- Lainaan kirjoituksessani Leo Straniuksen marraskuussa, runsas vuosikymmen sitten kirjoittamaa tekstiä. Se kun ei ole vanhentunut lainkaan:
- Järjestötoiminnan tietopalvelu – Aktiivinen kansalaisuus:
Yksilöllinen kevytaktivismi haastaa perinteisen kansalaistoiminnan
Leo Stranius, 20.11.2008
*Artikkeli
”Suomalaisten nuorten unelmat kiinnittyvät Sitran ja Tekesin keväällä 2008 tekemän tutkimuksen mukaan yhä enemmän ystäviin ja perheeseen. Nuorilla ei ole kovaa paloa muuttaa maailmaa tai vaikuttaa yhteiskunnassa.
Kansalaisaktiivisuus ei ole välttämättä kuitenkaan kadonnut mihinkään. Se on vain muuttamassa muotoaan. Kun suomalaista kansalaistoimintaa ovat perinteisesti leimanneet läheinen kytkentä valtioon, yhdistysmuotoisuus ja hallinnon hierarkkisuus, uudenlaisen aktivismin keskiössä on yksittäinen ihminen. (Siis ajallemme tyypillinen individualismimme).
Kevytaktivismissa kyse ei ole aktivismin tai aktiivisten ihmisten toiminnan vähättelystä – vaikka kieltämättä sellainen mielikuva itse käsitteestä voi syntyä. Parempia ehdotuksia otetaan toki mielellään vastaan. Olennaista on, että kevytaktivismissa toiminta ei kiinnity tai sitoudu vakiintuneisiin rakenteisiin vaan pikemminkin arjen valintoihin. Kevytaktivisti vaikuttaa kaupassa, bussissa, lounaalla ja lahjoittaessaan rahaa muille. Järjestöosallistumisen näkökulmasta hän poimii rusinat pullasta. Toisaalta hän tekee vaikuttamisen helpoksi ja mielekkääksi. (Sitoutuminen perinteisiin puolueisiin tai normistoon on tarpeetonta. Olet aina voittajan puolella..)
Kevytaktivismi ei tarvitse järjestöjä tai johtajia, sitä ei kiinnosta yhteiskunnallisten rakenteiden muuttaminen tai yleinen moraaliprotestointi. Kansalaistoiminta ei ole enää niinkään riippuvaista järjestöjen resursseista (järjestöjä pyörittävät palkatut ammattilaiset) kuin yksilöiden kyvystä toimia ja politisoida (julkisuuteen) uusia kysymyksiä. Tämä on luo kokonaan uusia mahdollisuuksia. (Olet reaaliaikainen ja luovalla tavalla innovatiivinen mutta samalla juureton peluri tai oman aikamme nomadi, kulkuri, mutta myös turisti samaan aikaan. Tyypit löytyvät kirjoistani ja tiivistettynä blogeistani)
Kevytaktivismille on tyypillistä, että yhteiskunnallisuudesta siirrytään henkilökohtaisuuteen, asiantuntijuudesta ja vakavuudesta performatiivisuuteen ja karnevalismiin, pitkäjänteisyydestä projektimaisuuteen sekä kansainvälisyydestä tai paikallisuudesta verkkoon. Kevytaktivismi luo rakenteiden sijaan verkostoja ja siirtyy hallintokeskeisyydestä autonomisuuteen. Notkeassa ja kevyessä yhteiskunnassa osallisuuden sijaan halutaan vaikuttavuutta.(Peluri ja nomadi ei sitoudu mihinkään, turisti on hänkin vailla juuria)
Huomioyhteiskunnassa, joka ponnistaa verkosta, mikä tahansa voi politisoitua, milloin tahansa, kenen toimesta tahansa. Orwelilainen isoveli valvoo ja Foucault’lainen panoptikon yhteiskunta kääntyvät päälaelleen. Yksilö valvoo toisia yksilöitä ja yhteiskuntaa.(Oikeammin valvova osa on siirretty tekoälyn kautta koneille ja samalla ulos omasta osaamisestamme. Vain harva meistä tuntee sitä.)
Keveydellä taas viitataan sitoutumisen lisäksi siihen, että uusi aktivismi ei esitä yhteiskunnallisia vaatimuksia tai poliittisia ohjelmia. Moraaliprotestin sijaan ”minä” vaikutan. Uusi aktivismi on siis byrokraattisesti kevyttä. Hyviä esimerkkejä tästä ovat Porkkanamafia, talonvaltaus, Facebook-vetoomukset tai vaikkapa se, että ihmiset maksavat mieluummin järjestöjen suoraveloitusjäsenyyttä (feissaus) kuin osallistuvat itse toimintaan.(Esimerkit ovat kymmenen vuoden takaa ja kovin vaatimattomia oman aikamme ilmiöihin.)
Aktivismi on kevyttä, koska sen mielenmaisema ja vaikuttamishorisontti kiinnittyvät usein yhteiskunnallisten rakenteiden sijaan yksilöön. Kevytaktivismi siis kikkailee yksilön valinnoilla.” (Tämä osa on jo vanhentunut. Hybridiyhteiskunnan tuotteet ovat tänään muuta kuin yksilön valintoja.) - Olen kirjoittanut huomiotaloudesta runsaasti ja tänään se on vallitseva osa mediateollisuuttamme. Se taso vaihtelee vain valtavasti, jolloin sen seuraaminen on joskus pitkästyttävää ja silloin petollista. Otamme sen vastaan ikään kuin puoliunessa ja samalla myös hyväksyen pohtimatta edes, miksi näin menettelemme. Yhä suurempi osa myös lapsista ei osaa edes lukea koulunsa läpäistyään. Vanhempien kohdalla tilanne on vielä kehnompi.
- Huomiotaloudessa ihminen voi valehdella, jäädä siitä kiinni ja hakea näin huomiota, etsien muka sitä kautta itselleen ja asialleen näkyvyyttä. Takana voi olla pitkä liuta petoksia. Kyse on siis täysin moraalittomasta ihmisestä. Luokittelin tämän osan (yli 20 %) aikanaan käsitteellä ”pelurit”.
- Oleellista on, että hänellä on oikea puolue ja tausta, jossa hänen hyvää tarkoittavaan rötöstelyyn luotetaan, tai sitä pidetään tarpeellisena vastapuolen ”maalittamisessa”. Maalittamista käytetään verkostoituneen organisaatio sisällä js sen kohteena on mm. poliiseja ja oikeuslaitoksen tuomareita jne.
- Toki myös kuka tahansa meistä voi joutua maalittamisen uhriksi, jolloin menetämme uskottavuutemme ja joku myös samalla ammattinsa, sairastuu ja tekee itsemurhan. Kollektiivisesti se muuttaa työyhteisön psykososiaalisen tilan ja se voi saada aikaan fataaleja muotoja. Koulusurmat ovat tällaisia ilmiöitämme.
- Ilmiö on vai osa hybridiyhteiskunnan kuvausta ja kehitelty kiusaamiskulttuurin sisällä Straniuksen kuvaamalla tavalla. Se toimii verkostoituneessa ja reaaliaikaisessa huomiotaloudessa. Ilmiö muistuttaa jääkiekkopeliä ja teatraalista näytelmää, jossa voittoa hakeva osapuoli sietää pienen vilpin ja vastapuolen hakkaamisen, kunhan voitto tulee omalle joukkueelle. Oma joukkue voi siten rötöstellä mielin määrin, kunhan ei jää kiinni rötöksistään.
- Ihminen on valehteleva eläin ja uskoo omiin valheisiinsa ja voiton saaminen on kollektiivina tärkeintä. Ilmiön on tuttu niin kapitalismissa kuin sosialismissakin. Normisto ja moraali ovat vastapuolen rasitteita ja heitä voi nuhdellakin, tuomita. Toki on olemassa erikseen herrakulttuuri ja orjamoraali. Mutta yleensä jo vanhentuneina määritelminämme. Herrakulttuurissa hyvä ja huono, orjakulttuurissa hyvä ja paha. Ero on merkittävä.
- Jos he ovat vaikkapa kirkon palvelussa, puhuvat isänmaallisesti ja ovat muutenkin ”persuja”, heitä voi moukaroida vapaasti. Näin moraali alkaa rapautua ja alamme nauraa television niille viihdeohjelmille, joissa mukana ovat kaikki nämä normistoa ja moraalia rapauttavat elementit ja niiden radikaalit ääri-ilmiömme.
- Mitä pidemmälle niissä mennään, sitä rohkeampi on ”tyhmyyskisan” voittajan uskallus käyttää ironiaa, satiiria ja sarkasmia. Vai kuvitteleeko joku, että Trump, Hitler, Stalin, kuka tahansa lähihistoriamme mahtimies, ei olisi osannut näitä jo ennen meitä?
- Heille voi nauraa mutta ei heidän voittajilleen. Historia kun on voittajan kirjoittamaa historiaa, ei sen kummallisempaa.
- Ei riitä että menestyy, toisen on epäonnistuttava. Valta on tärkeämpää kuin suosio ja hallitseminen on vain valitsemista. Ei valta meitä turmele vaan heikkous, ja siinä kunnianhimo on vain jalostettua turhamaisuuttamme.
- Jokainen kunniallinen ihminen häpeää hallitusta, jonka alaisena elää, ja jossa heikot uskovat onneen – vahvat syyhyn ja seuraukseen. Jälkimmäiseen pääsee vai yhtä tietä – on oltava lahjakas.