Helsingin Sanomat (13.1. 2018) kirjoittaa otsikolla ”Arvovalinta jokainen suupala”. Se on paras kirjoitus, jonka olen lehdessä nähnyt vuosikymmeniin. Sen taustalla on ruokakasvatuksesta väitellyt Pia Smeds. Hän elää kuten kirjoittaa. Hän tietää mistä puhuu. Biologina, maantieteilijänä, sosiologina, filosofisen tiedekunnan, luonnontieteitten ja valtiotieteitten tohtorina kirjoitan alle kaikki hänen teesit. Kaikki mitä hän on sanonut on ehdottomasti totta ja toteutettavissa.
Lapset eivät enää tiedä mistä ruoka tulee. Se on kamalaa. Ei toki aina heidän vanhempansakaan. Silti he haluavat toteuttaa ekologista elämää ja ovat huolissaan ilmastomuutoksesta. Maaseutua pidetään jopa museon kaltaisena paikkana.
Jokainen suupala on arvovalinta. Kotimainen lähiruoka on ekologisesti kestävä ja eettinen valinta, ei maatalouspolitiikkaa ja yhden puolueen asia. Trendien ja erikoisuuksien sijaan me tarvitsemme perusruokaa. Ruoka on pyhä asia, ei leikkimistä varten.
Omilla teoilla ja valinnoilla voi myös opettaa yhteiskuntaa ja toimia roolimallina. Arvot ovat pysyviä ja määrittävät elämäämme. Lapset on opetettava käymään siellä missä ruoka tuotetaan. On opittava luonteva suhde ruokaan ja luontoon. Se on Suomessa helpompaa kuin missään muualla Euroopassa. Meidän on oltava tässä muita edellä.
Näistä asioista tietävien on vaikutettava ympäristössään. Meitä on paljon mutta me pidämme tiedon omanamme, kynttilän vakan alla. Tiedän tämän vuosikymmenien kokemuksesta. Urbaanissa ympäristössä elävät kokevat maaseudun kaukaiseksi, eivät ymmärrä yksinkertaisiakaan totuuksia. Muutos on tapahtunut muutaman vuosikymmenen aikana ja se on pelottava ilmiönä.
Oppimiseen vaaditaan kaikkia aistejamme. Kyseessä on luonnon ja ympäristömme, koko elämämme peruskysymyksistä. Ilmastomuutos ei ole politiikkaa ja puheita vaan konkreettinen uhka ja tekoja. Lapset tarvitsevat laadukkaita raaka-aineita, ei mitään rehua tai tunnistamatonta mössöä. Heille maailma on sitä miltä se lähiympäristössä ja yhteisössä näyttää. Jos siitä puuttuu ruoka ja sen valmistus, luonto, ruuan alkulähteet, sitä ei ole olemassakaan. Heidät on tuotava sen ääreen. Se on kouluttajien asia, sinun ja minun.
Jos lapsella on konkreettinen suhde ruokaan, se lisää arvostusta elämän perusarvioihimme. Ruoka ei ole pikaista vatsan täyttöä ja kokkien kruusailua vaan arvo. Eineksistä ei saa tulla arvo, elämän perusarvo. Lapsi on sitä mitä hän syö. Peruna, porkkana, liha, kala, leipä, marjat voidaan hankkia meillä omasta kunnasta tai sen naapurista. Kiinalaisen riisin tilalle ohrasuurimoita.
Onko järkevämpää hankkia kunnon ruokaa kuin käyttää raha vaikkapa jäähalliin. Puhutaan heinäsirkoista kun järvet ovat täynnä kalaa, särkikaloja jos ei muuta. Mikään ei ole ilmastoystävällisempää kuin syödä niitä. Koulun rinnalla lähikauppa voi antaa oikeaa ruokakasvatusta. He oppivat kyllä sen kun me vaadimme sitä kuluttajina.
Ruokakasvatus on parasta aluepolitiikkaamme, mitä tahansa politiikkaa. Vapaus kokeilla, luoda, maistella ja yhdistellä on ruokakulttuuria. Se on luonnon ja ruuan alkulähteet tuntien, läpikotaisin, lapsista kiehtovaa puuhastelua, jossa kaikki voivat olla mukana. Se on elämämme suurin seikkailu.
Olemme kasvattaneet lapsemme ulos oleellisesta. Olemme itse ulkona elämän perusarvoistamme. Presidentin tehtävä on palauttaa meidät perusarvojen äärelle. Lämmin kiitos Pia Smeds sanoistasi Helsingin Sanomissa 13. tammikuuta 2018. Väitöskirjasi on nähty ja luettu, se ei mene hukkaan. Presidenttiehdokkaamme ovat lukutaitoista väkeä, kulkevat myös maaseudulla, turuilla ja toreilla. Vai kulkevatko, ja jos kulkevat, ovatko silmät ja mieli avoinna, arvot kohdallaan?