Mediat käyvät läpi presidentinvaalien viimeisiä kierroksia ja analysoivat jo mennyttä. Istuva presidentti aloitti 80 %:n kannatuksella, sitten jatkoi 70 %:n kannatuksella, 60 %:n kannatuksella ja nyt ollaan sitten 50 %:n pinnassa ja menossa toiselle kierrokselle vaaleissa. Tällaista kehitystä kutsutaan lehmän hännäksi ja siihen käytettyjä miljoonia hukkaan heitetyiksi. Mitä enemmän ehdokkailla on rahaa kampanjaansa, sitä kehnommin näyttää kenttä toimivan.
Suurin oppositiopuolue harhailee samoilla luvuilla kuin aikanaan kun Paavo Lipponen oli ehdokkaana. Lipposella oli selkeä sanoma ja kokemusta, Tuula Haatainen vaikuttaisi olevan mukana vaaleissa, jotka voisivat olla myös mitkä tahansa vaalit. Jos kannatus kohoaa Lipposen aikanaan järkyttäneelle tasolle, puolue on Haataisen äänisaaliiseen enemmän kuin tyytyväinen.
Suurin hallituspuolue on kokeneen Paavo Väyrysen vetämässä kampanjassa, joka käynnistyi jo edelliseltä vuodelta. Tarkoitus oli sillä estää Paavo Väyrysen toistamasta edellisen kampanjan temppuaan puolueen ehdokkaana. Se epäonnistui ja Vanhasen ammattitaitokaan ei nosta puoluetta väyrysen varjosta. Ilmiö on keskustalle katastrofi. Tulee mieleen Johannes Virolisen ajat ja K-rintaman politiikka. Historialla on tapana toistaa itseään.
Paavo Väyrynen on käyttänyt aikansa luoden kunnollisen strategian ja toistaa sitä nyt kentällä ja medioissa. Niinistö on muuttanut linjaansa ja tehnyt aiemminkin sellaista, josta häntä voi toistuvasti huomautella. Pienellä budjetilla ja ammattitaidolla tehty oma ohjelma, sitä uskollisesti toistaen, on viemässä Väyrystä kohti päämäärää olla Niinistön haastaja toisella kierroksella. Hän ei ole enää itseään ironisoiva ihminen alkuunkaan.
Medialle tämä on herkullinen tapa seurata myös keskustan ja hallituksen pääministerin reaktioita. Väyrynen osaa ammattinsa tehdä vaaleista itselleen sopivat, kuten puolueestakin. Kekkosen opit näkyvät. Hän puhuu jopa Paasikiven-Kekkosen linjasta varoen kuitenkin lisäämästä siihen vielä itseään, enintään Koiviston. Sellainen on kuin puukon kiertämistä keskustan K-rintaman haavassa. Kyllä se sieltä löytyy Paavon aikanaan rakentelemana. Paavohan kulkee omilla vesillään.
Vihreiden ehdokkaan, Pekka Haaviston, on mahdotonta nostaa itseään enää siihen asemaan, jossa hän oli edellisten vaalien suurena nimenä. Se aika kun meni kuuden vuoden odottelussa jo ohi.
Nyt eletään jo seuraavaa vaihetta, jossa vihreiden johtajatkin ovat vaihtuneet ja maailmalla kiertävät populistiliikkeiden tarjoamat vaihtoehdot. Vihreän liikkeen romahtaminen Saksassa ei vielä edes näy Suomessa. Kyllä sekin aika vielä nähdään. Nyt puolueen kannatus on korkeampi kuin Pekka Haaviston kannatus.
Näkyvästi rahoitettu hanke on mennyt kiville ja Haavistoa uhkaa putoaminen ulos toiselta kierrokselta. Edes vanhakantainen punavihreä äärivasemmisto ei voi kannatella maltillista Haavistoa. Pääkaupunkiseudulla menestyvä puolue olisi nyt maakunnissamme ja maaseudulla paniikissa, jos sillä olisi alun alkujaankaan ollut siellä kannatusta. Se on siellä edelleenkin marginaalinen ilmiö myös populistisena yrityksenä tunkeutua sen vahvoihin linnakkeisiin.
Vasemmiston kainuulainen Merja Kyllönen muistuttaa enemmän stand-up koomikkoa kuin presidenttiehdokasta. Se on persoonallinen tapa kokeilla Timo Soinin sutkauksia, mutta ei oikein enää toimi moneen kertaan kokeiltuna poliittisena viihteenämme ja naisen suusta sanottuna. Stand-up koomikot ovat ylipainoisia miehiä esittämässä alapäähuumoriaan ja kertomassa vaimostaan.
Vaalit ovat suomussalmelaiselle yhtäällä väärät ja toisaalla bioanalyytikon tausta ei anna mahdollisuutta haastaa uskottavista valtiotieteilijöitä ja juristejamme. He pitävät tiukasti arvokysymykset itsellään ja sellaisia ovat sotaleikit ja Nato. Kaikki muu on vierasta eikä kuulu isojen poikien leikkiin ikääntyneinä Paasikiven-Kekkosen linjan jatkajina Neuvostovenäjän naapurina, Ruotsin ja Norjan sekä Naton kumppaneina. Sotaharjoituksia askaroiden ja uusia Hornetteja hakien. Kukaan ei ole vielä kuitenkaan maininnut YYA -sopimuksen jatkokauden kysymyksiämme.
Ehkä sen vielä tekee RKP erikoinen Neuvostoliitossa koulutuksensa hankkinut kommunisti, jonka uudestisyntyminen EU-kansalaisena Brysselissä toi mukaan vaalipaneeleihin kirjavilla sukilla nilkkansa peittävä Nato-vanhus. Hän haluaa selvästi erottua muusta joukosta ja kertoa totuuksia Venäjältä, kääntymyksestään ja on RKP:n lahja Suomen presidentin vaaleihin.
RKP:n pitkän hallitustaipaleen päättyminen ja siirtyminen oppositioon on muuttanut sen samalla hysteeriseksi. Uuden paikan etsiminen oppositiossa on Nils Torvaldsin kaltaisten ihmisten hankkimista profiloimaan muuten täysin näkymätöntä puoluetta oppositiossa. Häneltä kun voi odottaa liki mitä tahansa.
Sokerit pohjalla. Perussuomalaiset on ollut viime vuosien puhutin poliittinen liike Suomessa ja sen hajoaminen tai hajottaminen kahtia Jyväskylä puoluekokouksessa jää historiaan. Puoluehajaannus oli takavuosina kirosana, jota ei saanut mainita.
Jokainen puolueemme sen kuitenkin koki ja yhden sellaisen, maalaisliiton, hajaannuksen pohjalle Timo Soini rakensi SMP:n puoluetoimistossa suomalaisen populistisen liikkeen, jonka taustalla oli yleiseurooppalainen ja globaali populistinen liikehdintä. Kun hän sai jytkyn jälkeen paikkansa lihapatojen ääressä, puolue sai mennä ja sen tuloksena on nyt uudelleen kenttänsä koonnut ja rakentanut poliittinen liike. Presidentinvaalit olivat siihen sopivin hetki ja sitä on tehokkaasti myös hyödynnetty.
Puolueen presidenttiehdokkaana toimii nuori terävä-älyinen ja esiintymiskykyinen, poliittisesti lahjakas nainen. Hän oivaltaa missä ovat ajan hengen todelliset suuret teemat: väestöräjähdys ja sen tuomat lieveilmiöt alkaen Afrikasta ja edeten myös pohjoisimpaan kolkkaan Venäjä luoteisnurkassa, Jäämeren rannalla Suomessa.
Maa ei voi jäädä autioksi vaikka virheellinen metropolipolitiikka, kylmät oikeistolaiset tuulet ja politiikkamme maaseutumme suomalaisista tyhjentäisikin. Ilmastomuutos on tämän kehityksen tuote siinä missä koko ajan pirstoutuva poliittinen kenttämme ja sen linjattomuus, kahtia jakautuva kansa ja sen eripuraisuus, vihapuheet sekä hälyttävät merkit pyrkiä rajoittamaan kansalaisten sananvapautta.
Siis palaten kylmän sodan aikaiseen Suomeen. Näin Nato ja Itämeri ovat kaiken aikaa ikääntyneitten ehdokkaittemme tärkein keino pitää yllä omaa arvovaltaansa ja hegemoniaa hallita vaalien kulkua, mutta samalla myös äärioikeistolaista politiikkamme ja sillä pelottelua. Kyse on lähihistorian käytöstä kymmenen vuotta jatkuneen laman ja taantuman tuotteina. Sipilän, Kataisen ja Stubbin hallituksista jatkaen Vanhasen ja aiemmin oikeistolaisen Lipposen käynnistämää suuntausta, jossa mukana on ollut luonnollisesti myös EU:n liittovaltiokehitykseen maata koko ajan ohjanneet hallitukset.
Suomi suomalaisille, suomen kielen asema jatkossa sekä omien rajojemme turvaaminen tulevaisuudessa pahenevan väestöpaineen ja ilmastomuutoksen aiheuttamina kansainvaelluksina ja -ryntäyksinä on Laura Huhtasaaren suuren ohjelman taustoittajia erikoisopettajan tapaan sitä toistaen. Sitä on vain toistettava entistä tomerammin, painokkaammin.
Oman valtion ja kansakunnan, oman kulttuurin ja kielen sekä identiteetin turvaaminen ja suojelu on pienen kansakunnan omissa käsissä. Sitä ei voi jättää monikansallisille yhtiöille saati organisaatioille, joilla on taipumusta institutionalisoitua rapauttaen pienten kansakuntien omat laitokset ja kulttuurin. Maailman historia on tätä tulvillaan.
Huhtasaari on onnistunut tehtävässään kiitettävästi. Hän on ohittanut suurimman oppositiopuolueen ja suurimman hallituspuolueen. Edellä on enää vain ilman puoluettaan toimivat Niinistö ja Väyrynen sekä vihreästä liikkeestään jo edellisissä vaaleissa selkeästi eronnut ja myös opiskelunsa yhteen vuoteen jättänyt oman tiensä kulkija. Erot ovat kuitenkin gallupeissa marginaalisia. Kaikki on vielä mahdollista.
Se miten kansakunta kokee jatkossa tämän kokonaisuuden ja hahmottaa median osuuden siinä, on kansakunnan kypsyyskoe. Median tapa osallistua vaaleihimme, hakea sieltä yksittäisiä jyviä ja akanoita, viihteellistä lehden täytettä, sosiaalisen median kuplia, on paljon suurempi ongelma kuin itse ehdokkaamme.
Media kun käyttää juuri nyt valtaa enemmän kuin koskaan maailman historiassa eikä taatusti ole siitä luopumassa perinteisten valtiomahtien edessä ja vaalien aikana.
Se hakee myös ehdokkaita, jotka palvelevat parhaiten sen käyttämää valtaa ja tukevat sen taloutta. Se on ollut aiemmin hyvä renki mutta äärettömän kehno isäntä silloin, kun kyse on kansakunnan omista instituutioista ja niiden toiminnasta, normeista, arvoista ja moraalista.
Kun Yhdysvaltain presidentti haastaa median, vastassa on aina ”ei kukaan”. Juuri tämä aikamme ilmiö rapauttaa poliittiset liikkeet ja niiden uskottavuuden, demokratian, parlamentarismin ja lopulta myös oikeuslaitoksen. Ne kieltävät jopa perustuslain ja sitä ylläpitävän tuomioistuimen itselleen vaarallisena ja vahingollisena.
Se, perustuslakituomioistuin, kun jäi Ståhlbergin kirjaamana pois kuvitellen maahan syntyvän kuningaskunnan, kuninkaan hoitavan nämä asiat Ruotsin mallin mukaan.
Maasta vain syntyikin presidentin ohjailema tasavalta, jonka Urho Kekkonen otti haltuunsa ja hoiti omavaltaisesti vuosikymmenet pitäen kurissa myös mediat, jopa yksittäiset pienet toimittajatkin myllykirjeineen. Ranskan presidentti haki jopa Kekkoselta mallia oman valtansa pönkittämiseen.