Suomessa pohditaan maaseudun ja kaupungin vuorovaikutusta nykyisin tavalla, jossa vastakkainasettelu on tavallisin poliittinen asetelmamme myös medioissamme. Mistä tämä innovaatiopolitiikalle vieras asetelma on maahamme rantautunut?
Kirjoitin aiheesta toisen väitöskirjani aikoihin runsaasti eikä se vieras ollut ensimmäisen väitöskirjanikaan yhteydessä. Niillä oli vain väliä noin neljännes vuosisata ja edessä oli kokonaan uusi sukupolvi, milleniaaliseksi kutsuttu.
Omaani pidin välisukupolvena ja maaseudulla syntyneenä, Oulussa ja Turussa erikseen väitelleenä, dosentin ja professorin virkoja hoitaneena, MTT:n, Metlan ja RKTL:n tutkijat tavanneena, Oulun teknopoliksessa ja Jokioisten agropoliksessa työskennelleenä, en millään voi ymmärtää, miksi meillä on ajauduttu näin omituiseen asetelmaan?
Vuosituhannen alussa kirjoitin Eurooppaa ja Amerikkaa, Aasiaa runsaasti kiertäen aiheesta myös suomalaisille oman kotisivustoni kautta. Kehityksen suunta oli jo käynnistynyt ja sen pysäyttäminen näytti mahdottomalta. Suomalaiset olivat tärvelemässä kolmen sukupolven aikana rakennetun ja maailmalta nähtynä poikkeuksellisen rikkaan innovaatioympäristönsä.
Oheista kirjoitusta on luettu tänään runsaasti ja lainaan tuon vuonna 2006 keväällä kirjoittamani tekstin sellaisenaan hetkellä, jolloin suomalaista mallia maailmalla kiitellään ja kuitenkin olemme menettämässä otteemme oleelliseen innovaatiopolitiikasta keskusteltaessa ja sitä monitieteisesti tutkittaessa.
perjantai, toukokuu 26, 2006
Innovaatio maaseudun ja kaupungin vuorovaikutuksessa
Innovaatiot voidaan jakaa innovaatiotutkimuksen näkökulmasta typologioihin, jotka palvelevat myös pohdittaessa maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelua. Usein kyseessä on aika- ja tila-aspekti, innovaation leviäminen (diffuusio) tai Schumpterin alun perin esittämä luokitus (lähteet ks. Luostarinen 2005).
Tällöin innovaatiot jaetaan esim. teknologisiin innovaatioihin, hallinnollisiin tai organisatorisiin innovaatioihin ja markkinainnovaatioihin. Eri kulttuureissa innovaatiolla ymmärretään hyvinkin erilaisia asioista ja omassamme lähinnä taloutta palvelevia tuotteita tai prosesseja, usein myös diffuusiota (leviämistä) ja oppimistapahtumia. Alun perin innovaatio on ollut kuitenkin käsitteenä oleellisesti laajempi ja pitää sisällään myös kulttuuriset ja symboli-innovaatiot, joille maaseudun ja kaupungin vuorovaikutus on juuri suomalainen ilmiö metsineen ja jokineen, luonnonvaroineen.
Kapeammassa merkityksessä (esim Alarinta 1998, Harisalo 1984) innovaatioissa on eritelty Clar & Stautonia (1989) mukaillen (ks. Luostarinen 2005, lähteet) tieteellisteknisen merkityksen mukaan perus- tai radikaali-innovaatiot sekä sovelletut tai vähittäisinnovaatiot. Näistä maaseutuun liitetä helposti jälkimmäiset. Toiseksi hyödynnettävän tiedon tai taidon mukaan voidaan puhua teknologiseen kehitykseen perustuvasta tai tarjontalähtöisestä innovaatiosta sekä markkinoiden vetoon perustuvasta innovaatiosta.
Kaikissa näissä perinteisissä jaotteluissa maaseutu koetaan usein tuotantoalueena ja kaupunki taas jälkimmäisen innovaation prosessoijana. Muodikkaampaa on ollut puhua kulutuksesta innovaation lähtökohtana kuin tuotannosta ja luonnonvarojen kestävästä käytöstämme. Ympäristö on ollut silloin sokean kulutuksen kohde eikä osa kiertävää taloutta.
Kolmanneksi innovaatiot voidaan jakaa liiketaloudellisen merkityksen mukaan, jolloin voidaan mainita tuotantojärjestelmiä koskevat innovaatiot ja autonomiset innovaatiot. Systemaattisempaa työtä on tehty edellisten kohdalla, mutta molempia suosii perinteisessä ajattelussa urbaani ympäristö tai ainakin kaupunkimainen ja tiheä asutus. Näin on koettu kokonaan muista syistä kuin luontoa säästävistä.
Neljäntenä jakotapana voisi olla kohteen mukainen innovaatio, jolloin puhumme tuoteinnovaatioista, prosessi-innovaatioista, organisatorisista innovaatioista tai vaikkapa markkina- tai markkinointi-innovaatioista. Nykykäsityksen mukaan näillä ei ole erityistä kaupunkiin tai maaseutuun sidottavaa toimintalogiikkaa. Jos sellaista etsitään, sekin on metropolikeskeistä ja luontoa köyhdyttävää.
Siinä kuluttaja ei välttämättä edes tunne tuotantoketjun alkupäätä ja sen merkitystä ympäristölle ja ilmaston muutokselle, atmosfäärisille ja hydrosfäärisille kieroillemme. Pelkkä talouden kierto (ekonosfääri) ei ole keino sosiosfäärin ja psykosfäärin hallintaan. Biosfäärinen kierto on muutakin kuin taloutta ja megropolien sisäistä elämää.
Viides luokitustapa olisi syntyprosessin mukainen ja tällöin oleellista olisi innovaation jatkuvuus, ajoittaiset innovaatiot, iteratiiviset prosessit ja innovaation tietoinen kehittäminen. Syntyprosessi suosii lähinnä alueen taloushistoriaa, toimintaympäristön logiikkaa, verkostojen ja etenkin klusterien toimivuutta. Joskus kyseessä voi olla myös hiljainen tieto, sosiaalinen pääoma ja alueellinen ”muisti” (ks. käsitteet)
Innovaation diffuusiossa kyse on muutoksesta, viestintäprosesseista ja omaksumisesta klassisen Hägestarandin tai Rogersin mallien mukaan (lähteet ks. Luostarinen 2005). Perusmalleja ovat S-käyrä, hierarkiamalli, kaskadidiffuusio, naapuruusefektit ja epidemiamallit sekä näiden alueelliset sovellukset. Näistä maaseudun ja kaupungin vuorovaikutuksen näkökulmasta tärkein on keskus- ja vaikutusaluejärjestelmämallit sekä hierarkiamallit. Viestintä- ja kommunikaatiomallit sekä nykyinen informaatioyhteiskunta vei mallit uuden kriittisen tarkastelun kohteeksi. Tähän olisi nyt tartuttava myös meillä Suomessa.
Innovaation diffuusioon liitetään nykyisin samoja elementtejä kuin itse innovaation syntyyn. Nykyinen viestintä ja sen vastaaonotto on oleellisesti monivivahteisempi tapahtuma kuin mitä perinteinen diffuusiomalli oletti. Lisäksi tärkeitä ovat ne olosuhteet ja toimintaympäristöt, joissa diffuusio tapahtuu. Kyseessä ei ole enää yksiselitteinen viestintätapahtuma lähteeltä vastanottajalle. Esimerkkinä viruksen leviäminen ei ole tiedon, taidon tai vaikkapa musiikin ja visuaalisesti vastaanotetun viestin leviämistä, omaksumista ja ymmärtämistä sekä sen muokkaamista ja käsittelyä. Yhteiskuntamme toimii nyt tavalla, jossa perinteinen aikaan ja paikkaan sidottu innovaatio ja sen käyttäytyminen muuttui. Pelkkä sosiaalisen median talous ja strategia toimivat kokonaan uudella tavalla (Luostarinen: Social media economy and strategy).
Tärkeämpää kuin luokitella ”alueita” (regionalismi) on luokitella innovaatioita, niiden tyyppejä ja kyky vastaanottaa niitä. Se miltä tasolta innovaatio otetaan vastaan ratkaisee prosessin, jolla ko. innovaatio kyetään saavuttamaan. Tässä apuna käytetään tiimejä, verkostoja, klustereita jne. Spatiaalisena yksikkönä voi olla yhtä hyvin kaupunki kuin maaseutumainen ympäristö.
Alueet eivät innovoi vaan verkostot, klusterit ja niiden yhteiset toimijat. Sosiaalinen pääoma on näiden yhteistä vuorovaikutusta ja mahdollisesti joskus myös alueellista muistia. Pääsääntöisesti innovaatiotoiminnassa ”löydetään”, ei keksitä. Newton ja Eistein eivät keksineet luonnonlakeja vaan löysivät ne. Pääsääntöisesti innovaatio on jo olemassa ja globaalisti läsnä missä tahansa samanaikaisesti. Käsite kriittisestä massasta toteutuu missä tahansa ja on innovaatioiden vastaanoton kohdalla väärä ja virheellinen teoria. Internet toi mukanaan viestinnän, jossa robottien ja algoritmien sijainnilla ei ole spatiaalista merkitystä saati regionaalista.
Suomessa maaseutuyritysten innovaatioprosessia ovat käsitelleet mm. Esa Storhammar ja Seija Virkkala (2003) (lähteet ks. Luostarinen 2004). Tutkimuksessa maaseutu on jaettu neljään perinteiseen vuorovaikutusmalliin.
Ensimmäisessä (1) ns. jäännösmallissa maaseudulla ei ole itseisarvoa innovaatioiden tuottajana. Tässä mallissa kaupungit nähdään innovaatioiden tuottajan ja maaseutu on niiden vastaanottaja. Innovaatio edellyttää mallin mukaan tiheää vuorovaikutusta. Maaseutua voidaan kehittää vain lisäämällä innovaatiotoimintaa taajamissa, josta ne leviävät myöhemmin myös maaseudulle.
Kiintoisaa tämän perinteisen mallin kohdalla on se, että pääosa teknologiakeskuksista ja tiedepuistoista on syntynyt jo useamman vuosikymmenen ajan joko pieniin taajamiin tai maaseudulle. Malli on syntynyt alun perin hierarkkisista rakenteista ja ajatuksesta, jossa innovaatio leviää maaseudulle pääkaupunkiseuduilta ja metropoleista hierarkkisesti portaittain suodattuen.
Kyseessä ovat 1800-luvun perinteisen maantieteen keskus-periferiamallit ja vaikutusaluejärjestelmät. Osa näistä malleista syntyi jo 1600-luvulla ja useimmat niistä ovat analogioita luonnontieteen historiaan (esim. Newton ja painovoimamalli, gravitaatio)
Kahtiajakautumismallissa (2) on kaksi näkökulmaa: konsensusnäkökulma ja riippuvuusnäkökulma. Edellisessä korostetaan perinteistä työnjaon näkökulmaa ja funktionalismia. Maaseutu nähdään maahan sidottujen ”areaalisten” elinkeinojen toimijana ja kaupunki ”lokaalisten” elinkeinojen sijaintipaikkana.
Tämäkin malli on vanhahtava ja sen taustalla on ajatus maaseudusta luonnonvarojen tuottajana ja kaupungista jalostajana ja palvelujen tuottajana. Innovaatiotkin tämä alun perin 1800-luvulta oleva malli jakaa maaseudun ja kaupungin innovaatiohin.
Riippuvuusnäkökulma (3) korostaa tässä mallissa konfliktiteorioita, jossa kahden saarekkeen välinen vuorovaikutus on dikotominen myös luokkarajoineen ja sosiaalista eriarvoisuutta korostava. Sama ilmiö löytyy perinteisistä keskus- ja vaikutusalueteorioista, joissa yhtymäkohtia on haettu kolonialismin tai imperialismin toimintaperiaatteisiin. Poliittiset rakenteemmekin syntyivät osin osana tätä mallia. Nyt ne ovat vanhentuneet ja purkautumassa (sosialismi ja kapitalismi kriiseineen).
Näissä malleissamme vuorovaikutus syntyy ja kehittyy keskuksen ehdoilla sekä kehittyy periferian kustannuksella. Innovaatioprosesseissa löytyvät heikosti innovatiiviset alihankintasuhteet, innovatiivisten ja osaavien poismuutto sekä horisontaalisen liittoutumisen esto keskusten varjellessa omia periferioitaan, emämaan omia siirtomaitaan. Nykyinen poliittisten liikkeiden syvä kriisi on osa tätä mallia ja sen purkautumista.
Jatkuvuusmallissa (4) kaupunki ja maaseutu kuvataan samalla jatkuvasti muttuvalla janalla. Innovaatiotoiminta ja mm. tutkimus kohdistuu kuitenkin janan kaupungin puoleiseen päähän. Huomio kiinnittyy yksittäisiin toimintoihin, joista tärkeimmät suuntautuvat kaupungista maaseudulle. Koulutus, televiestintä ja palvelut ovat tällaisia innovaatioprosessin käynnistymiselle välttämättömiä tarpeita. Jatkuvuusmalli ei tuo uutta kahteen edelliseen. Nykyinen aluepoliittinen keskustelumme (kuntauudistus ja sote) on osa tätä mallia. Se on vanhentunut ja syntyessään eikä sen toteutuminen ole enää suotavaa.
Sekoitusmalissa (5) kaupunkia ja maaseutua ei edes pyritä erottamaan innovaatioiden näkökulmasta. Olennaista ei ole sijainti vaan innovaatioiden kilpailukyky. Itse ehdot innovaatioiden synnylle olisivat informaatioyhteiskunnan ympäristössä (JIT,JIP) samat, riippumatta fyysisestä ympäristöstä. Vain eräänlainen ”innovaatioprofiili” voisi riippua alueen elinkeino- ja toimialarakenteesta.
Malli korostaa maaseudun toimintaympäristön mosaiikkia ja on lähinnä nykyistä käsitystä globaalista toimintaympäristöstämme. Edellisessä lähtökohtana taas oli toiminnat ja niiden jakautuminen, ei niinkään toimintaympäristön kehittäminen sinänsä. Muiden mallien kohdalla maaseutua voidaan kehittää vain joko riippuvuuden murtamisella (emansipaatio), kokonaan uusilla elinkeinoilla tai prosessi-innovaatioilla (Niche-tuotanto) tai keskittymällä yksinomaan innovaatioiden leviämisen soveltamiseen lisäten panoksia taajamiin. Tämä tie on ilmeisesti käyty jo loppuun eikä yksikään hallitus voi sitä edistää ilmastomuutoksen aikana.
Matti Luostarinen
26.05.2006
posted by Matti Luostarinen # 4:39 PM