Sanni on tämän päivän kansallisrunoilija, kirjoittaa Saska Saarikoski kolumnissaan (HS 29.9) ja tarkoittaa forssalaisen ministerin sijasta Sanni Kurkisuon sanoituksia.
Otan esimerkin: ”En halua stalkkaa sua/ tai käyttää finderii/ mut sun vessan kaapista/ löyty eyelineri”
Saarikoski vertaa Sannia Eino Leinoon, Aaro Hellaakoskeen ja P. Mustapään tuotantoon. Mitä nyt sanat ovat toki muuttuneet.
”Ei en oo missi/ mul on muuvit mun sedän/ ei oo deen tissi/ mut ihan hyvin mä vedän”
Tai: ”Mimmit jotka just jonossa kiilasi/ mittailee mua ku oisin hiilari.”
Saska Saarikoski kertoo kuinka hänen fecabook-ystävä professori Janne Saarikivi käy sosiaalisessa mediassa katkeraa kamppailua suomen kielen puolesta. Kieli kun näyttäisi muuttuvan englannin kielen ja amerikkalaisen kulttuurin hotkaisemana.
Saarikoski ei usko tähän. Suomi on runoilijoiden kieli ja sellaisena se myös jatkossa elää, lyyrisenä onomatopoeettisena ja luontoa matkivana pitkine päätteineen.
”Sulle laulan neiti, kesäheinä/ sydämein suuri hiljaisuus/ uskontoni, sopia säveleinä/ tammenlehvä seppel vehryt, uus.”
Eino Leinon Nakturne meni suoraan tajuntaan. Runoja luettiin ja opeteltiin ulkoa, itse lausuin niitä heti kun opin puhumaan ja lukemaan. Se tapahtui paljon ennen kouluikää. Saskan isä pani poikansa saman tehtävän eteen. Et sinä tietäsi valitse vaan tie valitsee sinut.
Sitten tapahtui muutos. Saskan kohdalla ja minun. Runous muuttui. Vanhat riimityksen säännöt hylättiin, kuvataide luopui näköisyydestä, musiikki melodiasta ja puhtaista soinnuista. Samalla se katkaisi siteet suureen yleisöön, kertoo Saarikoski julman totuuden.
Ja sitten tulee se suuri ja pelottava havainto. ”Nykyrunoilija on oman kosmoksensa luoja ja yksinvaltias, mutta joskus myös sen ainoa asukas. Hänen tekstinsä on usein niin vaikeaa, ettei sitä osaa tulkita kuin muutama asiantuntija. Useimmat tuntemistani kirjallisuuden ammattilaisista lähestyvät nykyrunoutta yhtä mielellään kuin nälkäistä jääkarhua”, suora lainaus Saska Saarikosken, isänsä pojan tekstistä.
En minä olisi moista uskaltanut kirjoittaa ja vielä perussuomalaisena. Minut olisi leimattu vihapuheesta ja vähä-älyisenä pantu rautoihin. Kiusattu hengiltä kuten jo on tehty vuosikymmenet. Tapettu vähäisinkin rohkeus ja luovuus. Sitähän pidetään salaten hengissä tyyliin, kel onnin on se onnen kätkeköön. Luovuus kun on ihmisen sisäistä hyvää oloa, onnen ydintä. Ja kuitenkin, kun panet sen vakan alle, teet syntiä kristittynä, Raamattusi lukeneena.
Saarikoski on havainnut kuinka on vielä laulajat jotka pitävät yllä Eino Leinon ja kumppaneiden riimiperinnettä. Siis sitä johon lukeutuvat vaikkapa Reino Helismaa, Junnu Vainio, Juice Leskinen, Martti Syrjä ja Hannu Nurmio. Niin on mutta ei ilman päihteitten tuomaa turvaa ja rohkeutta. Kalliiksi käyvät sellaisten laulujen lunnaat. Kansa kiittää ja tuo haudallesi kukkia, itkee vilpittömästi. Niillä haudoilla jotka on taatusti itse aiheuttanut. Kalevalainen kansa on sellaista.
Miltä kuulosti kun ensimmäisen kerran tajuntaan iski Leskisen Marilyn: ”Huh” huudahtaa Saska ja varmaan oikeassa paikassa:
”Mä rahani tuhlasin sun joka leffaan/ ja unessa hampaani iskin sun peffaan/ oli kaikkein pyhin sun hurlumhei/ Ja kun sun nurinniskoin sai kirjailija Arttu/ mä seinältä sut kiskoin, sä olit pelkkä narttu.”
Jotta asia menisi perille Saarikoski ottaa vielä esimerkkinä Tuomari Nurmion: ” Valoviikatteet taloja niittää/ käsi hamuaa lautturin viittaa/ en osaa elämää syyttää, en kiittää/ se jääköön, en piittaa.”
Yhden asian Saarkoski unohtaa ja sen mukana kaiken. Lyyrisen kielen käytön katoaminen kadotti kielestä sen oleellisen, takaraivossa raivoavan liskoaivoisen ihmisen. Tavan lähestyä geneettistä perimäämme ja luontoa matkivan kielen luonnollista ympäristöään. Samalla se muuttui proosaksi ja tuli tietoisuuteen, verbaaliseen otsalohkon hallitsemaan hermeneuttiseen ilmaisuun, rajalliseen symboliikkaan, valheitten peittelemään todellisuuteen. Ihmiseen tietoisuuteen, jonka ikä oli vain vaivaiset 30 000 ehkä 70 000 vuotta. Ei likimainkaan miljoonia.
Proosa on pitkiä lauseita ja virkkeitä, kömpelöä. Se ei tiivistä sanomaansa ja tee siitä myös tarvitaessa moniselitteistäkin, liskoaivojen tuotetta, syvää oivallusta. Usein se iksee kuitenkin lyyrisenä suoraan asian ytimeen omassa kielessämme, onomatopoeettisessa, eläimen ja luonnon liskoaivojen tuotteessa, Sibeliuksen musiikissa.
Nyt tämä taito katosi meiltä. Siitä tehtiin rikos. Se oli luovuuden raiskaamista onomatopoeettisen kielen kohdalla sitä jopa häveten. Kun minä sen kirjoitan kukaan ei sitä oivalla tai ota vastaan. Minähän olen persu, Mikael Agricolan kielestä käännettynä viinikuurna.
Kirjoitin lopuksi, kymmenen minuutin aikana, samaisen hesarin uutisia hieman niitä muuttaen, riimitellen ja yhdistellen. Proosana se olisi vienyt aikaa useita tunteja ja tilaa olisi vaadittu useampia liuskoja lehdessä ja kuvia vielä tuekseen, otsalohkon oivallettavaksi.
Kolme eri tarinaa, se on maksimi tänään, ja neljäs niiden sisälle. Lyyrinen teksti ei vaadi tätä työlästä ja kömpelöä rakennetta johon toimittaja yhtenään eksyy. Kuvitellen olevansa muutakin kuin valemedian jäljillä liskoaivojen vaiettua.
Tieteessä etenkin Oulun yliopiston maantieteen laitokselle töitään jättänyt luonnonmaantieteilijä, väärin ymmärretty nero, Aaro Hellaakoski oli lyyrisine runoineen valovuoden edellä muita oman aikansa tieteilijöitäkin. Hän elää edelleen. Syy on kielessä. Lyyrisessä kielessä ja sen osuvassa sanomassa. Hän oli parhaimmillaan vasta täytettyään 60 vuotta.
Hesarin toimittajien, prosaistien tekstejä hieman muutellen
Äänestystä seuraa Kataloniassa sotkuja
odotetaan sille EU:sta potkuja
Moni odotti tulostas Donald Tuskilta
puheenjohtajalta, EU-neuvoston kuskilta
Miestä haukutaan kuin kaimaansa, reppanaa
Suomesta katsoen siideriä tai keppanaa
Riitaa kylvää naapurimme idässä somessa, netissä
Naamakirjassa, petissä, Steven Hallin vetimissä.
Rauhaa ei anna herroille vihainen sotemme kansa
Twitteri-tili ja populistin takoma aikamme ansa
Vedättää, juoksettaa, kusettaa on ikuinen työmme
Raivoa täynnä kuin liskojen yömme.
Se pelaa ei joka pelkkä ja rahansa kätkee
polta ei Siben sikaria, vaivaista sätkee
Kimin, Jarmon, Hedien aivot ja pelurien taidot
miehet Sammosta taotut Rovion rahakaivot
Sinivalkeat siivet, kansan omaisuutta ommoo
lennetään etelään, pidetään lommoo
Tärkeintä puolue, kannatus, herrojen hissit
Vauramon puheet turhat kuin nunnalla tissit
Paavilla pallit ja runsaat kuin Trumpilla missit
Tuhansien tiedot vuotivat nettiin
mahtaa se ottaa kuppaista lettiin
Tulosta tehtiin ja sotea vänkää
kikystä tykkää ja sateista räntää
Kaupungit kasvaa ja kuntia kaatuu
palvelut entiset nuorilta maatuu
Maakuntia synny ei kuolleista keloista
yhteistä köyhillä puheemme veloista
Valepoliisi huijasi satoja pelosta