Pahoittelen että joudun taustoittamaan kirjoitustani tavalla, joka vie hieman tilaa. Kyse on ilmiöstä nimellä mediakratia ja Laura Huhtasaaren käyttämästä käsitteestä, joka on meille perinteisesti pyhä, sananvapaus. Hän valitsi OIKEIN teemansa. Paremmin kun ei olisi voinut valita.
Miten on mahdollista että vallasta kilpaileva mediakratia saa ”HIILLOSTAA” muita vallankäyttäjiä ja jos nämä kritisoivat mediaa, syntyy ilmiö nimeltä populismi? Media on ihan hyvä renki mutta vaarallinen isäntä. Se vie meiltä niin demokratian kuin parlamentarismin, kansanvallan. SUOMI on ollut tässä valpas ja maailman johtava maa. Mikä meitä nyt vaivaa? Miksi me luovumme pyhästä sananvapaudestamme. Sananvapaus ei ole sama asia kuin mediavalta, mediakratia. Päinvastoin kapitalismissa, jossa mediakratialla ymmärretään muuta kuin sananvapautta. Se on vain muutaman miljardöörin vapautta.
Media on, totta kai, neljäs valtiomahti. Se pyrkii käyttämään ja LISÄÄMÄÄN samalla valtaansa. Se on hyvä renki mutta VAARALLINEN isäntä. Se siirtää demokratian mediakratiaan. Siirryimme lopullisesti mediayhteiskuntaan ja se on VAARALLINEN ilmiönä demokratialle. Siinä media grillaa presidenttiä, pääministeriä, kaikkia muita. Mutta ei KOSKAAN päinvastoin. Se kun on POPULISMIA, kansanvallan ilmentymä ja median vihaama kilpailija VALLASTA ja sen käyttäjästä. Siksi populismi on median kokemana VAARALLINEN juuri median omalle vallalle ja sen käytölle. Laura Huhtasaari valitsi aiheen, joka liittyy mediakratiaan. Hän valitsi koko läntistä demokratiaamme uhkaavan ilmiön ja haastoi sen. Ehkä osin jopa tietämättään ja kovin nuorena haastajana. Olisin odottanut, kaikki me odotimme, että sen ottaa tehtäväkseen istuva presidenttimme Sauli Niinistö.
Äänestä ihmistä, jonka arvot ja aikomukset ovat omiasi. Älä pohdi sukupuolta, ikää ja ulkonäköä. Pohdi vain millaisia arvoja edustajasi ajaa valtaan tultuaan. Sitä varten ovat nämä vaalikoneet. Täytä useampi vaalikone kaiken varalta. Äänestä henkilöä, jonka arvot ovat OMIASI. Ei mediakratian tuotetta. Se kun on kuin lottokuponki. Kun sen olet täyttänyt se menee arvontaan. Joku voittaa mutta et sinä.
Seuraava kirjoitus on koisivultani muutaman vuoden takaa. Kirjoituksessa käsitellään mediaa, mediakratiaa ja tuolloin ajankohtainen oli Matti Vanhanen pääministerinä mutta myös Barack Obama. Sen jälkeen ilmiö on pahentunut ja syventynyt. Kirjoitus löytyy kokonaisuudellaan otsikolla ”Mediakratia ja vanhan vallan vartijat”. Mukaan tuli Donald Trump ja odotettu populismi sekä sen aalto, nykyinen ”me too” kampanjointi, Ranskan vaalit ja brittien brexit. Suomeen ryntäsi pakolaisvirta ja meiltä puuttui välineet miten toimia. Jälkiviisaus on sitä kaikkein turhinta viisautta. Mitä minä sanoin hurskastelua.
Vanhan vallan vartijat
Takavuosina kuningasvalta, kirkkovalta ja patriarkaalinen yhteiskunta pyrkivät suojelemaan kiusattujaan, tai ainakin omiaan, pitämään yllä joltistakin järjestystä yhdessä ylimysvallan ja eliitin elämään, sen hyveellisyyteen uskovan rahvaan silmissä. Oletettiin, että johonkin on luotettava, ja lopulta viime kädessä Luojaan.
Myöhemmin mukaan tuli demokraattinen parlamentarismi, jonka tuli suojata kansalaisensa kiusaajiltaan yhdessä kansankirkon kanssa hyvinvointivaltiossaan, Suomessa jo rapautuneena kolmikantana. Myöhemmin enemmistön oikeudet alkoivat olla niskalenkki vähemmistöistään ja kiusatuiksi tulivat toisinajattelijat ja muut pienet vähemmistöryhmät EU:n oppien mukana ja joku rohkeni epäillä näitä oppejamme.
Tänään kukaan ei ole suojassa kiusaajaltaan. Kun yhteiskunta muuttui mediayhteiskunnaksi ja myöhemmin sosiaalisten medioitten, kansalaismedian ja yhteisömedian kautta globaaleiksi uusyhteisöiksi, media alkoi kiusata vallantäyteisyydessään kaikkia muita vanhan paradigman mukana valtaa pitäneitä, mutta vallattomasti eläneitä kuninkaallisia, poliitikkoja, talouden eliittejä ja nämä alkoivat voida pahoin ja näiden mukana koko kansakunta. Kansakunta nousi kapinaan ja syntyi populismi. Kovin erilainen kulttuurista riippuen.
Kiusatusta kansakunnasta ja sen pahoinvonnista tuli median paras uutinen ja mediakratian ominta antia yhteiskunnalle.
Avoimen yhteiskunnan orpoina heitä saatettiin kiusata siinä missä vähäisemmät vätykset kiusasivat aikanaan toisiaan agraarissa tai alkuteollisessa yhdyskunnassa ja sen pienyhteisöissä. Nyt vain yhteisö oli globaali ja myös Suomi siinä mukana.
Yhteiskunta oli alkujaan se mitä se näytti lähiyhteisössä, mediakratien esittämänä illuusiona se ei toki näyttäytynyt. Se ei toki ollut virtuaalinen globaali nettiyhteisö ja sen muotoutuvat uusyhteisöt tuhansien miljoonien globaalissa maailmassa ja tähän murroskulttuuriin syntyi vaikea ylimenokausi, hybridiyhteiskunta ja sen kouristelu. Kirjoitin siitä kolme kirjaa ja neljännen vielä toisen väitöskirjani jälkeen. Se on luetuin kirjani maailmalla. Nyt sitä ei saa edes myydä. Yritä ostaa niin huomaat.
Vastassa ei kukaan
Mediaa ja sen kiusattavia on mahdoton osoittaa sormella muun kuin median kautta. Sosiaalisessa mediassa mittakaava muuttui ja kuningashuone, presidentin neuvonantajat ja pankin pankkivaltuusmiehet, puolueinstituution poliittiset kellokkaat odottavat huonona hetkenään median innon laantuvan ja hakevan jonkun uuden kiusattavan.
Tässä sosiaalinen media ei ole epäsosiaalinen ja käyttäytyy toisin kun vanha mediakratia hakiessaan itselleen valtaa neljäntenä valtiomahtina ja kiinnittäen huomion asiasta osattomiin. Yhdysvaltain presidentille sellainen on usein ollut pieni näpäkkä sota. Näin elettiin siis ennen uutta vaihetta. Nyt on löydettävä muuta, jolla kerätä tviitaten päivittäin kansan ja mediakratian huomio. Ei siis median. Tämän Donald Trump miljardöörinä ymmärtää.
Tänään, globaalin sosiaalisen median aikaan, jolloin miljardit ihmiset ovat mukana kiusaamisessa, aivan vähäinen kohde kiusattuna ei enää riitä, kuten takavuosina oli tapana. Uusi mittava vallankäyttäjä vaatii mediamaailmassa suuremman luokan kiusattavia ja sellaisia voivat olla vain vanhan paradigman aikaiset vallankäyttäjät, kuten kuninkaat, piispat, presidentit, Sibelius entisenä mahdollisena natsina, urheilijan sijasta koko järjestökoneisto hiihtoliittoineen ja jalkapallossa niin ikään koko organisaatio, ei pelkästään uhraamalla heppoinen valmentaja venäläisten tapaan Suikkaselle kenkää antaen.
Suikkanen on liian vähäinen vätys venäläisen kiekkokulttuurin kriisille. Venäläinen media on oppipoika ja uusi ilmiö eikä se osaa uuden paradigman pöytätapoja. Se on ajautumassa kohti syvää kriisiä ja suljetaan kohta olympialiikkeestäkin. Sillä kun on omat venäläiset sääntönsä pakkokapitalismin tuloksena. Sen on opittava mediakratian säännöt.
Mediakratian uudet vallankäyttäjät
Moderniin yhteiskunnalliseen paradigmaan kuuluu uudet vallankäyttäjät ja vanhan vallan korruptoituneisuuden ja moraalittoman elämän osoittaminen. Sillä on myös omat kirjoittajansa, hovinarrinsa, juoksupojat ja tytöt. Tässä se ei poikkea mitenkään vanhasta paradigmasta ja sen vallankäyttäjästä. Sekin kun on on ihmisten rakentama koneisto.
Niinpä helpoin tapa kirkon kohdalla oli jakaa hulluille puuroa, panna ääripäät riitelemän keskenään, hajottamalla ja hallitsemalla vanhaa lahoavaa instituutiota. Demokratiassa pelkkä ääripäiden etsintä ja puolueinstituution korruptoituneisuus ei riitä, tarvitaan myös kokonaan uusi ilmiö, uusia sellaisia jännitteitä, joista politiikan toimittajan megatrendit voisivat syntyä.
Näin perussuomalaisten Timo Soini tulee kulkemaan prosessissa samaa median rakentamaa uutta paradigmaista kujanjuoksua kuin mahdolliset tulevat presidenttiehdokkaamme, tulevat kiusatut kisailemassa huomiotalouden mielikuvitusmaailmassa ja luoden uutta illuusiota osana median myymää harhaa. Myöhemmin se harha varmasti hajoaa. Siihen käytetty puolue hajoaa turhana sekin. Ministerin salkku on saavutettu.
Uutinen on tehtävä osana uutta valtaa ja sen on oltava yhdensuuntainen syntyvän uuden paradigman kanssa, jossa kiusaajaa, mediaa, kukaan ei voi osoittaa sormellaan. Kuinka osoittaa kiusaajaksi jotain sellaista, jota ei ole olemassakaan vastuun kantajana? Media on demokratiaakin kasvottomampi väline vastustajana ja mediakratia kaukana demokratiasta. Se kun on en vihollinen kolmen muuna vallankäyttäjän kanssa.
Media voi vaatia kiusatulta mitä tahansa yksilöimällä kuningasvallan, demokratian ja puolueinstituutiot, yhden henkilön kautta. Pääministeri Matti Vanhanen oli helppo kiusattava takavuosina, kuningas vielä helpompi Ruotsissa.
Sen sijaan tämä henkilö ei voi puolustautua, kun vastassa on ei kukaan, mediakratia. Mediayhteiskunnassa kasvottomaksi demokratian portinvartijaksi itsensä nostanut vallan vahtikoira on vailla valvontaa ja kritiikkiä omaan toimintaansa. Samalla koko poliittinen elämä välittyy juuri median kautta ja on osa mediakratiaa, tahtoi tai ei. Media ei ole kuitenkaan sama kuin mediakratia.
Mediakratia syntipukkina
Mediassa maailma on “se miltä se näyttää” median välittämänä, ja kun eteemme tuodaan kuninkaita ja kirkkoja, syntisiä piispoja ja entisiä valtiaita, jotain jätetään samalla kertomatta.
Uutinen onkin se, mistä vaietaan, ja joka peitellään hömppäuutisten taakse. Islannissa, joka on liian pieni piiloteltavaksi, media osoittautui pahimmaksi rosvoksi pankkimaailmassakin.
Äänestäjälle tällainen media käy myös syntipukiksi, ja kun neljä valtiomahtia kisailee vallasta, keskustelu itse asiasta, työpaikkojen kiusaamisesta, kiusatusta työttömästä, koulukiusaamisesta, jää medioitten kritiikittömän institutionaalisten kiusaamisuutisten varjoon.
Näin tehdään korvaamatonta vahinkoa itse vaikealle asialle ja sen hoitamiselle olettaen, että kiusaaminen on poliittisten toimijoiden ja vallankäyttäjien, kuninkaitten, pankinjohtajien ja puoluesihteereiden, politrukkien välistä puuhastelua, toimitusjohtajan ja kiekkoväen, julkimoiden tapa erottaa valmentajiaan ja saada osakseen narsistista huomiotaloutta.
Kun tuhat miljoonaa ihmistä osallistuu hetkessä mukaan uuden sosiaalisen median paradigman synnyttämiseen, vanhat vallankäyttäjät ovat osa tätä uuden valtamedian välistä ”kansalaiskeskustelua” joka muistuttaa massojen synnyttämää teloitusta mukana trolleja ja nyt jo kybersodan välineetkin.
Tämän moniäänisen yhteiskunnan uudet mediakratian haastajat muodostavat lopulta vain yhden vallan ja vallankäyttäjän, joka ei ole toki ikivanhaa mediakratiaa kansanvaltaa haastamassa vaan sitä tukemassa, se on kansanvaltaa mediassa ja kaukana gallupdemokratiasta, poliitikosta pohtimassa asemaansa lukien päivän mielipidekyselyiden tuloksia ja viimeisistä kiusattavista takavuosien vallankäytön uhreina. Se että sitä haukutan populismiksi on ainut keino vanhalle vahtikoiralle, hampaattomalle mediakratian uhrille. Sillä uhrihan sekin on siinä missä sen uhraama sananvapauskin.
Seuraava kirjoitus on lainattu Juha Dufvan vuonna 2011 kirjoittamasta tekstistä ja hän taas lainaa kirjailija Viktor Palvelvia. Siinä kuvataan käsitettä mediaa ja sen vallankäyttö, mediakratiaa. Vasemmiston on helpompi ymmärtää se häntä lainaten.
Mediakratiassa valtio, media ja kulttuuri ovat saumattomasti samaa pakettia. Varsinainen valtiollinen johtajaeliitti puuttuu. Heidän sijallaan on joukko henkilöitä, jotka yrittävät hakeutua paikkoihin ja seurapiireihin, missä järjestelmän kultasuonet sykkivät.
Pelevinin kuvaama järjestelmä perustuu glamouriin ja diskurssiin. Niiden ydin on naamioituminen ja kontrolli sekä niitä seuraava valta. Valta pukeutuu usein median asuun.
Lumousta ja viehätysvoimaa tavoitteleva glamour on rahan muodossa ilmaistua seksiä. Keskustelua ja väittelyä ilmaiseva diskurssi on seksiä, jota ei ole tarpeeksi. Se ilmaistaan rahassa, jota ei ole. Diskurssi esitetään jonain hyvin viisaana ja käsittämättömänä, glamour puolestaan ylellisenä ja kalliina.
Diskurssin ja glamourin maailmaa hallitsevat ihmisiksi naamioituneet vampyyrilepakot, joiden vallan salaisuutena on seteleistä uutettu taikajuoma bablos. Sen juominen johdattaa vallan ja nautintojen lähteille.
Vampyyrit ovat eräänlaisia Bildenberg-säätiöläisiä, jotka ohjaavat pimennosta maailman kulkua.
Nautakarjan pilttuut
Totuuden hämäävänä mittarina on raha. Se on kuin yrittäisi mitata viivoittimen pituuden viivoittimella itsellään.
Vanha vampyyri Enlil Maratovits kiteyttää, että inhimillinen sivilisaatio ei ole mitään muuta kuin valtaisaa rahantuotantoa. Ihmisten kaupungit ovat pelkkiä rahatehtaita:”Kutsuttiinpa ihmisen ammattia millä nimellä tahansa, se on vain valtausläntti rahalouhoksella. Siellä ihminen tekee työtä koko ikänsä ja kutsuu sitä uraksi.” Se louhitko kybervaluuttoja vai jotain muuta, on itsesi huijausta ja alkaa heti kun synnyit. Jos sinut syliinsä nostavan isäsi ranteessa on Rolex, olet ehkä onnekas mutta tuskin muita onnellisempi.
Se että Yhdysvalloissa vaaleihin käytetään miljardeja ja siihen osallistuvat vain miljardöörit, kertoo mistä on kyse. Sama pätee myös Suomeen, olkoonkin että panokset ovat pienempiä, vain miljoonia. Presidenttiehdokkaista varakkain käyttää miljoonia, vähiten varoja itse hankkiva, mukeja myyvä vain murusia tästä. Se millainen tulos syntyy, on suhteessa tähän sijoitukseen, sijoittajineen ja siis mediakratian muodostamaan valtakeskittymään. Laura Huhtasaaren osuus on noin 200 000. Hän haastaa sillä miljonäärit. Millainen mahdollisuus hänellä mahtaisi olla miljardöörien kameroiden edessä, jotka syövät mediakratian heille tarjoamaa leipää sekä pelkäävät käsitettä populismi, popula, kansa, kansanvalta.