallittaan hajottamalla. Suuretkin asiat on sovittava ensin kylätasolla kuntien kanssa neuvotellen ja vieden ne vasta tämän jälkeen kansallisiin kuulemismenettelyihin. Tämä on hyvin suomalainen malli.

Suomalaisessa mallissa aina ensimmäinen ja tärkein taistelu käydään paikallisella tasolla. Kun se on siellä maankäytön kaavaan sijoitettu ja häiriköt voitettu, loppu on lobbaajille helppoa. Kun paikallinen puhti on poissa Goljatin ja Davidin kädenväännössä, valtakunnan tason päätökset on helppo saavuttaa oli kyseessä kaivosyhtiö, lentokenttä, tai voimayhtiö.

Ympäristövaikutusten selvitys paikallisella tasolla on taas lähinnä teatteria, kirjoitta Thomas Rosenberg lainaten Pekka Hokkasen väitöskirjaa Hesarissa. Kyseessä on megaluokan vastustajan ja olemattoman kunnan taistelu, jossa monikansallinen yhtiö jyrää paikallisyhteisön. Tämä sama malli toteutuu Suomessa lähes kaikessa ja syntyy eräänlainen psykologinen tai moraalinen eetos ja poliittinen yksituumaisuus. Takavuosien hyvinvointivaltion opit ja konsensus. Kun ne toistaa riittävän usein, syntyy myyttinen totuus.

Tässä me uskomme ylpeänä omaan tieteeseemme, teknologiaan ja olemme täysin vailla kritiikkiä toisin kuin kulttuuriltaan rikkaammat kansakunnat. Me saamme pienessä maassa kaikki rahamme samalta luukulta, jolloin poikkipuoleisia ajatuksia ja ideoita, mielipiteitä ei synny tai niitä ei suvaita. Tällaisen maan on helppo olla avoin myös mediansa suuntaan. Meillä on Pisa ja Nokia sekä ratkaisu joka asiaan. Kysykää vaikka Ollilalta.

Suomalaisilla on vakaa peruskallio, jossa uraani lepää käytön jälkeenkin. Talvisodan kansa ei pakene ydinsaasteiden pelkoa ja kollektiivisten kokemusten tuskaa. Muut paetkoot ja rakentakoot toisenlaista teknologiaa. Mutta miksi muut eivät lankea tähän samaan seireenilauluun? Se ei meitä huoleta. Meillä on jo yksi malli ja sillä hyvä. Tosin uraanikin loppuu ja luultavasti jo ennen öljyä mutta so what?

Vanhat myytit valistivat suomalaisia ja antoivat luonnon voimille selityksiä. Ne auttoivat meitä kohtaamaan elämän pelottavia sattumuksia. Siinä opetus ei koitunutkaan aina ihmisen parhaaksi. Myytit ja jumalat loivat uutta pelkoa ja kärsimystä, jossa vasta valistus vapautti ihmisen taikauskosta. Vai vapauttiko suomalaisia sittenkään? Syntyikö vain uusi teknologiausko, jossa luonto oli järjellä hallittavissa ja kesytettävissä, hyödyksi käytettävissä. Onko koko onneton globaali tilanteemme seurausta tavastamme olettaa luonnon olevan ainesta, joka on matemaattisesti hallittavissa. Hyöty on tapamme vaihtaa yhdet luonnontuotteet määräsuhteissa toisiin ja kaiken mittana on lopulta raha. Sellaista mallia luonnonlait eivät tottele, eikä niiden kanssa voi neuvotella, pelata tai tehdä kompromisseja. Miten saada luonto ja luonnon lait ymmärtämään valistuksen aatetta ja suomalaista pragmatismia? Luonto on tyhmä ja sopeutumaton, ei oivalla pelin henkeä.

Olisiko mahdollista että Suomessa valitus olisikin muuttunut takaisin kansakunnan kollektiivisen muistin kaltaiseksi myytiksi ja se toimii kuten kaikki muutkin myytit? Ukko ylijumalan ja Sampo takova seppä Ilmarisen kohdalla luotamme nyt laskennalliseen tieteeseen ja mielessämme hyödylliseen rahaan. Lopputulos on vain mielettömämpää ja jälki kamalampaa kuin milloinkaan aikaisemmin. Kaikki se joka ei mahdu laskettavuuden tai hyödyllisyyden mittoihimme on uudessa myytissämme ja suomalaisessa valistusaatteessa epärealistista ja pois pyhittävää. Hyöty ja hallinta tekevät suomalaisesta politiikasta, omasta kulttuuristamme, elollisesta ja henkevästä elotonta ja esineellistä.

Mutta mistä tämä myytti on syntynyt? Mistä se saa voimansa? Myyttihän näyttäisi muuttavan kapitalismin analyysin totuttuakin synkemmäksi. Syntyykö suomalainen myytti olemassaolon käsittämättömyydestä ja pakkomielteestämme muuttaa se pragmaattiseksi. Kulttuuriammehan väitetään pragmaattiseksi ja amerikkalaisen utilitaristiseksi. Kaikki sopii kunhan se tuottaa sopivasti rahaa tai jotenkin mitattavaa ”hyötyä”. Onko se tapamme käsitellä viettejä ja pelkoja sekä muuttaa ne tätä kautta kylmän järjen tuottamaksi ahneudeksi ja petokseksi?

Suomalaisen valistuksen dialektiikassa luonnossa tiukasti kiinni oleva metsäläinen pahentaa pelkojaan ja myyttiä, jota hän tuntee itsessään olevaa luontoa kohtaan. Suomalainen mies pelkää omaa sieluaan. Oma itseinho, oma eläimellisyys projisoidaan ulos, muihin ihmisiin, sosiaaliseen alemmuudentuntoon takavuosina. Näin ainakin tulkiten Max Hocheimerin ja Theodor Adornon kirjaa valistuksen dialektiikasta, jossa nainen nostetaan miehen maailman ulkopuolelle, esineistetään ja pelätään samoin kuin omaa sisäistä luontoa, halvennetaan kuin juutalaista.

Kukaan ei ole oppinut tainnuttamaan pelkojaan hohottavaan nauruun, ivaan ja kyvyttömään rivosuisuuteen elämään, juopotteluun, niin valistukselle tyypillisellä tavalla kuin suomalainen mies, joka tainnuttaa pelkonsa sortumisestaan kyvyttömyyteen, kuolemaan ja luontoon. Siinä kulttuurissa juuri juutalainen ja nainen edustavat luontoa, vihattavaa ja pelättävää, kaiken realismin vastaista.

Taiteessa on hitunen samaa kuin juutalaisessa naisessa tai sielukkaassa eläimessä, juuri suomalaisen miehen näkökulmasta siinä on hieman naistakin. Kun juutalainen eroaa arjalaislaumasta syntyy juuri taiteen muodostama maaginen kehä ja luova ihminen alkaa erakoitua Suomessa, jäädä yksin ja eristetyksi. Kirjan kirjoittajien mukaan juuri taide muistuttaa meitä elämisen arvoista ja arvoituksesta kuten sielukas eläin. Jota natsi kohteli kuten juutalaista, tiedemies koe-eläintä ja sovinisti naista. Siinä hallinnasta ja hyödystä puhuminen on vahingollista noituutta ja pelkkää synkkää taikauskoa.

Voisiko suomalaisen miehen parantaa tuomalla jotain uutta numeron ja rahan tilalle? Syntyisikö sittenkin vain uusi myytti, ei mitään todella korvaavaa ja positiivista. Ehtiikö ihminen tuhota kaiken elämän maapallolta ennen kuin hävittää valistuksen myytin kautta itsensä? Voisiko uusmedia muuttaa taustamme; kirkko, sanomalehdet ja yliopistot muuttaa tavarat ja mainonnan joksikin kokonaan muuksi? Vai onko jatkossa myös ruoka pelkkä keinottelun kohde? Nyt koko ajan kallistuva ruoka on houkutellut apajille etenkin pikavoittojen metsästäjät. Siinä keinottelussa kehitysmaiden kohtalo on kiinni muutamasta suuresta maatalousviejästä sekä WTO neuvotteluista. Tulevien uusien maatalousmaiden lista on kovin lyhyt verrattuna siihen, kuinka monta suuta peltojen antimilla on tulevaisuudessa ruokittava. Halvan ruoan aika on auttamatta ohi. Meillä ei ole enää mahdollisuutta aloittaa neuvottelu takavuosien tapaan MTK:n kanssa ruoan hinnasta ja talonpojan kohtalosta.

Luonnonvarana ruoka muistuttaa mitä tahansa raaka-ainetta. Kullan keskimääräinen pitkän aikavälin tuotto on nolla. Vain spekuloimalla voi tehdä voittoa. Raaka-aineisiin sijoittaminen ei ole sijoittamista vaan spekulaatiota, pelaamista. Raaka-aineet sellaisenaan eivät koskaan luo lisäarvoa tai hyötyä. Talouden epävarmoina aikoina sijoittajat kuitenkin siirtävät varojaan juuri kultaan. Harvemmin peltoihin. Tänään kullan arvo on korkeampi kuin koskaan. Yksi unssi eli 31 grammaa maksaa 860 dollaria eli noin 560 euroa. Huomenna maksaa pelto ja paljon kultaa enemmän.

Etenkin Venäjän luonnonvaroilla käydään nyt spekulaatiota ja tämä koskee etenkin öljyä ja maakaasua, toki muitakin rikkauksia ja Siperian luonnonvaroja. Niiden löytäminen tänään tuo ne kuitenkin markkinoille enintään vuonna 2020-25. Energiaongelmiemme pääsyy löytyy oikeastaan 1980-luvun alusta, jolloin laiminlöimme pari vuosikymmentä vaihtoehtoisten energiamuotojen kehittämisen. Vallitsi helpon öljyn aika ”era of easy oil”.

Maksamme nyt passiivisesta tuotekehittelystä ja vähistä investoinneista. Nyt on varottava ettemme luo sellaista energiaketjua, joka kilpailisi ruokaketjun kanssa. Jo nyt on syntynyt hurjia poliittisia jännitteitä ja levottomuuksia koskien ympäristön pilaantumista ja ruoan hintaa.

Elintarvikemellakat ovat vasta alkamassa. Bioenergia ratkaisuna on äärimmäisen ongelmallinen ja etanoli sekä biodiesel yhtälönä miltei mahdoton. Valistuksen matemaattiset aatteet eivät siellä nyt toimi. Uskomattoman vaikea yhtälö tarkoittaa aina meillä myös kaksoiskotkaa, Venäjän luonnonvaroja ja Medvedevin roolia Putinin aisaparina pakkokapitalismissa, uudessa valistuksen venäläisessä muodossa.

posted by Matti Luostarinen  # 5:12 PM