Tämän päivän Hesarissa (22.1) pohditaan Suomen Kuvalehden uudistajan Ville Pernaan työuupumusta. Moni on kiitellyt Pernaan tekemää työtä mutta uupumus oli nähtävissä. Pernaa huomasi sen itsekin. Kasvunvuosia oli yksi vähemmän kuin mistä mediat kirjoittivat. Neljä hän jaksoi, viides oli jo painajainen.
Pernaa teki jotain oikein mutta poltti samalla itsensä. Hän halusi muuttaa oman työnsä ja persoonansa kautta vuosisadan ikäisen median haluamakseen. Muutos oli pakollinen, aluksi iloa ja välttämätön tehtävänä. Päätoimittaja oli pakotettu ajattelemaan laajempaa kokonaisuutta. Vaadittiin delegoijan taitoja ja jokaiselle medialle haettiin hyvää vetäjää.
Pernan tapaus on tyyppiesimerkki kuormasta, joka lopulta kasvaa kohtuuttomaksi. Alussa on valtava määrä uutta opittavaa ja kaikki on kiinnostavaa. Aikataulut ovat tiukkoja ja lopulta uupumus tulee hiipien tai rysähdyksellä. Olen sen itse kokenut ja tiedän sen myös pidemmän aikavälin prosessina. Siinä kaikki vapaa-aika menee nukkuessa. Ja uni on sekin lyhyt torkahdus.
Mutta kun kaikki uusi on kiinnostavaa ja sen nyt on vain tehtävä. Etenkin ristipaineet lisäävät vuosittain kasautuvaa kuormaa, jossa ei voi miellyttää kaikkia. Juttuja voi julkaista samaan aikaan kun opetat, hoidat hallintoa, etsit rahoitusta, raportoit, tapaat verkostojesi avainhahmoja, kuljetat menneen maailman byrokratiaa, pyrkien siitä myös uudistamaan, innovoimaan. Millään ei ole oikeasti mitään rajaa. Kaikkein vähiten laadulla ja sen tasolla globaalisti mitaten. Ja samalla on elettävä myös perheensä, ystäviensä, omien juurisensakin kanssa unohtamatta omaa henkistä ja fyysistä kuntoaankaan.
Maanantaina, kesäkuussa 2008 kirjoitin esseen, jossa aiheena oli Anita Ekbergin sielunmaisema. Sitä luettiin eilen runsaasti, on luettu joka päivä. Kun on kirjoittanut tuhansia esseitä ja koonnut niistä myös kirjoja, hakenut aineistoja tutkimukselle, jalostanut niistä tiedettäkin, silloin kyky pysähtyä välillä analysoimaan on välttämätön osa elämänkaaren solmukohtia.
Luettuani Ville Pernaan puolen vuosikymmenen mittaista kujanjuoksua Suomen Kuvalehden päätoimittajana, päätin julkaista tämän kirjoitukseni uudelleen.
Ehkä se auttaa vastaavaan helvettiin Pernaan tapaan joutuneiden lahjakkuuksien ja älykköjen kykyä pysähtyä pohtimaan, missä mennään ja kuka oli tämä Anita ja millainen oli hänen elämänsä. Miten osaava ja luova, innovatiivinen ja uudistava huippu saavutetaan elämänkaaren mittaisena suorituksenamme tai päädytään vararikkoon ihmisen. Ei toki ihailtuna tähtenämme. Nehän ovat kaksi kokonaan ero asiaa. Hirtettyjen kettujen metsä Arto Paasilinnaa lainaten. Loppu ei ollut hänelläkään helppo.
maanantai, kesäkuu 09, 2008
Anita Ekbergin sielunmaisemalla
Osaava ja innovatiivinen huippu saavutettu
Jos tänään joutuisin valitsemaan ylioppilaana yliopistoa panostaisin laatuun. Tuoreessa yliopistoja vertailleessa tutkimuksessa (Kivinen, Hedman & Peltoniemi) kärjessä komeilevat Jyväskylä, Turku ja Helsinki. Jyväskylän yliopisto on alansa parhaita peräti viiden huippuyksikön voimalla, Helsinki neljän yksikön toimesta ja Turun molemmat yliopistot kolmen osaajan kärjellä.
Heikoimmat yksiköt löytyvät Tampereelta, Vaasasta, Kuopiosta ja Oulusta. Erityisesti oudoksuttaa Oulun, mutta myös Tampereen taantuma. Takavuosina Oulun yliopisto oli kansallista huippua niin lääketieteessä kuin luonnontieteissä, ylipäätään teknologiakeskuksineen maailmalla mainittu. Onko panostettu liikkaa tieteen sovelluksiin ja perustieteen kaivo alkaa kuivua? Vaivaako Tamperetta ja Kuopiota sama tauti?
Tuskin tämä on hyvä selittäjä. Jyväskylän tiedepuisto ja Nokia tekevät hyvää työtä ja maakunta rikastuu, Turun Biocity on kovassa kurssissa sekin, eikä Helsingin tiedekeskushankkeet ole vieneet perustieteeltä pohjaa. Joku muu mättää etenkin Lappeenrannassa, jossa tutkimuksen mukaan tekniset tieteet ovat maan heikoin lenkki. Ja muutahan siellä ei olekaan. Entäpä jos onkin päinvastoin? Ei ole panostettu elinkeinoelämän yhteistyöhön, verkostoitumiseen ja klustereihin kansainvälisesti eikä kansainväliseen tieteeseen samaan aikaan. Ne kun kulkevat rinnakkain.
Jos halusin lähteä opiskelemaan luonnontieteitä, kuten aikanaan tein, nyt olisi valittava Helsinki tai ehkä Turku (Åbo Akademi). Lääkäriksi lukisin niin ikään joko Turussa tai Helsingissä. Insinööriksi taas kouluttautuisin Espoossa tai jälleen Turussa (Åbo). Åbon tohtoreita ei siis pidä pilkata, päinvastoin. Kunnia sinne minne se kuuluu armottomien lukujen valossa. Jyväskylän aktiivisuus pienenä yliopistona suorastaan hämmästyttää. Onnittelut Jyväskylään loistavasta työstä tohtoreiden parissa! Jyväskylä olkoon edelleen Suomen Ateena.
Jos taas tavoite olisi jatkaa tuplatohtoriksi kahteen hyvin erilaiseen tiedekuntaan, kuten jääräpäisyyttäni tein, yhteiskuntatieteet joutuisin nyt hakemaan Jyväskylästä, siinä missä humanistin opinnotkin niiden tukena. Auskultoimaan menisin nyt Turkuun ja viestintätieteitä sekä humanismia voisin opiskella myös Tampereella.
Sen sijaan luonnontieteitä ja kauppatieteitä opiskellessani joutuisin nyt kavahtamaan Tampereen proffia ja Kuopionkin kiertäisin kaukaa. Vaasa ei tulisi kysymykseen missään tieteessä. Käyttäytymis- ja yhteiskuntatieteissä välttelisin viimeiseen saakka Kuopiota, Oulua ja Tampereen psykologeja Vaasan ohella. Insinööriksi en lukisi ikinä Vaasassa enkä Lappeenrannassa.
Siellä on joko saamattomia ja osaamattomia proffia tai lahjattomia nuoria opiskelijoita, tutkijan alkuja. Kun proffa vastaa tieteestä ja rahan hausta, proffat ovat nukkuneet onnensa ohi. Ohjattakoon siis raha sinne, missä tehdään hyvää tulosta eikä tasapäistetä kaikkia kehnoiksi kansainvälisessä vertailussa.
Kilpailu huipulla on kovaa ja huonot valinnat (rekrytoinnit) proffien virkoihin näkyvät Oulussa ja Tampereella sekä Kuopiossa ja Lappeenrannassa. Siitä suosta nousu vie aikaa usein vuosikymmeniä.
Oulussa se tiedetään Kärppälauman pitkän korpivaelluksen ajoilta. Vaasassa korpivaellus jatkuu edelleen eikä yksi aurinkokuningas (Juha Tamminen) auta. Tampere on vajonnut pohjamutiin siinä missä Ilves ja Tappara. Se näkyy kaikessa, koko talousalueen kulttuurissa ja taloudessa. Yliopiston tehtävä on uusintaa ne kaikki!
Jotkut opettajat ovat lahjakkaampia kuin toiset. Osaavat sekä opettaa, olla hyviä hallintoihmisiä, hakea rahaa ja toimia verkottajina joka suuntaan. Tehdä loppuaika illasta ja yöstä intohimoisesti tiedettä. Ja sitten ovat vastakohtana täydelliset mätämunat, joita ei voi erottaakaan. Kaikissa ammateissa on näin. Kansanedustajat ovat nykyisin näistä erityisesti median silmätikkuna. Eivät kaikki ole toki mätämunia, mutta yksilölliset erot ihmisten välillä ovat valtavan suuria.
Oulussa kasvatustieteellisessä toimi omana opiskeluaikanani Irja Vinni nuorena assistenttina. Myöhemmin Ruskeasuon oppimis-, osaamis- ja kehittämiskeskuksen johtaja. Se mihin Irja ryhtyi alkoi aina onnistua jostakin syystä. Syntyi edistyksellisiä opetusmetodeja, konduktiivista pedagogiikkaa.
Moniammatillista työtä opettavia tiimejä ja työtapoja, työhyvinvointikoulutusta, organisaatioiden kehittämistä. Nuoret vammaiset olivat Irja Vinnin sydäntä lähellä. Häneltä oppi selkokielen ja yleiskielen väliset tekstin tuottamisen koukerot, mutta myös kyvyn tuottaa tieteellistä tekstiä. Ne kun kaikki ovat ihan eri juttuja. Eri kieltä kaikki. Toimittajan työn oppi Kalevan talossa kahden vuosikymmenen aikana. Yliopiston maantieteen laitos oli siellä. Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla.
Kehitysvammaisia opettamalla oppii itsekin tuntemaan ihmistä. Toimitusjohtaja Sirpa Reitala oppi työnsä yhdistäen kauppayhtiöönsä yrityksen toimitusjohtajan tehtävien ohella sisutussuunnittelun ja pienpiirteisen mattojen mallien, jopa lankojen valinnat ja värjäyksen.
Reitala oli äärimmäisen kekseliäs, päättäväinen ja sinnikäs siinä missä Irja Vinni peräänantamaton ihminen. Ihmisläheisyys liittyy aina kekseliääseen ja innovatiiviseen, optimistiseen luovaan taiteilijasieluun.
Sellaisia professoreja me kaipaamme yliopistoihimme. Yrittäjän sielulla varustettuja opettajia ja ideoivia visionäärejä, organisaatiot oivaltavia uusmedian taitajia tänään. Enää perinteiset opettajan kyvyt eivät riitä etäopetuksen antamisessa ja mediapsykologiassa.
Irja Vinni muistuttaa tekstiilitaiteilija Sirpa Reitalaa ja molemmat yhdessä muotialan gurua Bertha Puistoa. Kaikki olivat aktiivisia jäseniä monissa alansa järjestöissä, täysverisiä yrittäjiä omassa työssään, kannustavia laajasydämisiä ihmisiä. Pää kuin partaveitsi ja aina joko tulossa tai menossa.
Mitä Pirkko Mannolat, Leni Katajakosket, Teija Sopaset jne. olisivat olleet ilman Bertha Puiston osaamista? Entä allergiasairaala tai maanpuolustusjärjestöt, suomalainen hyväntekeväisyys?
Ei kaikkea pidä itselleen kahmia. Egoismi ja ahneus ovat myös yliopiston taantuman helmasyntejä ja miesten tauti. Varo sitä jos haluat säilyttää oman luomiskykysi etkä väsähdä, polta itseäsi. Seuraa näitä naisia tarkalla silmällä. Älä tunkeilemalla heidän elämäänsä.
Mikä yhdistä näitä huippuyksilöitä ja alan professoreiksi sopivia ihmisiä toisiinsa? Heidän kuolinilmoitus oli samana päivänä Helsingin Sanomissa tänään 9. kesäkuuta 2008. He näyttelivät kaikki montaa roolihahmoa, mutta pystyivät koko ajan vaihtamaan sitä jäämättä yhden vangiksi, kuten Anita Ekberg valitti aikanaan omalla kohdallaan joskus käyvän.
Diiva uskoi olevansa parempi Anastasia kuin Ingrid Bergman ja hän haukkui ympärillään olevat ihailijat porsaan näköisiksi töllistelijöiksi, joita hän joutui alati pakenemaan ja elämään välillä kuin nunna. Moni yliopisto on luostarilaitoksen tapainen, suljettu yhteisö munkkineen ja nunnineen ja proffa muistuttaa Anita Ekbergiä. Se on tie huipulle tai kadotukseen, täydelliseen väsymiseen ja syvään uupumukseen.