Journal

Luojan puutarhan tuhatvuotisen perinteen välikädet

Olympialaisten lähestyessä kärjistyvät myös kiinalaiset turvatoimet. Erityisen tarkkoja ollaan Hänen pyhyytensä Dalai Laman suunnalla. Kiinalaiset kertoivat kuinka viimeisin ja vahvin ase terroria vastaan on heidän perinteinen tapa valvoa jokainen toinen toistaan. Se on kokonaan muuta seurantaa kuin pienessä turvatussa yhteisössä Jokelan koulussa kohdannut murhenäytelmä ja siitä syntyneet selityksemme tai insestirikos keväällä itävaltalaisessa Amsettenin pikkukaupungissa, jossa isä piti tytärtään vangittuna siittäen tälle 24 vankeusvuoden aikana seitsemän lasta. Äidin asuessa samassa kiinteistössä yläkerrassa pikkuporvarillisessa idyllissä. Omituinen kertomus mozartkuulien ja sacherleivosten suunnalta. Joku britti kirjoittaisi kuinka tapaukset ovat hyvin suomalaisia tai itävaltalaisia.

Tällaista ei voi sattua muualla kuin wieniläisen Erwin Ringelin kirjoittamassa itävaltalaisen mielen synkissä maisemissa tai nobelkirjailija Elfriede Jelinekin kuvaamana. Oikeastaan Ardennien Hirviö Marc Dutroux muistuttaa omituisella tavalla serbien tiedustelupalvelun suojelemaa Radovan Karadzicia. Hän sopii oikein hyvin freudilaisine partoineen juuri psykoanalyytikon työhön siihen itävaltalaiseen kylään, jossa varttui aikanaan muuan Aadolf Hitler.

Ringul Salaga esitteli töitään Galleriassa Kalevankadulla Helsingissä runsas vuosi sitten.. Salagan maalaukset, thangkat, ovat buddhalaista taidetta. Taide on värikästä, signeeraamatonta. Se muistuttaa klusteritaiteen ideaa. Maalauksen tilaaja kyllä tietää keneltä on työnsä tilannut. Siinä ei ole hitustakaan narsistista sisältöä. Häiriintynyt narsismi on hyvin freudilainen ilmiö ympäristöineen. Sellaista ei esiinny Salagan maisemissa, sielunmaisemassa. Freudia on siellä mahdotonta edes ymmärtää hoitajana. Ellei ensin vie sinne tätä ydineurooppalaista tautia ja opiskele Wienissä.

Taiteen idea on toistaminen. Hieman samoin kuin tieteessä. Taiturimaiset yksityiskohdat vaativat yliluonnollisen varmaa kättä. Opetus määrää miten buddha on kuvattava. Taustamaiseman kuvaamisessa voi kokeilla omaakin.

Buddhalaisuus tuli Intiasta Tiibetiin 700-luvulla. Ikonimaalaus on tehnyt samanlaisen matkan muuttuen tuskin lainkaan eri ilmansuunnassa saapuessaan oman kulttuurimme itäisille juurille. Lännestä se saapui miltei samansisältöisenä. Jopa luostarilaitos muuttui enemmän kuin ikonimaalaus.

Kuvat ovat rukouksen tai meditaation tukena. Maalaus on hengellinen tapahtuma. Maalatessa rukoillaan tai lausutaan mantroja. Työhön välitetään humaani ihmiskuva, hyväsydämisyys ja halu olla hyödyksi kaikille. Valmis työ käy läpi lopuksi pyhitysrituaalin ja se ommellaan brokadikehykseen.

Hiemankin suurempi maalaus vie aikaa kuukausia. Ringul Salagan länteen muuttanee oppilaat ovat lopettaneet maalaamisen. Ei ole aikaa. Maalaavat toki muuta. Mainoskuvia.

Se näkyy myös ympäristössä, puutarhassa ja sen taiteessa. Meidän on mahdotonta siirtää buddhalaista puutarhaa ja sen idylliä suomalaiseen maisemaan. Oma identiteettimme on syntynyt kokonaan toisesta fyysisestä ja kulttuurisesta taustasta. Mutta aina me jotain oivallamme ja sosiaalinen pääomamme ottaa vastaan myös täysin vieraasta taiteesta ja juuri puutarhan välittämänä.

Salaga aloitti täysipäiväisen thangkojen maalaamisen 11 -vuotiaana Intiassa arvostetun Tashi Gyamatson opastuksella Rumtekin luostarissa. Hän on maalannut nyt yhtäjaksoisesti 35 vuotta. Salaga on Tiibetin evakkoja ja kuului aikanaan Dalai-laman seurueeseen. Hän haaveile joskus paluusta Tiibetiin. Nykyisin häntä työllistävät muutamat yksityisoppilaat ja suuret luostarit. Luostarilaitos on Intiassa ja Aasiassa keskeinen kulttuurilaitos. Se on sitä kaikkialla maailmassa. Luostarilaitos on globaalia yhteistä kieltämme. Ainut yhteinen kielemme puutarhan ohella ja kautta.

Ringul Salagan vierailu Suomessa kuului ”Hänen Pyhyytensä” Dalai-laman Suomen vierailuun. Vierailun peruuntuminen ei tehnyt Salagan käynnistä kuitenkaan turhaa.

Salagan näyttely kanssa saman aikaan Lontoossa oli esillä abstraktin taiteen ehkä tärkeimmän edelläkävijän Wassily Kandinskyn uran tärkeimpiä vuosia esitteleviä töitä. Näyttely sai viileän arvostelun. The Guardianin mukaan Kadinskin töissä oli liikkaa kaikkea. The Observerin mukaan näyttelyssä oli turha hakea ”konkreettista ajatusta, sisäistä välttämättömyyttä tai henkistä intensiteettiä, sillä juuri nämä töistä puuttuvat”. The Times ja The Financial Times kuvasivat näyttelyn aikansa levottoman maailman tuotteiksi ja näytteet vain lyhyeksi periodiksi Kadinskin pitkällä uralla.

Kandiski oli klusteritaiteen edeltäjä. Hän syntetisoi värein äänen ja näki värit ääninä. Rigul Sagasta Kandisky ei poikennut juurikaan. Hän oli kiinnostunut teosofiasta ja etsi töissään jumalallista harmoniaa. Kandisky oli Moskovassa lakitieteessä väitellyt juristi. Hän vain vaihtoi professuurinsa taiteilijan uraan. Valinta oli rohkea ja palveli maailmaa paremmin kuin jos hän olisi jäänyt moskovalaiseen yliopistoon juristiksi.

Matka oivalluksesta kohti abstraktiota on pitkä. Kandiskyn elämä oli täynnä äkkikäänteitä. Esittävän kuvan ote oli tiukassa kuin buddhan kuvat Salgan siveltimellä. Ensimmäiset työt olivat kuin mielen painiotteluja ja mukana oli hänen omia mieliaiheitaan; sipulikirkkoja, aseita, kasakoita, enkeleitä. torvia, ratsumiehiä. Viitteellinen horisontti näkyy ja vasta kun se katosi, menivät työt väärinpäin näyttelyissä. Kadinsky tajusi kuinka maalaus ei esittänytkään kuva-aihetta. Maisema ja puutarha kääntyivät ylösalaisin, peilikuvikseen, veden kuvajaiseksi ja menettivät lopulta hahmonsa.

Salaga on matkalla kohti tiibetiläistä unelmaansa. Se vaatii ehdottoman käden taidon toteutuakseen. Ja riittävästi etäisyyttä kadotettuun kulttuuriin, luostarilaitokseen. Kaaos ja harmonia sykkivät tasapanossa. Ongelmana on vain kopiointi. Salga ei voi enää oppia muuten kuin Kandiskyn tapaan, sukeltamalla täydelliseen pimeyteen ja unohtamalla jo oppimansa. Tieto ja erehtymätön taito ovat usein innovaation pahimmat viholliset ja vastustaja. Uutta on vaikea rakentaa vanhan päälle. Syntyy vain lisää vanhaa kuin tiiliaitaa jatkaen. Puutarha ei sellaista siedä.

Kandiskyn työt tunnetaan pirstaleisena hänen jälkeensä. Ne on paloiteltu surrealistien, informalistien, konkretistien ja kaikkien aikamme maalareiden töihin. Niissä ne löytyvät aina uudelleen pragmaattisesti jäsenneltyinä. Dogmaattinen taide ja tiede jäsentää ja pirstoo kandiskymäisen kulttuurin. Syntyy koulukuntia, kuppikuntia, rajoja ja muureja, saari joka linnoittautuu ja on kaukana muista, joita meri yhdistäisi. Nousemalla Puijon pyörivään torniin syntyy vaikutelma maisemasta, jossa saaria yhdistävät vesistöt. Se on kaukana hämäläisestä saati itävaltalaisesta maisemasta. Sellaisessa maisemassa syntyi savolainen luonne, kieli ja sosiaalinen pääoma. Jokaista tuhansista saarista ei voinut asein puolustaa kaikilta ilmasuunnilta. Vesistö yhdisti, ei erottanut. Ei ollut vuoria, ei lyhyen päivän laakson tummia itävaltaisia varjoja.

Kandiskyn tapaista uuden luovan innovaation avaajaa ei ole toista. Tarvitaan uutta Salga’a, joka avaa oman kulttuurinsa ja tuottaa uuden kuvan. Taiteen ja tieteen ympärikääntäjät ovat ihailtuja, jäljiteltyjä, kiisteltyjä ja aina kohu syntyy kun sellainen lähestyy ja konventio alkaa rikkoontua. Syntyy ihmisiä, jotka eivät suostu tekemään sellaista, mitä muut ovat jo tehneet mutta vievät kuitenkin tekemisensä loppuun. Siinä jopa ilmastomuutos on uusi mahdollisuus, mutta ei muita matkimalla (ks myös Luostarinen 2007: Webympäristön blogit ja innovaatioprosessit)

Vain yksi on joukosta poissa – suomalaisen painajaisen jatkoa

Helsinkiläinen nuori kohtaa varkauden tai humalassa häiriköinnin itse siihen mahdollisesti vielä osallistuen 60 %:n todennäköisyydellä lähivuosina. Vahingonteko ja rattijuopumus tulee tutuksi joka neljännelle tai kolmannelle asuinpaikasta riippuen. Fyysistä väkivaltaa ja lyöntejä kohtaa lähes joka toinen, väkivallalla uhkailua liki jokainen. Oikeuspoliittisen rikoskyselyn selvitystä pidetään luotettavana. Tutkija Venla Salmi olettaa nuorten elämän olevan samantapaista myös muualla Suomessa.

Espoolaisesta vanhusten palvelutalosta on tullut kauhutarinoiden tyyssija. Jos palvelutalossa ei ymmärrä kuolla ajoissa, on riski tulla hulluksi, kirjoittaa Helsingin Sanomat (20.7). Lehden kaksisivuinen artikkeli kuvineen on kuin kuvausta keskitysleirin helvetistä. Vanhukset tarvitsevat avukseen juristeja, lähiomaisia, poliisia. Kanteluita kiusaamisesta ja sadismista, omituisista hoitomuodoista lukee kuin painajaista kummitustalosta. Toivotaan ettei kukaan muistelisi menneitä tässä toiminnan täyteisessä talossa, selittää joku hoitaja häirinnästä, kiusaamisesta, sadismista, turvattomuudesta, huonosta johtamisesta, fyysisestä väkivallasta, kunnianloukkauksista ja seksuaalirikoksista.

Kesäkuussa Helsingin ortodoksiseurakunnan iäkäs ja ikänsä Jumalaa ja seurakuntaa palvellut kirkkoherra ja isä Veikko Purmonen hyllytettiin työstään metropoliitta Ambrosiuksen suostumuksella. Helsingin ortodoksiseurakunta on Suomen suurin. Siihen kuuluu liki 20 000 jäsentä, liki kolmasosa Suomen kaikista ortodokseista.

Harmaantunutta kirkkoherra syytetään seurakunnan työhyvinvoinnin heikkenemisestä, esimiestyöskentelyn heikkouksista, huonosta organisaatiosta. Iäkästä, joulukuussa eläkkeelle jäävää miestä rasittaa yksityismatka Viron Moskovan patriarkaatin alaisuudessa toimivan instituutin kirkkojuhlaan Tallinnassa marraskuussa 2007. Virossa kun on kaksi kilpailevaa ortodoksikirkkoa, toinen Moskovan ja toinen Konstantinopolin alaisena. Niiden välit ovat olleet aina jännittyneet.

Suomen ortodoksit irtautuivat vuonna 1923 Moskovan alaisuudesta ja liittyivät Konstantinopolin alaisuuteen. Se oli rohkea valinta. Purmonen ei tätä muistanut, ei hakenut kirjallista lupaa joka olisi taatusti hylätty. Ero oli aikanaan kipeä. Ei kai nyt enää? Tekeekö seurakunta politiikka ja syntipukin vanhuksesta?

Kirkkoherraa ei pelasta edes Olli Mäen nyrkit. Hänelle kävi kuten Mäelle ennen Rooman olympialaisia vuonna 1960. Muistan nuo ajat vielä hyvin. Täytin tuolloin jo kahdeksan vuotta ja ymmärsin toki miksei Mäki nyrkkeilyt vaikka olikin Euroopan mestari ja viisi vuotta käytännössä voittamaton. Hän oli Työväen Urheiluliiton TUL:n jäsen.

Onneksi en edusta kirkon virkoja ja seurakuntien vaikeaa työilmapiiriä siunailen unessani, jossa Paavi Benedictus XVI pyytää anteeksi Australian vierailullaan kaikilta niiltä lapsilta, joita katolisen kirkon papisto on käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen. Benedictuksen mukaan syylliset olisi vietävä oikeuteen. Riippumatta minkä patriarkaatin suojissa sattuvat lymyilemään.

Greenpeace nimesi kolme pahinta ”viherpesijää” Suomessa Helsingin Sanoman pyynnöstä (20.7). Pahimpana pidettiin Finnairin harhaanjohtavaa viestintää, Vapon ja turveteollisuuden tieteen vääristelyä sekä Nesteen vitsiksi luonnehdittua mainontaa ”kohti puhtaampaa ja parempaa maailmaa”.

Onneksi en ole noiden firmojen palvelussa, mutta käytän kyllä niiden palveluja, hikoilin painajaisessani.

Rakennemuutos sorvaa maatiloja ja jo lähivuosina niitä on vain kolmasosa EU kauden alun luvuista. Noin 10 000 oikeasti toimivasta lypsykarjatilasta häviää lähivuosina lähes puolet. Niin käy myös monelle lihantuottajalle ja viljaa myydään suoraan bisneksenä maailman markkinoille keskitetyn talouden ehdoilla. Suomalainen ruoka, se mitä vielä tuotetaan, siirtyy suoraan raaka-aineena maailman markkinoille ja syön unessani ulkomaalaista halparuokaa, roskaruokaa. Ei ole enää varaa ostaa vanhuksena pienellä eläkkeellä kotimaista, jota ei oikeasti enää edes ole.

Tämä painajainen on liian tosi poistuakseen. Tilat keskittyvät ydinosaamiseensa ja kasvavat suomalaiseen kulutukseen liian suuriksi. Pääosa raaka-aineesta menee vientiin ja markkinoiden ehdoilla. Se on ekologista, puhdasta, eikä tarvitse luomua tuekseen saadakseen korkeamman hinnan. Se muistuttaa energian tuotannossa kallista säätöenergiaa ja energian tuotantoonhan se meneekin. Kulutus vain on kasvamassa paljon ohi tuotannon ja harvat suurtuottajat pitävät sen korkeana kuten plantaaseilla Etelä-Amerikassa. Olen siellä vieraillut ja opastanut heitä agropolis strategiassaan. Puhuivat Suomen mallista vaikka alueet olivat Skandinavian kokoisia. Sain "agropoliittana" ja strategia isänä siellä Paavin kohtelun lukuunottamatta päiviä, jotka olivat kolmivuorotyötä ilman taukoja 40 asteen helteessä. Vain oppaat ja haastateltavat, koulutettavat ja lentokentät vaihtuivat. Alle kymmenvuotiaita lapsia prostituoituina kadulla anoen ruokaa. Niin hartaan katolinen ja niin syntinen maa, huokasi ministeri ja kansliapäällikkö. Pääministerin ote kädestä oli reipas ja puhe rohkaiseva.

Herään kun suomalaiset ovat matkalla Pekingin olympialaisiin. Mukana naisyleisurheilijoita on yksi seiväshyppääjä. SUL:n projekti naisurheilun eteen on epäonnistunut täydellisesti. Todellisia mitalitoivoja on neljä, oikeasti kaksi. Suurin toivo jää kansakunnan kollektiiviseen muistiin kummittelemaan, kiusaavaksi painajaiseksi.

Todellinen mitalitoivomme purjehtija, moninkertainen arvokisamitalisti ja paineet kestävä Euroopan mestarimme Sari Multala ei ole kisoissa mukana lainkaan. Meillä kun on reservejä, sanoisi Olli Mäki. Tuntien hyvin suomalaiset painajaiset, jossa eteläpohjalaiset myyvät haamujaan Törnävän kartanossa, lounaishämäläiset Jokioisilla ja yläsavolaiset Koljonvirralla.

Jostakin syystä aina näissä tarinoissa yksi on joukosta poissa, Sven Dufvaa siellä ei näy. Kaikki muut sankarit ovat karkeloissa. Usein se pois jäävä on koko prosessin käynnistäjä ja innovaattori, ainut mitalitoivo. Ihminen tai tapahtuma, pienestä ilkeydestä kansanmurhaan, jossa väärä kohtelu aiheuttaa lopulta kollektiivisen trauman ja geneettisesti pimeän ympäristön pitkiksi ajoiksi, kummitustarinamme.

Aaro Hellaakoski - aikansa innovaattori

Tutustuin Aaro Hellaakoskeen jo lapsena joutuessani lausumaan runoja piinallisissa maaseutukylien poliittisissa tapahtumissa, tupailloissa tai koulun juhlissa, jokavuotisissa runon lausunnan kilpailuissa.. Ensimmäiset Hellaakosken runot tulivat tutuiksi jo noin viiden vuoden iässä. Ne olivat ankaria ja usein moniselitteisiä lapsen luettavaksi. ”Hauen laulu” ja ”Haukka-runo” ovat jääneet erityisesti tuolta ajalta mieleeni. Komeaa oli kajauttaa ilmoille myös ”On nähty” lapsen äänen levollisin painoin. Lukiossa se sujui jo uskottavammin. Olimme fiasco-teatterin ja jääkiekon, lentopallon pelimiehiä ja Jaakko Teppoa vanhempia. Nuoret kupletöörit pysyivät vaiti Iisalmessa seniorien illassa tuhatpäisessä poikalyseossa. Keke Rosbergille, tulevalle formulatähdelle, tämä runo olisi ehkä sopinutkin. Ei sitä Keijosta silloin arvannut tai Seppo Kääriäisestä ministerinä. Parhaiten runo olisi sopinut kuitenkin tulevalle Valamon luostarin johtajalle. Isä Panteleimon oli tuolloin vielä hoikka ja parraton murrosikäinen finninaamainen poika hänkin.

”Ma tahdoin nähdä korkean, ja nähdä matalan.

Näin kyllin mieltä korkeaa, jos mieltä matalaakin.

Ja vieras oli katse molemmilla

Ma tahdoin nähdä elämän. Ja nähdä kuoleman.

On nähty virta elämän. Ja kaista kuolemaakin.

Ja soudettu on niiden lainehilla

Oi elon virta samea. Oi kuolon kirkas vuo.

Ma löysin paikan, jossa yhtyy kumpainenkin nuo.

Ja niitten kainaloon tein uutismajan

Ma katson kuinka tumma laine yhtyy valkeaan.

Käyn kerran niitten matkaan unhon virtaan harmajaan

Ja tuudittaudun tuolle puolen ajan”

Toisen kerran Hellaakoski tunkeutui elämääni Oulun yliopiston maantieteen laitoksen kirjastossa. Tuo kirjasto oli laitoksen esimiehen professori Uuno Varjon ylpeys ja sisälsi valtaisan määrän historiallista aineistoa. Niiden järjestely ja systematisointi kuului minulle assistenttina siinä missä kaikki muukin laitoksen opetukseen ja tutkimukseen käytetty yllättävän monipuolinen aineisto tuhansine karttoineen ja diasarjoineen. Kirjastomme oli yliopiston laitoskirjastoista ylivertaisesti suurin ja täynnä aiemmin tunnistamattomia aarteita. Lahjoituksia juuri perustetulle Oulun yliopistolle. Ihmiset ja perikunnat ovat anteliaita kun kyseessä on tiede ja kulttuuri.

Professori Väinö Auer oli Hellaakosken läheinen ystävä, opiskelutoveri ja opettajakin. Juuri hän sai miehen liki painostettua jatkamaan uraansa lisensiaattityöstä väitöskirjaan ja kohti tutkijan ja opettajan intohimoista haastetta. Sillä kaikki mihin Hellaakoski ryhtyi muuttui aina omalaatuiseksi kilvoitteluksi ja sai paitsi kunnianhimoisen myös järjestelmällisen luonteen. Hänelle olisi ollut käyttöä vuosisadan alussa myös Ruotsissa ja tutkimusmatkailijana Väinö Auerin tapaan.

Tieteestä Hellaakoski palasi runon pariin syvän kriisin seurauksena. Tuon kriisin laukaisi sodan uhka ja sen syttyminen, syyllisyyden tunteet ja oman tuotannon järjestelyt. Kriisi sai uskonnollisen luonteen ja tuotti hengenlaadun muutoksen. Oman tien kulkijana Hellakoski toki säilyi, mutta nyt pohjattoman yksinäisyyden rinnalla on nähtävissä uskon ja epäuskon rajankäyntiä, suomalaisuuden pohdintaa. Useimmat muistavat ehkä runon ”Vartiossa” ja monet myös ”Kosmoksen” ja ”Huojuvan keulan”.

Tyypillistä Hellaakoskelle on suunnanhaku, jossa taustalla on luonnontutkijan ja opettajan ura sekä näiden yhdistäminen hieman Martti Haavion (P. Mustapää) tapaan kohti vapaamittaista runoutta. Tosin erillään tuon ajan ”tulenkantajien” ytimestä, mutta tuntien hyvin heidän tavoitteensa. Lisäksi kiintoisaa on Hellaakosken visuaaliset taidot ja loistava kyky käyttää öljyvärejä. Hän maalasi usein salaa, mutta siirsi töitään myöhemmin myös sekä tutkimukseensa että runouteen. Hellaakoski oli poikkeuksellisen monilahjainen ihminen ja kykeni yhdistämään visuaalisen osaamisensa ja käden taidot tieteen innovointiin. Ilman tätä kykyä innovoinnista on vaikea edes puhua tai se on rajattu kovin kapea-alaiseksi. Suomalaista tiedettä ja innovointia moititaankin innovaatioprosessissa usein juuri tästä. Se on luonnollisesti taustalla rakentaessamme nyt innovaatioyliopistoa, jonka ydin on taideteollisessa osaamisessa teknisen ja kaupallisen osaamisen ohella.

Hellaakoski tunsi hyvin aikansa ismit kuvataiteen kautta. Hän seurasi erityisen tarkasti ekspressionistien työtä (Marraskuun ryhmä), mutta otti kantaa myös futurismiin ja kubismiin. Ne näkyvät jopa tyyliteltyinä hänen eräissä myöhemmissä luonnoksissaan, jotka runoilija-tiedemies piirsi hahmotellessaan geomorfologisia kenttätöitään ja lustokerrostumia järven pohjan lietteistä Höytiäisellä ja Saimaalla. Hellaakoski näytti ajattelevan käsillään hieman saman tapaan kuin monet lapset webympäristössä liikkuessaan nykyisin. Käsitteen klusteritaide /Cluster art syntyessä tämä prosessi oli hyvin voimakas ja selitti innovaation nopeaa leviämistä ja luonnetta (ks. Klusteritaiteen manifesti, Luostarinen 2005). Webympäristön blogaajien globaalissa tutkimuksessa sama ilmiö selittyy tarkemmin nuorten ja lasten innovoinnilla (ks. Webympäristön blogit ja innovaatioprosessit, Luostarinen 2007)

Kun tulenkantajat kallistuivat kohti klassista eurooppalaisuutta ja säeilmaisua (Kailas, Jylhä, Viljanen), dualsimi vei Hellaakoskea kohti tieteellistä ilmaisua hieman Haavion tapaan ja kritiikki kasvoi molemmilla suunnilla, sekä tieteessä että runoudessa. Vasta myöhemmin, yli 60 -vuoden iässä ja tehdessään paluun runouteen, Hellaakoski alkoi saada tunnustusta, mutta nyt jo kohtuullisen tunnettuna etenkin virkansa puolesta helsinkiläisenä opettajana ja yliopiston dosenttina, mutta myös Suomen kirjallisuuden seuran toimittajana. Tuolloinkin, uuden tulemisen alkaessa, runoilija oli aikaansa edellä ja hänen arvonsa havaittiin vasta myöhemmin. Tieteen ja taiteen onnistuneena yhdistäjänä, innovaattorina, häntä ei pidetä vieläkään muuten kuin ehkä alan tutkijoiden parissa. Sikäli kun heitä runous sattuu kiinnostamaan kännyköiden ja talouden rinnalla Suomessa.

Mikä teki Hellaakoskesta aikalaisille vaikean?

Hellaakosken isä oli jo tiedemies ja geologi Rietrikki Helaakoski. Poika muutti myöhemmin sukunimen Hellakoskeksi. Juuri isältään Aaro sai alkukosketuksen luonnontieteen ja geologian kenttätyöhön. Sen sijaan hän vieroksui akateemisia arvoja ja vain Väinö Auerin tukemana ja liki painostamana hän suoritti tutkintonsa ja samalla sanoi jäähyväiset ”Jääpeilin” valmistuttua runoudelle. Se oli turvallinen valinta perheelliselle.

Runouden jättäminen oli seurausta kritiikistä, jonka syyt olivat perinteisiä. Hellakoski käytti metodeja, jotka olivat uusia niin kansallisessa tieteessä kuin runoudessa, eikä hän seurannut kansallisen kapean konvention asettamia polkuja. Hellaakoski erehtyi kuvaamaan töissään visuaalisesti ja runon keinoin aatteellista ominaispainoaan ja yhdisti elementtejä, jotka olivat ajalle vieraita ja osin myös arkoja. Vapaus, aineettomuus ja ajattomuus oli hankittu suoraan oman ajan ydintieteistä (fysiikka, matematiikka) ja nuoren miehen kokeilunhalu vei sopimattomasti runoja visuaaliseen muotoon ja vastaten tätä kautta niiden muuten usein vaikeaan sisältöön. Kuvataiteilijana Hellaakoski seurasi ajan ilmiöitä ja etenkin fysiikan kehitystä ja geometriaa, myös Riemannia ja Einsteinia. Myöhemmin hän hävitti miltei kaikki kuvataiteelliset työnsä. Se oli suuri menetys etenkin metoditutkijoille. Toki myös kulttuurihistoriallisesti.

Hellaakoski käytti jo varhain vuosisadan alussa puhekielen omaista sanastoa. Hän teki typografisia kokeiluja Apollinairen tapaan, viljeli erikokoisia kirjaimia, jätti välimerkit pois jne. Visualistina hän haki runoille niiden oikean muodon. Syntyi taidokas rytmiikka joka rikkoi kokonaan vanhan kaavan ja metriikan muodot. Symboli-innovaatiot olivat mullistavia, eikä niitä ole avattu oikein vielä tänäänkään. Rytmillä ei haettu vain liikkeen muotoa vaan esitettiin sellaisia visuaalisia unia tai näkyjä, joiden sisällön oivallamme nykyisin internetin kielestä, web 2 ympäristössä, ja ehkä manipuloiduista kuvista klusteritaidetta seuraten kohti poikkitaiteista ilmaisua.

Miten Aaro Hellaakoskesta saattoi syntyä näin monitahoinen innovoiva keksijä, ei vain monialainen luova taiteilija?

Kun Hellaakoski teki valintansa tieteen hyväksi syntyi omalaatuinen kriisi, joka laukesi vasta sodan aattona. Väinö Auer syvensi sitä aiemmin tietämättään vedoten Hellaakosken kunnianhimoon ja perheeseen. Avautuminen ja syyllisyys puhkesi vasta uskonnollisen herätyksen tapaisena prosessina kohtuullisen iäkkäänä ja paluuna takaisin alkuperäiseen innovaattorin kutsumukseen ja toimien jälleen oikeilla välineillä. Tämä ilmiö on innovaatioprosesseissa hyvin yleinen ja se tulkitaan miltei poikkeuksetta väärin puhuen kriisistä tai muista persoonallisuuden taitekohdista ja niiden ”hoidosta”.

Uuden luomiskauden ja innovatiivisimman vaiheen alkaessa Hellaakoskella oli käytettävissä varttuneen tieteen harjoittajan taidot, mutta myös kuvataiteilijan ja runoilijan lahjat. Kaiken tämän yhdistäminen oli vienyt kuitenkin aikaa liki 35 vuotta. Hellaakoski saavutti omimman tyylinsä noin 60 -vuotiaana. Sanataide ja tieteellinen ajatuksen muoto saivat nyt oikean asun eikä siihen tarvittu enää välttämättä visuaalista avaajaa. Hellaakoski joko häpesi sitä tai halusi tietoisesti salata menetelmänsä. Vaihtelevaan rytmiin kirjoitetut runot saivat oman sarjansa ja kokonaisuus oli täydellinen. Siihen Hellaakoski ei olisi voinut kyetä vielä nuorena kokeilijana tai ilman tieteen apua.

Hellaakosken innovatiivinen luonne on kuvaus ihmisen persoonallisuuden kasvusta kohti mestaruutta, jossa kaikki omat lahjat ja voimavarat otetaan täyteen hallintaan. Lapsena lukemieni runojen kirein sävy häviää ja korvautuu yleisinhimillisellä ymmärryksellä. Ihminen ei enää herpaantumatta tarkkaile itseään vaan saa etäisyyttä kohteeseensa tieteensä keinoin. Syntyy tietojen ja tunteiden synteesi, ei vain toisen yksipuolinen ymmärrys. Tässä Hellaakosken uskonnollinen herätys ja tutustuminen Freudiin ja Darwiniin samanaikaisesti varmasti auttoi. Geologin ja maantieteilijän synteesi oli täydellinen ja oikeaan osuva. Väinö Auer pääsi hieman samaan mutta ”vain” tieteensä kautta. Sen havaitsi vertaamalla näiden kahden neron töitä keskenään Oulussa. Hellaakoski pääsi työssään kouluttajaansa pidemmälle kiitos systemaattisen persoonallisuuden ja kuvataideosaamisensa sekä näiden johdattamana aiheisiin, jotka muuten olisivat jääneet runoilijalle tai maantieteilijälle vieraiksi. Näistä ekspressionismi oli ehkä tärkein.

Hellaakoski jatkoi siitä mihin Auer ja luonnonmaantieteen synteesi olisivat hänet tuskineen jättäneet ja jatko olikin innovaattorille jo helpompaa. Palaset alkoivat mennä kohdalleen ja tulosta syntyä toisin kuin nuorempana.

Se mitä haluamme sanoa maailmasta, luonnosta ja ihmisestä, yhdistyy Hellaakosken runokielessä. Syntyi luova ja innovatiivinen ”Uusi runo” josta kokoelmasta seuraava yksinäisen miehen tilitys. Se sopii hyvin innovaattorin runoksi:

Koskia, metsää humisevaa,

polkuja, niukasti poljetuita,

nevoja, joille johdattaa

yksinäisiä pitkospuita

Sinne, kantamus seljässään,

hiihtäjä häipyi maaliskuussa.

Petäjän kylkeen helisevään

upposi kirves illansuussa

Keväät useat valjenneet

ovat jo siitä illasta asti,

syksyn pimeän saartaneet

mykkinä, henkeä salpaavasti;

parvi kurkien korkeain,

kauas vievällä taipaleellaan,

tullen, mennen, on nähnyt vain

kumaran hahmon kuokoksellaan,

hahmon, joka ei silmää suo

heille, eikä kohota kättä,

tuskansa vain vaiti juo,

siitä pääsyä pyytelemättä.

Kuka on täällä, hän tiennee kai

mitä on jättänyt seljän taaksi,

tiennee, yksinäisyys sai

riittää hänelle asuntomaaksi;

tiennee: täällä ei pelloltaan

leikkaa satoa turvallista,

ei eräpirtin akkunaan

tuikuta pilkotus naapurista.

Aatos on vajaamittainen

erämaa äärien opastajaksi.

Ihmissuru on pikkuinen

täällä totena otettavaksi,

turhaa kaipaus, levottomuus,

pyyntö silmän ja korvan raton,

valetta se, mitä kurjet huus,

tyhjää sanasi malttamaton.

Täällä on koti vain tyyntyneen

voimantäyteisen miehenmielen,

jonka ei tiedetä peljänneen

muuta kuin myrkkyä naapurin kielen.

Täällä on kosket ja metsien maa,

polkuja, niukasti poljetuita,

neuvoja, joille johdattaa

yksinäisiä pitkospuita,

kuikan huutoa vihlovaa,

huurua ruskeavetisten soitten,

sammalta, jolle puhkeaa

kyynel kirpeä karpaloitten,

harmajan pilviverkoston

lomitse päivän pilkahdusta,

kunnes ylläsi kerran on

yö ikiautuas, silkinmusta.

(Kokoelmasta ”Uusi runo”)

Innovoivan yhteiskunnan häiriköt

”Ei ole mitään niin järjetöntä, ettei joku filosofi olisi sitä jo sanonut”, totesi Cicero aikanaan ja määritteli samalla innovaattorin perushyveen.

Innovointi on prosessi, joka vanhan toimintalogiikan näkökulmasta on kiusallista häiriköintiä. Innovaattori on toisinajattelija ja aina oppositiossa. Hyvin harvoin innovaatiot ovat niiden tekemiä, jotka ovat alan parhaita osaajia. Monesti tieto on innovaation pahin vihollinen. Innovaatio voi syntyä vain toimimattomasta tietämättömyydestä.

Professori Liisa Välikangas (HS 13.7) kuvaa tyypillisimmät innovointiin liittyvät väärinkäsitykset paradoksaalilla tavalla. Innovointiin kuuluu jatkumo, jossa korostetaan erilaisuutta ja assosioidaan vapaasti. Innovaatioprosessi on itsepäisten ihmisten parempaa tietämistä tai uudelleen kokeilua, kekseliäisyyttä ja oppimista, erilaisuutta sen itsensä vuoksi. Se on eri asia kuin innovaatio, jolla tarkoitamme jo valmista tuotetta tai vaikkapa palvelua, joka on aluksi häiriötekijä, kunnes on maksanut itse itsensä emmekä tule enää toimeen ilman sen tuloksellisuutta.

Kilpailuetu vaatii hyviä tutkijoita ja vielä enemmän hyviä opettajia. Meillä on valtaisa puute innovaatio-opettajista. Sellaiseksi Suomessa voi nimetä vain yhden kapellimestarin. Jotta ennen innovaatiota valinnut häiriötila loppuisi tarvitaan parempi tapa tai tuote, sen jäljittelijät (imitointi) sekä leviäminen (diffuusio). Yleisin tapa innovoida on kopioida, jolloin samalla alamme vähentää innovaation raaka-ainetta ja kaivo alkaa kuivua.

Innovointi liittyy läheisesti yksilön vapauteen luoda uutta ympäristöä ja toteuttaa unelmiaan. Näin syntyy uutta kokeilua, joka on vanhalle konventiolle häiriöksi. Vasta kun lopputulos on onnistunut, innovaatio on valmis, lopputulos oikeutta resursseihin, joka käytettiin innovaatioprosessin uuden synnyttämiseen. Näin innovaattori työskentelee aina umpihangessa ja vailla tukea, on oppositioasemassa elävä häirikkö muiden näkökulmasta.

Innovoivia yrittäjiä on aina hyvin vähän ja vielä vähemmän innovaatiota suosivia ympäristöjä. Professori James H. Mittelman (HS 14.7) kertoo kuinka amerikkalaiset yliopistot ovat joutuneet kriisiin hakiessaan parempaa innovaatioympäristöä yritysten toimintatapoja imitoiden. Väittely kohdistuu etenkin hallintoon, sisäänpääsyyn ja autonomiaan. Kustannukset maksatetaan ”asiakkailla” tai ”kuluttajilla” ja parhaiten menestyvät eliitti-instituutiot valtavine lahjarahastoineen.

Monet opiskelijat joutuvat miettimään olisiko viisaampaa valita arvovaltaisen yksityisen yliopiston sijasta halvempi julkinen yliopisto. Tuloslaskelmissa käytetään määrällisiä mittareita vaikka pääosa toimista ei ole kvantitatiivisesti mitattavissa. Tieto tiedon itsensä vuoksi ei kiinnosta työmarkkinoita, valittaa Mittelman. Liikkeenjohdolliseen yhtiömalliin liittyy pelko riippumattomuuden vähenemisestä, joka taas vaarantaa koulutuksellista tasoa.

Suomea ei voi innovaatiopolitiikassa verrata Yhdysvaltoihin. Yhdysvaloissa kärkiyliopistoihin hakee vain muutama prosentti vuotuisesta ikäkohortista, kun omassa haussamme on joka vuosi mukana yli 100 % ko. vuoden tai pari vuosikymmentä sitten syntyneistä. On erin asia ylläpitää koko kansa tiedeyliopistoa ja sen rinnalla innovaatiopolitiikkaan erikoistuvia ympäristöjä. Lisäksi meillä joudutaan yhdistämään yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen resursseja innovoinnille vieraalla tavalla.

Pienessä maassa todella vakavasti otettavia innovaatioprosesseja ja yrityksiä on vähän. Niiden auttaminen toiminnan käynnistämisvaiheessa ja vaurastumisen hyväksyminen ovat perinteisesti kuuluneet teknologiakeskuksillemme ja tiedepuistoille. Nyt näitä tulisi kyetä laajentamaan uutena menestystekijänä hieman israelilaiseen mallin, jossa on oltava varaa myös kansainväliselle innovaatiopolitiikan kärkiosaajien kaupalle.

Hyvä innovaattori käynnistää keskustelun aina jostain niin yksinkertaisesta, ettei sen sanominen tunnu edes tarpeelliselta, ja päättää johonkin niin paradoksaaliseen ettei kukaan usko sen toteutukseen, vastaisi Bertrand Russell nyt globaalin maailman viheliäisimpiin innovaatioita vaativiin ongelmiimme.

Ps.

Humppilan kunta pelasti Miina Äkkijyrkän veistokset kaatopaikalta Itä-Helsingistä arvoiseensa paikkaan Porin tien varteen miljoonien ihailtavaksi. Näin kulttuuriskandaalia on ainakin vähän oikaistu. Sehän on saanut jo kansainväliset mittasuhteet. Helsingin Sanomien kuukausiliite sentään esitteli taiteilijaa arvoisellaan tavalla.

Murroskulttuurin maaseutu ja sen kärkitoimijat

Kirjoitin aiemmin aiheesta koskien Turun yliopiston tutkijoiden tekemää selvitystä yliopistojemme sijoittumisesta listaten laitos laitokselta. Tutkimuksen tekijät olivat nähneet kokeneina tutkijoina paljon vaivaa.

Lainasin tuota tutkimusta ja ihmettelin Oulun yliopiston alhaista sijoittumista. Yliopiston rehtori Lauri Lajunen vastasi mm. pohjoisen lehdissä levinneeseen kirjoitukseeni.

Oulun yliopiston rehtori Lauri Lajunen vastasi tyrmäten turkulaisten tutkijoiden yliopistoista syntyvän ainelaitosjärjestyksen tai oman arvioni yliopistojen kilpailukyvyn muutoksesta Suomessa. Lajusen mukaan luotettavampi on kansainvälinen listaus, jossa yksi yliopistoistamme on sadan joukossa ja kolme lisäksi viidensadan joukossa. Vain kuukautta aiemmin Lajunen polemisoi juuri samaa kansainvälistä listausta Helsingin Sanomissa.

Miksi rehtori tyrmää Helsingin Sanomissa kansainvälisen listauksen tulokset, mutta käyttää niitä tukenaan kirjoittaessaan pohjoisen lehdissä? Pitääkö hän omia lukijoitaan pohjoisessa tyhminä? Eikö Helsingin Sanomat leviä Lappiin? Luetaanko Rovaniemellä ja Kemissä vain Lapin kansaa ja Pohjolan Sanomaa, Oulussa Kalevaa ja Forssassa Forssan lehteä? Voiko Uusmedian aikana rehtori luotaa tähän tulkintaan?

Mitä aikaa rehtori Oulussa elää? Entä hänen hallintonsa?

Mihin me luotamme? Omiin yliopistojemme tutkijoihin vai kansainväliseen ylimalkaiseen yliopistojen rankkaukseen? Itse luottaisin aineistoltaan laajaan ja paikalliselta tuntemukseltaan syntyneeseen suomalaiseen tutkimukseen ja ottaisin vaarin sen tuloksista. Toki yliopiston ja sen ainelaitosten on kyettävä sietämään myös kritiikkiä ja käytettävä vähemmän aikaa mukamas väärin tehtyjen tutkimusten oikomiseen. Kokeneet tutkijamme kykenevät luotettavaan työhön sinänsä yksinkertaisten asioiden mittaamisessa. Miksi rehtori Oulussa ei luota Turun yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan ammattitutkijoihin?

Onko tämä tauti jotenkin oireellista ja kuvaa yliopistojemme tilaa laajemminkin? Jos näin on yliopistolaitos ei ole enää yhtenäinen tiedeyhteisö vaan joukko kuppikuntaisia kouluttajia ties mihin tarkoitukseen missäkin maakunnassa tai kaupungissa. Tuliko turkulaisten TUTKIMUS VIIMEISEEN HÄTÄÄN?

Suomalaista yliopistoa vaivaa sama tauti kuin suomalaista maataloutta. Sitä ei koskaan edes lähdetty rakentamaan tavoitteena tiedeyliopisto ja maailman huippu. Tavoite oli hajasijoittaminen, kansallinen ja aluepoliittinen projekti ja turvattu tasalaatuinen raaka-aine. Siitä ei ole pahaa sanottavaa. Päinvastoin. Se sopi 1960-luvun politiikkaan, mutta on tullut taatusti tiensä päähän.

Kun talonpoikamme tänään vievät peltojensa raaka-aineet suoraan kansainväliseen kauppaan ja bisnes pyörii globaalin talouden ehdoilla, taitava bisnesyrittäjä ja hyvä raaka-aine varmaan myy vapailla markkinoilla kovaan hintaan. Tämä prosessi on kuvattu viimeisimmässä Suomen Kuvalehdessä rautalankamallina erittäin hyvin vehnän osalta ja yhtä viljelijää seuraten. Se kannattaa lukea! Viljelijä on lehdessä kansikuvapoikana.

Hieman samaa olisi voinut odottaa yliopistoilta, joiden tehtävänä oli tuottaa huipputiedettä ja kouluttajia, ei tasapäistää tutkimus ja koulutus suomalaiseen arjen harmauteen tukien varassa eläen. Aluepolitiikka kun vie aina laihaan paikalliseen puuhasteluun, ja riittää kun korostat sen me-henkeä, ja työsi palkitaan täysin vääränä ja virheellisenäkin. Mukana on luonnollisesti paikalliset poliittiset mandaatit ja muutama sen eliitin edustaja kellokkaana kaikkine koomisine piirteineen. Syntyy kyläyliopisto joita maailmalta löytyy kymmeniä tuhansia joka lähtöön. Ne eivät kuulu tiedeyhteisöön!

Kun peruskoulussa ja lukiossa opettajat tuottivat oppilaita, joiden taso oli ja on maailman huippua, yliopisto kadotti ne saman tien. Oulussa yhteiskuntatieteistä opetusta saattoi antaa turvegeologi tai rantojen liikkeitä seuraava puun lustojen mittaaja. Maailman huipun saavuttaneita tutkijoita, mutta väärällä alalla.

Peruskoulussa ja lukiossa tällainen ei olisi ollut mahdollista. Siitä olisi noussut mahdoton äläkkä. Opettajan on tunnettava opetusalansa ja oltava alansa maailman kärkeen sijoittuva tutkija yliopistossa. Ei geologi tai biologi voi opettaa sosiologiaa tai taloustieteitä, antaa arvosanoja ja päättää rahoituksesta hallinnossa pelkän poliittisen mandaatin siunaamana. Tällainen on tuhoisaa lapsia (nuoria) ajatellen uhraten elämänsä väärässä paikassa! Ei Sodankylässä syntynyt nuori saattanut tietää mitä humpuukia yliopisto Oulussa tai Kuopiossa, Joensuussa tarjosi 1870-luvulla ja vielä tänä päivänä!

Totta kai laitosten välillä oli valtavia eroja. Ja juuri näitä turkulaiset tutkijat pyrkivät kartoittamaan ja rehtori Oulussa älähti!

Maataloudessa meillä on 67 000 yrittäjää, joista noin 5000 kykenee heti kansainväliseen bisnekseen ja myy tuotteensa globaaleille markkinoille ohittaen oman ruokaketjumme. Hinta tulee määräytymään normaalin bisneksen ja pörssin osoittamalla tavalla. Samalla nämä talonpojat viitoittavat ruuan hinnan kotimarkkinoilla ja omat kuluttajamme, ruokaketjun jalostajat, ostavat markkinoilta sitä mihin varat riittävät tai ne halutaan käyttää.

Moni tyytyy roskaruokaan. Tingimme siis terveydessä, mutta tuskin bensan kulutuksessa. Halvan ruuan aika on ohi eikä keinotekoisia rajoja voida enää rakennella takavuosien työmarkkinaosapuolten ja MTK:n avulla. Sekin aika on ohi.

Samalla käsite suomalaisesta ruuasta saa uuden sisällön ja sillä myydään lähinnä hyvää puhdasta raaka-ainetta mahdollisimman korkeaan hintaan ja ohi suomalaisen ostajan maailman ruokamarkkinoille. Näin on tapahtunut suurten elintarvikejättien kohdalla jo vuosikymmenet.

Hyvää hintaa voi verrata analogiana hieman samaan ilmiöön kuin energian hinnan kohdalla kulutushuipun tasaavien sähkön tuottajien huippuhintoja samasta tuotteesta. Tämän vuoksi Lapin altaat ovat säätöenergian tuottajina niin kysyttyjä. Niistä tuleva sähkö säätöenergiana on moninkertainen hinnaltaan verrattuna hiilestä tai atomivoimasta tehtyyn peruskuormaan.

Elintarvikkeissa tämän jujun osaavat hyvin mm. Australian talonpojat, Uuden Seelannin viljelijät ja toki Brasiliassa ja välimereisen ilmaston alueilla. Kilpailua ei edes ole vaan tärkeintä on tuotteen saatavuus kaikilla maailman turuilla ja toreilla aina ja jatkuvana ketjuna.

Yliopisto ei poikkea tässä kiristyvässä kansainvälisessä kilpailussa talonpojan biseneksestä. Opetus ja tiede ei ole rajoilla suljettu vaan hakee parhaat osaajat ja oppilaansa avoimilla markkinoilla sekin.

Tieteen teossa ja sovelluksissa aluepolitiikalla ei ole minkäänlaista asemaa sen huipulle pyrittäessä. Tiedeyliopisto on globaali ja tuo osaamisensa juuri niiden henkilöiden kautta, joita instituutio on onnistunut joko itse kasvattamaan tai ostamaan vapailta markkinoilta rekrytointeina henkilöstöönsä. Näin yliopisto ei poikkea lopulta mistä tahansa bisneksestä ja sen tavasta rekrytoida ja menestyä tai hävitä kilpailussa. Silloin kun kyseessä on innovaation tieteellinen huippu ja sellaisen yksikön rakentaminen globaalina ilmiönä.

Keinottelijat globaalilla ruokakorilla

Kävi kuten oli odotettu ja ennustettu. Kun vähistä ja hupenevista pelloista siirtyy huomattava osa biopolttoaineiden tuotantoon, ruoan hinta maailman markkinoilla nousee. Alkaa keinottelu, jossa suomalaiset eivät ole mukana. Suomi on tässä leikissä olematon myötäilijä ja ajopuu.

Maailmanpankin raportin mukaan noin 75 % ruoan hinnan noususta selittyy biopolttoaineilla. Nopeimmin reagoitiin Yhdysvaloissa ja Euroopassa. Brasilian kohdalla vaikutus oli vähäisempi vaikka toisin ehkä arveltiin.

Energiajärjestö IEA joutuu arvioiman biopolttoaineiden tulevaisuuden udelleen. Samoin koko globaalin järjestelmän on arvioitava biopolttoaineisiin rakentuvat tavoitteena uudelta perustalta. Tavoitteiden ja keinojen välillä vallitsee tolkuton kuilu. Se nakertaa politiikan uskottavuutta ja vie meitä yhä syvemmälle suohon. EU:n 10 prosentin biopolttoaineiden käyttövelvoite ei voi jatkossa koskea ruokakorin maissia, rypsiä ja palmuöljyä. Näistä Yhdysvallat, Eurooppa ja Brasilia ovat suurimmat nykyiset tuottaja. Ne aiheuttivat markkinoille odotetut häiriötekijät.

Ensiksi otettiin viljelyskasveja suoraan ruuan tuotannosta polttoainetuotantoon. Tämä oli valtaisa virhe, Yhdysvaloissa jopa kolmannes maissisadosta ja EU:ssa liki puolet kasviöljystä. Samalla viljelysmaata muutettiin ruuan tuotannosta uusien biopolttoaineiden tuotantoon. Molemmat aiheuttivat odotetun viljakasvien markkinakeinottelun, mikä osaltaan nosti hintoja. Näistä taas kärsivät ensimmäisenä köyhät kehitysmaat.

Ruuan hinta nousi noin puolessa vuosikymmenessä 140 prosenttia, josta energian ja lannoitekustannusten osuus oli vain arviolta 15 %. Kiintoisaa on että Yhdysvalloissa Bushin hallitus oli aiemmin kiirehtinyt väittämään kuinka ruuan hintaan vaikuttavat Kiinan ja Intian kulutuksen kasvu energian hinnan ohella. Yhdysvalloissa väitettiin kuinka biopolttoaineiden osuus oli vain noin vajaa 5 % hinnan noususta. Maailmanpankki teki kiusallisen mutta toki odotetun paljastuksen.

Elintarvikkeiden kohdalla reagointi markkinoihin on nopeaa. Suomessa tällainen prosessi yllättää. Elintarvike on meille muuta kuin kansainvälisen kaupan globaali väline elintarvikeskandaaleineen, eikä sen merkitystä haluta ymmärtää vaikka jäsenyytemme EU:n sisällä on jatkunut jo yli vuosikymmenen. Metsät biopolttoaineena ovat meidän pelastus ainakin toistaiseksi, väitämme.

Maailmanpankin ohella Yhdysvaltain tiedustelupalvelu on laatinut raportin ilmastonmuutoksen vaikutuksista. Ruoka ja ilmastonmuutos on osa Yhdysvaltain tulevaa turvallisuutta. Yhdysvaltain näkökulma on kuitenkin toinen kuin vaikkapa Brasilian tai Ranskan, pääosan Eurooppaa ja oma näkemyksemme.

Yhdysvalloissa vain noin 40 % ihmistä pitää ilmastomuutosta vakavana ja republikaanien äänestäjistä vielä kaksi kertaa harvempi uskoo ilmastomuutoksen edes olevan ihmisen aiheuttaman ilmiön. Samaan aikaan Brasiliassa ja EU:n sisällä valtaosa on jo sisäistänyt kriisin ja toimii sen mukaan, Brasiliassa jopa yli 90 %. Juuri tämä koetaan Yhdysvalloissa turvallisuutta uhkaavana, ei itse ilmastomuutoksen sinänsä. Näin keinottelu ruualla ja sen tuotannolla on muuttumassa sellaiseksi konfliktiksi, jossa alkuperäiset syyt alkavat hämärtyä etenkin Yhdysvalloissa, mutta myös Euroopassa.

Kun ongelman ydin ja sen uhka on vieras tai se halutaan pitää tunnistamattomana, muutokset alkavat kohdistuvat toissijaisiin uhkiin, kuten Yhdysvalloissa on jo tulkittu. Tässä prosessissa kiinnitetään huomiota mm. omien raaka-aineiden häiriintymättömään saatavuuteen, ei itse ongelmaan ja sen välittömään poistamiseen. Tämä on se syy, jossa sitoutuminen esim. Kioton sopimukseen on ollut Yhdysvalloille ongelmallista. Kun ei ole selviä sanktioita, ehkä ei oikein riittävää näyttöäkään, ei ole syytä myöskään toimia löperön lain edellyttämällä tavalla, vastaisi suomalainen kansanedustaja.