Zacharias Topelius
Tänään Zacharias, Zakris, Sakari Topeliuksen päivänä hänen syntymästään on kulunut vuosikymmentä vaille kaksisataa vuotta. Hän syntyi Uudenkaarlepyyn maalaiskunnassa ja kuoli 80 vuotiaan Sipoossa. Isä oli itäkarjalaista runoutta kerännyt piirilääkäri ja äiti kauppiaantytär. Isä teki siis täsmälleen samaa keruutyötä harrastuksena kuin lääkärikollega Elias Lönnrot. Näyttäviä julkaisujakin syntyi. Isän suvun myötä opinnot suuntautuivat aluksi Ouluun ja myöhemmin Helsinkiin. Syntyi kertomus uskomattoman tuotteliaasta toimittaja-kirjailijasta, lehtimiehestä, valtiomiehestä, lyyrisestä prosaistista, mutta ennen kaikkea monen sukupolven rakastamasta satusedästä. Joistakin syystä historiatieteilijän tiedemiehen ja professorin savutukset sekä historioitsijana että maantieteilijänä jäivät näiden kertomusten varjoon. Yritän kertoa miksi.
Miten aikansa toimittajakollegat olisivat otsikoineet Topeliuksen kuoleman nekrologissaan vuonna 1898?
”Monialainen ja tuottelias kynämies sekä kiistelty valtiomies eli uskoen omiin satuihinsa”.
Jatko kahdella palstalla liuskan mittaan tiivistäen olisi ollut ehkä seuraavankaltainen?
”Professori Zacharias Topelius kuoli läheistensä läsnä ollessa ja menetystään surren 12.3. 1889 kotonaan Sipoossa. Topelius tunnettiin Helsingfors Tidningar lehden luetuimpana ja ahkerimpana toimittajana. Tuotteliaana toimittajana hän kirjoitti reportaaseja ja pakinamuotoisia kolumneja, mutta myös 25 laajempaa monografista julkaisua tai kirjoitustensa kokoelmaa. Näistä ehkä parhaiten tunnetaan Välskärin kertomukset, Maamme kirja, Luonnon kirja, Kypron prinsessa, Hango silmä sekä lastensatunäytelmät Adalminan helmi ja Lintu sininen. Unohtaa ei sovi myöhempiä kokoelmia ja valikoimia, novelleja ja runoteoksia. Niissä runoilmaisu oli Topeliukselle helppoa ja monet hänen teoksistaan on myöhemmin sävelletty. Runoilijan laadulle tyypillistä olikin juuri optimistinen luonnonromanttinen sävelhenki.
Professori Topelius ei harrastanut varsinaista tieteellistä historiantutkimusta, mutta hän osoitti mm. historiallisilla romaaneillaan sekä maantieteellis-journalistisilla taidoillaan ansionsa historiatieteissä. Hänen latinankielinen väitöskirjansa käsitteli vuonna 1847 muinaissuomalaisten naimatapoja.
Eurooppalaiset ja kotimaiset aatevirtaukset vaikuttivat Topeliukseen syvästi. Hän hyväksyi saksalaisen koulukunnan hegeliläisyyden, mutta ei sen positivistista suuntausta niin jyrkästi kuin J.V. Snellman. Topelius oletti muutosten tapahtuvan taloudellisten prosessien kautta ja valistusaatteiden levitessä, ei vallankumouksellisesti. Köyhyys ja halla poistetaan maasta ahkeruudella, ei taistellen, hän julisti.
Kieliriidat svekomaanipiirien kanssa vaikeutti monin tavoin ansioituneen Topeliuksen myöhempää uraa yliopiston rehtorina ja valtiomiehenä. Hänen väitettiin olevan liian romanttinen, sinisilmäinen ja sokea epäkohdille. Mukana julkaisuissa oli liiaksi uskonnollismyyttisiä aineksia ja lapsille tarkoitettuja kertomuksia ja satuja. Niitä, jotka lopulta jäivät elämään ja joista Sakari Topelius myöhemmin tunnettiin ja kaikki muut unohdettiin, myös hänen aikaansa sidotut vihamiehensä ja kadehtijansa. Eivät kaikki jotka hokevat ”Lenin, Lenin” pelastu”.
Kaikesta edellä kuvitellusta nekrologista huolimatta Topelius julkaisi mm. teoksen ”Kommunismin kehto”, ”Ljungarin taru”, ”Kuninkaan hansikas”, ”Kaarle kuninkaan metsästys” sekä runsaasti muuta yhteiskuntakriittistä aineistoa. Huomattava osa siitä on vielä tänäänkin joko julkaisematta tai hyvin vaikeasti saatavilla.
Sakari Topeliuksen ansiot liittyvät suomalaisuuden tunnetuksi tekemiseen etenkin Ruotsissa. Toki hän teki Suomea tunnetuksi myös suomalaille ja etenkin lapsille. Helsingin yliopistosta häntä ei edes päästetty Vaasaan hänen saatuaan sieltä työpaikan perheen kasvaessa ja vaatiessa vakituisempaa työtä. Keisari löysi hänelle professuurin toki Helsingistä. Ei maan lahjakkaimpia kirjoittajia sopinut päästää korpeen, oli Fredrik Cygneuksen näkemys ja viesti keisarille. Tuon ajan keisarit ja yliopistomiehet olivat valistuneita älykköjä hekin ja Topelius sai työrauhan ja rahoituksen sille hengenjätin kansakuntaa ja sen historiankulkuja oivaltavalle monitieteelliselle työlle, jolta esim. maantieteen opinnot alkoivat vähän myöhään ja jäivät tiedemiehenä ilman sen kummempaa mainintaa nekin. Vai muistaako joku lukeneensa Topeliuksen kirjoituksia Kasvatusopillisen Yhdistyksen tai maantieteilijöiden aikakauskirjoista? Kyllä ne sieltä löytyvät. Yhtä paljon ja yhtä korkealentoisia kuin ajan muillakin tuntemattomilla tieteen älyköillä. Topelius nyt vain oli paljon enemmän ja kaikessa.
Sekä satujen että oppikirjojen tekijänä Topelius keskittyi tiedemiehen tarmolla lastenkasvatuksen kysymyksiin. Hänen asemansa Pohjoismaiden nimekkäimpänä lasten- ja nuortenkirjailijana H.C. Anderssenin ohella häivyttää valitettavasti liikaakin aikuiskirjailijan, yhteiskuntavaikuttajan ja sanomalehtimiehen panosta. Tältä osin Topeliuksen kunnia tulisi palauttaa sitä aikanaan varjostaneiden ihmisten mustamaalaamisesta ja väheksynnästä. Tässä Helsingin yliopisto voisi olla vähän valppaampi. On niin paljon ihmisiä, joiden kunnian yliopistolaitos on vienyt juutalaisten ohella. Nämä väheksyjät eivät muista, kuinka lehtimiehen kynän jälki ei aina ole loppuun saakka pohdittua ja syvällistä tiedettä ja että Topeliuksen julkaisuista huomattava osa syntyi ikään kuin lehtimieskirjailijalla tai tämän päivän blogeja kirjaksi kooten. Lisäksi Topeliuksella ei aina riittänyt aikaa eikä ulkopuolista tukea huolehtia julkaisujensa levityksestä ja painoasusta. Syy ei ollut Topeliuksen. Topelius eli ympäristössä ja sellaisten yhteiskunnallisten virtausten sisällä, jossa hänen omintakeista ja ainutlaatuista monialaista lahjakkuuttaan ei edes voitu käyttää siinä määrin kuin miten sen nyt ymmärrämme ja koulumme tukevat tällaisia poikkeavia monilahjakkuuksia, luovia innovatiivisia neroja. Ei heitä enää kiusata edes yliopistoissamme. Taulapäinen tasapäisyys on hyvin luterilainen ilmiö.
Helsingissä on kaksi Topeliuksen muistopatsasta. Satu ja Totuus Gunnar Finnen työnä Teatteriesplanadilla ja sekä Topelius ja Lapset Ville Vallgrenin työnä Koulupuistikossa. Vaasasta löytyy Emil Wikströmin Topelius patsas ja Uudessakaarlepyyssä on Topeliuksen nimeä kantava museo ja Vallgrenin tekemä rintakuva.
Snellmannin ja muiden riitapukariensa rinnalle Topelius olisi ansainnut kuvansa ja korostaen samalla Suomen itsenäistymisen oikeaa vuotta ja irtautumistamme Ruotsista. Tämän Topelius ymmärsi jo tuolloin ja hän sai pyhän svekomaanipiirien vihan ylleen. Häntä syytettiin Krimin sodan aikoihin hallituksen käsikassaraksi maltillisena suomalaismielisenä kielitaistelun kiihtyessä. Samalla tuolloin puhjennut materialistinen ja luonnontieteinen sekä sokean positivistinen maailmankuva oli jyrkässä ristiriidassa Topeliuksen idealistisen tuotannon ja maailmankuvan kanssa, joka tuolloin sai myös syvän kristillisiä korostuksia. Tässäkin Topelius oli aikaansa edellä ja oikeassa.
Tämän päivän maailmassa Topelius olisi luova ja innovatiivinen blogaaja ja puhuisi monikansallisesta filosofisesta yksituumaisuudesta, tekisi satunsa globaalille yhteisölle mutta myös vakavassa ja syvästi luonnosta huolta kantavassa vastuullisessa hengessä. Koulutus olisi nyt parempi ja tekniikka avustaisi. Hän saisi vastaansa aivan samat voimat kuin pari vuosisataa takaperin, hedonistiset materialistit ja fundamentalisti pelurit. Topeliusta tarvitaan tänään vielä enemmän kuin pari vuosisataa sitten. Peli vain on nyt kovempaa ja vastustajat viekkaampia. Mutta ovat avustajatkin nettiympäristön älykkäimmästä päästä ja altruistisia nuoria satusedän joukoissa. Heidän osaamisensa varassa on nyt ahneen sukupolven konkurssipesän pelastus. Nyt kaivataan topeliaanisen viisaita hengenheimolaisia tämän altruististen nuorten ryhmän tueksi ja ymmärtäen mitä on olla lapsi.