Forssan Lehden (17.6) mukaan Antti Ruuskanen heitti Raaseporissa yli 80 metriä ja oli toinen. Hesarin (17.6) mukaan samainen Ruuskanen heitti Raaseporissa yli 85 metriä, ja voitti, sekä samalla meni rikki raja, joka vaadittiin syksyn MM-kisoihin.
Kun olin samaan aikaan Raaseporissa, minulle syntyi käsitys, että pielavetinen Ruuskanen todellakin heitti komean yli 85 metrin kaaren ja yleisö mylvi heiton mukana. Kotona Forssassa sitten tuli pettymys.
Forssan Lehti tuottaa usein pettymyksen ja siihen on jo jotenkin tottunut. Ei jaksa enää Hämeenlinnassa ilmestyvän ja painettavan hengentuotteen kanssa käydä kamppailua.
Kun Wikipediassa kerrotaan, etten ole se Matti Luostarinen, joka on hypännyt korkeutta, kerroin, etten toki pääse kunnolla edes kynnyksen yli. Otin pois seinältä kunniakirjan, jossa kerrottiin minun hypänneen joskus alle 15 -vuotiaana jonkun omituisen mitalin korkeushypyssä Savon piirin sisällä silloin loikkien.
Pielavesi kuuluu samaiseen Ylä-Savoon Iisalmi keskuksenaan. Toki lausuin runojakin, kirjoitin ja luin paljon, mutta voi samalla myös hyppiä ja loikkia, heittää keihästä ja pelata lätkää tai lentopalloa. Ne olivat liki ainut tapa menestyä Ylä-Savossa tuohon maailman aikaan. Suuret ikäluokat olivat syntyneet hetki aiemmin ja harrastivat poltetun maan taktiikkaa. Sodan aikana vanhemmiltaan oppineina. Heidät oli kyettävä työmarkkinoilla ohittamaan. Märkä sukupolvi oli hankala voitettava kiusaajia täynnä olevassa suomalaisessa tuon ajan yhteiskunnassa. Se ei ollut maailman onnellisin, mittasi miten tahansa, ja kiusaaminen oli toista kuin tänään.
Kun en ole hypännyt korkeutta enkä ikinä luennoinut yliopistossa, kirjoittanut kirjoja enkä ollut muuta kuin kiusanteon kohde Forssassa asuen, sen lehteä lukien, asia on hyväksyttävä. Se että ihmiset kaikkoavat kaupungista ja kutsuvat sitä Helvetin tulirotkoksi, ei ole minun keksintöni. Minusta Forssa on ihan normaali suomalainen taantuva työläiskaupunki ongelmineen. Sitä on lähestyttävä kuten mitä tahansa ikävään negatiiviseen kierteeseen joutunutta viidestäkymmenestä pienestä seutukaupungeistamme.
Matka Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle on sopivan ajomatkan päässä ja Loimijokilaakso vaikkapa Raaseporiin verrattuna hankalalla tavalla poliittisin päätöksin ja keinotekoisin rajoin pilattu. Se voisi olla kokonaan muutakin ilman näitä viiden maakunnan rajojamme.
Maantieteilijänä ja etenkin aluesuunnittelijana, suunnittelumaantieteilijänä, tämän tiedän kohta yli 50 vuoden kokemuksella. Biologina ja sosiologina tiedän, ettei ihmistieteet ole sama asia kuin luonnontieteet. Molemmissa on syytä väitellä tohtoriksi.
Sitten tulee Suomessa seinä vastaan ja on syytä matkustaa muuallekin. Omat yliopistomme kun eivät sijoitu kunnolla tuhannen joukkoon maailmalla. Sellainen loikka tai keihäskaari ei näy maailmalla, joka Suomessa kohauttaa.
Tutkainta vastaan Forssassa ei kuitenkaan ole voitu taistella. Pitäjänmestaruus Forssassa ei ole merkkipaalu mihinkään tieteestä tai taiteesta puhuttaessa. Kilpailijat ympärillä ovat liian voimakkaita. Apu on haettava sekin sieltä, mistä sen saa, ei sieltä, mistä sitä ehkä lupaillaan tai joku politiikkaan mukaan lähtenyt sitä kuvittelee ja toivoo työläiskaupungissa saavansa.
Siniset silmät eivät kansaa petä, mutta punaiset silmät kertovat aina taustasta, jossa tuloksen teko on heikentynyt. Forssan tapaisilla taajamilla ei ole varaa pitää duunareinaan kauan sellaisia henkilöitä, joilla on taipumusta tehdä työnsä puolivaloilla ja vasemmalla kädellä. Ihan vain siksi että vanhemmatkin näin tekivät.
Oikea käsi pois taskusta, ja parempi koulutus kuin kilpailijoilla, on ainut keino menestyä. Pielavesi nostettiin pinnalle ideakilpailuun yliopistosta osallistuen ja Ylä-Savo rakentaen heille samalla matkalla ja reissulla instituuttiinsa Sonkajärvelle.
Enempää Antti Ruuskasen kaltaiset lapset eivät apua tarvitse. He kyllä hoitavat itse loput. Heittävät yli 35 -vuotiaitten Suomen ennätyksen Raaseporissa. Kirjoitti Forssan Lehti sitten mitä tahansa. Punanenäinen toimittaja.