Usko kasvatuksen voimaan horjuu, väittää Helsingin Sanomat (19.8) ja toimittaja Mikko Puttosen laadukas kirjoitus tukeutuen maailmankuulun professori Robert Plomin tutkimuksiin. Plomin pääsanoma kun todellakin kumoaa kasvatuksen merkityksen suhteessa perimäämme. Kasvattajan huoli ja murhe lastensa ikiaikaisesta tehtävästä on ollut virheellinen.
Suhteemme lapsiimme tulisikin muuttaa. Meillä ei ole vaikutusta edes lastemme epäitsekyyteen tai sinnikkyyteen. Sekin on geeneihin kirjattua ja siten näkyy myös vaikkapa kaksoistutkimuksissa ja adoptiolasten kohdalla. Vasta toisen lapsen jälkeen vanhemmat alkavat uskoa geeneihin.
Isovanhemmat tekevät tämän niin ikään omalla kohdallaan ja näkevät lastenlapsissaan tuttuja piirteitä useamman suvun tuotteena. He eivät syyllistä itseään kasvattajina ja ovat myös armollisempia itseään ja lapsiaan kohtaan. He tyytyvät olemiseen heidän kanssaan ja tukemaan sekä tuomaan turvaa, yhteisöllistä ymmärrystä. Geenejä he eivät ala korjata.
Vain tukea niitä ne havaitessaan. Geenien antamia lahjoja ja taipumuksia kun voi toki tukea. Toki tieteessä on myös suuntauksia, jotka korostavat myös lapsuudenkodin merkitystä ihmisen elämänkohtaloissa.
Tosin huomaamatta, kuinka silloinkin taustalla ovat monen suvun kautta kumuloituneet geenimme. Kouluttautuminen on sekin monen sukupolven kautta hankittu geneettisen ympäristön sosiaalinen ja kulttuurinen luomus. Näin myös kotiympäristö, syntyminen oikeaan yhteisölliseen rakenteeseen, tukee lasta tietyntyyppisiin valintoihin.
Maailmahan avautuu lapselle ja näyttää siltä, jollaisena lähiympäristö sen hänelle esittelee. Mitä muuta se voisi olla geenien kasvuperustana myös eläimien ja näiden jälkeläisten kohdalla? Kun oppimisgeenit sulkeutuvat, niillä voidaan toki tehdä paljonkin kouluttautumalla, mutta lapsiamme, heidän geenejään emme voi matkalla vaihtaa.
Kirjailija Alistair McClean kirjoitti romaanin, jossa hän käytti taitavasti pelkoa ihmisen aseena geneettisenä lahjana se hankkien. Kirjan nimi, ”Pelko on aseeni”, oli osuva ja tarttui geneettiseen peruspelkoomme. Geneettisenä ominaisuutenamme se on tapa piiloutua, juosta pakoon ja reagoida ulkoisen uhan merkkeihin.
Liikenteessä reagoimme punaiseen valoon ja peltipoliisiin aivan kuten sapelihammastiikerin hyökkäykseen. Ylireagoimme ja aiheutamme paniikkia siellä missä syytä henkeä uhkaavaan vaaraan ei ole ensinkään, päinvastoin. Pelkoamme vain käytetään hyväksi ja pyritään hallitsemaan myös monia muita sosiaalisia tilanteitamme.
Pituushyppääjä Roni Ollikainen on pelon tunteva urheilija. Vuosikausiin hän ei ole päässyt likimainkaan sellaisiin loikkiin lankulta, johon hänen kykynsä olisivat edellyttäneet. Nyt hän teki sen kaksikin kertaa ylittäen kahdeksan metrin rajan. ”Loukkaantumisista jäi kroppaan pelko”, kuvaa Ollikainen ongelmaansa.
Kaikki muu harjoittelu vaikkapa korkean paikan leireillä oli vain keinottelua. ”Teho on nyt siellä missä pitääkin”, hän kuvaa tilaansa, jossa pelko on voitettu.
Jalkapallolegenda Gary Lineker taas ylistää Teemu Pukkia teosta, joka jää historiaan. Pukki taas puristi ottelupalloa, vie sen lahjaksi lapsilleen, jolla hän teki ensimmäisen hattutemppunsa Valioliigassa, jo sen toisessa pelissään. Sellainen muisto ja sen perimä tarttuu geneettiseen muistiinkin.
”Se on uskomatonta. Ajatella, että hän siirtyi ilmaiseksi viime kesänä Bröndbystä, 29 maalia, eikä rangaistusmaaleja (Mestaruussarjassa), mikä on jo paljon”, ylisti taas kommentaattori Danny Murphy. ”Match of the Day” on maailman pisimpään jatkunut jalkapallo-ohjelma, jonka lähettäminen alkoi jo vuonna 1964.
Ja nyt sen suurin tähti oli suomalainen Teemu Pukki. Mikä teki Teemu Pukista, geneettisesti jalkapalloilijaksi luodusta, pelkojensa voittajan? Eliitti sulkee muut ulos estekilpailuista, kertoo Helsinki Horse Show’n” tapahtumajohtaja Tom Gordin. Kyse ei ole geeneistämme, ei välttämättä edes hevosen geeneistä. Jalkapallo on peli, johon eliitti ei hae itselleen sopivia hevosia ja niille ratsastajia. Sinne voi nousta myös slummissa syntyen. Siksi se on maailman johtava urheilutapahtumamme.
Pelko ja ahdistus voitettiin kun rautaesirippu raotti hivenen pakoreittiä. Paneurooppalainen piknik oli tällainen hetki Unkarin ja Itävallan rajalla 30 vuotta sitten. Helsingin Sanomat kuvaa tätä tapahtumaa yhden perheen ja henkilön kautta.
Moni aikalaiseni muistaa Sopron ja länteen paenneet itäsaksalaiset. Rautaesiripun raosta löytyi mahdollisuus, josta lehti kirjoittaa yhden kuvaavan esimerkin voittaa pelkonsa.
Pelon voittaja on myös 20-30 miljoonaa kolmeksi vuodeksi Control-pelin budjettiin panostanut suomalainen peliyhtiö Remedy. Täytyy olla runsaasti positiivista innostusta ja tunnelmaa, sen luoja, jotta tällainen riski voidaan ottaa. Kun peliä kuvataan, se tapahtuu käsittein ”älykäs, eläimellinen ja täydellinen seko.” Siis kaikki menestymisen ainekset oman aikamme peliksi, fiktiivisen maailman menestystarinaksi geenejämme koetellen.
Se mitä jatkossa Kiinassa ja Aasiassa tapahtuu, selittää myös pelon maantieteen ja sen globaalin ilmiön ymmärrystämme. Kiinan keskushallinto ja Hongkong mellakoineen muistuttaa kovasti takavuosien tapahtumia idän ja lännen välillä lähellä sitä muuria, joka jakoi maailman kylmän sodan kahleisiin.
Nyt Yhdysvalloilla on vain useampia rooleja. On aiheita, joista Trump vaikenee ja sitten niitä, joista hän on äänessä. Se on hänen geneettistä taustaansa, ei opittua ensinkään. Taloudessa Eurooppa on edelleen Yhdysvaltain tärkein kumppani mutta Trumpin puheissa uhka.
Venäjän tapa reagoida on meille Suomessa tutumpi, eikä Korean ja Japanin jännitteet, vakaus Aasiassa, ole meille geopoliittinen uhka saati geneettinen ja peritty tapa hakea vastausta Kari Huhdan tapaan Helsingin Sanomiin (19.8) kirjoittaen.
Intian pääministeri Narenda Modin vaikuttimet ovat vieraita nekin. Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-un vaikuttaa harmittomalta hänkin. Verrattuna Aasian näkymiin Eurooppa vaikuttaa Brexiteineen vakaalta.
Suomen kokematon nuori hallitus voi hyvinkin ottaa kantaa Unkarin tai Puolan sisäisiin asioihin osana omaa EU -puheenjohtajakauttamme. Mehän puhumme ja kirjoitamme silloin omille äänestäjillemme mekin. Kuten Intian pääministeri tekee kai hänkin?
Vain Trump kirjoittaa meille kaikille, toisin kuin Putin Venäjällä. Näin Kari Huhtala asiansa näkee, olkoonkin että otsikossa yhä useampi maailman kriisi on syttymässä liekkeihin, ja vaarallisinta epävakaus on Aasiassa.
Ikävä kyllä olemme nyt samaa globaalia maapalloa, ja meitä kriisiin joutuvia on nyt enemmän kuin koskaan sen historiassa. Olisiko niin, että meitä ei olekaan luotu pelkäämään geeneinemme tällaisiin uhkiin ja voimme olla levollisin mielin niin kauan, kunnes uhka on kohdistumassa meihin henkilökohtaisemmin?
Ehkä geenejämme ei ole koulittu ymmärtämään globaalia maailmaa ja sen voimatoimien todellista merkitystä edes kansakuntana, saati yhteisön tai perheen jäsenenä, yksilönä uhat ymmärtäen. Globaali ilmastomuutos on epäilemättä juuri tällainen vaikeasti käsiteltävä geneettinen kokemus. Koulutus ja oppi, kasvatus, ei siihen juurikaan tehoa.