Koulutuspolitiikan aika palata maan pinnalle

Tänä vuonna yliopistoihin pyrki vajaa 70 000 nuorta. Määrä on reippaasti korkeampi kuin vuosittain syntyvä uusi ikäluokka. Yli 60 000 haki viiteen suurimpaan yliopistoomme ja puolta pienempi määrää 15 pienempään. Yksistään Helsingin yliopistoon hakemuksensa jätti yli 20 000 nuorta. Moni haki toki useampaan yliopistoon ja samalla myös ammattikorkeakouluihimme.

Liki puolet nuorista oli hakemassa humanistiseen, yhteiskunta- tai kasvatustieteelliseen opintoalaan. Luonnontieteet ja tekniset tieteet kiinnostivat enää noin neljännestä hakijoista. Vuosikymmenten saatossa on tapahtunut raju muutos. Yksityiskohtana kiintoisaa on että taidealoista teatteri ja tanssi veti hakijoita saman määrän kuin koko maa- ja metsätieteellinen luonnonvara-ala yhteensä. Edellisestä vuodesta piskuinen kuvataideala oli liki kolmenkertaistunut ja taideteollinen lähestyi oikeus- ja lääketiedettä hakijamäärissä. Innovaatioyliopiston apua tarvitaan pikaisesti.

Uusia tämän vuoden ylioppilaita sisään pääsevistä on alle 40 % ja monin paikoin se jää alle 15 %:n takavuosien kiintiöuudistuksista huolimatta. Pienissä yliopistoissa hakijoista alkaa olla pulaa. Naisten osuus hakijoista on 70-80 % ja sisään päässeistä yli 10 % korkeampi. Paikoin naiset valtaavat miltei kokonaan ainelaitosten vuotuisen uuden opiskelijakiintiön. Näin on jatkunut jo vuosia. Mieseläinlääkäriä on vaikea löytää maatalouden pariin valmistuneiden jäädessä hoitamaan lemmikkejä Helsingin seudulle.

Trendikkäät alat kiinnostavat ja samalla lukion merkitys on horjumassa peruskoulun jälkeisenä opiskelupaikkana. Monelle lukio onkin kakkosvaihtoehto ammatillisen koulutuksen jälkeen. Karsinta suosituimmille aloille ammattikorkeakouluissa on kohta yliopistoa ankarampi. Kun naisten annettiin vallata yliopisto se samalla muuttui yleissivistäväksi ja suosiotaan kasvattivat etenkin ihmistieteiset humanistiset, kulttuuriset taideaineet sekä yhteiskuntatieteiset ja jossain määrin myös politiikkatieteiset alat. Miesten akateemista uraa ohjaa usein Nokia. Se panostaa tutkimukseen monin verroin Suomen Akatemiaa enemmän. Suomessa koulutuspolitiikan kriisi on samalla yhteiskunnan kriisi.

On omituista ajatella kuinka Suomi menestyisi jatkossa ilman lääkäreitä, hoitajia, juristeja, insinöörejä ja maa- sekä metsäalan, ympäristön laajasti taitavia luonnonvaraosaajia. Toki leikkauksia on esitetty nyt naisten suosimilla tieteiden opetusaloilla, mutta mitä merkitystä niillä on jos hyviä hakijoita ei enää löydy myös työmarkkinaosapuolia kiinnostavilla koulutuspolitiikan perinteisillä kärkialoilla. Selittääkö juuri tämä perinteisten luonnontieteisten ja teknisten sekä ekonomikasvatusta antaneiden yliopistojen heikon sijoittumisen tutkittaessa yliopistojen keskinäistä menetystä Suomessa tieteen perinteisin argumentein (Kivinen, Hedman & Peltoniemi). Onko näitä aloja ryöstöviljelty tieteen kustannuksella?

Petri Koikkalainen pelkää (HS 30.6) kuinka ”yleissivistävän” yliopistokoulutuksen leikkaukset opetusministeriössä vuodella 2012 ovat ylimitoitettuja ja niitä tulisi muuttaa. Kärjistäen hän kuvaa kuinka yliopistoistamme on tulossa insinöörejä, juristeja ja ekonomeja tuottavia laitoksia tehotaloudelle ja tämän yhteiskunnan kolhut paikataan lisäten lääkäreitä ja sosiaalityöntekijöitä.

Kun koulutus on välitön osa työelämää ja suoritamme lukuisia koulutusohjelmia, verkottuneet yhteiskuntamallit ohittavat perinteiset urasuuntautuneet kouluttautujat. Tällöin on vaikea sanoa mikä on paras yleissivistävä pohjakoulutus. Joidenkin mielestä se on luonnontieteinen, toiset korostavat humanistisia ja yhteiskuntatieteisiä aloja ja joku ehkä filosofiaa. Kun perustutkinnon voi suorittaa yliopistossa neljässä vuodessa ja väitellen kahdeksassa, sen osuus koko työelämän 40 vuodesta on lopulta vain noin 10-20 % ja vanhenee sisällöltään nykyisin muutamassa vuodessa.

Oppimisesta ja kouluttautumisesta onkin tullut jo pysyvä osa aikuiselämän ajankäyttöä ja koulutusinstituutioiden on sopeuduttava tähän elinikäiseen kouluttautumiseen myös työssäkäyvien ja ikäihmisten kohdalla. Se on kansantaloudellisesti ja innovaatiopoliittisesti hyödyllisin investointi ja tähän suuntaan yliopistojamme on kehitettävä ottaen huomioon työvoiman kysyntä rinnan erikoistuneiden professioiden että yleissivistävien, usein tutkimuspainotteisten alojen kanssa. On oltava avoin sille että tieteet tarvitsevat toisiaan, ihmiset tukea myös koko elämänkaaren valinnoilleen ja että koulutusfilosofia palauttaa heidät maan pinnalle.

Ps.

Espanjan jalkapallohistorian toinen Euroopan mestaruus oli 69 -vuotiaan valmentajan Luis Aragonesin uran tähtihetki. Kun ikuinen alisuorittaja Espanja edellisen kerran menestyi arvoturnauksessa Luis oli 15 -vuotias pojan koltiainen. Mihin tämä huippuja tuottava Euroopan Brasilia jalkapallokansana katosi 44 vuodeksi?

Luis Arangones on parhaassa iässä valmentamaan joukkueen mestariksi. Historia tuntee toki lapsineroja ja huippu-urheilu on heitä täynnä. Wolfgang Amadeus Mozart ja suomalainen Toivo Kuula olivat 35 -vuotiaita säveltäjiä kuollessaan. Franz Schubert 31-vuotias.

Mitä nämä nerot olisivat ehtineet, jos olisivat saaneet elää vaikkapa Jean Sibeliuksen ikään? Mitä taas Sibelius oli saanut aikaan 30-vuotiaana tai vaikkapa Mannerheim, Kekkonen tai miltei kuka tahansa tuntemamme suurmies? Ei mitään!

Miksi omaan aikaamme liittyy omalaatuinen paradoksi ihailla nuoruutta, hakea poliittisia tähtiä ja johtajia 30-40 -vuotiaista naisista, kun kaikki viisaus on kuitenkin vanhemmissa ja iäkkäämmissä naisissa? Poliittinen johtajuus, sosiaaliset taidot ja kyky hahmottaa suuria kokonaisuuksia, toimia visioivana valmentajana ja päätöksentekijänä, paranee iän myötä eikä ole edes mahdollista ilman elämänkoemusta ja hankittuja uusia taitoja. Monen tieteenalan tietojen yhdistämien ja lukuisat väitökset vaativat aina aikaa eikä nuoria saa polttaa kuten Mozartille tapahtui. Ihminen ei ole koneen osa tehotaloudessakaan. Nerous ja luovuus eivät taas ole ihmeitä vaan työllä saavutettavia voittoja, joissa kirous voitetaan lopulta ajan kanssa Espanjan tapaan ja oikean valmentajan johtaessa orkesteria.

Miksi me emme käytä Luis Arangonesin tapaisia fyysisesti ja henkisesti täydessä toimintavalmiudessa olevia ikäihmisiä ja kouluta heitä edelleen poikki- ja monitieteisesti? Ei uuden oppimien ole ikäihmiselle ongelma, pikemminkin vanhan poisoppiminen. Ja usein tämä vanha tieto on käyttökelpoisempaa kuin uusi pintatieto. Seniori löytää aina sellaisia oikoteitä, joita juniori ei voi edes tuntea. Asioiden yhdistäminen ja uusien luominen ei ole mahdollista, jos ihmisellä ei ole joko tajunnassa tai piilotajunnassa hankittuja ”palikoita”, joista uusi kokonaisuus rakennetaan. Uusi teknologia vain helpotta tätä prosessia, eikä ole ikääntyvälle ”ongelma” kuten virheellisesti näkee väitettävän.

Mitä koko evoluutio-oppimme isä Charles Darwin oli saanut aikaan 30-vuotiaana? Entä koko sisäisen piilotajuntamme ja uniemme isä Sigmund Freud? Ei yhtään mitään! Pablo Picasso teki pitkän uran ja senkin huippu ajoittuu lopulta vanhuuteen saakka. Useimmat nobelistit ovat olleet tuotantonsa huipulla niin kirjailijoina kuin tiedemiehinäkin hyvinkin iäkkäinä.

Ihmisen ikääntymisen muutosta on oivallettava käyttää oikein etenkin yliopistoissa ja sen työelämää luovalla tavalla palvelevissa ammateissa. Tässä on työsarkaa tuhansille tutkijoille ja kouluttajille, hoitajille ja lääkäreille suurten ikäluokkien vanhenevassa Euroopassa, Japanissa, puolessa globaalia maailmaa ja nyt etenkin Suomessa.

Suomalainen painajainen

Heräsin painajaiseen. Nimeni mainittiin Tiitisen listassa. En ole ikinä käynyt muinaisessa DDR:ssä enkä tunne yhtään tuon ajan suomalaista poliitikko, vakuutin unessa. Ei auttanut vakuutteluni. Ei edes soitto Olli Rehnille. Hänkään ei kuulu ystäviini. Tiitisen lista on suomalaisten jokakesäinen painajainen ja sen ilmestyminen medioihin kertoo sydänkesän alkaneen. Nyt on aika päästää irti Rukolahden leijonat ja Liekki-sonnit.

Painajainen jatkui hiihtoladulla tai oikeammin avoimella lettosuolla. Olin pudonnut rimpinevan silmäkkeeseen sukset jalassa ja katkoin epätoivoisesti sauvojani. Vierelläni kulki Kari-Pekka Kyrön oloinen mies kantaen raskasta taakkaa kuin koko suomalaisen hiihtourheilun valoisaa menneisyyttä. Suomalainen tarusto oli saamassa hänestä uuden kalevalaisen herooisen sankarilaulajan uhoten minut nyt yhä syvemmälle suohon.

Painajainen jatkui työhuoneeni kautta ateljeeni siunattuun rauhaan. Joku oli anastanut viimeiset tauluni ja veistokseni, möi niitä kilpaa latomaalausten kopioiden kanssa vaalityönsä tukiverkostolle vuoroin Vuotoksen ja Kollajan altailla, Siuruan ja Kemihaaran maisemmissa Pudasjärvellä ja Pelkosenniemellä. Taustalla näkyi Ounasjoen vapaat kosket valjastettuina, Iijoen latvat ja Kalle Päätalon maisemat altaiksi muutettuina, Pallas-Yllästunturin kansallispuiston korpihotelliketjut silmänkantamattomiin ulottuen. Vain Levitunturin laki näkyi saarekkeena merestä, jossa uiskenteli muinaisen Sompiojärven tutka, Lokan ja Porttipahdan allastilat ostanut veijari, Kuusamon koskisotien veteraaneja roikkuen olemattoman lauttani tuhdolla ja tukirakenteissa, ostaen muinaisella Lapin markalla paikkaa arkkiini, jossa Nooakin olisi ollut ylipainoa.

Katsoin olematonta ja kuihtuvaa salkkuani, jossa oli Kemiran, Finnairin, Uponorin, Keskon, Huhtamäen, Cramon, SRV Groupin, Lemminkäisen, Atrian ja HK:n, Spondan osakkeita. Kaikkien arvo oli romahtanut vajaan vuoden aikana 50-75 %. Taustalla oli näky muinaisista suomalaisista pankeista, painajaisesta 1990-luvun alussa. Silloin puhuttiin lamasta, nyt siitä vaiettiin eikä uusia tulosvaroituksia annettu. Nokian Renkaat näytti plussaa. Nokia oli tekemässä elämänsä kauppaa ostamalla Symbian ja säätiöimällä sen kaikkien yhteiseksi hyväksi sekä lyömällä kuvitellun kilpailijansa Googlen. Mikä tahansa painajainen rauhoittuu tuollaisesta tiedosta. Uskoni palasi tarustoon, jossa työpaikat menevät sellunkeittäjiltä, lihanleikkaajilta, jotta osakkeeni arvo säilyisi.

Uneni jatkui suomalaisten kansojen parissa Siperian Komien, Marin ja Mordvan, Udmurdian tasavalloissa, Hanti-Mansian, Nenetsien ja Taimyrin piirikunnissa. Ikirouta oli sulamassa kansojen alta ja maya-kansan, inkojen ennusteet joulun 2011 viimeisistä tapahtumista olivat toteutumassa kirjoittamani kirjan vanhatestamentillisessa helvetissä. Arctic Babylon oli päässyt irti ja tuoksui metaanille. Presidentit Tarja Halonen ja Dmitri Medvedjev keskustelivat unessani puhuen omituisia kieliä, alkuperäiskansojen suomalais-ugrilaista tai ehkä kanadalaisten inuiittien kieltä. Uni muistutti kaupallisesta roskasta puhdistettua dokumenttia, jota ohjasi Al Goren kaltainen julistaja Michael Mooren ja Leonardo DiCaprion sekä Madonnan, Jude Lawn tukemana. Painajainen vaihtui näistä kuvista Danten kuvaamaan suureen päivään ”The Day After Peace” Afganistanissa. Lech Walesa paljastui siinä Puolan salaisen poliisin urkkijaksi. Roskaruoka ja nälkä jakoivat maailman kahtia. Toisessa asui vanhuksia ilman hoitoa, ilman hoitavaa nuorta, toisessa nuoria ilman ruokaa ja koulutusta, ilman vanhuutta.

Heräsin uneni kohtaan, jossa feministinaiset olivat ottaneet ohjelmaansa miehen kurjan aseman ja juoppouden, nuorena kuolevat venäläiset alkoholistit, yksinäisten isien ongelmat, työttömyyden ja palkkakuopat, sosiaalisen kurjuuden äidin ja lasten jättäessä miespolon heitteille, helsinkiläiset siivomassa Miina Äkkijyrkän taitelijakodin ympäristöä ja perustamassa Äkkijyrkkä keskusta taiteilijoiden ja virkamiesten, luonnon ystävien avustaessa yhdessä Vuosaaren telakan työläisten ja Itä-Helsingin siirtolaisten kanssa kaupungin ja maakuntien yrittäjien rahoittaessa hanketta. Mieleeni tuli savolainen talkootyö ja kylätoiminta Sonkajärvellä, Äkkijyrkän edellisessä asuinympäristössä ja heräsin painajaisesta taiteilijan purressa poliisia nilkasta, Suomen pelatessa jalkapallon EM-kisojen loppuottelussa. Joku tolkku ja raja on oltava painajaisellakin.

Tuhannen ja yhden yön tarina

Matti Vanhanen ohitti pääministerinä tänään Urho Kekkosen. Edellä virkaiältään on enää vain demarit Lipponen ja Sorsa. Ei ole epäilystä eikö Vanhasesta olisi syntymässä näkyvää valtiomiestä kansakunnan kaapin päälle.

Miten toimii mies, joka tietää tämän ja on analyyttinen, professori Tatu Vanhasen poika. Oletan että hän haluaa jäädä valtiomieheksi tavalla, jonka muisto historiassa on edeltäjiään parempi.

Kekkosen pääministerin virat tulivat rikkinäisistä hallituksista ja hänen maineensa oli aina vähän epäilyttävä. Naistenmiehenä hän ohitti Vanhasen mennen tullen ja politiikan teko oli myöhemmin arvioituna kovin ristiriitainen. Kekkosen ohittamiseen Vanhasella on kaikki edellytykset myös omissa joukoissaan. Ehkäpä hän on sen jo tehnyt?

Toki hallitus on nyt gallupeissa alamaissa ja Vanhanen itse ministereistä hännillä. Sillä tuskin on kuitenkaan tulevaisuudessa juurikaan merkitystä. Oleellista on niillä taustatapahtumilla, joita historia Vanhasen aikaan yhdistää. Juuri nyt sellainen on EU:n reagointi Irlannin kansanäänestykseen ja Alexander Stubbin tekemä työ ulkoministerinä. Stubbin arvion mukaan Lissabonin sopimuksen hylkääminen Irlannin kansanäänestyksessä on ajanut EU:n synkkään tilaan. Se ei kuitenkaan näy Suomen hallituksen ja pääministerin lehdistötilaisuuskissa, harmittelee Alexander Stubb. Hänellä on vielä matkaa valtiomieheksi toisin kuin Matti Vanhasella.

Ohittaakseen Paavo Lipposen Matti Vanhasen hallituksen on istuttava vaalikausi loppuun. Lipponen on juuri nyt Vanhasta edellä tuhat ja yksi yötä.

Lipposen maine valtiomiehenä kärsi hänen kekkosmaisesta luonteesta. Sitä historia ei unohda eivätkä naiset anna ikinä anteeksi Anneli Jäätteenmäen kohtelua. Lipposen herkkähipiäisyys ei sovi sellaiseen sarjaan valtiomiehiä, joihin laskemme Mannerheimin ja Risto Rydin uhrauksen ja marttyyrihengen. Päällimmäisenä muistamme Lipposen selatessamme lehden nekrologeja, nahkurinorsille nostettuja aikalaisiamme. Sellaisesta uhkailu ei sovi valtiomiestekojen joukkoon missään päin maailmaa. Omaa kyrsimysnäytelmää ja elämän tuskaa ei saa esitellä medioiden ristitulessa. Jokainen kypsä ihminen ja kasvattaja ymmärtää sen omasta arkielämästään.

Juuri Lipponen nosti Vanhasen pääministeriksi suuresta tuntemattomuudesta. Eikö juuri Lipponen aiheuttanut tämän valintansa ja kaunaisen luonteensa seurauksena puolueensa pitkän korpivaelluksen ja uuden puheenjohtajan sekä puheenjohtajuuden etsinnän.

Kun Vanhasta hiostettiin Eduskunnan kyselytunnilla vaalirahoituksesta, vaikutti siltä että hän olisi ollut rikollinen. Vastaavista kysymyksistä Veikko Vennamo olisi takavuosina kannettu ulos salista. Paavo Lipposelle moisten kysymysten esittäminen olisi johtanut siihen, että uloskantaja olisi ollut Lipponen itse, ei talon vahtimestarit.

Vanhanen vastasi rauhalliseen tyyliinsä kysymysten olevan kohtuullisen kovia. Mutta vastasi provosoitumatta tippaakaan ikään kuin opettaja lapsille. Se oli vahva näyttö kriisin ollessa syvimmillään. Sellainen rauhoittaa hallituksessa muita ministereitä ja antaa työrauhan. Toki televisiosta välittyi ehkä liiankin varma ja samalla ylimielinen tapa sivuuttaa sinänsä vaikea kriisi. Vanhasesta välittyy Lipposen jälkeen tunteeton tapa käsitellä itseään. Ministerikautensa alussa epävarma Vanhanen oli kadonnut.

Edelle jää lopultakin pääministereistä vain Kalevi Sorsa pidempiaikaisena viran haltijana. Hänet ohittaakseen Vanhasen on istuttava virassa vielä neljäskin kausi. SE edellyttäisi keskustan vaalivoittoa, puheenjohtajuuden jatkumista. Pelin politiikalla se tuskin onnistuisi eikä Vanhanen ota enää sellaisia riskejä. Hän ei sellaista tarvitse ohittaakseen historian lehdillä katkeroituneen ja presidenttipelissä ulos heitetyn Kalevi Sorsan. Sorsan onnettomuus oli herkkähipiäisyys ja tällaiseen turhuuteen Matti Vanhanen ei tule sortumaan.

Matti Vanhanen ei tule toimimaan kuten jääkiekkoilija Teemu Selänne miettien joka kevät jatkaako uraansa tai ei ja odottaen Kalevi Sorsan tapaan kosijaa. Sitä tautia, jota Juha Mieto potee vielä yli 60 -vuotiaana poikamiehenä ja säilyy neitsyenä hautaan saakka. SE on eräs tapa säilyä julkisuudessa ja ansaita leipänsä, mutta valtiomiesteoksi se ei vielä riitä On oltava kriisejä ja murroskausia, jotka on menestyksellisesti hoitanut, ryvettynyt ja rähjääntynyt median käsittelyssä, opposition otteessa.

Huonot arvosanat huolettavat ministereitä juuri nyt, mutta eivät horjuta hallitusta saati Vanhasta. Suosion lasku pikemminkin tiivistää sitä ja työn laatu paranee taas loppua kohden. Matti Vanhanen ohittaa Lipposen hallituksen iän ja tavoite on jo asetettu Sorsan ennätyksen rikkomiseen. Siihenkin Vanhasella on kaikki edellytykset kunhan mukana on hitusen onnea. Jokainen merkittävä valtiomies tarvitsee myös onnea. Vanhasen onnena ovat olleet vahva talous ja kokeneet ministerit. Oma ministerimme vaativassa tehtävässään maatalousministerinä on heistä loistava esimerkki. Ministerit hoitavat oman leiviskänsä puuttumatta yleispoliittisiin kysymyksiin, kuten takavuosina joskus menettelivät.

Vanhanen ei ole kuitenkaan onneensa luottava analyytikko. Kun hän tuli virkaan Sanoma yhtiön omistaja syytti häntä erään uskonlahkon luonteisesta fundamentalismista. SE sai Vanhasen naurahtamaan ja hän piti lainausta kohdallaan jopa onnistuneena. Niin se oikeasti olikin.

Matti Vanhasessa on samaa laskelmallisuutta kuin tutkijassa, joka löysi ja kuvasi lentokoneesta tuntemattoman intiaaniheimon jostakin Amazonjoen alueelta. Myöhemmin heimon löytänyt tutkija Jose Carlos Meirelles myönsi valtaisan mediakohun jälkeen löydöksen huijaukseksi. Heimosta otetut kuvat olivat jo tuhat vuotta sitten tunnetusta kansasta ja tarkoitus oli vain kiinnittää huomio intiaaniheimojen tukalaan asemaan. Tarkoitus pyhitti siinä keinot jesuiittamunkin tapaan.

Jotkut filosofit esittävät fundamentalistisia ajatuksia ja ne tuleva vaarallisiksi vasta kun ne muuttuvat teoiksi ja politiikaksi. Suomessa tällaisia ajattelijoita on vain Pentti Linkola. Linkola on tehnyt koko elämästään näytelmän, jossa lopputuloksena on muuttuminen jo eläessään kipsikuvaksi kansakunnan kaapin päälle. Linkola kuvaa omaa hätäänsä radikalismin ja fanatismin menetelmin. Tai siltähän se ainakin näyttäisi vaikka totuus olisikin toinen.

Oikeammin Linkola on veijari, joka yhdistää elitismin ja harvainvallan yhteiskuntamallin sekä luonnon ”pyhyyden” tasa-arvoisuutta halveksivaan politiikkaan. Linkola ei soisi hyvinvointia massoille, ei biologista ja sosiaalista, taloudellista tasa-arvoa meille kaikille, heikoille ja rahvaalle. Linkolalaisuus on biologisena prosessina, evoluution koneistona (evolutionarismina ja porterismina), kipeä ja keskustelua herättävä aihe etenkin vihreiden lihassa. Linkolan viiltävä tyyli sopii parodiamaailmaan, mutta yhteiskuntamalliksi siitä ei ole. Sen sovellukset kvarttaalikapitalismissa, uusliberalismin ehdottomuudessa ja julmuudessa eivät istu minkään yhteiskunnan koneistoon.

Matti Vanhasen kertomus historiankirjoituksessa on tapa pyrkiä yhdistämään omalaatuiseen maailmankuvaansa uppoutuneen esteetikon parodia - markkina- ja ympäristöfundamentalistien maailma - uuteen porterismista irtautuvaan talousoppiin. Juuri tästä Vanhanen tullaan muistamaan. SE on paljon enemmän tulevaisuudessa kuin Lipposen ja Sorsan hallituskaudet yhteensä. Irtautuminen 1990-luvun porterismista on Vanhasen talousopin perusta uudessa globaalissa taloudessa.

Oppi porterismin jälkeisestä ajasta on jo toteutunut ja Vanhanen on sen tyylipuhdas edustaja. SE muistuttaa biologisena prosessia, jossa yhteiskunnan koneistojen vanhenemista voidaan estää soluhengistystä muistuttavalla tavalla. Happi ei siinä toimikaan enää myrkkynä mitokondrioista poistuessaan happiradikaalina aiheuttaen kudosvaurioita ja vanhenemisen vaan muuttuu energiaksi ja ATP:n tuottoon. Sillä ratkaistaan kaikki hallituksen keskeisimmät viisi tehtävää; hyvinvointipalvelut, ilmastonmuutos, väestön ikääntymisen ongelmat, työttömyys ja verotuksen keventäminen sekä lopulta myös maanpuolustus.

Ei pääministeriä toki tämän uuden taloustieteen löydöksen isänä pidetä. Hänet ja hänen pitkä hallituskautensa ainoastaan liitetään tähän vaiheeseen ja sen toteutukseen Suomessa. Tässä prosessissa Matti Vanhanen on toiminut johdonmukaisesti ja se taatusti riittää nostamaan hänet ohi Lipposen ja Sorsan hallitusten. Kekkosen ohittaminen on jo tapahtunut myös keskustan omassa jäsenistössä ja nyt odotetaan vain lopullista kruunausta. Siinä ministereiltä odotetaan malttia ja toimitusjohtajalta uusmediataitoja. Niitä Vanhasella on enemmän kuin yhdelläkään edeltäjällään. Se on hänen vahvuutensa. Oivaltaa innovaatioprosessin yhteiskunnallinen luonne ja sen ydin. Kun se on tietyn linjan valinnut, muu media seuraa tätä jo rakennettua rataa. Muuta vaihtoehtoa kun ei ole. Siksi Vanhanen saattoi rauhallisin mielin poistua Aasiaan uusmedian kertoessa hänelle, mihin suuntaan prosessi oli Suomessa etenemässä keväällä 2008. Oppositiolla kun ei voinut olla parempaa tietoa, päinvastoin.

Sukupolvien synnit – epoa perkele

Vuosi sitten jalkapallon MM-kisojen yhteydessä pohdin onko jalkapallo nerojen peli. Lähetin jutun lehtien urheilutoimittajille. Se julkaistiin monessa mediassa ja sain palautetta jopa kulttuurin ystäviltä. Urheilua seuraava suuri yleisö ei ole vain tiukkapipoista yhden asian yhteisöä. Se piti jalkapalloa lähinnä taantumuksellisena ja vanhakantaisena, konservatiivisena pelinä blogivastauksissaan. Peli ratkeaa yleensä erikoistilanteisiin ja nyt EM-kisojen pian päättyessä rangaistuslaukauksiin. Uutta lajin kehityksessä ei ole tapahtunut miesmuistiin. Inkat ja olmeekit pelasivat jalkapalloa jo 5000 vuotta takaperin. Myös koripalloa muistuttava peli oli Etelä- ja Väli-Amerikassa suosittua. Voittaja joukkueen kapteeni uhrattiin jumalille. Joskus koko joukkue. Se oli suuri kunnia. Joskus rituaalissa riitti pieni pisara verta kapteenin peniksen päästä. Fallos symbolit ja jumalriitit olivat lähellä urheilusuorituksia. Taitavat olla vieläkin. Vai mitä olisi sanottava Diego Maradonan Jumalan kädestä tai Kimi Räikkösen esiintymisestä ilman alasuojuksia. Matka olmeekkien peleistä omiimme on omalaatuisen lyhyt ja luisuotsainen, tuo mieleen ihmisen evoluution olemattoman lyhyen historian.

On rankkaa seurata nuorten miesten nyhjäämistä ja filmaamista 90 + 30 minuuttia jatkoaikoineen ja lopuksi kaikki päättyy sattumaan. Eikö maaleja voisi tässä konservatiivien herrasmiesten pelissä, jossa kaikki on sovittu sääntöineen hyvin täsmällisesti ilman yllätyksiä, suurentaa? Kimi Räikkösen kilpailusääntöjä ja autoa korjaillaan koko ajan, eikä se vähennä mielenkiintoa lajiin. Päinvastoin. Parituntinen jalkapallon parissa voi olla puuduttava kokemus alan suurelle fanillekin. Mikä siitä tekisi luovan nerojen lajin? Onko sen idea sittenkin juuri säilyttävässä konservatiivisuudessa ja yhteisörakenteiden ylläpidossa, nationalismissa, hiilikaupunkien hitaassa sosiaalisessa kierrossa, samban tahdissa slummista kohti sankaruutta? Sankaruutta hinnalla millä hyvänsä.

Pääministeri Matti Vanhasen kannatus on romahtanut. Vielä vuosi sitten Vanhasen taitoihin uskoi liki 85 % suomalaisista. Tänään lukema oli Hesarin teettämänä enää runsas puolet kansasta. Matti Vanhasen tapa hoitaa vaalirahoitussotkut ei vakuuttanut suomalaisia. Erotiikan markkinat ihmiset osaavat panna omaan lokeroonsa, mutta ei enää kykyä hoitaa lainsäädännössä syntyneet virheet ja niiden jälkihoitoa. Syntyi ylimielinen kuva ja tuomion sai koko poliittinen järjestelmä, myös oppositio.

Eliitti ei toimi kuten sen kuuluisi, jos se ei ansaitse arvostustaan sivistyskansan johdossa. Jalkapallon säännöt eivät sovi kansallisen instituution sisälle. Missit keskustan maatalousnäyttelyssä Karpelan ja hänen miehensä johtamana farssina eivät ole uskottavia. Yksityinen etu ja ”filmaaminen” sekä yhteisön etu ja arvot eivät saa mennä kohtuuttomasti sekaisin. Johtajat eivät saa olla kovin paljon kehnompia kuin kuvittelemansa kansa tai verkostoissa operoivat ihmiset. Tämä koskee toki jokaista organisaatiota, ei vain politiikan eliittiä. Mutta myös poliittisen eliitin on kyettävä motivoimaan, ei aiheuttamaan alituisia turhaumia ja kriisejä. Huono johto voi olla uskomaton taakka organisaatiolleen ja kansa alkaa oirehtia. Nyt ne oireet ovat tosi pitkällä.

Vanhasen moittiminen on turhaa. Hän teki sen minkä skandaalissa ja legitimiteettikriisissä oli tehtävissä. Piti hallituksensa kasassa ja puolueensa ryhdissä yhteiseksi koetun uhan alla. Siirtymä muutaman piirun verran maalaisliiton suuntaan oli sekin odotettu reaktio taantuman ja frustraation iskiessä helsinkiläiseksi esitellyssä mediassa. Kansakunnat ja kansanliikkeet tekevät aina näin uhan kohdatessaan ja tausta on geeneissä, sosiaalisessa pääomassa ja muistissa. Poliittinen johtaja käyttää sitä aina viimeisenä keinonaan toki ymmärtäen sen taantumuksellisen luonteen. Hitler oli tässä propagandassa joukkoineen suoranainen mestari. Taantumassa ja frustraatiossa kaikki puolustavat omaa maalia, etsivät syntipukkeja ja taantuvat juurilleen hyvinkin kauas kansakuntien historiaan. Maaleja ei enää haeta vaan selviytymistä siilipuolustuksella. Kun se avataan syntyy psykoosia muistuttava ilmiö. Olmeekit ja aikamme jalkapallointoilijat purkavat tätä painetta turvallisella tavalla. Muutama putkareissu on siitä pieni hinta.

Hallituksen politiikasta syntyy vaikutelma jalkapallosta. Se ei ole niinkään nerojen peli kuin tapa sopeutua deterministiseen ja ennalta määrättyyn vanhaan ja koettuun, jossa saksalaiset tulevat ja voittavat mestaruuden vanhan vastustajansa Venäjän rinnalla. Molemmat ovat nyt mitalipeleissä kuten vanhoina hyvinä aikoina ja musta hämähäkki maalissa. Saksalainen pelityyli on kokonaan muuta kuin brasilialainen tai argentiinalainen, latinojen luova elämäntyyli. On palattu vanhaan torjuntavoittoiseen peliin ja aitavieruksille, maalin tolppiin nojaillen. Voitto otetaan optimaalisena suorituksena yhdellä maalilla erikoistilanteesta. Kahden maalin voitto olisi turhamaista ja tyhmää leveilyä. Samat kolme pistettä voi saada pienemmälläkin työllä.

Kun irlantilaiset pysäyttivät EU-junan syntyi odotettu prosessi ja myös kohta Suomeen rantautuva liike omana Saksasta hakemanamme ikiaikaisena reaktiona turhaan. Useimmat kansakuntien ja kansanliikkeiden toimintamallit ovat kuten opitut refleksit. Väärässä ajassa väärän toiminnan laukaisevia, mutta hyödyllisiä sen ymmärtäville yritysjohtajille ja poliitikoille. He kutsuvat omaa toimintaansa visioivaksi. Innovatiivisesta ja uuden ratkaisun hakevasta toiminnasta siinä ei ole tietoakaan. Sitä aletaan vältellä ja tukeutua konservatiivisiin malleihin yhteisenä hyvänä ja byrokratian tukemana. Kolme pistettä haetaan optimaalisella tavalla intoilematta tai kukkoilematta. EU:n kohdalla byrokratia on koko toiminnan selittävä eikä sen selittämiseen pidä uhrata aikaa. Sieltä suuret ideat ja ajatukset puuttuvat. Eurooppa ei elä nyt suurten julkilausumien aikaa. Me odotamme nöyrästi avausta Yhdysvalloista. Eurooppalainen tai olmeekkien jalkapallo ei sinne koskaan rantautunut ja sen kyllä ymmärtää. Jos olisi rantautunut, Yhdysvallat olisi vieläkin köyhempi siirtomaa kuin Brasilia ja Argentiina.

Samalla kun Vanhasen tyyli valmentajana, valtakunnan toimitusjohtajana alkoi horjua, myös hallitus sai tuomionsa. Enää runsas neljännes uskoi empien hallituksen kykenevän saavuttamaan tavoitteensa hyvinvointipalvelujen turvaajana, köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentäjänä, ilmastomuutoksen torjujana, väetön ikääntymiseen varautujana, työttömyyden ja verotuksen keventäjänä, maanpuolustuskyvyn ja rikollisuuden hoitajana. Vain vuosi sitten luottamus oli liki kaksinkertainen. Frustraation aalto on ollut tsunamin kaltainen. Sen ymmärtäminen voisi ehtiä vielä nyt oikeaan aikaan. Syksyllä olemme jo auttamatta myöhässä. Karpela miehineen ei sitä ymmärrä ja vaikeaa se voi olla Lasse Vireni ja Juha Miedonkin kohdalla, Mikko Alatalon niissä sävellyksissä, joissa Juice Leskinen näki vehnäjauhoilla jatkettua jauhelihaa.

Kiintoisaa on, että luottamus on mennyt myös kokoomuksen ja keskustan omilta äänestäjiltä. Sielläkin vain alle puolet uskoo hallituksen kykenevän saavuttamaan tavoitteensa. Kokoomuksen kohdalla vain noin 40 %, keskustan muutaman prosenttiyksikön enemmän. Vihreiden kohdalla epäluottamus ohittaa jo demaritkin. On varmaankin ongelma olla vihreänä hallituksessa, johon sen äänestäjistä uskoo vain noin 10 %. Valta pitää kahta vihreää otteessaan kuten niin usein on tapana. Toimiminen vihreän puolueen puheenjohtajana ja maakuntajohtajana Pohjois-Karjalassa ovat kaksi eri asiaa. Arvot ja asenteet kun syntyvät kovin erilaisessa ympäristössä ja nyt ne eivät taida mennä oikein yksiin. Helsingin akateemiset naiset eivät ole samassa veneessä Itä-Suomen entisten pienviljelijöiden ja työttömien kanssa. Konflikti eduissa ei voisi olla enää jyrkempi! Se on yhtä jyrkkä kuin Kollajan ja Vuotoksen rakentajan ja Iijoen kuivuvien jokiuomien varsilla asuvien välinen ero yhteisistä eduista puhuttaessa. Yli 80 % ei luota edes omiin paikallisiin päättäjiin. Vielä vähemmän nykyiseen ympäristöministeriin. Kuntavaaleihin on vaikea mennä kaksilla arvoilla ja ristiriitaisilla tavoitteilla pieniä maalaiskuntia yhdistäen ja puolueen oman ydinalueen taloutta näin edustaen. Oli otettava liike pari piirua maalaisliiton suuntaan. Koska vihreät ottavat oman korjausliikkeensä? Työväenliike on siirtymässä ”todelliseen keskustaan” ja siellä tungos kasvaa. Ei jalkapalloa näin pelata potkupallona, jossa tavoite on pitkä pallo ja kaikki sen perään. Se tympii vanhan koulukunnan valtiomiehiä. Nämä alkavat kokea olevansa ”väärässä seurassa”.

Takavuosina suomalaiset urheilijat olivat voittoisia ainakin omissa hiihtolajeissamme. ”Havuja perkele” kaikui insinöörinaisen komentona. Sellaisesta naisesta tulee myöhemmin taatusti pystyvä poliitikko ja urheilujohtaja, hyvä sellainen. Johtajan on osattava kiroilla Suomessa myös naisena. Tai ehkä juuri naisena? Miehen paheet, petoksen petokset ja valheet, ovat hyvän johtajan ominaisuuksia suomalaisessa esimieskoulutuksessa. Uhrattu hiihtovalmentaja Kari-Pekka Kyrö käytti juuri tätä miesten koulun symboliikkaa kuvatessaan rötösten peittelyä armeijan hierarkkisen organisaation käsittein. Muuta koulutusta valmentaja ei ollut koskaan saanutkaan. On eri asia kasvattaa nuorta aseen osaksi tai tykin ruuaksi kuin luovaksi työnsä rakastajaksi ja sosiaaliseksi osaajaksi verkostossa. Sodan käynyt sukupolvi, tai sen aikana kasvanut, on onneton luovan työn osaaja ja johtajana omalaatuisen epäonnistunut parhaimmillaankin. Kun naiset ymmärtävät tämän, paljon on voitettu.

Tänään nämä 1980-luvun lopun urheilutähdet ovat joutumassa käräjille yhdessä liittonsa johdon kanssa. Voitot olivat vilpillisiä ja koko myöhempi ura rakennettiin vilppien varaan. Vilpilliset johtajat, valmentajat ja kouluttajat kasvatetaan jossakin. Oman mielikuvani mukaan 1970- ja 1980-luku ja sen suuret ikäluokat kouluttajina olivat vilppiin taipuvaista ja alkoholisoitunutta joukkoa ainakin yliopistoissa. Epäilen ettei heidän kouluttamistaan poliitikoista, hallinnosta ja urheilusta ole voinut tulla kovin moraalista ja eettisiin, luoviin ja innovatiivisiin ratkaisuihin kykenevää nuorisoa. Näin hallitus, eduskunta, urheilijamme ja heidän johtonsa, valmentajat, ovat sellaisia kuin ansaitsemme. Kovin korkeaa arvosanaa ei voi antaa edes voiton hetkellä. Vasta kun aikaa on kulunut riittävästi ja tiedämme, millaisissa oloissa ja keinoin voitot on hankittu. Voiton hetkellä on syytä epäillä vilppiä.

Kun kansa antaa pisteitä valitsemilleen edusmiehille, kyseessä on pettymys omiin saavutuksiin, omaan yhteiskuntaan ja sen toimintaan, legitimiteettikriisi sen syvässä merkityksessä. Matti Vanhasen tapa tehdä politiikkaa professori Tatu Vanhasen antamin keinoin ja kansansa hyvin tuntien. Tatu Vanhasen tiede ei ole aivan kohdallaan, mutta parempaa ei yliopistomme useinkaan kykene tarjoamaan, kun virat täytetään puolueiden mandaattilukujen mukaan. Suomen Akatemiassa kaikki toimikuntien jäsenet ja virat täytettiin edustaen puolueen mandaattia. Siinä sitouduttiin samalla sen arvoihin ja asenteisiin, päämääriin rakentaa Kollaja ja Vuotos, ydinvoimala. Maksoi mitä maksoi.

Kun kriisi menee riittävän syvälle, jatkuvia pettymyksiä seuraa turhaumat, frustraatiot ja traumat. Ne taas alkavat ilmetä sairastamisena, aggressiona ja lopulta syvänä masennuksena. Sellaisen kansakunnan työikäisin nuoriso on pantu kantamaan taakkoja, jotka ovat edellisten sukupolvien syntejä. Niiden penkominen median viihteenä ei näitä nuoria auta tippaakaan. Se vie vain pelin yhä lähemmäs omaa maalia ja sen puolustamista, virheisiin siellä ja alituisiin tappioihin, uusiin turhaumiin ja väsymiseen. Ei sellainen nerojen peli ketään jaksa kiinnostaa noidankehämäisenä painajaisena.

Mihin katosi Oulun yliopiston innovointi - Kollajan altaaseenko?

Kun lukee tuoreinta yliopistot ja niiden ainelaitokset listaavaa tutkimusta (Kivinen, Hedman, &Peltoniemi) suomalaisista yliopistoista kärjessä komeilevat Jyväskylä, Turku ja Helsinki. Heikoimmat laitokset taas löytyvät Oulusta, Vaasasta ja Kuopiosta. Entisenä Oulun ja nykyisenä Turun yliopiston kasvattina ja opettajana oudoksuttaa, mikä romahdutti Oulun yliopiston ainelaitosten korkean innovaatiotason pohjamutiin jopa Suomessa saati kansainvälisesti? Ovatko Kollajan ja Vuotoksen altaat vuorotellen rakentaen ainoat hengenjättien innovaatiot?

Panostettiinko Oulussa liikaa tasapäisyyteen vai haettiinko ehkä luonnontieteisissä sovelluksia liian ahnaasti ja huipputiede katosi, kaivo kuivui?

Selitys ei tunnu uskottavalta. Jyväskylä ja Turku panostavat sovelluksiin samalla mitalla ja Helsinki on innovaatioyliopistoineen sekä Viikin tiedepuistoineen toki Oulun veroinen tieteen taloudellinen soveltaja innovaatioiden monialaisessa käytössä. Syy Oulun romahdukseen täytyy löytyä muualta.

Kun Oulun yliopiston pienet ainelaitokset elivät kukoistustaan, syntyi kansainvälisestikin tunnettu pohjoinen Oulu -ilmiö. Sitä alettiin imitoida Suomessa ja ymmärtäen siihen liittyvät vaarat, isolaatiomekanismit. Menestystekijöiden suora plagiointi ei tahdo onnistua ja niiden korjaamiseen käytettiin Jyväskylässä ja Turussa oikeaoppisia menetelmiä. Innovaatio määriteltiin uudella tavalla ja oululaisen prosessin rinnalle tuotiin yhteiskuntatieteinen ja humanistinen näkökulma. Innovaatio ei ollut vain teknologiaa tai luonnontieteiden sovelluksia. Jopa 1990-luvun porterilainen klusteri jouduttiin korjaamaan vastaaman uuden vuosituhannen vaatimuksia. Parhaiten siinä onnistuivat tutkimuksen mukaan Jyväskylän yliopisto ja molemmat yliopistot Turussa Helsingin ohella. Peräti yhdeksän Turkulaista laitosta komeilee kansallisessa kärjessä kun Oulussa ei löydy yhtään menestyjää. Sen sijaan useita kansallisia peränpitäjiä Oulun yliopisto on onnistunut rakentamaan vajaan parin vuosikymmenen aikana myös vahvimmilla alueillaan luonnontieteissä.

Oulussa innovaatio ja sen prosessit määriteltiin sen omilla ja omahyväisillä pohjalaisilla ehdoilla ja samalla byrokratia kasvoi tukemaan tätä syntynyttä oululaista koulukuntaa. Se täydensi portinvartija professuureja omin ehdoin ja omilla nimityksillään luottaen vanhaan ja koettuun, varoen uusia tuulia ja oli äärimmäisen herkkähipiäinen kritiikille. Kriittinen tiede ja tutkija sai hakea toimeentulonsa muualta. Innovaatioprosessille välttämätön kriittinen ja oppositiohenkinen luovuus sekä poikkitieteiset rakenteet kadotettiin. Kaikki todella uudet ja yhteiskunnallisesti merkittävät muut kuin tekniset innovaatiot olivat konvention vastaisia ja kävi kuin kärppälaumalle takavuosina. Alkoi pitkä korpivaelluksen aika. Vasta aurikokunigas Juhani Tamminen palautti prosessin kansallisesti oikeaan aikaan oululaisessa jääkiekossa.

Kilpailu pienten laitosten huipulla on äärimäisen kovaa kansainvälisesti ja kehnot rekrytoinnit näkyvät kauan. On äärimmäisen vaikeaa löytää samaan aikaan intohimoista tutkijaa, innostavaa opettajaa ja tiiminsä ylläpitävää sosiaalista rahoituksen järjestäjää ja verkottajaa. Kun Oulua alettiin kopioida, avainosaajat ostettiin muualle. Se on hyvin tyypillistä ja korvaavat kouluttajat alkavat toistaa vanhaa jo oppimaansa. Toistava tutkija tai opettaja ei vie innovaatioprosessia mihinkään suuntaan, vaan pysäyttää sen ja pelkää muutosta turvautuen byrokratian tukeen.

Innovaatio vaatii syntyäkseen omalaatuisen persoonallisuuden. Sellaista Oulussa alettiin kavahtaa byrokratian kasvaessa. Isolaatiomekanismeissa ja innovaatioiden vastaanotossa tällä organisaation jähmettymisellä on oma nimensä. Se estää jopa uuden imitoinnin ja saapumisen yliopistokampukselle. Irralleen jäävät imitoijat pyrkivät kyllä kokeilemaan uutta, mutta epäonnistuvat yhtenään. Pienet osaamisen yksityiskohdat puuttuvat. Uusi globaali innovaatiomekanismi on jäänyt entisen menestyksen taustalle ja uudet eroavat imitoijan omista vanhoista resursseista. Näin ajan lisäksi aletaan hukata myös vääriä resursseja ja oikeita käytetään väärin. Alkaa syntyä kitkaa, joka näkyy lopulta pahoinvointina työpaikoilla, josta Oulussa on paljon esimerkkejä. Ikävimmät jäljet näkyvät kuitenkin Limingan ja Kempeleen, Oulujokivarren ja Haukiputaan, Kiimingin ja kohta myös Ylikiimingin pelloilla uskomattoman rumina yhdykuntarakenteen raiskioina, tornitaloina keskellä ei mitään.

Lohtuna on, ettei oululaiseen innovaatioon, Kollajan altaaseen, voi hukkua edes sepalus auki.

Hyvää juhannusta! Sepalus kiinni jos liikutte muualla kuin Kollajan ja Vuotoksen altailla.

Kyllä kansa tietää

Lähetin eilisen blogitekstini myös Hesarille hieman tiivistäen. Hesari vaatii formaatin, joka on kuin pikku lapsen peppu. Täysin sileä ja särmätön, vailla turhaa karheutta. Näkökulman on oltava sille sovelias. Se imee kaiken kuin norsun kärsä ja liioittelee tolkuttomasti. Siinä liioittelussa menee median uskottavuus.

Pääkirjoitussivulle Hesari lainasi tekstistäni sen ytimen. Tehtiin uutinen, jossa kerrottiin kepun joutuneen liki populistiseen vaiheeseen ja siirtyneen takaisin aitovarsille kolmesta suuresta metropolistamme. Samalla kirvelevän tappion kokivat lehden mukaan uusliberaalit ja kuntaministeri, puolueen kärki kohti näitä metropoleja. Uutisen voi tehdä niin monella tavalla ja painotuksella, asenteilla ja arvostuksilla. Hesarin voi arvata jo edellisenä päivänä. Sinne voi tehdä vain yhden silmän juttuja. Sama koski aiemmin myös kirjallisuutta. Vain yksi tuhannesta yhden silmän käsikirjoituksesta julkaistiin. Muita plagioitiin surutta. Suomessa se oli luvallista jopa lääkkeiden kohdalla.

Syntyy mielikuva maaseudusta, joka kampailee kaupunkeja ja suuria metropolejamme vastaan nyt kuten 1970-luvulla. Metropolien kutsuun ei osata vastata, väittää Hesarin pääkirjoitus ja yhdistää sen kepun puoluekokoukseen. Outo yhdistelmä maaseudulta, jossa asuu jokaisen puolueemme kannattajia, mutta yhä vähemmän Hesarin lukijoita.

Entäpä jos maaseutu alkaisi taas Juhannuksen korvilla houkutella, metropolit tyhjetä ja asenteet muuttua. Entäpä jos uutisen ja tapahtuman tulkitsisi toisin kuin Hesarin toimittaja. Entäpä jos maaseutu ei eläkään jälkiomaksujan populistista vaihetta vaan on jo edennyt ohi metropolien massakuluttajan hörhöilyn? Ei venäläinen tai virolainen vieras, matka Tallinnaan tee ihmisistä erityisen monikulttuurisia ja sofistikoituja suomalaisia.

Olen asunut näissä metropoleissa. En usko kaikkeen mihin Hesari uskoo tai pyrkii lukijaa johdattelemaan. Sen sijaan Lauri Tarasti on järkevä ihminen viemään uutta vaalilakia muotoon, jossa ei painoteta politiikan siirtymistä kohti lakitupaa vaan pikemminkin mahdollisimman avointa linjaa ja läpivalaistuja rahoituslähteitä. Tätä kautta kansanvalta voisi siirtyä jopa uuteen vaiheeseen. Ei kuitenkaan liioitellen vaan pienin askelin ja kohti verkostodemokratian sääntöjä ja uusmedian lainalaisuuksia. Suomi on tässä muuta maailmaa jäljessä ja yksi syy ovat nämä kolme metropolia, eksyminen Espoon korpiin ja Turussa siirtolaisten slummeihin. Kehnosti rakennettua metropolia ei voi yhdyskuntana hoitaa kovin fiksuilla ratkaisuilla.

Ei voi olla lohduttomampaa näkyä kuin Sonkajärveltä Itä-Helsinkiin eksynyt taiteilija Miina Äkkijyrkkä vihamielissä ympäristössään. Haisevaa merenlahtea ja sen luontoa kutsutaan suojelualueeksi, liki kansallispuiston maineella. Sellainen on raiskion ja kaatopaikan nimi nykyisin Itä-Helsingissä Vuosaaren maisemissa.

Galluppien mukaan demarit ovat nyt pienin kolmesta puolueesta. Ennen vaalirahoituskohua ja mediakuohuntaa se ehätti suurimmaksi. Jos vaalit olisivat nyt, demarit olisi taas oppositiossa. Eikö mediakohulla pyritty päinvastaiseen, opposition voittoon ja tukemiseen? Demarit selviävät kyllä vihollisistaan, mutta Luoja varjele ystävistä, median maaseutua haukkuvasta toverijoukosta.

Tehtiinkö nyt täsmälleen sama virhe kuin viime vaalien alla. Oletettiin kansan elävän väärällä vuosikymmenellä, 1970-luvun taitteessa. Aliarvioitiinko ihmisiä näin julmasti tyhmiksi ja uskottiinko kansan olevan mainostoimiston lukemalla tasolla. Syntyikö virhearvio perinteisen median tuotteena ja innovaation myöhäisenä jälkiaaltona. Entäpä jos toimittaja Helsingissä kävisi Juhannuksen pyhinä avoimin silmin tutustumassa tämän päivän Suomeen eikä harhailisi metropolien slummeissa, perussuomalaisten maisemissa, lähiökapakoissa, yhtenään bussia ja metroa vaihtaen.

Suuren mediatalon on vaikea uudistua ja olla uskottava. Hetki sitten se teetätti tutkimuksen, jonka mukaan yli 90 % ihmisistä luotti painettuun sanaan ja etenkin paikalliseen mediaan. Vain muinaisessa Neuvostoliitossa saatiin näin korkeita lukuja ja niille hurrattiin. Hieman aiemmin tehtiin puolueeton tutkimus, jossa Hesariin luotti enää 60 % suomalaista ja iltalehtiin 15 %. Lukijalla ei uskottu olevan perinteiseen mediaan ja sen sanomaan minkään maailman valtaa. Se oli siirtynyt tutkimuksen mukaan omistajalle ja lehden rahoittaville ilmoittajille. Kuten muidenkin konserniemme kohdalla omistaja määrää marssin tahdin. Moraali ja hyvä elämä, usko parempaan maailmaan ei sitä rasita. Olisiko perustettava onnellisuuden puolue?

Miksi syntyy näin tolkuttoman suuria eroja kahden samaan aikaan tehdyn mediatutkimuksen välillä? Ketä perinteinen media haluaa pettää? Itseäänkö vai rahoittajiaan tai vaikkapa puolueita, jotka toimivat tietämättä onko ilmoitukselle enää perinteisessä mediassa mitään katetta? Entäpä jos se kääntyykin jo itseään vastaan. Näkyvä ostettu julkisuus ja prostituutio ihmisenä, uusliberaalina Suomena, alkaa oksettaa. Uutiset joissa tulkinnat ovat kohtuuttoman asenteellisia tai vanhakantaisia, viihteellistä roskaa, alkavat tehdä tehtävänsä. Ihmiset muodostavat itse mielikuvansa maailmasta yhdistäen uusmedian runsasta materiaalia. Tiedon asenteellinen tuputtaminen ”analyysinä” on perinteisen median syntejä ja digitaalisessa uusmediassa mahdotonta hyväksyä. Pääministeri Matti Vanhanen analysoi globaaleja uusmedian ja yhteiskuntamme ilmiöitä isänsä professori Tatu Vanhasen tapaan.

Viestisikö Vanhasen ja Korhosen voitto uusmedian sisäänmarssista ja alueista, joista emme nyt tiedä yhtään mitään. Ehkä vastakkainasettelu onkin perinteisen median kokema ainut selviämiskeino ylläpitämään konsernilupausta ja vanhaa sosiaalista pääomaa, josta se ei tahdo päästä irti uutisoimalla juttunsa ilmoitusten välille vauvan peppua muistuttavalla tavalla ilman pienintäkään itsekritiikkiä ja paikallistuntemusta, substanssiosaamista ja uusmedian riemuvoittoa koko maassa.

Uutinenkin on tehtävä

Vaalirahoituksesta syntyi iso äläkkä. Nyt se näyttää kuivuvan kasaan ja uusi uutinen on tehtävä jostain muusta. Mutta mistä uutiset tehdään? Miten ne syntyvät. Mikä saa aikaan ilmiön, josta media, uusi ja vanha, kiinnostuvat.

Vaalirahoitus ja sen löperö lainsäädäntö tehtiin demareiden johtaessa hallitusta. Sen jälkeen on käyty viidet vaalit. Miksi uutista ei tehty aiemmin. Miksi vasta nyt kun kepu ja kokoomus olivat hallitusvastuussa? Oliko takana helsinkiläinen demarimafia ja -media. joka katsoi väärän puolueen johtavan maata, kuten kepun puoluekokouksessa kerrottiin, Laatikainen ja moni hänen tavallaan kirjoittava maakuntalehti julisti ja Seppo Kääriäinen todisti tämän salaliittoteorian puolesta, pääministeri Vanhanen oli toisilla linjoilla. Matti Vanhanen on saamassa valtiomiesmaineen ja -karisman.

Tämä o yksi tapa tehdä uutinen. Sitä voi jatkaa Korhosen uudelleen valintaan ja pohdintaan, joka johtaa lukijan ajattelun vanhaan maalaisliittolaiseen herravihaan. Yhteinen vihollinen yhdistää ja henki on liki populistista pulinaa. Uusvennamolainen perussuolaisten puheenjohtaja Timo Soini teki aiheesta ihan hyvän pro gradun. Populismi ei ole pelkästään kielteinen ilmiö, pikemminkin usein päinvastainen oikeiden johtajien käsissä. Tästäkin saisi uutisen. Uuspopulistinen ilmiö ei ole Suomessakaan loppuun käsitelty. Meiltä vain puutuvat karismaattiset poliittiset johtajat.

Vanhanen koki aluksi kuinka syntynyt skandaali tai puoluelaitoksen, demokratian kriisi, oli jopa enemmän kuin muut uskalsivat kertoa. Se on legitimiteettiongelma. Sillä pääministeri halusi ehkä ehättää muiden edelle ja tulla sen pelastajaksi joutumatta poliittisen näytelmän silmäkkeeseen. Hän levitti vaalirahoituksen koko Eduskuntaa ja järjestelmää koskevaksi juridiseksi ongelmaksi. Se oli valtiomiesmäinen teko. Siitäkin saisi uutisen. Moni tekee aiheesta opinnäytetöitä ja jatkotutkimuksia.

Uutisen voisi väsätä myös pohtien lainsäädännön syntyä ja sen sisältöä tulevaisuudessa. Näkökulma olisi nyt juridinen ja monelle tylsä. Se on sitä työtä mitä edustajat valiokunnissa tekevät ja asiantuntijat avustavat. Virkamiestyö on byrokraattista, monelle median kuluttajalle varmasti tylsää. Uutisen tekeminen siitä ei lehteä myisi. Legitimiteettikriisi kuitenkin korjataan juuri tällä tylsällä tavalla. Siksi olisi oltava tarkka keitä edustajiksemme valitsemme. Tästäkin saisi uutisen.

Itse korruption vaikutuksestakin voisi kirjoittaa uutisen. Tiedetään että pieni lahjoma vaikuttaa vahvemmin kuin suuri. Usein kynän ja kahvikupin kaltainen. Suuri rahasumma koetaan usein loukkaavana ja se aiheuttaa moraalista paheksuntaa. Ei meillä ole montaakaan oikeasti rahalla ostettavaa virkamiestä tai poliitikkoa. Sen sijaan helpoin tapa ostaa on antaa pieni lahja ja saada aikaan tunne kiitollisuuden velasta. Sen tausta on genetiikassa ja psykologiassa, lajin kehityksessä. Se on ihan arkipäivän psykologiaa ja jokainen meistä osaa sitä tietämättään. Siihen meidät lapsena sosiaalistetaan. Tästäkin aiheesta olisi kiintoisaa tehdä uutinen. Verkostot ja niiden synty ovat usein juuri tällaisten sosiaalisten rakenteiden pitkän kehityksen tulosta. Hyväveli verkostot ovat tälle sukua.

Kiintoisin uutinen syntyisi kuitenkin mediasta ja sen tavasta vyöryttää prosessia ja lisätä löylyä parin kuukauden ajan hiillostaen edustajiamme. Tässä tapauksessa media oli edustajiamme etevämpi ja opposition eduskuntakysely oli jo median moneen kertaan puima. Niihin pääministeri vetosikin. Ilmiö on levinnyt meille Yhdysvalloista. Uusmedia on kehittynyt valtavasti ja perinteinen printti käy sen aiheet läpi uudelleen ja analyyttisesti lukijaa ruokkien. Olemme mediayhteiskunnassa, jossa uusmedia digiajan tuotteena tuo mukanaan mediapsykologian sekä -sosiologian. Hyvin monitieteisen prosessin. Se ohjailee uusmediassa yhä eriytyneemmin ja etsien erikoisryhmiä ja kokonaan toisilla uutisilla kuin perinteinen media ja paperinen printti. Tämä näkökulma oli heikosti analysoitu kriisiä pohdittaessa. Se oli kuitenkin kaiken keskiössä ja tärkein

Osaava ja innovatiivinen huippu saavutettu

Jos tänään joutuisin valitsemaan ylioppilaana yliopistoa panostaisin laatuun. Tuoreessa yliopistoja vertailleessa tutkimuksessa (Kivinen, Hedman & Peltoniemi) kärjessä komeilevat Jyväskylä, Turku ja Helsinki. Jyväskylän yliopisto on alansa parhaita peräti viiden huippuyksikön voimalla, Helsinki neljän yksikön toimesta ja Turun molemmat yliopistot kolmen osaajan kärjellä.

Heikoimmat yksiköt löytyvät Tampereelta, Vaasasta, Kuopiosta ja Oulusta. Erityisesti oudoksuttaa Oulun mutta myös Tampereen taantuma. Takavuosina Oulun yliopisto oli kansallista huippua niin lääketieteessä kuin luonnontieteissä ylipäätään teknologiakeskuksineen. Onko panostettu liikkaa tieteen sovelluksiin ja perustieteen kaivo alkaa kuivua? Vaivaako Tamperetta ja Kuopiota sama tauti?

Tuskin tämä on hyvä selittäjä. Jyväskylän tiedepuisto ja Nokia tekevät hyvää työtä ja maakunta rikastuu, Turun Biocity on kovassa kurssissa sekin eikä Helsingin tiedekeskushankkeet ole vieneet perustieteeltä pohjaa. Joku muu mättää etenkin Lappeenrannassa, jossa tutkimuksen mukaan tekniset tieteet ovat maan heikon lenkki. Ja muutahan siellä ei olekaan. Entäpä jos onkin päinvastoin. Ei ole panostettu elinkeinoelämän yhteistyöhön, verkostoitumiseen ja klustereihin kansainvälisesti eikä kansainväliseen tieteeseen samaan aikaan. Ne kun kulkevat rinnakkain.

Jos halusin lähteä opiskelemaan luonnontieteitä, kuten aikanaan tein, nyt olisi valittava Helsinki tai ehkä Turku (Åbo Akademi). Lääkäriksi lukisin niin ikään joko Turussa tai Helsingissä. Insinööriksi taas kouluttautuisin Espoossa tai jälleen Turussa (Åbo). Åbon tohtoreita ei siis pidä pilkata, päinvastoin. Kunnia sinne minne se kuuluu armottomien lukujen valossa. Jyväskylän aktiivisuus pienenä yliopistona suorastaan hämmästyttää. Onnittelut Jyväskylään loistavasta työstä tohtoreiden parissa! Jyväskylä olkoon edelleen Suomen Ateena.

Jos taas tavoite olisi jatkaa tuplatohtoriksi kahteen tiedekuntaan, kuten jääräpäisyyttäni tein, yhteiskuntatieteet joutuisin nyt hakemaan Jyväskylästä siinä missä humanistin opinnotkin niiden tukena. Auskultoimaan menisin nyt Turkuun ja viestintätieteitä ja humanismia voisin opiskella myös Tampereella.

Sen sijaan luonnontieteitä ja kauppatieteitä opiskellessani joutuisin nyt kavahtamaan Tampereen proffia ja Kuopionkin kiertäisin kaukaa. Vaasa ei tulisi kysymykseen missään tieteessä. Käyttäytymis- ja yhteiskuntatieteissä välttelisin viimeiseen saakka Kuopiota, Oulua ja Tampereen psykologeja Vaasan ohella. Insinööriksi en lukisi ikinä Vaasassa enkä Lappeenrannassa. Siellä on joko saamattomia ja osaamattomia proffia tai lahjattomia nuoria opiskelijoita, tutkijan alkuja. Kun proffa vastaa tieteestä ja rahan hausta, proffat ovat nukkuneet onnensa ohi. Ohjattakoon siis raha sinne missä tehdään hyvää tulosta eikä tasapäistetä kaikkia kehnoiksi kansainvälisessä vertailussa. Kilpailu huipulla on kovaa ja huonot valinnat (rekrytoinnit) proffien virkoihin näkyvät Oulussa ja Tampereella sekä Kuopiossa ja Lappeenrannassa. Siitä suosta nousu vie aikaa usein vuosikymmeniä. Oulussa se tiedetään Kärppälauman pitkän korpivaelluksen ajoilta. Vaasassa korpivaellus jatkuu edelleen eikä yksi aurinkokuningas (Juha Tamminen) auta. Tampere on vajonnut pohjamutiin siinä missä Ilves ja Tappara. Se näkyy kaikessa, koko talousalueen kulttuurissa ja taloudessa. Yliopiston tehtävä on uusintaa ne kaikki!

Jotkut opettajat ovat lahjakkaampia kuin toiset. Osaavat sekä opettaa, olla hyviä hallintoihmisiä, hakea rahaa ja toimia verkottajina joka suuntaan. Tehdä loppuaika illasta ja yöstä intohimoisesti tiedettä. Ja sitten ovat vastakohtana täydelliset mätämunat, joita ei voi erottaakaan. Kaikissa ammateissa on näin. Kansanedustajat ovat nykyisin näistä erityisesti median silmätikkuna. Eivät kaikki ole toki mätämunia, mutta yksilölliset erot ihmisten välillä ovat valtavan suuria.

Oulussa kasvatustieteellisessä toimi omana opiskeluaikanani Irja Vinni nuorena assistenttina. Myöhemmin Ruskeasuon oppimis-, osaamis- ja kehittämiskeskuksen johtaja. Se mihin Irja ryhtyi alkoi aina onnistua jostakin syystä. Syntyi edistyksellisiä opetusmetodeja, konduktiivista pedagogiikkaa. Moniammatillista työtä opettavia tiimejä ja työtapoja, työhyvinvointikoulutusta, organisaatioiden kehittämistä. Nuoret vammaiset olivat Irja Vinnin sydäntä lähellä. Häneltä oppi selkokielen ja yleiskielen väliset tekstin tuottamisen koukerot, mutta myös kyvyn tuottaa tieteellistä tekstiä. Ne kun kaikki ovat ihan eri juttuja. Eri kieltä kaikki. Toimittajan työn oppi Kalevan talossa kahden vuosikymmenen aikana. Yliopiston maantieteen laitos oli siellä. Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla.

Kehitysvammaisia opettamalla oppii itsekin tuntemaan ihmistä. Toimitusjohtaja Sirpa Reitala oppi työnsä yhdistäen kauppayhtiöönsä yrityksen toimitusjohtajan tehtävien ohella sisutussuunnittelun ja pienpiirteisen mattojen mallien jopa lankojen valinnat ja värjäyksen. Reitala oli äärimmäisen kekseliäs, päättäväinen ja sinnikäs siinä missä Irja Vinni peräänantamaton ihminen. Ihmisläheisyys liittyy aina kekseliääseen ja innovatiiviseen, optimistiseen luovaan taiteilijasieluun. Sellaisia professoreja me kaipaamme yliopistoihimme. Yrittäjän sielulla varustettuja opettajia ja ideoivia visionäärejä, organisaatiot oivaltavia uusmedian taitajia tänään. Enää perinteiset opettajan kyvyt eivät riitä etäopetuksen antamisessa ja mediapsykologiassa.

Irja Vinni muistuttaa tekstiilitaiteilija Sirpa Reitalaa ja molemmat yhdessä muotialan gurua Bertha Puistoa. Kaikki olivat aktiivisia jäseniä monissa alansa järjestöissä, täysverisiä yrittäjiä omassa työssään, kannustavia laajasydämisiä ihmisiä. Pää kuin partaveitsi ja aina joko tulossa tai menossa. Mitä Pirkko Mannolat, Leni Katajakosket, Teija Sopaset jne. olisivat olleet ilman Bertha Puiston osaamista? Entä allergiasairaala tai maanpuolustusjärjestöt, suomalainen hyväntekeväisyys? Ei kaikkea pidä itselleen kahmia. Egoismi ja ahneus ovat myös yliopiston taantuman helmasyntejä.

Mikä yhdistä näitä huippuyksilöitä ja alan professoreiksi sopivia ihmisiä toisiinsa? Heidän kuolinilmoitus oli samana päivänä Helsingin Sanomissa tänään 9. kesäkuuta 2008. He näyttelivät kaikki montaa roolihahmoa, mutta pystyivät koko ajan vaihtamaan sitä jäämättä yhden vangiksi, kuten Anita Ekberg valitti aikanaan omalla kohdallaan joskus käyvän. Diiva uskoi olevansa parempi Anastasia kuin Ingrid Bergman ja hän haukkui ympärillään olevat ihailijat porsaan näköisiksi töllistelijöiksi, joita hän joutui alati pakenemaan ja elämään välillä kuin nunna. Moni yliopisto on luostarilaitoksen tapainen, suljettu yhteisö munkkineen ja nunnineen ja proffa muistuttaa Anita Ekbergiä.

Kyrsimysnäytelmien porvarihallitus

Helsingin Sanomat (3.5) kertoo pääkirjoituksessaan kuinka poliitikkojen vaaliavustusten penkominen muistuttaa tunkiota. Mitä syvemmälle siinä pääsee, sitä pahempi on löyhkä.

Uusia vaaleja lehti ei kuitenkaan pidä hyvänä vaihtoehtona. Kun aiemmin samaa asiaa perusteltiin lopputuloksella (samat kasvot jatkavat), vaalien protestiluonteella ja todennäköisesti heikolla äänestysaktiviteetilla, nyt vaaleja pidettiin kalliina niin puolueille kuin yhteiskunnalle ylipäätään. Toki jatkuva äänestäminen käy kalliiksi myös niille yrittäjille, joiden toimesta syntyi KSM-yhdistys. Tai kenen toimesta se sitten lopulta syntyikin.

Jossain yhteydessä poliitikkojen ja yhdistyksen yhteyttä ja syntyä on perusteltu verkottumisen tarpeella. Jos näin on, miksi tätä ei ole hoidettu jo aiemmin ja käyttäen siihen tarkoitettuja sähköisiä välineitä. Ne osataan toki jo maaseudullakin. Näihin sähköisiin verkostoihin voi mukaan tulla myös kaikki kymmenettuhannet yrittäjät tukineen ja tarvittaessa joko nimellä tai nimettömänä. Kaikki olisi hyvin läpivalaistua ja reilua. Kaikilla olisi mahdollisuus osallistua isänmaallisiin tekoihin eikä vain muutamalla hassulla yrittäjällä. Vai epäilisikö joku ettei tällainen teko yrittäjiä kiinnosta? On oltava pienempi joukko ja salatut suhteet? Muuten ei rahaa ehkä tulekaan kymmeniä tuhansia suomalaisilta yrittäjiltä? Kun salataan täytyy kai olla jotain salattavaa?

Suomen Kuvalehti näkee asian kansanedustajien tohelontina. Kun tehdään löperö laki syntyy ikään kuin itse viritetty ansa. Kysymys kai kuuluukin miksi haluttiin tehdä löperö laki? Monen mielestä lakia kun ei olisi tarvittu lainkaan. Nyt syntyy kuva epärehellisestä poliitikosta. Ilman tätä lakia kuva olisi puhtoinen. Ei Suomessa voi olla korruptiota, on vain väärin tehty laki. Tai media, jonka täytyy myydä sensaatioita, tehdä skandaaleja. Koska Hesari ja Suomen Kuvalehti, Yleisradio muuttuivat tällaisiksi tunkion penkojiksi.

Kun ensimmäinen naispääministeri Anneli Jäätteenmäki erosi, syynä oli lähinnä astuminen Paavo Lipposen liikavarpaille. Olisiko nyt astuttu kansan liikavarpaille? Mikä niiden hinta mahtaisi olla demokratian ja puoluelaitoksen kriisissä? Tutkimusten mukaan ”vain” 40 % on menettänyt luottamustaan poliitikkoihin. Oliko loput luottanut koskaan? Tyhjästä on vaikea menettää mitään.

Kun avioliittolaista poistettiin syylliset ja sanktiot, aviorikosta ei enää ollut. Oli vain eronneita ihmisiä ja joukko omituisissa oloissa eläviä lapsia. Kun rikosta ei seuraa rangaistus ja rikollista ei viedä tuomiolle, syntyy omituisia tunkioita, joita media saa penkoa kuukausitolkulla. Sellainen ei ole miellyttävää seurata kesää odotellessa.

Britit ovat lisänneet sanktioita vanhemmille koskien lasten tolkutonta juopottelua. Kyse ei ole uusmoralismista vaan ikävästä ilmiöstä, joka on saatava jotenkin kuriin ja järjestykseen. Meillä on sama edessä. Kansanedustajan moraali ei saa olla paljoa kehnompi kuin normaalin perheen isän tai äidin. Pelurin sielulla varustettuja moraalittomia ihmisiä sosiologit tietävän olevan noin 20 % kansasta. Kansanedustajissa heillä on oltava oma edustuksensa. Se tekee noin 40 miestä ja naista. Koko porukkaa tämä joukko ei saa leimata. Tuskin poliitikoiksi valikoituu vain opportunisteja pelureita. Jos niin olisi, demokratia olisi kallis ja vaarallinen järjestelmä. Sen voisi korvata verkostodemokratialla. Pääosin näin on toki jo tapahtunutkin. Seuraamme vain viihdettä Arkadianmäeltä. Jos se on hyvää siitä voi vähän maksaakin.

Oppositio ei tule jättämään välikysymystä. Kyseessä ei ole hallitukselle esitettävä epäluottamus vaan kokonaan toisen luokan ongelma. Kertoi pian virkansa puheenjohtajana jättävä Eero Heinäluoma. Heinäluomaa harmittanee liian löperö tapa jättää puolueen puheenjohtajuus. Politiikassa asiat kun tahtovat vaihtua yhtä vikkelään kuin formulakisoissa. Täytyy olla Räikkösen luonne ja luottamus. Viime syksynä sillä luonteella ja tuurilla tuli maailmanmestaruus. Onnella ne laivatkin seilaa. Moni poliitikko luottaa kyllä liiaksi hyvään onneensa. Politiikka ei taida kiinnostaa kansakunnan parhaimmistoa?

Presidentin valtaoikeuksia kavennettiin. Ilman tätä nyt olisi mahdollisuus odottaa presidentin puuttuvan peliin kun hallituksen työskentely jatkuu saman asian ympärillä kesälomiin saakka. Kuntavaaleihin tällaisen teeman tuominen ei ole kenenkään etu. Nyt siitä ei päästä irti ja Paras-hanke jää kaavoitusasioiden varjoon. Kukaan ei olisi voinut ennakoida sitä alkukeväästä. Meillä on suuria asioita kuntasektorilla hoidettavana ja vaalit lähestyvät. Valtakunnan politiikan sotkujen ei kuulunut niitä hämmentää entisestään. Keskusta on vielä erityisen vahva kuntapuolue. Maaseudulla on nyt syvästi pettyneitä entisiä maalaisliittolaisia ja heidän lapsiaan.

Kiitos runsaasta palautteesta eiliseen tekstiini
Maaseudun määrittelyyn ja Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän (YTR) työhö voi tutustua sivulta www.maaseutupolitiikka.fi. Kyseessä on eurooppalaisittainkin ajatellen ainutlaatuinen yhteistyöfoorumi ylittäen julkishallinnon kaikki sektorirajat.

Maaseutua koskevaa tutkimusta Suomessa tehdään miltei kaikissa yliopistoissa ja lukuisissa ammattikorkeakouluissamme. Samoin tutkimuslaitoksissa, joista vanhin ja kattavin tutkimusaloittain on MTT. Kahdeksassa yliopistossa on maaseutuprofessorin virka.

Seuraava samaan strategiapäivään liittyvä esitelmärunko kommentoitavaksi. Kyseessä on jällee laaja aihe. "Uusmedia ja se käyttö". Ohessa siis muutamia otsikkoja ja tekstiä aihetta lähestyen ja kommentteja hakien. Mieluiten maaseudun näkökulmasta. Sikäli kun maaseutu nyt eroaa kaupunkiympäristöstä uusmedian käyttäjänä.

Jälleen kiitos kommenteista jo etukäteen!

STRATEGIAPÄIVÄT, ELE-TIIMI 2008 5-6.6 PERNIÖ

Matti Luostarinen

UUSMEDIAN KÄYTTÖ

Mikä on uusmedia?

1) 1990-luvulla syntynyt retrofuturistinen nimike vuorovaikutteiselle medialle

2) Ei viittaa mihinkään erityisen median muotoon, vaan kaikkiin medioihin digitaalisen median sisällä

3) Tyypillisiä ovat verkkosivut, verkkopalvelut, multimedia, mobiilipalvelut, vuorovaikutteiset tietokoneohjelmistot, tietokonepelit ja mediataide, blogit ja blogosfääri

4) Pyrkimyksenä on tehdä ero perinteisen painettuun sanaan ja sähköiseen mediaan (=sanomalehdet, radio, televisio)

5) Uusmedia on tutkimus- ja opetusala sekä suuri teollisuuden haara. Sellaisena monialainen ja koko ajan muuttuva.

6) Kuuluu läheisesti viestintätieteisiin, mutta myös taiteen ja teknologian piiriin. Oikeammin se on monitieteinen kattaen kaikki tieteenalat.

Uusmedian eritysluonne

1) Muuttuva viestinnän väline, innovatiivisuus ja reaaliaikaisuus

2) Vuorovaikutteisuus verkottuneessa todellisuudessa.

3) Virtuaalisen ”keskustelun” myötä vaikuttaa identiteetin muotoutumiseen mutta muuttaa myös koko innovaatiokentän tai organisaatioiden (alueiden, yhdyskuntien, yhteisöjen) tavan työskennellä. Suurin yhteiskunnan muuttaja.

4) Synnyttää kokonaan uuden talousmallin (-teorian) muuttaen vanhat sijaintiteoriat tai talousmallit, mutta myös sosiaaliset tai psykologiset rakenteet. Luo uutta yhteisöllisyyttä (myös virtuaaliyhteisöt)

5) Ehkä eniten onkin puhuttu aiheen yhteydessä mediapsykologiasta -sosiologiasta tai -taloudesta. Ei niinkään taiteesta tai teknologiasta.

6) Uusmedian viestinnällisiä pirteitä ovat multimediaalisuus, hypelinkitys, personointi, monikanavaisuus, paikkariippumattomuus ja -herkkyys, laajentunut aikajänne, maailmanlaajuisuus, vuorovaikutteisuus

7) Vaatii uudenlaista lukutaitoa johtuen mm. multimediasta (tekstin, äänen, liikkuva kuvan ja grafiikan yhdistäminen sekä hyperlinkitys (=tietoesitysten linkitys toisiinsa siten, että jokin kohta esityksessä toimii porttina toiseen esitykseen lisäten kerronnan syvyyttä jne.).

8) Mobiiliviestintä ja navigointijärjestelmät (=sijaintikohtaan liittyvää informaatiota ja tietolähteiden käyttöä paikasta riippumatta)

9) Vuorovaikutteisuus ja virtuaalisuus (mahdollisuus valita reitit, sisällöt, manipuloida kuvaa ja tekstiä, pelata, vaihtaa ajatuksia koko ajan, luoda kuvitteellinen todellisuus, simuloida tilanteita ja ympäristöjä, kuvitteellisen identiteetin luominen, multimodaalisuus, multisensorimotorisuus)

10) Psykologisesti illuusio samassa tilassa tai paikassa olemisesta, jaettu läsnäolon tunne, reaaliaikainen vuorovaikutus ja kommunikointi.

11) Sosiologisesti (psykologisesti) mahdollistaa voimakkaamman eläytymisen mediasisältöihin (IMMERSIO= sulautuminen tai uppoaminen mediamaisemaan, TELEPRESENCE/PRESENCE, koettu läsnäolo virtuaalitodellisuudessa, yhdistetään useita aisteja vuorovaikutteiseen stimulaatioon ja näyttöjen dynaamisuuteen)

MIHIN TULISI KIINNITTÄÄ HUOMIOTA?

1) Maaseudulla markkinointi vähäistä, koulutus ja teknologia kirjavaa

2) Yritysverkostot ja niiden riippuvuus toisistaan, asiakasryhmät

3) Internetin integrointi liiketoimintaprosesseihin, työvoiman saatavuus

4) Vanhusväestön palvelut ja uusmedian mahdollisuudet valtaisat

5) Teknologiapainotteisista tuotteista kokonaisvaltaisiin tuotteisiin

6) Uusmedian uudet talouden lainalaisuudet tunnettava sekä kuluttajina että yrittäjinä ja organisaatioina

7) Digitaalisen median läheiset toimialat yhdistettävä (klusterit = laitevalmistajat, tietoliikenneoperaattorit, AV-tuottajat, perinteiset mediayritykset, ohjelmisto- ja järjestelmätuottajat, mainostoimistot ja konsultointiyritykset)

8) Käyttäjäkokemuksen lisääminen (mitä käyttäjä tekee, mitä saavuttaa, miltä käyttäjästä tuntuu, maalla usein vanhusväestöä ja pelkäävät uusmediaa)

9) Uusmediaan suhteudutaan kuin toiseen ihmiseen (tietokone ikään kuin ihminen)

10) Tunnetiloja tunnistavat tai tunteita ilmaisevat mediat (tietokoneet) (tunteelliset elektroniset ”lelut”, tunnetilan huomioivat kuuntelijat, tunteita ilmaisevat tietokoneopettajat (terapeutti)

11) Vanhusten hyvinvoinnin kohentaja, tehokas kuntoutuskeino, parantuva avaruuden hahmottamisen kyky, virtuaaliterapia, EDUTAINMENT (education + entertainment), vuorovaikutteiset opetusmultimediat

12) Myös kielteiset vaikutukset (riippuvuudet, mediaväkivalta ?, turtuminen (desensitaatio) ja elämyskierre, samaistuminen (väkivalta?), passivoituminen, sosiaalisen oppimisen mallit (faktan ja fiktio rajat)

Blogi ja blogosfääri

1) Uusmedian yksi osa, jonka avainsanoja vuorovaikutteisuus ja verkostoituminen

2) Blogi oli alunperin päiväkirja, josta irtautui suuri määrä ismejä, käyttömuotoja ja -tapoja.

3) Blogaaja seuraa kaiken aikaa muiden kirjoittajien blogeja, laatii sähköisiä artikkeleja, mutta myös johdonmukaisia ”tutkielmia”, jossa mukana viitteet ja artikkelit. Blogaaminen on reaaliaikainen ja vuorovaikutteinen globaali prosessi.

4) Blogien kirjottajien yhteisöä kutsutaan blogistaniksi tai blogosfääriksi (eng. blogosphere)

5) Yhtä hyvin voisi kutsua innovaatioympäristöksi ja sen diffuusiota kuvaavaksi prosessiksi uusmedian sisällä. Valtava yhteiskuntaa muuttava tietotekniikan käyttäjien aktiivisimman osan yhteinen globaali prosessi.

6) Kirjoittajien määrä kasvaa joka päivä 10-20000 (nykyisin ylitetty jo 100 miljoonan blogaajan raja)

7) Prosessi on monitieteinen, webympäristön vallankumouksellisin muuttaja. Muutokset koskevat sekä yhteiskunnallisia, taloudellisia, sosiaalisia, psykologisia, mutta luonnollisesti myös teknisiä prosesseja. Mukana on miljoonia insinöörejä. Mutta myös lääkäreitä, kirjailijoita, filosofeja, poliitikkoja kaikkia elämän osa-alueita ja kulttuureja edustavia prosessoijia, tiedon tuottajia ja käyttäjiä iästä ja sukupuolesta riippumatta.

8) Suomessa noin 3-4 % tietokoneen käyttäjistä pitää blogia, esim. Ranskassa taso oli yli 10 % jo vuonna 2006.

9) Bogi työkaluna ei vaadi minkään työkalun tai palvelun käyttöä. Suurin osa ylläpidetään blogipalvelun tai itse asennetun ohjelmisto kautta.

10) Yritysblogit ja suurten mediatalojen blogit eroavat yksityisten pitämistä ja kuuluvat lähinnä perinteisempään osaan mediapalveluja. Toimittaja blogaajana ei poikkea paljoakaan mistä tahansa kolumnistista. Sähköinen lehti toimittajineen ei ole sama kuin uusmedian blogosfääri.

Webympäristöstä innovaatioita ja taloutta sekä yhteiskuntaa ja organisaatioita muuttavana prosessina katso tutkimus www.mtt.fi/met/pdf/met102 yhteenvetosivut 360-447 ( English Summary 448-481).

Kirjassa Matti Luostarinen 2007. ”Webympäristön blogit ja innovaatioprosessit. Webympäristö tutkimuksen ja tiedottamisen haasteena”, aineistona käytetty globaalia blogosfääriä ja delfitekniikan sovelluksia. Aineisto käsitelty faktoripisteitä klusteroiden, joista ryhmistä delfiblogaajat luokiteltu ja valittu uusmedian välinein (vrt. tietokoneagentti = ohjelmallinen automaatio, joka suorittaa erilaisia tehtäviä isäntänsä puolesta tehden ihminen-kone vuorovaikutuksesta esim. miellyttävämmän ja tuotteliaamman)

Oheinen teksti liittyy tiimin strategiapäivään. Yhtenä sen kymmenistä esitelmistä. Oheinen tekstirunko liittyy aiheeseen "Maatalouden tulevaisuus ja maaseudun kehittäminen". Pyytäisin kommenteja aiheeseen, jossa minulla on käytettävissä 30 minuuttia.

Lämmin kiitos jo etukäteen.

Maatalouden tulevaisuus ja maaseudun kehittäminen

Ele-tiimin STRATEGIAPÄIVÄT 2008 5-6.6 Perniö

Matti Luostarinen

Maatalouden tulevaisuus luonnonvarojen tuottajana jakautuu

1) Rakenteellisiin muutoksiin

2) Pysyvimpiin ja globaaleihin muutoksiin

Rakenteelliset muutokset etenevät politiikkamuutoksina ja niihin kuuluvat mm. maatalouden tukipolitiikka.

Rakenteellisiin kuuluvat myös vaikkapa kilpailu pellon käytöstä energian ja ravinnon tuotossa.

Rakenteellisia muutoksia on syytä tutkia koska

1) Perinteinen poliittinen luottamus on muuttumassa.

Aiemmin poliittiseen rakenteeseen on luotettu eikä tutkimusta ole juurikaan edes aina käytetty. Politiikka ja demokratia ovat kriisissä, samoin politiikan teon välineet, puoluelaitos.

2) Ympäristölainsääntö ja ruoan tuotanto sekä pellon käyttö ovat myös Suomessa muuttumassa osaksi vapaita markkinoita.

Aiemmin kaikki ohjautui joko voimakkaan kunnallisen itsehallinnon kautta tai kolmikannassa (MTK).

Kun kaava oli kunnassa tehty (kaavamonopoli), loppu oli lobbareille Helsingissä helppoa tai

kun MTK oli sopinut talonpojan tuotteen hinnasta loppu oli.työnantajan ja tekijän välillä helppoa KUN ruoka pysyi halpana

Ulkomailla ihmeteltiin miksi meillä hankkeet menivät niin helposti läpi!

Syy oli kuntasektorin käden vääntö ja siellä saavutettu voitto riitti (David ja Goljat)

Yhteiskunnallista keskustelua ei käyty valtakunnallisesti, käytiin vain paikallinen keskustelu.

Ympäristökysymyksissä omituinen kuulemiskäytäntö, jossa hankkeita ei juurikaan koskaan muutettu (Pekka Hokkasen väitöskirja)

3) Teknologinen hybridis.

Aiempi usko valtioon ja asiaintuntijoihin. Samasta tuutista saatu raha ja yhteinen konsensus.

Jatkossa kriittisyys kasvaa, mukaan tulee myös poikkipuoleisia ajatuksia. Innovaatioaste nousee aidosti ja toisinajattelua aletaan hyväksyä ja jopa suosia myös maaseudulla.

4) Psykologinen ja moraalinen eetos

Aiemmin maatalous kollektiivisen kokemuksen historiaa. Kovista kokemuksista syntyvää jääräpäisyyttä ja samojen mallien toistoa. Tärkeintä on ollut kokemuksen siirto (innovaation diffuusio). On toistettu omavaraisuutta, puhtautta, suomalaisuutta, raivaajahenkeä, teknologiauskoa, villin luonnon voittamista, suota kuokkaa ja Jussia.

On oletettu että meillä on rohkeutta, vaadittavaa osaamista ja vakautta niin peruskalliossa kuin politiikassa.

Jatkossa nämä seireenilaulut ja myytit, uskomukset suomalaiseen osaamiseen ja poliitikkojen eriomaisuuteen joutuvat valinkauhaan. Urhea ja asiantuntijoihin luottava kansa ei toimi kuten ennen vaan mukaan tulee kolme uutta määrittäjää järjestyksessä

1) Uusmoraali ja eettisyys, läpinäkyvyys kaikessa

2) Yksilöllisyys ja kritiikki, asiaintuntemus, joka hankitaan myös itse ja vuorovaikutuksessa uusmedian kanssa

3) Asia tulee vasta kolmantena. Samoin politiikka ja asiantuntijan mielipide, osaaminen. SE on tärkeä mutta ei enää kärjessä.

Tästä kaikesta seuraa maaseudulla

1) Ruoan hinnan nousu on sekä katastrofi että helpotus

Ruoan hinnan nousu on pysyvänä ilmiönä katastrofi maailman köyhille ja näkyy myös Suomessa. Kun aiemmin kyse oli ylituotannosta ja varastoista, jatkossa maaseutu on pohtimassa koko tuotantonsa suuntaamista oikeisiin tuotteisiin kuluttajan arvonäkökohtia kunnioittaen

2) Kumpi tuhoutuu ensin, maapallo vai ihminen?

Maapallon globaalit muutokset näkyvät muussakin kuin ilmastomuutoksen biologisissa prosesseissa. Kun aiemmin pohdittiin ihmistä luonnon käyttäjänä ja haettiin siihen teknisiä ratkaisuja (innovaatioita, luonnon kesytystä) jatkossa vanhat myytit katoavat kokonaan (environmentalismi, determinismi)

Maaseudun kulttuurit pohtivat yhteisiä juuria ihmisen ja luonnon välisessä suhteessa ja syntyy uusia ammatteja ja elämäntapoja (possiblisitisia, osin romanttisia kuvitelmia)

Monet vanhat oppisuunnat kokevat renesanssin.

(ks. julkaisut ekologisesta yrittäjyydestä, yrittäjä- ja kuluttajaryhmien jakaumasta Suomessa: turistit, kuljeskelijat, kulkurit, pelurit, flaneeraajat ja telecity -ryhmät pääryhminä sekä yrittäjistä konventionaaliset yrittäjät, monialayrittäjät ja tuotechampionit, itselliset yrittäjät ja vapaamatkustajat sekä innovaatioryhmät www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf tai www.mtt.fi/met/pdf/met102.pdf

Valistusajan myytit hylätään ja ne korvautuvat uusilla. Maaseudulla rakennetaan uuden valituksen projektia, jonka sisältö on usein kulttuurin tuotteistamisessa. Numeron ja rahan tilalle on kuitenkin vaikea tuoda mitään uutta ja positiivista ilman, että uusi myytti ilmestyisi kehiin. Edellä esiteltyjen yrittäjien välisten klustereiden rakenne auttaa, jolloin mukana ovat sekä verkoston kokemusvälittäjät, organisoiva järjestelmä, toiminnan suuntaajat ja promoottorijärjestelmä sekä välttämätön systeemin innovaatiojärjestelmä. Niiden puuttuminen osittainkin vie vain vanhan järjestelmän korvautumiseen uudella kopiolla (=Mukan kaikki imitointiin liittyvät epäkohdat)

Ongelmana maaseudulla koetaan se, kuinka vanhat instituutiot, johon elämä ja yhteisöllisyys perustettiin (kirkko, sanomalehdet, koulutus jne.) ovat tehneet ajatuksista tavaroita ja kielestä mainontaa. Tätä vastaan syntyy liikkeitä, joissa vanhan teollisen valistuksen kaavoja kierretään. Syntyy kevyttä hyppelyä, joissa ihmiset etsivät asioiden yhteyksiä itse netissä surffaillen. Itse .lukeminen ja opiskelu on edelleen raskasta. Syntyy maaseudun pintakulttuureja ja saarekkeita, joiden yhteydet eivät ole vanhaan traditioon, vaan joskus hyvinkin kaukaa hankittuja globaaleja lainoja. Syntyy kulttuurisesti holistisia lainailmiöitä. Matkailu hyödyntää niitä eniten (ks. edellä mainituista julkaisuista kuluttajaryhmien tyypitys ja luonne).

3) Vanhushoitajien ja -tieteen työsarkaa ja keskittämistä

Jo vuonna 2015 meiltä puuttuu noin 450 000 työntekijää ja pääosin juuri maaseudulta. Monilla suuralueilla mediaani-ikä ylittää reilusti 65 vuotta ja hoitotyö on rakennettava uudelta pohjalta. Sama koskee koulututusta alkaen peruskoulusta ja lukiosta sekä jatkuen ammattikorkeakouluun. Kaikkea verkotetaan. Porterismi kirotaan vääränä oppina, jollainen se uusliberalistisena oppina olikin väärin ymmärretty (ks. julkaisu www.mtt.fi/met/pdf/met102.pdf lopuussa yhteenveto klusterin toiminnan todellisesta luonteesta sekä erot porterismin teoriaan)

Kuntien lukumäärä muuttuu ja tehtävät vaihtuvat radikaalisti aluehallinnon talouden ylläpitoon ja kilpailuttamiseen (Paras-hanke etenee substanssitasolle). Alle 50 000 asukkaan kuntaorganisaatiot katoavat tai muuttuvat keskusalueiden ylijäämäalueiksi. Läänit katoavat kokonaan ja 20 maakunnasta tulee yhdeksän palvelualuetta. Verkosto rakenne ei ole enää ”porterilainen”.

Maaseutu luonnonvara-alueena katoaa ja muuttuu asumismaaseuduksi ja hyvin moninaisen toimeliaisuuden ydinmaaseuduksi. Vastakohtana miltei täysin autioituva erämaa-alue kansallispuistoineen. Näiden alueiden ylläpito, taaten kaikki hyvinvointi yhteiskunnan palvelut, ei ole mahdollista. Kyse ei ole enää rahasta vaan palvelujen tuottajien katoamisesta. Vaikka joku koululainen tai opiskelija olisikin, ei ole enää koulua tain opettajaa kouluun, vanhusten hoitajaa kiertämään erämaa-alueita.

Luonnonvarojen käyttöä näiltä alueilta väestön keskittyminen maakuntakeskuksiin ei mitenkään vaikeuta. Ne otettiin sieltä silloinkin, kun tiet miltei puuttuivat ja työvoima oli haettava siirtotyöläisinä tukin uittoon Lapin jokien latvoille ja Koillismaan kairoille.

4) Uuden kulttuurin tuotteet

Vaikka maaseutu monin paikoin autioituukin, täysi asumattomiksi ne eivät jää. Jo nyt huomattava osa Pohjois- ja Etelä-Karjalaa on venäläisten omistamaa. Sama liike vauhdittuu ekokatastrofin edetessä ja haettaessa hoitotyövoimaa myös Aasista. Maapallolle ei toki jää asumattomia kolkkia, jotka ovat maapallon rikkaimpia maita asua. Maaseudun kulttuuri muuttuminen monikansalliseksi vauhdittuu.

5) Ilmastomuutos ei odota

Jatkossa ei ole yhdentekevää, miten paljon maaseudulla vähennetään

hiilidioksidipäästöjä. Tavaran tuotanto ja siirto ohjaavat sijaintiteorioita (lokalisaatioteoriat). Se on kokonaan toinen kuin perinteinen, jossa haettiin taloudellisesti parasta paikkaa tehtaalle (optimia/ työvoima, raaka-aine ja energia). Ilmakehällä ei ole kansallisia rajoja.

Maaseudulla joudutaan ottamaan käyttöön Mips-tyyppiset yksiköt (Material Input Per Service unit). Ekologinen selkäreppu ratkaisee sijoittumisen ja samalla haetaan suljettuja systeemejä maatiloilla ja yhdyskuntarakenteita tiivistäen.

Nykyisin omista mipseistämme (40 tonnia/ asukas) 17 tonnia tulee liikenteestä ja asumisesta 11 tonnia. Ei ole yhdentekevä miten maalla asutaan ja liikutaan! Tämä on paljon tärkeämpi kuin se, mitä pelloilla tai metsissä tuotetaan. Ei ole maaseutua vailla vuorovaikutusta taajamiin ja keskittämiseen palveluja sieltä tarjoten.

Vähäpäästöisen auton takakontissa on jo valmiina odottamassa 25 tonnia auton valmistuksesta syntyneitä mipsejä (syntynyttä hiilidioksidia)

6) Sivusta katsojasta ja marginaalista takaisin keskiöön

Luonnonvara-alueena, asumispaikkana ja liikenteen ohjailijana, energian ja ruoan tuottajana maaseutu nousee kaikessa keskustelussa takaisin politiikan agendan keskiöön sekä globaalisti että Suomessa. Muutos on tapahtunut jo nyt. Oleellista on pitää omat verkostot toimivina myös päätöksenteossa. Maaseutu ei saa umpioitua ja jäädä saarekkeiksi tai ajopuuksi, kun sen asioista päätetään uusissa keskuksissamme.

On varottava ratkaisuja, jotka ovat byrokrattisia ja monimutkaisia, eivätkä houkuttele ketään.