Päivän medioissa ykkösaihe liittyi yleisurheiluun. Kun kolmiloikan 49 vuotta vanha ennätys rikkoutui kysyttiin, missä olit kun Pertti Pousi loikki juhannuksena liki 50 vuotta takaperin 17 metriä ja jäi vain kolme senttiä puolalaisen maailmanennätyksestä. Entä kun Markku Kukkoaho juoksi 400 metrin nyt vanhimman yleisurheilun ennätyksemme ja vieläpä arvokisoissa.
1970-luku oli lukuisten edelleenkin voimassa olevien yleisurheilumme ennätysten vuosikymmen. Suuret ikäluokat kun eivät voineet juuri maaseudulla muuta harrastaakaan kuin hiihtää talvella tai juosta kesällä. Tytöt olivat erityisen ahkeria hiihtämään pakkasessa kouluun.
Niinpä etenkin tuolloin juostut naisten ennätykset ovat edelleen vielä kauan voimassa. Aivan heti ei heitetä kiekkoakaan yli 70 metriä ja Lasse Viren saa pitää Martti Vainion tapaan ennätyksensä eikä Pekka Vasalan aikoja juosta vuosikymmeniin niitäkään.
Massojen urheilun ja liikunnan lisäksi, sotaleikiksi kehitellyn Tahko Pihkalan oppeja noudatellen, tuon ajan nuoria innostivat esimerkit. Somerolla oli seiväshyppääjiä ja Uudesta Seelannista haettiin valmentaja korvaamaan kotimaiset osaajamme. Arthur Lydiard oli todella kiistelty henkilö tuon ajan Suomessa. Pantiinhan siinä oma urheiluvalmennuksemme kyseenalaiseksi taidoiltaan. Keihästä sentään heitettiin pönkkäjalalta pellolla hyvinkin vauhditta 70 metriä ja seipäässä oli vielä heinätkin mukana.
Juha Väätäinen juoksi alastomana pitkin savanneja ja avasi ovia esimerkillään hänkin. Urheilija oli uuden tyypin ja imagon hankkinut ja vaikutti tuon ajan lapsiin ja nuoriin. Mykät ja vähän yksinkertaisina pidetyt urheilijat, joita toimittajakin sai sinutella ja keksiä lempinimiä, oli saamassa oman aikamme myöhemmän formulatähden maineen. Samalla yleistyivät kielletyt doping aineet. Tosin ei niitä vielä tuolloin osattu edes kieltää. Immo Kuutsa lukion opettajanani ja luokanvalvojana ei tiennyt veritankkauksista tuon taivaallista, vaikka muuta kyllä huhuiltiin Iisalmessa.
Kahtia jaetun maailman ja kylmän sodan osapuolet mittelivät paremmuudesta etenkin urheilussa. Menestynein tässä kilpailussa oli DDR ja sen vahvasti valtiojohtoinen ja doupattu nationalismi, totalitarismi. Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välinen kilpailu ja sen varjossa tapahtunut oman maamme nostalginen menneisyys nurmineen ja kolehmaisineen nosti isänmaallista henkeä ja oli keino päästä myös parlamenttiin. Äitee Siiri Rantanen hiihti vieläkin Lahden kisoissa. Edellisiä kisoja ei auta enää muistella.
Painijat alkoivat runoilla ja Porilaisten marssin sijaan joku halusi soitettavan Sibeliuksen sinfonian. Paavo Nurmi oppi rahajuoksut Yhdysvalloissa jo varhain ja yleisurheilusta tuli ammatti ja nykyisin he ovat huipulla toimittajalegendan tapaan viihdeteollisuuden suuria massoja siirteleviä kassavirtojen magneetteja, ehdottomia ammattilaisia. Valmentavat yritysjohtajiamme, tekevät opaskirjoja. Juhani Peltonen kirjoitti kirjansa Elmosta ja sen keskushenkilönä oli kaksi toimittajalegendaa. Radiokuunnelmana se on edelleen numero uno.
Pousin loikat saivat itsenikin parantelemaan ensin kenttääni, se kun oli tehtävä ja hoidettava itse, Pentti Nikulan maailmanennätys seiväshypyssä toi jo lapsena kokonaan uuden lajin valikoimaan. Urheiluvammat tulivat tutuiksi. Teuvo Länsivuori ja Keijo Rosberg toivat Iisalmeen moottoriurheilun huiput. Immo Kuutsa luokkamme valmentajana hiihtäjät. Minustakin yritettiin tehdä väkisten hiihtäjää. Sellainen tappaa omat taipumukset ja niitä oli harjoitettava salaa.
Se on jatkunut tähän päivään saakka ja Forssa Hämeen sydämessä on siihen täydellisen sopiva paikka mediasulkuineen ja helvetin tulirotkoineen, ideavarkaineen ja toimittajien kanssa kilpaillen huomiotalouden elämysmatkailussa. Sensuuri toimii kun kilpailijana on toinen kirjoittaja ja tästä toimittajat pitävät tiukasti kiinni vielä vuosisatojen kuluttuakin.
Siinä saat tehdä työsi rauhassa ilman elämän pilaavaa mediajulkisuutta. Se että naamasi pyyhittiin takavuosina paperinpalaan, jossa oli oma kuvasi, kuvotti. Mediajulkisuudessa vain paksu nahka on Jumalan lahja ja pitää ihmisen koossa. Moni lahjakas urheilija ei tätä ole ymmärtänyt. Julkisuus kun pilaa kaiken vakavasti otettavan. Ja tiede nyt on sitä varmasti.
Oman nimensä ja tulosten näkeminen Iisalmen Sanomissa lisäsi innostusta. Valmentajia ei toki maalla ollut ja kaikki tehtiin itse. Se vei aikaa ja voimia mutta valmensi muuhun sosiaaliseen elämään maataloustöiden rinnalla. Koulu oli kaukana, suurten massojen kokoaja ja menestyminen siellä vaati erottumista tästä tuhannen pojan massasta. Murrosikäiset pojat eivät Pousin aikoihin ohjautuneet tiettyyn lajiin, ellei ollut Keijo Rosbergin kaltaista paloa ja varakkaita vanhempia tukena. Media kun iski halolla päähän ja oksapuolella.
Urheilun valitseminen ammatiksi oli 1970-luvulla riski eikä sellaiseen voinut ryhtyä. Urheilu pysyi taustalla siinä missä kulttuuriin liittyvät luovat ammatitkin. Niitä pidettiin hengissä eläkeikää odotellen. Käsite ”harrastus” oli näille ammattilaisille liki kirosana ja viitasi puuhasteluun, harrasteluun. Media vielä tätäkin pahempi välteltävä.
Suomi oli sodasta irtautunut köyhä ja pieni maa, jossa huippu-urheilija oli satunnainen tähdenlento. Urho Kekkonen tunnettiin urheilijana, pielavetisenä torpan poikana, hänkin. Oli keskityttävä opiskeluun mutta seurattava myös Oulussa miten Markku Kukkoaho harjoitteli, siinä missä aikanaan Iisalmessa näkyvimmät koulukaverimme ja tietysti lentopalloilijat. Joka kylässä oli useita kenttiä ja aina myös pelaajia, suurten ikäluokkien lapsia.
Ei mitään kummallista. Kurinalaista elämää ja tulosten mittausta, josta myös opiskelu koostui. Ammattiin valmistuminen tapahtui kuin varkain ja tulokset alkoivat syntyä pyrkien ohittamaan 1940-luvulla syntyneet suuret ikäluokat. Pousi oli näistä viimeinen. Se painajainen on nyt takana ja nyt sitten odottamaan uuden sukupolven tähdenlentojamme. Aina sieltä joku löytyy, johon lapset voivat samaistua. Sankareita kaipaava kansakunta ei ole vielä kypsään ikään ehtinyt ensikään.
Onko mahdollista puhua suomalaisesta urheilusta – Suomi 100, sivuuttaen mediamme, urheilutoimittajat, todelliset legendat. Jopa sotatoimittajat rintamalla Ernest Hemigwayta ja naisystäväänsä myöten jäävät näiden varjoon.
Muistatko missä olit, kun Paavo Noponen otti aina raittiin Pekka Tiilikaisen paikan selostuskopissa Susi-Kallen hiihtäessä ahmojen perässä Rukan hangilla? Tai onko jäänyt mieleen, kun toimittajalegenda katosi Saksan-Itävallan mäkiviikolla kesken kisojen ja löytyi myöhemmin kevättalvella nykämatin alppijääkäreiden yhteisestä selviämistuvasta.
Onko mitään mielikuvaa urheilua seuraavalla selostajasta, joka unohti kokonaan selostaa radioon Pauli Nevalan kultamitaliheiton Tokiossa, mutta teki sen sitten seuraavan heittäjän aikana ja täydestä meni tämä kaamea heitto kuin väärä raha Rovaniemen markkinoilla. Ei menisi enää tässä ajassa ja kameroitten takana torkkuen.
Jäikö muistijälkeä Saksasta kun toimitta legenda juoksi Seppo Rädyn perässä pitkin bulevardeja ja stadionin poismenoteitä yrittäen saada haastattelua paskamaan tavasta maksaa Lapin tuhopoltot jatkosodan viimeisinä hetkinämme.
Puhumattakaan näistä höyryhäyrisistä, joiden elämäntehtävänä on ollut välittää kiekkoleijonien tarina alkaen ottelusta ”sekava tilanne Suomen maalissa” ja päätyen ylämummojen esittelyyn, elämää suurempaan tarinaan ja lopulta Lasse Virenin ja Pekka Vasalan juoksuihin, Mika Häkkisen toipumiseen hirvittävästä kolaristaan, rallimiesten edesottamuksista ja selostuksesta, jossa pettynyt kuski saa puhelun ja alkaa hämmästellä ”mitä, keskeytti, minäkö mestari, ei voi olla totta”.
Ja Timo Mäkinen ajoi Mininsä maaliin pikataipaleella etupelti reuhottaen avoinna tuulilasin peittäen ja teki vielä pohja-ajat sillekin taipaleelle.
Totta ovat nämä tallenteet, dokumentoituja, ja vielä moneen kertaan ja aina samoilta suunnilta Suomesta syntyen, sieltä Pähkinäsaaren Rauhan rajolta. Se on maailman kuuluisin Rauha ja suomalaisenakin naisena nimekäs. Ei Kekkonenkaan olisi presidentiksi yltänyt ilman urheilujohtajan mainetta ja haastattelematta Paavo Nurmea. Ei mertarantaa rakkaampaa. Ja sitten Helsinki, ”Porilaisten marssi”.