Täytän heinäkuussa kymmenes päivä 60 vuotta. Käytän seuraavat kuusi kirjoitustani aikamatkailuun, jossa kerron oman näkemykseni ja kokemukseni kuudesta elämästäni vuosikymmenestä. Etenen kronologisesti ja olen ehdottoman subjektiivinen. Elän jokaisen vuosikymmenen, kuten sen aikanaan koin, ja jätän muiden kokemukset ja tutkijan persoonani romukoppaan. Pyrin löytämään kullekin vuosikymmenelle kasvot, jotka ovat oman kokemukseni kautta syntyneet ja ehdottoman fiktiiviset.
Kaikki keinot luvallisia
Aloitan 1950-luvusta ja sen alusta. Ajasta, jolloin muistikuvat ovat hataria, kollektiivisen muistin värittämiä. Se oli aikaa jolloin maalla, Iisalmen maalaiskunnan Hernejärven kylässä, talvet olivat lumisia ja kesät pitkiä ja helteisiä, lapsia oli paljon ja kaikki minua vanhempia, sodan aikana syntyneitä ja ilman vanhempien kasvatusta. Sodat olivat vieneet aikaa liki vuosikymmenen ja uudisrakentajat, työn sankarit, olivat kylän näkyvin osa muuttuvaa maalaismaisemaa. Maalla elettiin agraarin Suomen kylien nousun voimakasta alkua, jossa uusi vastasyntynyt lapsi ei ollut kovin merkittävä tapahtuma. Mieleen tulee hakemattakin Jean Babtisten syntymä Patric Syskinden romaanissa ”Parfyymi”. Tuoksuttomana tapauksena ja lopulta pois heitettävänä. Oma tuoksu oli haettava itse ja lähtemällä parfymöörin oppiin.
Olin perheeni kolmas lapsi, keskimmäinen pojista, diplomaatti pohtija psykologin kuvaamana. Huomiosta oli taisteltava ja se voitettiin diplomatialla, aikuistumalla varhain myös oppimalla lukemaan jo paljon ennen kouluikää. Henkisten taitojen rinnalla oli harjoitettava myös fyysisiä ominaisuuksia tai jäätävä muitten hakattavaksi häiriintyneitten poikalasten käsittelyssä, jossa oman aikamme kiusanteko on harmitonta leikkiä. Tuhannen pojan poikalyseossa oli mukana myös kaikki tulevat rikollisten alut ja näiden ympärillä liikkuvat jenginuoret. Koulun eristysselli kaltereineen oli sentään juuri poistettu käytöstä. Sen kidutusvälineistä liikkui varttuneempien, yli parikymppisten ”lasten” joukossa pelottavia kertomuksia, joita alle kymmenvuotiaat innolla kuuntelivat.
Viattomuuden nostalgiaa ja humpuukia
Ravun merkeissä syntyvä kuuluu vesimerkkeihin, on tähtien mukaan kuoreensa vetäytyvä, aikuisena yliherkkä ja tähtikuvioiden eroottisin olento skorpionin rinnalla. Asiat oivalletaan jo etukäteen ja niihin reagoidaan pitäytyen riitojen ulkopuolella, verkostoja rakentaen ja kodinomaisessa maailmassa, yhteisöä ja lähiympäristöä arvostaen ja vahvistaen. Suunnitelma saa rinnalleen varasuunnitelman eikä innovoiva visiointi, monilahjakkuus, ole vierasta takaperin etenevän äyriäisen maailmassa, kertovat astrologit. Toki nämä ominaisuudet sopivat myös talvella ja syksyllä syntyneille, kevään merkeille. Tyypillinen rapu on Rollig Stones nuorikaisten näkyvin megatähti Michael ”Mick” Jagger.
Monen muistelmissa 1950-luku kuvataan ajan kultaamana viattomuuden aikana. Omissa muistoissani viattomuus on kaukana. Pikemminkin tuo vuosikymmen oli murrosaikaa, hieman samaa kuin 2010-luku saranayhteiskuntana ennen jytkyvuotta 2011. Pulaa oli kaikesta ja säännöstely jatkui aina vuoteen 1954 saakka. Vuonna 1952 maksettiin viimeiset sotakorvaukset ja Armi Kuusela valittiin Miss Universumiksi Kaliforniassa. Mongolipoimu suomalaisten naisten silmistä poistui tuon voiton myötä. Siihen liittyi samaa traumoja aukovaa ihmettä kuin viisuvoittoon Lordi -yhtyeen esittämän Hard Rock Hallelujah jälkeen.
Heinäkuussa 1952 avattiin Helsingin Olympialaiset ja Coca Cola ja purukumi saapui Suomeen siinä missä Rock’n roll ja farkut, nuorisokulttuuri ja 1950-luvun musiikki, vaatteet ja massatuotanto, josta kaikki pääsivät osallisiksi. Kansan itsetunto alkoi hiljalleen kohota. Aulis Rytkönen kirjoitti suomalaisena jalkapalloilijana ammattilaissopimuksen. Rytkönen on edelleen monen kokemana ainut suomalainen jalkapalloilija. Tämä trauma ei poistu vielä seuraavankaan 60 vuoden aikana.
Finish design
Syntyessäni Juho Kusti Paasikivi hallitsi maatamme presidenttinä ja hallittavia kansalaisia oli nyt ensimmäisen kerran yli 4 miljoonaa. Heistä yli 70 % asui maaseudulla, kaupungit olivat pieniä, elettiin Korean sotaa ja noususuhdannetta. Se lisäsi vientiä puullemme, metsät toivat lisäansioita talonpojille ja heidän rengeilleen. Puhuttiin vihreästä kullasta ja sotakorvauksista, YYA-sopimuksesta, Suomi liittyi YK:n jäseneksi.
Finish design syntyi Marimekon, Aino ja Alvar Aallon, Tapio Wirkkalan, Kai Franckin ja Timo Sarpanevan Orkidea- maljakon myötä. Milanon Triennaalin Grand Prix-palkinto lämmitti mieltämme. Väinö Linna sai valmiiksi Helsingin Sanomien kritisoiman Tuntematon Sotilas -kirjansa. Kirja oli tehty väärästä näkökulmasta, tavallisen korpisotilaan ja impivaaralaisen, ei esikuntatehtävissä toimivien kuvaamana ja eliitin näkökulmasta. Kansa hullaantui kirjasta, sotaromaanista.
Sotasukupolvien nuorisokulttuuri herää
Iisalmelainen Edvin Laine ohjasi Linnan teoksen elokuvaksi ja ensimmäinen kotimainen värielokuva Juha tuli teattereihimme, Olavi Virta levytti Toivo Kärjen ja Reino Helismaan Täysikuun. Nuorisokulttuuriin, suurten ikäluokkien käyttöön, tulvi italialaista musiikkia.
Mambo Italiano, Maruzella ja Lazarella soivat Umberto Marcaton, Laila Kinnusen ja Brita Koivusen levyttäminä. Tutuiksi tulivat Annikki Tähti, Vieno Kekkonen, Pirkko Mannola, Lasse Liemola, Kai Lind, Tapio Rautavaara, Elvis Presley, Harry Belafonte, Bill Haley, Bob Martin, Nat King Cole, Dean Martin, Eartha Kitt, Poika varjoisalta kujalta, Rock aroud the Clock, Buona sera, Jambalaya, You are my Destiny ja Diana ja tietysti Saarenmaan valssi sekä Kipparikvartetti. Suomalainen elokuva toi omat tähtemme palvottaviksi ja imitoi suurta maailmaa. Juoksijat, hiihtäjät ja heittäjät saivat rinnalleen moottoriurheilun alun.
Samaan aikaan kun maahan tunkeutui Bill Haley ja Rock aroud the Clock, radiossa soi lauantain toivotut levyt ja televisio aloitti lähetyksensä. Kuvaruutuihin koteihimme saapuivat Lenita Airisto ja Teija Sopanen, piippua polttava meteorologi ja Kauko Saarentaus. Naapurit tulivat niitä seuraamaan jo viritysmusiikin ja -kuvan aikana. Maassa oli yksi kanava ja yksi mielipide.
Television mukana kotiutuivat myös amerikkalainen kuvitteellinen kulttuuri, James Dean, Paul Anka ja tietysti Elvis Presley. Moottoripyörät yleistyivät kyläraitille ja motskareilla tai prätkillä ajettiin lujaa ja vahinkoja pärinäpojille sattui. Jawa-moottoripyörän hinta oli vuonna 1957 uutena 147 000 markkaa. Autot olivat vielä ylellisyystavaroita ja ne yleistyivät Ruotsiin muuttajien mukana arkikäyttöön seuraavalla vuosikymmenellä. Toki kylässä oli autoja jo 1950-luvun alussa siinä missä traktoreitakin, piikkipyöräisiä ja kovaäänisiä, panssarivaunun painoisia. Luomuviljelystä alettiin luopua lopullisesti tehoviljelyn hyväksi. Teknologian riemuvoittoa luonnosta ihailtiin yhdessä medioittemme kanssa.
Hyvinvointivaltion sarastus
Vuonna 1954 maassa nähtiin auringonpimennys ja sen toki muistan siinä missä nuoremman veljeni syntymän täytettyäni kolme vuotta. Samoin yleislakon ja Urho Kekkosen valinnan presidentiksi vuonna 1955 yhden äänen enemmistöllä. Lakolla palkkoihin saatiin 12 markan yleiskorotus. Se lakko kannatti, sanottiin.
Hyvinvointivaltio oli alkanut syntyä tyttöjen pukeutuessa farkkuihin tai leveisiin kellohameisiin, sipaisivat huuliinsa Egal -huulipunaa ja poskille Ponds -puuteria. Sodan aikana syntyneet suuren ikäluokan pojat taivuttelivat hiuksiaan ylös- tai taaksepäin Brylcreme -hiusvoiteella ja lavoille nämä menivät tanssimaan joko prätkillä tai Letukalla, vanhalla Chevroletilla, pikku-Renulla tai itäautoillamme. Saab ja Volvo yleistyivät vuosikymmenen vaihteessa, jolloin samalla autokanta alkoi uusiutua Itä-Suomessa ja autosta tuli hyvin arkinen väline jokaisessa taloudessa.
Teräväkärkiset kengät olivat ajan villitys siinä missä elefanttitossut, nirunarukengät, poolokaulukset, tärkätyt alushameet, pillifarkut, villatakit ja neulepuserot, twinsetit.
Sifonkihuivia kutsuttiin fritsuliinaksi. Viina oli kauan kortilla ja körttikansa eli vieraillen runsaasti naapureissaan ja tehden talkootöitä, harrastaen yhdessä. Televisio muutti sitten ajankäytön kokonaan vuosikymmenen lopulla.
Unohdettu sukupolvi
Kun syntyy tällaisen jivea ja mamboa tanssivan nuorison jälkeen, sodassa nuoruutensa eläneiden vanhempien lapsena, muistot eivät ole toki heidän kummankaan vaan sen unohdetun sukupolven, joka jäi kaikesta tästä paitsi. Se menetys on ollut varmaan elämää köyhdyttävä.
1950-luvulla syntyneet seurasivat läpi koko elämänsä sodan aikana syntyneiden suurten ikäluokkien takana palavia siltoja. Se korostui etenkin juuri 1950-luvun puolivälin jälkeen ja kaiken aikaa aina yliopistovuosiin, jolloin tavoite oli asetettu ohittaa nämä päihteitten kanssa opintojaan jatkavat nuorisokulttuurin tuotteet työelämässä. Suuret ikäluokat korvasivat puolivillaiset opintonsa ryhtymällä poliitikoiksi, väitöskirjat vaihdettiin jäsenkirjoiksi. Tuo vuosikymmen oli ylipolitisoitunut ja sen jälkiä näkyy vieläkin suurten ikäluokkien jäätyä nyt eläkkeelle jytkyvoiton saattelemana. Näin vanha työllistäjä, vanhat puolueet, voitiin hyvästellä komeasti. Meitä keisarit eivät enää käske. Eivät meitä, eivätkä meidän lapsia.
Unohdetulle sukupolvelle Viettelyksen vaunut, Paikka auringossa, Afrikan kuningatar, Sheriffi, Kilimandsaron lumet, Laulavat sadepisarat, Loma Roomassa, Täältä ikuisuuteen, Kuutamoserenadi, Taikaikkuna ja Kesäleski jäivät katsomatta ja Brigitte Bardot oli vain taruhahmo monine muine elokuvien sankarihahmoineen James Deanista alkaen.
Marilyn Monroe, Elizabeth Taylor, Grace Kelly, Sopia Loren, Gregory Peck, Marlon Brando, Humphrey Bogart, Rock Hudson, Tony Curtis tulivat tutuksi vasta television kautta ja lukien heistä, taustoittaen heidän tarinaansa ja yrittäen ymmärtää usein sellaista draamaa, joka ei ollut lainkaan niin kaunis kuin mihin Hollywood -maailma ja siinä eläneiden nuorten samaistumiskohteet ehkä olivat 1950-luvulla. Näin myös suomalaiset Jurkkien ja Pöystien sekä Rinteiden suvut elivät osana arkista ympäristöään, ei niinkään kotimaisten 1950-luvun elokuvien sankareina.
Selviytymistarina ja painajainen
Minulle itselleni 1950-luku oli selviytymistarinaa. Se oli kertomus suvuista, joissa nuoret kohtasivat myös onnettomuuksia, koulupäivät olivat pitkiä, 12 -tuntia matkoineen liki kestäviä, koulukiusaaminen oli osa koulun kasvatuskulttuuria, opettajat olivat myös sodassa vanhentuneita, osa vaikeasti alkoholisoituneita, kuten monen lapsen vanhemmat.
Päihteistä rintamalta tuli toki muitakin kuin alkoholi ja morfiini (oopium) oli tuttu mummon yskänlääkkeenä. Suomi oli ylivoimaisesti suurin oopiumin kuluttaja maailmassa ja sen vähentämistä pidettiin turhana halpana ja hyvänä lääkkeenämme. Rintamalta palanneiden miesten humalapuheet olivat aina rintamalle palaavia. Kun pienissä rajaseudun pitäjissä oli haudattu satoja nuoria poikia sen unohtaminen oli mahdotonta.
Onnistuneen kasvattajan löytämien oli sattuma ja onnesta kiinni. Se kilpailu ja taistelu, joka käytiin miljardeina siittiösolujen rynnäkkönä kohti munasarjasta irtoavaa munasolua, jatkui syntymän jälkeen, ja sitä kuvasivat vastoinkäymiset, taistelu, kateus ja usein pohjaton katkeruus ja viha, jossa suurten perheitten sisarkateus rehotti vapaana ja lapset olivat ilmaista työvoimaa pelloilla ja metsissä.
Siihen kaikkeen oli valmistauduttava, kehitettävä heikkoja kohtia, vahvistettava itseään ja säilytettävä silti positiivinen ja elämää kannatteleva idealisminsa. Se ei ollut vain televisiota, purukumia, Coco-Colaa, sotakorvauksia, uusia sanoja ja käsitteitä, uusia lehtiä ja mediakulttuurin syntyä, hyvinvointiyhteiskuntaa ja sen kuvitteellista alkua. Monelle se oli pelkää hengissä säilymistä.
Columbon kaltainen viekkaus
Minulle 1950-luku avautuu ikään kuin juuri edesmenneen näyttelijä Peter Falkin (1927-2011) kautta. Televisiosta tutuksi tullut Columbo teki itsestään rakastettavan paljon kärsineenä venäjän- ja puolanjuutalaisten vanhempien poikana. Pystyn vaivatta samaistumaan tähän pienikokoiseen Ossingissa oppikoulunsa käyneeseen Hamlitonin Collegen tuotteeseen. Falk valmistui syntymäni aikoihin julkishallinnossa Syracusan yliopistossa ja ura alkoi byrokraattina liittovaltion taloustoimistossa.
Työn rinnalla Falk alkoi opiskella näyttelijän uraa ja vaihtoi rohkeasti ammattiaan samaan aikaan, kun Kekkonen valittiin Suomen presidentiksi ja Suomi ajautui yleislakkoon. Tämä saattoi olla pelkkä sattumakin. Töitä Peter paiski Off-Broadway -teatterissa ja muutti Hollywoodiin vuosikymmenen lopussa. Menestys odotutti kuitenkin itseään ja sellaiseksi osoittautui lopulta televisio ja Columbo: Murha lääkärin määräyksestä vuonna 1968 NBC-kanavalla.
Varsinainen läpimurto tuli vuonna 1971 (Kuolleen miehen lunnaat), jolloin itse aloitin opiskeluni Oulun yliopistossa ensin sen biologisella opintosuunnalla biologian ja maantiedon vanhemmaksi lehtoriksi valmistuen. Oli varmistettava varma työpaikka ennen tutkijan uran käynnistämistä epävarmassa ympäristössä. Nyt jälkeenpäin ajatellen biologian ja maantiedon opinnoilla ja ensimmäisellä väitöskirjalla sieltä, lehtorin (professorin) työllä ja kokemuksella on ollut paljon käyttöä muissakin tehtävissä. Itse toivoisin, ettei professorin (=opettajan) nimikettä käytettäisi väärin tehtävissä, jossa pedagogin opeilla ei ole mitään tekemistä.
Tuo vuosikymmen, 1970-luku, suosi täysin erilaista ihmistyyppiä televisiossa kuin 1950-luvun tuotteet Marlon Brandosta Marilyn Monroen kautta Gregory Beckiin, Tony Curtisiin ja Rock Hudsoniin. Se ihaili kyllä 1950-lukua, mutta ymmärtäen sen tuskat ja vaivat venäläisen kertojan tapaan ja Peter Falkin kuvaamana. Vaaditaan pari vuosikymmentä, jotta voimme palata juurillemme, ja nähdä ne oikein, kauhistumatta.
1950-luvun rakastettava hahmo
Alle keskimittainen, vanhassa popliinitakissaan liikkuva lasisilmäinen Falk on kaukana 1950-luvun miesihanteista. Itse hän kertoi hakeneensa Pjotr Petrovitsin hahmoa poliisina Fjodor Dostojevskin romaanista. Ryppyinen paita ja kuluneet kengät, harmaan miehen olemus, kaikki ovat kuten Dostojevskin kuvaamana ja maneeritkin sopivat. Iso popliinitakki on sekin vallan muuta kuin ranskalaisissa tai brittien vastaavissa älykködekkareiden televisiosarjoissa. Poirot ja Holmes eivät viihtyisi tämän sankarin seurassa, tai oikeammin ehkä päinvastoin. Peter Falk ei olisi ehkä viihtynyt Holmesin ja Poirotin seurassa. Typerykset näyttelemässä älykköä ovat aina raskasta katseltavaa. Peter Falk ei ollut typerys ensinkään.
Columbo oli rikollisille harmittoman oloinen ilmestys, ylimieliselle narsismiltaan tunnevammaiselle ihmiselle petollisen nuhruinen moukka, jonka iskut tulivat aina odottamatta. Silmät tihruten ja jo lapsena leikattu ja proteesilla korvattu lasinen katse oli sekin aivan kuin 1950-luvun epävarma ja hapuileva vuosikymmen. Vaha Peugeot oli sekin 1950-luvulta siinä missä koko miehen habitus, itseään etsivä ja hajamielinen, murroskulttuurin tuote.
”Just One More Thing”
Peter Falk alkoi kuvata, ehkä tietämättään, 1950-luvun maisemaa ja elinympäristöä, rampautuneita miehiä proteeseineen, vanhoja ilkikurisesti hymyileviä, niitä näitä juttelevia, vähäeleisiä ja sodan rintamaoloissa kotirintamalla viettäneitä vanhoja miehiä.
Hänellä oli omituinen kyky tarttua johonkin epäoleelliseen ja pyytää sen tarkistamista, vielä ennen poistumistaan (just one more thing). Se tarkoitti aina, kuinka syyllinen oli tunnistettu, oleellinen oli löytynyt, nero oli tehnyt ratkaisunsa. Murroskulttuurissa sellainen ihminen helpotti lapsen oloa, ahdistus muuttui hetkessä nauruksi. Isoisä oli paikalla, jumalat hymyilivät jälleen.
Peter Falk oli kuin 1950-luku ja ansaitsi viisi Emmy palkintoaan ja Golden Globen, tukun muita televisioalan tunnustuksia. Columbon ohella hän ehti näytellä yli 50 elokuvassa. Pidän näistä 1950-luvun vanhenevaa miestä esittelevistä älyköistä, joille tuo vuosikymmen avautuu oikein, oikeassa valossa. Ne ovat mukana myös Falkin tunnetuimmissa elokuvissa Aviomiehet (1970), Naisen parhaat vuodet (1976), Pelkojen yö (1976), Berliinin taivaan alla (1987) sekä Ei omena kauas putoa (2005).
Falkin piirroksissa ja muistelmateoksessa “Just One More Thing” (2007) on löydettävissä 1950-luvun henki ja se maailma, jossa myös itse synnyin olkoonkin, että häntä vaivasi jo tuolloin, muistelmia kirjoittaessaan, Alzheimer. Tai ehkä juuri sen seurauksena, Alzheimerin taudin tuotteena, juuri tuon ajan tapahtumat, 1950-luvun murroskulttuurin ilmiöt, ovat niin keskeisinä hänen muistelmissaan ja tuoreemmat ovat jo unohtuneet.