Älä mene peukaloimaan Väinö Linnan ja Edvin Laineen mestariteosta.. Kuljet silloin pyhällä maalla ja se ei ole viisasta ensinkään. Näin kävi Rauli Mollbergille ja näin kävi Aki Louhimiehelle tulkiten kriitikkojen kirjoituksia. Mollberg yritti tehdä elokuvaa, joka karsi Linnan kirjasta rosoisen realistisen ja hävittäen pois isänmaallisen paatoksen. Ei sellainen onnistu.
Linnan kirja ja Edvin Laineen elokuva kun olivat trauman käsittelyä ja samalla synnin päästöä sodan julmuuksista. Se oli tehtävänsä tehnyt. Se ei ollut pelkkä taideteos tehosteineen ja ammattinsa osaavine näyttelijöineen. Sillä oli kolmelle miljoonalle katsojalle tuolloin tilaus, jota nyt ei enää ole. Nyt tilaajana oli sata vuotta täyttävä kansakunta ja sen itsenäisyys. Se on eri asia.
Niinpä myös tarjolla on vain turvallinen ja riskitön Suomi -100 juhlakuvaelma ja sen ylisuuri budjetti tuttujen näyttelijöiden suorituksena. Siis heidän panos tähän juhlavuotemme tuhansien tapahtumien joukkoon. Kriitikon ei pidä odottaa mahdottomia.
Se ei noussut muiden yläpuolelle, taivaisiin uutena sotana. Turvallinen ja riskitön, kaikkia miellyttämään pyrkivä suomalaisten sotaelokuvien ja mieskuvausten joukkoon tehty kuvaelma, kirjoittaa Jouko Typpö Helsingin Sanomissa (27.10) ja antaa elokuvalle kaksi tähteä. Huomaten kuitenkin tärkeimmän.
Ehkä sellainen sitten kertoo lopulta Suomesta vuonna 2017. Eihän se nyt ole likimainkaan sama kuin vuodet 1941 aina vuoteen 1944 ja tästä tehty kansalliseepos, joka on rinnastettavissa Seitsemään veljekseen ja Kalevalaan. Rauni Mollberg huomasi saman tehdessään omaa elokuvaansa mutta uuteen ympäristöön ja aikaan.
Kirjoitin kirjan ”Finland’s big year 2017 – Suomi 100” koska tuo vuosi oli samalla sadannen monografisen kirjani syntymävuosi. Kun kirjan kirjoittajalla on henkilökohtainen motiivi, oma tuotanto ja elinkaari, joka perustuu hänen omiin kokemuksiinsa, tuskalla ja vaivalla tehtyyn tuotantoonsa, silloin vuosi 2017 on hänellä juuri tuon tuotannon kautta merkittävä, eikä se perustu muiden jo tekemiin ja moneen kertaan luettuihin ja nähtyihin sosiaalisen pääomamme muistoihin. Miksi niitä tulisi muuttaa, liikkua pyhällä maalla.
Tämä koskee niin sodassa kuin rauhassa tehtyjä suoritteitamme ja näistä rakennettuja kirjoja ja kuvaelmia, elokuvia ja sarjakuvia. Tässä Louhimies ja sarjakuvia piirtävä Mauri Kunnas valitsivat leipätyönään heille perinteisen ja turvallisimman tavan liittyä mukaan juhlijoiden joukkoon.
Mauri Kunnas piirsi Suomen historiaa sarjakuvina Ruotsin vallan ajaltamme sellaisena kun olemme sen oppineet. Muutenhan se ei olisi edes ymmärrettävä saati hauska ja opettava, vanhaa uudella tavalla kertaava. Se oli jatkoa Kunnaksen sarjakuvatyölle juhlavuonna 2017 loukkaamatta pyhää maata. Hän jopa varoi miinoja eikä puuttunut satavuotiaan lähihistoriaan lainkaan vaan pysyi viisaasti tuhatvuotiaan alkutaipaleella.
Niiden ruotiminen ja muokkaaminen omiksi hengentöiksi aina uudelleen kun ei ole lopulta muuta kuin lämmitettyä vanhaa kaalikeittoa. Moni slaavilaisen kulttuurin tuote rakastaa juuri tätä keittoa ja sellaista myös sotiemme veteraanit nauttivat rintamaoloissa etsien sopastaan sattumaa, josta ikävin oli väärään paikkaan harhautunut luoti tai kranaatin sirpale.
Normaalissa arjessamme sellaisia harvemmin kohtaa katua ylittäessään. Sen ymmärtäminen saati kuvaaminen on ammattina tukijan työtä muistuttavaa arjen duunina tylsää arkistojen penkomista, haastatteluja, laboratoriotöitä, toistoa toistamisen jälkeen tietokoneen avustaessa.