lmastomuutoksen piikkiin alkaa mennä kohta kaikki mahdollinen, eikä vähiten maahan tunkeutuvat muukalaiset. Syntyvyys laski sekin, kun ei kannata lopun merkkejä odottavaan Tellukseen, kolmanteen kiveen auringosta, synnyttää lapsia kiusattavaksi. Kuluttaa ei tietenkään voi, ja silloin työn tekokin tuntuu turhalta, motiivi katoaa moneen muuhunkin työllä ansaittuun. Ihmiskunnan loppulaukka alkoi, kun ihmiskunta alkoi lisääntyä ja täyttää maan. Oppia myös ehkäisyn, nautiskella lisääntymisestä, biologisesta ihmeestä, joutumatta raskaana pahoiteltuun kiroukseen. Muutenkin alkoi mennä kohtuullisen hyvin, ilman lapsiakin, eli missä tahansa maapallon kolkalla. Lukutaito ja globaali media teki kaikista onnettomia. Miksi lukea ja kiusata itseään tiedolla, joka lisäsi vain tuskaa? Kaikki tämä kulki rinnakkain ja hybridi yhteiskunnassa alkoi kouristella. Kun kirjoitin kirjani hybridiyhteiskunnan kouristelusta, siitä on aikaa jo kauan ja osoitin sen lukutaitoisena pitämilleni. Heidän vaimoilleen kansakunnan huipulla poliitikkoinamme. Kuvitin sen Cluster Art taiteellani. Nyt se on levinnyt manifestina yli 400 miljoonan käyttöön. Se on lukuna käsittämätön ja viimeisenä mukaan tulivat arkkitehdit suurine monumentaalitöineen. Kaikkialla ei kuitenkaan mene silti hyvin.
Erityisen kehnosti menee nyt siellä, missä opittiin ankara työnteko ja sen alkoi korvata robotit. Piru alkoi löytää töitä joutilaille käsille. Tyytymättömyys kasvoi elintason ja koulutuksen myötä. Oli vara olla tyytymätön. Aiemmin se ei ollut mahdollista. Kognitiivinen dissonanssi ja balanssiteoriat 1900-luvun alusta osoittautuivat oikeiksi, jälleen kerran. Piru löysi joutilaille käsille töitä. Tyytyväisiä olivat vain lähimuistinsa menettäneet vanhukset. Heitä oli eniten demareitten kannattajissa Suomessa. Vähiten uusissa populistissa liikkeissä ja radikaaleissa vihreissä, punavihreissä. Näin ääripäät kaipasivat joko paluuta vanhaan hyvään aikaan tai sitten uuteen ja idealistiseen. Ja ne olivat toisistaan, digiajan maailmassa, ikään kuin vuosituhansien päässä reaaliaikaisena toteutuvassa todellisuudessamme. Hybridiksi muuttuneen yhteiskunnan kouristelu jatkuu kuitenkin vielä kauan. Poliitikko ja valtaa käyttävä saa sen näiden ääripäiden kitkapinnoista niitä ruokkien. Samoin toinen vallantavoittelija eli media, mediakratiamme. Hyvä renki mutta todella huono isäntä.
Mediallemme oleellista oli löytää oireita, samaan aikaan esiintyviä, ei niiden aiheuttajia. Ihmistä kehotettiin ajattelemaan näitä oireitamme, ohjattiin pois kyvystä käyttää aivojaan ajatteluun. Siis siihen, miten ajatelle. Ei siihen, mitä ajatella. Ja niin orjakulttuurin ja alusmaan ihmiset ajattelivat joko hyviä tai pahoja asioita, herrakulttuurin ja emämaan ihmiset joko hyviä tai huonoja asioita.
Toinen ajatteli emotionaalisia seurauksia ja toinen niiden syntytapaa. Kumpikaan ei ajatellut miten aivomme toimivat, sekä tieteen tapaa tutkia, oli se sitten induktiivista tai deduktiivista, mutta ei ikinä emotionaalista viihdettä. Näin myös perheestä tuli joko sivistyksen sydän tai kaiken pahuuden alku ja loppu, koti ei ollut siellä missä asut, vaan siellä missä sinua ymmärrettiin. Ja niitä paikkoja haettiin ja hakijoita palkittiin, luvattiin turistiksi muuttuneelle tai oman aikamme moraalittomalle pelurille tai nomadille seikkailua vailla normaalin elämän kokemuksia, oppia vailla opettajaa, tiedettä vailla tuskaa, onnea vailla sen vastakohtaa.
Synnin palkka ei ollutkaan kuolema vaan elatusmaksut. Avioerot oli peli, jotka lakimiehet pelasivat. Puolisot alkoivat tuntea toisiaan niin hyvin, etteivät keskustelleet enää vuosikausiin. Seksistä tuli siitäkin väline, joka ei ollut kuvauksellista, pelkkä tekninen suoritus. Luonto alkoi inhota neitsyyttä ja se katosi käsitteistöstämme. Rakkautta kuvattiin miehen ponnisteluna tyytyä yhteen naiseen ja sitä aletiin väheksyä.
Rakkaudesta tuli tarve paeta itseään ja vihasta ei voinut tulla rakkauden kautta iloa. Kun flirtti oli ollut aiemmin rakkauden akvarelli, se oli muuttunut nyt irvikuvakseen ja matkaksi kohti raiskausta jo lapsena. Kun naista oli kuvattu ennen Yoko Onon tapaan maailman neekerinä, nyt paikat olivat vaihtuneet. Oikeus orgasmiin olikin nyt poliittinen kysymys sekin ja naisella oli vain yksi tie voittaa mies: olemalla joka päivä enemmän nainen tai oikeammin sukupuoleton ja pelokas. Luonto ei sitä ymmärtänyt ja samaan aikaan ihminen halusi ymmärtää luontoa siitä pois kamppaillen. Luonto tieteenä, luonnontieteenä, olikin muuttunut ihmisen tieteeksi, ihmistieteeksi ja luonto viihteeksi turistille, moraalittomalle pelurille ja uuden ajan nomadille. Kulttuurit ja niiden arvot, normit ja lait muuttuivat heitä palveleviksi.
Herrasmies oli aiemmin kuin kärsivällinen susi, nyt vain pelkkä susi. Herramiehen mitaksi oli tullut taloudellinen menestys ja raha. Mark Twainin tapaan varottiin kertomasta alastonta totuutta, jos läsnä oli nainen. Nuoruuden lähde kuivui sekin jo varhain, ja he saivat siunaukseksi periä valtion velan. Yhteiskunnalla oli juuri sellaiset teini-ikäiset kuin mitä se ansaitsi, kuten myös poliitikot ja sodat.
Kun nuoret siten tahtoivat paljon, he saattoivat odottaa saavansa vain vähemmän kuin vanhempansa. Heidän oli mahdotonta ymmärtää, miten elämänura syntyy julkisesti, mutta lahjakkuus hiljaisuudessa. Mahdollisia rajoja haettaessa, ainut keino oli ennen, ja on edelleen nyt, mennä niiden yli mahdottomaan. Niinpä vain sellaiset pystyvät kaikkeen, koska he uskovat siihen pystyvänsä. Tässä ei ole tapahtunut minkäänlaista muutosta. Muutoksen pysyvyys on tässä valhetta sekin. Kaikki ei muutu.
Sen oivaltaminen on eri asia kuin onni, joka on muiden mielestä pelkästään ikävystyttävää, ellei se kohtaa heitä itseään. Onni tekee hyvää ruumiille, mutta suru kehittää sielunvoimia ja siihen moni nuori ei ole valmistautunut. Vanhemmat eivät valmista lapsiaan onnen olemukseen, kykyyn ajatella, sen sijaan että tekevät heistä onnen onkijoita. On syytä muistaa Senecan viisaus. Jokainen voi tulla onnelliseksi, ellei etsi onnea ulkopuoleltaan, vaan itsestään.