Näin kirjoittaa Helsingin-Sanomat tänään 22.7. 2018 peräti neljän sivun verran. Toimittaja Heikki Aittkoski, lehden tulevaisuudenkirjeenvaihtaja, ansaitsee lämpimät kiitokset. ”Ylä-Savon ihme” näkyy laajalti, kertoo lehti ja on oikeassa. Samanlaisia seutukaupunkeja, Iisalmen kaltaisia, sekä niiden talousalueita meillä on kymmenittäin. Yli puolensataa.
Yksi niistä on Forssan talousalue, Lounais-Häme, nauhakaupunki Loimijokilaaksossa. Matka Forssasta Iisalmeen on saman mittainen kuin Silkkitien kuulu reitti Kabulista Pakistanin rajalle, Talebantieksi ristitty. Matka on runsas 500 kilometriä ja siinä ylitetään ikivanha, yli tuhatvuotinen valtioiden ja kulttuurien raja, antropologinen vyöhyke ja luonnonmaantieteellinen vedenjakaja-alue.
Yksi kieli ja kaksi valtiota siinä käyvät kauppaa keskenään välillä myös sotien. Niiden historia löytyy hakemalla se sukujen kautta ja vältellen ruotsalaisten kirjoittamia tarinoita. Usein liki fiktiivisiä satujamme. Kirja, ”Fibula, Fabula, Fact,kertoo ”The Viking Age in Finland”. On hyvä lähteä opiskelemaan Suomen historiaa tieteen keinoin ja oman aikamme välinein viikinkiajasta alkaen. Jokaisen suomalaisen tulisi tutustua itseensä oman sukututkimuksen kautta, jossa mukana on sukunimen rinnalla myös äitilinjan geenien kantajat. Kyllä maailman ykkösvaltioksi nimetyssä jokaisella on oikeus tuntea omat geeninsä.
Olin perustamassa nuorena professorina Oulun ylioston maantieteen laitoksen toimesta Ylä-Savoon instituutin hoitamaan yhteyksiä yliopistoihimme ja avustaen samalla Ylä-Savon kuntia järjestämällä siellä kesäkurssejamme. Tuottamalla Sveitsin mallin mukaisia suunnittelukartastoja, mahdollisimman yksityiskohtaisia myös kylien käyttöön sekä ennakoiden GIS-aikaa, tiedon käyttöä netissä niitä yhdistellen, savu savulta kylät haastatellen. Sama oli tehty aiemmin Kemi- ja Iijokivarsilla. Kosket, ne viimeiset, oli suojeltava. Matkailu otettava pääelinkeinoksi kehitettävänä. Enää ei saanut levitellä valeuutisia Lapin markasta ja teollistamisesta, savupiipputeollisuudesta 1970-luvulla. Vuosikymmen oli todellakin 1970-lukua ja seuraavan alkua. Olimme varmasti ajoissa liikkeellä. Kylätoiminta vaati yliopistojen tukea ja apua tunkeutumatta kuitenkaan tekemään heidän töitä, jotka kuuluivat yhteisöjen omaan osaamiseen ja omaehtoiseen suunnitteluun, päätöksentekoon ohi perinteisen poliittisen pelin ja puolueittemme vallankäytön, byrokratian.
Toimittaja Heikki Aittokoski on vieraillut Sonkajärvellä, Lapinlahdella, Vieremällä ja Pielavedellä Iisalmen ohella. Oikeammin tavannut muutamaa savolaista eli Tuomas Kuhmosen, Maria Kokkosen ja Roope Puurusen sekä vielä Kari Rönkön, Rutakon Kojjootin ”pikkuveljen”, joka kirjoittaa harva se päivä Forssan Lehteen, miten hoitaa Forssan talousaluetta.
Kun on Iisalmen ja Sonkajärven rajoilta syntyisin, kuvat ja kertomukset netissä Hernejärven kylästä eivät kerro taantumasta. Niihin on hyvä tutustua. Meillä kun on tuhansia eläviä kyliä ympäri maan. Niinpä toimittajalla, Ylä-Savossa 1990-luvulla vieraalleella, on ollut vuonna 1996 heinäkuussa valmis asenne maaseutuun (”Kuolevan kunnan hilpeä korahdus”. Otsikko Hesarissa Sonkajärven eukonkannosta. Nyt yli 3000 kävijää keräävä kansainvälinen tapahtuma).
Tuon asenteen, maaseutua väheksyvän tai voivottelevan, muuttaminen oli 1970-luvulla ja edelleen 1990-luvulla ja tänään 2020 -luvun lähestyessä, yhä vaikeampaa. Kun media, helsinkiläinen, on ollut aina väärässä, miten sen virheen, maailmankuvan kaltaisen asennevamman, voit myöntää tekemättä aivan uskomatonta lehmänkäännöstä.
Asenne on todellakin ollut kohta yli puoli vuosisataa maaseudulta muuttaneilla toimittajillamme Hesarissa maaseutua pilkkaava ja nöyryyttävä. Aivan kuin häveten omia juuriaan. Traumaansa peitellen ja ontuen kyttyräänsä, omia juuriaan. Tuntematta miten maaseutu on muuttunut täydellisesti. Siinä missä pääkaupunkiseutukin. Aivan kuten tavaten omia sisariaan viiden vuosikymmenen jälkeen. Se on outo tapahtuma, ahdistava.
Se on kuin suhde Trumpiin tai Putiniin, Venäjään, kommunistin suhde sosialismiin sen kaaduttua. Sitä yritetään nyt kesäisin jotenkin muuttaa. Kaikki kun muuttavat maalle ja näkevät muutoksen. Faktat on otettava mukaan jutun tekoon vasta kun on pakko. Ainakin hivenen sinne päin. Maaseudun ihmiset yrittävät tehdä turistin olon kotoisaksi muuttaen kylänsä hetkeksi museoksi.
Olen odottanut tätä muutosta jo kauan. Valeuutiset kun ovat saaneet ikävän osan ja tuomion suurimmissa medioissamme. Maaseudustakaan, landesta, ei voi enää vain valehdella. Siitä syntyy tänään Hesariin kertomus, miten maaseutu voi seutukaupungin Iisalmen ympärillä ja kartat vieressä paljastavat Euroopan väestömuutoksista. Se varmaan auttaa. Siinä on faktat. Euroopan kartta vastaan Sonkajärvi. Kaikki Euroopan maaseutu on samaa Sonkajärveä ja eukonkatoa, tyhjeneviä kyliä ja kouluja.
Syntyy vaikutelma, jossa väki on muuttanut koko ajan taajamiin ja Helsinkiin. Tai ainakin Brysseliin. Niinpä on syytä haastatella ihmistä, joka asuu kesät maaseudulla ja talvet Brysselissä. Upea rinnastus. Aivan kuten 1950-luvun rainoissa insinöörin ilmestyminen Helsingistä torpan tytön heilaksi. Kun taannutaan niin tehdään se sitten kunnolla.
Kun vastaavaa karttaa katsoo 1900-luvun alkupuolelta, puolet suomalaisista on silloinkin asunut noin vajaan sadan kilometrin päässä rannikosta, ja kun tämä vastaava raja asetetaan muutoksineen Helsingistä laskien, muutos Helsingin suuntaan on vain muutaman pitäjän verran vuosisadan aikana. Kartta tai toimittaja valehtelee puhuessaan maaseudun tyhjenemisestä. Ei näin ole käynyt ensinkään.
Kun on löydettävä maan ne kaupungit, joissa asuu yli puolet suomalaista, mukaan on otettava jopa Iisalmikin (22 000) jotta tuo määrä täyttyisi. Maaseudun tyhjeneminen ja väite, kuinka se on tapahtunut aivan viime vuosien aikana, on pelkkää puppua. Valeuutinen.
Sen sijaan Suomen väkiluku on hurjasti kasvanut parin vuosisadan aikana ja tuloksena on maan asuttaminen myös siellä, missä aiemmin ei juuri asuttu. Kun ensimmäinen, myös Suomea koskeva väestönlasku suoritettiin, silloisessa Suomessa (Itä-Ruotsissa) asui vain 400 000 ihmistä ja se jos mikä järkytti kuninkaan toimimaan tyhjän alueen asuttamiseksi rajamaakuntana silloista Venäjää peläten. Lisäksi tarvittiin yksi poliittinen kieli kahteen valtioon, tulevaan puskurivaltioon. Toki silloin ei näin voitu puhua, valtiosta, puskurivaltiostamme.
Suomen väkiluku tuplautui sen jälkeen moneen kertaan ja nyt sitten meitä on kesäisi kaikki rannat täynnä ja toisin kuin Heikki Aittokoski visio, suomalaiset asuvat jo liki koko ajan kesäisi maalla ja Lounasi-Hämeessä, Loimijoen nauhakaupungissa, Tammelan tapaisen pitäjän asukasluku tuplautuu joka kesä. Täällä kunnantaloja on muutaman kilometrin välein kun Ylä-Savossa ne ovat harvemmassa. Se onkin suurin ero, byrokratia, poliitikot ja paikallislehdet. Tekopeliä kaikki tyynni ja turhaa ajan haaskausta kuntapuolueen hoitaessa asiat omalla tavallaan ”oikein” ja samalla laittomasti.
Forssa ja Iisalmi ovat kesäisin kaupunkeina hiljaisia, kun sielläkin viihdytään paremmin sydänmaaseudulla, järvien rannoilla saunoen. Ei meillä vain Helsinki autioidu kesäksi. Ylä-Savon ihme tuottaa maailman markkinoille puuta ja hirsimökkejä, Olvi, Gynelec, Ponsse jne. uutta teknologiaa ja matkailu on parempaa tasoa kuin ikinä Välimeren kohteissamme. Tai Lapin parhailla ja kalleimmilla paikoilla.
Ei pidä visioida sellaista, joka on toteutunut jo kauan sitten ja palvelutkin pelaavat paljon paremmin kuin Helsingissä, jossa ruokajonot ja pelko liikkua viikonloppuisin keskustassa on tämän ajan todellisuutta. Ruuhkat ja työmatkat hirvittäviä sietää parempaan maaseudulla oppineen. Koko Suomi on samalla samaa työssäkäyntialuetta ja palvelukeskusta, jossa eniten vältellään Helsinkiä. Jos asiaa on Brysseliin, se hoidetaan suoraan, eikä Helsingin kautta kulkien. Vantaa riittää ja netti.
Maaseudulla ja seutukaupungeissamme vältellään sellaisia keskuksia, jotka koetaan sosiaalisesti epämiellyttävinä. Ne eivät houkuttele muita kuin slummikulttuuriin kykeneviä. Ei maaseutu rapaudu vaan nämä slummit, väitetään. Usein esimerkkinä mainitaan tutuksi jo 1960-luvulla tullut Ruotsi. Malmö kun tunnetaan Helsinkiä paremmin.
Käännetäänpäs taas tosiasiat oikeinpäin ja hyväksytään faktat valeuutisten rinnalle. Lopetetaan maaseudun korjaaminen ja visiointi, kun ei sitä tunneta kuitenkaan lainkaan. Teollinen maatalous ja metsien käyttö, luonnonvarat ja niiden jalostus, ovat olleet jo kohta sata vuotta aivan muuta kuin mummon kanala tai toimittaja Heikki Aittokosken lapsuudessa. Tehdään siis uutisemme Helsingissä uudella asenteella maaseutuun ja sen taajamiin, joista osa ei menesty toki kilpailussa kyläyhteisöille, koko ajan muuttuville osaamisympäristöille.