On aika tehdä helluntaipäivän loikka vuosikymmen takaperin kirjoittamani blogin sisälle otsikolla ”Kollektiivisen muistin trauma”. Näin siksi, että tuota blogiani on luettu runsaasti myös tänään, vuosikymmen sen julkaisusta. Kommentoin sitä nyt, kymmenen vuotta myöhemmin. Nämä kommentit on lihavoitu kymmenen vuotta takaperin julkaistun blogini sisälle numeroiden.
maanantai, heinäkuu 21, 2008
kollektiivisen muistin traumat
Vain yksi on joukosta poissa – suomalaisen painajaisen jatkoa
Helsinkiläinen nuori kohtaa varkauden tai humalassa häiriköinnin itse siihen mahdollisesti vielä osallistuen 60 %:n todennäköisyydellä lähivuosina. Vahingonteko ja rattijuopumus tulee tutuksi joka neljännelle tai kolmannelle asuinpaikasta riippuen. Fyysistä väkivaltaa ja lyöntejä kohtaa lähes joka toinen, väkivallalla uhkailua liki jokainen. Oikeuspoliittisen rikoskyselyn selvitystä pidetään luotettavana. Tutkija Venla Salmi olettaa nuorten elämän olevan samantapaista myös muualla Suomessa.
Espoolaisesta vanhusten palvelutalosta on tullut kauhutarinoiden tyyssija. Jos palvelutalossa ei ymmärrä kuolla ajoissa, on riski tulla hulluksi, kirjoittaa Helsingin Sanomat (20.7). Lehden kaksisivuinen artikkeli kuvineen on kuin kuvausta keskitysleirin helvetistä. Vanhukset tarvitsevat avukseen juristeja, lähiomaisia, poliisia. Kanteluita kiusaamisesta ja sadismista, omituisista hoitomuodoista lukee kuin painajaista kummitustalosta. Toivotaan ettei kukaan muistelisi menneitä tässä toiminnan täyteisessä talossa, selittää joku hoitaja häirinnästä, kiusaamisesta, sadismista, turvattomuudesta, huonosta johtamisesta, fyysisestä väkivallasta, kunnianloukkauksista ja seksuaalirikoksista.
1) Suomi on ollut vuosikymmen takaperin levoton paikka asua ja elää. Kuinka on sitten tänään, jolloin elämme maailman onnellisimmassa valtiossamme. Maahamme tulvi yllättäen etenkin Tornion kautta kymmeniätuhansia pakolaisia. Terrori iski vuonna 2017 myös Suomen Turkuun. Kun Forssalaiset järjestävät kesäisiä juhliaan torillaan, torialue on ympäröity rekoilla. Näiden tarkoitus on estää mahdollinen terroritarkoituksessa tehty hyökkäys torillemme. Kun todelliset pelot iskivät Eurooppaan, omaan maahamme, myös asenne pienempää kiusantekoon muuttui. Sitä tulvivat etenkin sosiaaliset mediat ja perinteisempi median epäkohtien kauhistelu on tämän rinnalla lasten leikkiä. Syntyi käsite valemediasta ja samalla aiemmin kiitelty sosiaalinen media todettiin myyvän tietojamme rikollisella tavalla ulkopuolisille käyttäjille. Pelosta tuli osa elämää ja kun muistelemme sisällissotamme vuosisataisia tapahtumia, ne eivät vaikuta enää kovin vierailta meille kerrottuna. Pelko ja terrori on koko ajan läsnä ja tullut myös osaksi elämäämme. Normisto ja moraali ovat muuttuneet nekin myös politiikassamme. Siellä voi vapaasti valehdella ja maailma on ikävällä tavalla pelon kyllästämää kaikilla ilmansuunnillamme. Pelko on monen ase parempaan elämään tai sen tavoitteluun. Hybridi- ja kyberturvallisuus ovat tuttuja käsitteitä eikä tuolloin kirjoitettuja kirjojani ole tarvis selitellä, kuten kymmenen vuotta takaperin vielä vaadittiin. Sama koskee käsitteitä sosiaalisen mediat taloudesta ja strategiasta tapana jakaa meitä vuohiin ja lampaisiin.
Kesäkuussa Helsingin ortodoksiseurakunnan iäkäs ja ikänsä Jumalaa ja seurakuntaa palvellut kirkkoherra ja isä Veikko Purmonen hyllytettiin työstään metropoliitta Ambrosiuksen suostumuksella. Helsingin ortodoksiseurakunta on Suomen suurin. Siihen kuuluu liki 20 000 jäsentä, liki kolmasosa Suomen kaikista ortodokseista.
Harmaantunutta kirkkoherra syytetään seurakunnan työhyvinvoinnin heikkenemisestä, esimiestyöskentelyn heikkouksista, huonosta organisaatiosta. Iäkästä, joulukuussa eläkkeelle jäävää miestä rasittaa yksityismatka Viron Moskovan patriarkaatin alaisuudessa toimivan instituutin kirkkojuhlaan Tallinnassa marraskuussa 2007. Virossa kun on kaksi kilpailevaa ortodoksikirkkoa, toinen Moskovan ja toinen Konstantinopolin alaisena. Niiden välit ovat olleet aina jännittyneet.
Suomen ortodoksit irtautuivat vuonna 1923 Moskovan alaisuudesta ja liittyivät Konstantinopolin alaisuuteen. Se oli rohkea valinta. Purmonen ei tätä muistanut, ei hakenut kirjallista lupaa joka olisi taatusti hylätty. Ero oli aikanaan kipeä. Ei kai nyt enää? Tekeekö seurakunta politiikka ja syntipukin vanhuksesta?
2) Kun tekstiä lukee tänään, sen ymmärtäminen on vaikeaa. Asia vaikuttaa kovin mitättömältä. Tänään oikeudessa käräjöidään huumekeisarina tunnetun vuoden poliisin hakiessa tällä käräjöinnillä itselleen lisämainetta, eläkkeellä oleva poliisijohtomme on sekin käräjillä, käräjäovi käy tiuhaan myös poliitikkojen ja pappien kohdalla, jopa korkein syyttäjäviranomainenkin otti riskin ja ”kusi sähköaitaan” ihan vain aikansa kuluksi ja muun puuhan puutteessa, ylimielisyyttään. Rötöstelystä on tullut taidetta ja sitä harrastetaan kiusantekona vähän kaikkialla. Samalla syntyy poliittisia liikkeitä, joilla on hassuja nimiä sinisenä tulevaisuutena ja konservatiivi liberaalina hallituspuolueenamme prosentin kannatuksella ja kantaen viittä painavaa ministerin salkkua. Rötöstelystä on tehty kansan huvia ja hyvät tavat ovat yläluokan herkkua. Kansa on jakautunut jyrkästi kahteen kastiin ja väkiluku on alkanut samalla laskea. Palveluista puhutaan ja niiden uusjaosta kuntien ja maakuntien välillä vuosikymmenet. Lappia ja Koillismaata, Pohjanmaata ja Savoa, Pohjois-Karjalaa pidetään samankaltaisina kuin Uudenmaan ja Pirkanmaan, Turun seudun muutamaa suurta kasvukeskustamme palvelujen jakajina. Pääkaupunkiseutu ei ole tässä leikissä mukana lainkaan. Valtaosa suomalaisista kuitenkin on muuttanut maaseudulta sinne valtavana muuttoaaltona kymmenen vuoden aikana. Maaseudulla asuu vain vanhuksia. Suurten ikäluokkien vainautumista odotellaan kuin kuuta nousevaa. Maata vaivaa henkinen köyhyys ja järjen näivettyminen.
Kirkkoherraa ei pelasta edes Olli Mäen nyrkit. Hänelle kävi kuten Mäelle ennen Rooman olympialaisia vuonna 1960. Muistan nuo ajat vielä hyvin. Täytin tuolloin jo kahdeksan vuotta ja ymmärsin toki miksei Mäki nyrkkeilyt vaikka olikin Euroopan mestari ja viisi vuotta käytännössä voittamaton. Hän oli Työväen Urheiluliiton TUL:n jäsen.
Onneksi en edusta kirkon virkoja ja seurakuntien vaikeaa työilmapiiriä siunailen unessani, jossa Paavi Benedictus XVI pyytää anteeksi Australian vierailullaan kaikilta niiltä lapsilta, joita katolisen kirkon papisto on käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen. Benedictuksen mukaan syylliset olisi vietävä oikeuteen. Riippumatta minkä patriarkaatin suojissa sattuvat lymyilemään.
Greenpeace nimesi kolme pahinta ”viherpesijää” Suomessa Helsingin Sanoman pyynnöstä (20.7). Pahimpana pidettiin Finnairin harhaanjohtavaa viestintää, Vapon ja turveteollisuuden tieteen vääristelyä sekä Nesteen vitsiksi luonnehdittua mainontaa ”kohti puhtaampaa ja parempaa maailmaa”.
Onneksi en ole noiden firmojen palvelussa, mutta käytän kyllä niiden palveluja, hikoilin painajaisessani.
3) Tänään, kymmenen vuotta myöhemmin, maailma uskoo jo, Donald Trumpia lukuunottamatta, ilmastomuutoksen nopeaan etenemiseen, mutta on siitä yhtä vähän kiinnostunut kuin vuosikymmen takaperin. Maailman meret täyttyvät mikromuovijätteeseen ja Suomessa sähköautoja ei näy liikenteessä lainkaan. Toisaalta muutama meriä seilaava valtava konttilaiva saastuttaa ilmaa ja meriä enemmän kuin kaikki maailman autot yhteensä. Vihreät lentävät kokouksiinsa lentokoneilla polkupyörä mukanaan. Se pelastaa ilmastomuutokseltamme. Viihdemedian sisällä ja sosiaalisen median aiheena ympäristöön liittyvät ongelmamme on mahdoton peukutettava. Kyynisyys kasvaa ja samalla myös välinpitämättömyys maailmalla. Elämme positiivisella mielellä myös yläkannella Titanicin mukana seilaten. Kolmen sanan lauseisiin ei oikein tahdo mahtua ajatusta, joka on loppuun saakka pohdittu. Vain omituisia möläytyksiämme. Se on saasteista vaikein.
Rakennemuutos sorvaa maatiloja ja jo lähivuosina niitä on vain kolmasosa EU kauden alun luvuista. Noin 10 000 oikeasti toimivasta lypsykarjatilasta häviää lähivuosina lähes puolet. Niin käy myös monelle lihantuottajalle ja viljaa myydään suoraan bisneksenä maailman markkinoille keskitetyn talouden ehdoilla. Suomalainen ruoka, se mitä vielä tuotetaan, siirtyy suoraan raaka-aineena maailman markkinoille ja syön unessani ulkomaalaista halparuokaa, roskaruokaa. Ei ole enää varaa ostaa vanhuksena pienellä eläkkeellä kotimaista, jota ei oikeasti enää edes ole.
Tämä painajainen on liian tosi poistuakseen. Tilat keskittyvät ydinosaamiseensa ja kasvavat suomalaiseen kulutukseen liian suuriksi. Pääosa raaka-aineesta menee vientiin ja markkinoiden ehdoilla. Se on ekologista, puhdasta, eikä tarvitse luomua tuekseen saadakseen korkeamman hinnan. Se muistuttaa energian tuotannossa kallista säätöenergiaa ja energian tuotantoonhan se meneekin. Kulutus vain on kasvamassa paljon ohi tuotannon ja harvat suurtuottajat pitävät sen korkeana kuten plantaaseilla Etelä-Amerikassa. Olen siellä vieraillut ja opastanut heitä agropolis strategiassaan.
Puhuivat Suomen mallista vaikka alueet olivat Skandinavian kokoisia. Sain ”agropoliittana” ja strategian isänä siellä Paavin kohtelun lukuunottamatta päiviä, jotka olivat kolmivuorotyötä ilman taukoja 40 asteen helteessä. Vain oppaat ja haastateltavat, koulutettavat ja lentokentät vaihtuivat. Alle kymmenvuotiaita lapsia prostituoituina kadulla anoen ruokaa. Niin hartaan katolinen ja niin syntinen maa, huokasi ministeri ja kansliapäällikkö. Pääministerin ote kädestä oli reipas ja puhe rohkaiseva.
4) Muistelen kaiholla noita aikoja jolloin matkasin maailmalla saarnaten strategiasta, jossa mukana oli vielä ripaus uskoa paremmasta maailmastamme. Toki jotain on myös toteutunut, kun avaan googlaten käsitteitä, joita kirjojeni sivuilla viljelin ja kansilehteen siirtelin. Agropoliksesta siirryttiin teknopolikseen ja paikoin myös ekopolikseen. On maita ja kansoja, jotka ymmärtävät kiertävän ja vihreän talouden ajatuksen ja verkostotalous klustereineen on sekin osin toteutunut. Innovaatiopolitiikka on ajanut itsensä läpi sekin ekologisena klusterinamme, toivona paremmasta. Robotit ja älyllinen teknologia, kykymme käsitellä mega-aineistoja myös hyvässä ja ihmiskuntaa auttavassa merkityksessä on edelleen elossa. Ei kaikki ole niin painajaismaista, kuin vielä vuosikymmen takaperin pelkäsimme. Jotain on opittukin ja lukijoita on nyt muutaman tuhannen sijaan muutamia miljoonia. Kirjoja on myyty paljon Amazonin ja muiden jättien kirjaamana, vaikka kirjailijalle ei siitä mitään tuloutettukaan. Se ei ole ongelmista varmasti suurin.
Herään kun suomalaiset ovat matkalla Pekingin olympialaisiin. Mukana naisyleisurheilijoita on yksi seiväshyppääjä. SUL:n projekti naisurheilun eteen on epäonnistunut täydellisesti. Todellisia mitalitoivoja on neljä, oikeasti kaksi. Suurin toivo jää kansakunnan kollektiiviseen muistiin kummittelemaan, kiusaavaksi painajaiseksi.
Todellinen mitalitoivomme purjehtija, moninkertainen arvokisamitalisti ja paineet kestävä Euroopan mestarimme Sari Multala ei ole kisoissa mukana lainkaan. Meillä kun on reservejä, sanoisi Olli Mäki. Tuntien hyvin suomalaiset painajaiset, jossa eteläpohjalaiset myyvät haamujaan Törnävän kartanossa, lounaishämäläiset Jokioisilla ja yläsavolaiset Koljonvirralla.
5) Jos ei Pekingin kisat menneet aivan nappiin niin Brasiliassa huomattiin sentään klusteritaiteen ekologinen osa ja valotaide, jossa lasipalloilla leikkien siirretiin olympiatuli lainaten suoraan piirrostani, tarkoituksena valaista myös hämäläistä katukuvaa Forssassa. Se oli iloinen asia ja lopun siten muistammekin mitalitiliämme laskien. Olli Mäki olisi ollut ilahtunut naisesta, joka hankki ainoan mitalimme, pronssisen. Sen juhliminen linnan vastaanotolla oli juhlavaa nähtävää ja kertoo huippu-urheilumme huikeasta menetyksestä ja sen jatkumisesta Kolehmaisen, Nurmen, Virenin, Karppisen ja keitä heitä nyt onkaan jälkiä näin menestyksekkäästi seuraten.
Jostakin syystä aina näissä tarinoissa yksi on joukosta poissa, Sven Dufvaa siellä ei näy. Kaikki muut sankarit ovat karkeloissa. Usein se pois jäävä on koko prosessin käynnistäjä ja innovaattori, ainut mitalitoivo. Ihminen tai tapahtuma, pienestä ilkeydestä kansanmurhaan, jossa väärä kohtelu aiheuttaa lopulta kollektiivisen trauman ja geneettisesti pimeän ympäristön pitkiksi ajoiksi, kummitustarinamme. Nämä kummitustarinat jatkavat eloaan ja toistavat itseään itsenäisyytemme vuosisataisessa traditiossa ja sitä seuranneessa sisällissotamme muisteloissamme. Tässä olemme mestareita itkien haudoillamme, jotka itse aiheutimme ja taatusti vilpittömällä tavalla ja ilman ammattinsa taitavia itkijänaisia.