Saan usein kysymyksiä, koskien Suomen metsäteollisuutta ja etenkin Ilmari Luostarisen osuutta sotiemme aikaisessa historiassa. Hänhän aloitti aikanaan omassa lakitoimistossaan, mutta siirtyi myöhemmin kokonaan Gutzeitin palveluun ja aluksi sen merkittävänä Suomelle pidettävän koulutuksen, terveydenhoidon ja sosiaalityön uranuurtajana ja käynnistyen Jääskessä. Lainaan kohta suoraan tekstiä, jonka kuka tahansa voi löytää yhtiön historiaa hakien.
Se että Ilmarin ura alkoi etenkin suomalaisena sosiaalityön ”patruunana” oli hänen geeneissään. Sukumme syntyi aikanaan maksaen veronsa luostarilaitokselle ja Ilmarin isä oli pelastunut hukkumiskuolemalta juhannuksena 1850 sukuni purjekunnan veneen joutuessa onnettomuuteen Kallavedellä, palatessaan kirkolta juhannuspäivänä. Olli, Ilmarin isä, oli tuolloin vielä nuori poikanen ja poistui veneestä kesken matkan yhdessä noin 30 muun matkaajan kanssa myrskyn yltyessä. Suomi oli elänyt 1800-luvulla voimakasta taloutensa nousua. Se näkyi myös Kallaveden rannoilla.
Ilmarin tarina liittyy läheisesti luostarilaitokseen ja sen merkitykseen suomalaisille. Ilmarin vaimo oli puolestaan Venäjän juutalaisia ja nimekkäästä suvusta korostaen sellaisia arvoja, joiden merkitys oli ratkaisevan suuri, pohdittaessa sodan kulkua ja myöhempiä kohtaloitamme nykyisen kaltaisena hyvinvointiyhteiskuntanamme. Ilmari kun vietti perheineen runsaasti aikaa Sveitsissä. Niin vietti myös Mannerheim ja moni muu. Pelasivatko he siellä golfia Pekka Vennamon tapaan Espanjassa eläen? Eivät pelanneet.
Ilmarin äiti, Ollin vaimo, oli Mykkäsiä Lapinlahdelta ja hänen vanhempansa ja isovanhemmat tulivat nimekkäistä pappissuvuistamme. Sellaisista kuin Berg, Ståhlberg ja Pihlman. Mukana oli myös tiedettä ja tavalla, joka liittyi 1600-1700 -lukujen henkiseen ilmapiiriin. Maria Mykkänen oli perinyt myös geenejään Hämeen Tavasteilta, nimekkäältä kapteenilta. Maaninka oli silloin merkittävämpi paikka kartanoineen kuin Kuopio. Häme, Tavastland, sai nimensä näiltä tavasteiltamme.
Toki Marian geeneissä kiehahti myös pohjalaista, pietistä henkeä sekä vahvan feministin mainetta lapinlahtelaisia vaatettaessaan ja lapsiaan kasvattaen Helsingin herroiksi. Ilmarin kuvaus vanhemmistaan, siinä missä oman isäni, oli hyvin lämmin ja kertoi huolehtivasta, mutta samalla myös vaativasta maailmankuvasta. Se on hyvin suomalainen ja agraarin ajan Suomesta kertovana monella tapaa myös mielikuvistamme poikkeava.
Minna Canth oli yksi hänen aikalaisensa siinä missä Juhani Aho Savossa eläen. Hän seurasi heitä, luki paljon, mutta koulutti lapsiaan iäkkäämmän miehensä Ollin rinnalla ja tämän kuoltua hyvin itsenäisesti samalla myös kirkkoa uhmaten. Hän ei hyväksynyt naisen alistamista. Ei alkuunkaan. Siinä hän uhmasi myös tuon ajan kirkkovaltaa ja se rohkeus periytyi lapsiin. Oli osattava laskea myös tulevaa, visioida muidenkin puolesta.
Ilmari sisarineen kasvoi ympäristössä, jossa mukana oli ripaus menetetyn ortodoksisen ja vahvasti metsiin sekä vesistöihin perustuvan purjekunnan ja kaskiviljelyn perintö, mutta myös viikinkiajan henkeä suomalaisittain sen kokien. Helsingissä hän tapasi matkoillaan etenkin idässä, Viipurin ja Pietarin suunnalla, kokonaan erilaisen kulttuurin, kuin mihin läntinen kulttuuri oli ohjannut ja törmännyt Savossa itäiseen kulttuuriin.
en kieli oli liki brittiläisen eliitin kaltaista ja varoi negatiivisia ilmaisuja. Peitetyt sanakäänteet olivat arvo sinänsä Suomen hakiessa diplomatian mainettaan. Jo Topelius havaitsi Hämeen ja Savon, Karjalan väliset valtavat erot. Toki ne havaitsi myös Lönnrot. Se ei ollut vaikeaa. Poliittiseen kieleen vaadittiin lisää itäisiä murteita. Agricolan kieli oli liian läntinen ja sellaisena kömpelöä.
Se oli hyvin tyypillistä, kielen kautta riitautuen, tuon ajan Suomessa syntyen ikivanhalla rajavyöhykkeellä. Syntyi kitkapintaa, joka tuotti uutta ideaa ja innovaatiota, maailmankuvat muuttavaa paradigmaista liikettä. Se näkyi aiemmin körttikansan elämässä ja nyt sen taloudellisessa ja sosiaalisessa muutoksessamme, aiemmin vaurastumisessa. Siitä on kirjoitettu hyvin vähän. Opettajani kansakoulun ajoilta, ”Kukkivista roudan maista” kirjoittanut Eino Säisä, on hakenut tätä muutoksen kuvaajan tehtävää vältellen kuitenkin oleellista. Hän ei löydä sitä lainkaan. Se on hyvin savolainen tapa käyttää kieltämme tuntematta hämäläisiä.
Urjalalainen, hämäläinen kirjailija, taas kuvaa Suomea, jota en itse tunnista lainkaan omakseni, ja vieras on Kalle Päätalonkin Iijokisarjan suomalaisuus. Joka savun siellä kiertäen, Ounasjoet, Iijoet lopulta rauhoittaen ja koskiensuojelulait hankkien, tapasin kokonaan muuta kuin Päätalon maiseman. Karvalakkilähetystöjen vetäjät saapuivat Helsinkiin aivan eri miehinä kuin millaisiksi heidät on kuvattu sotaromaanissa.
Nämä miehethän rakensivat suuria altaita, mutta myös sahoja ja sellutehtaita, veivät tuotteensa maailmalle ja rakensivat Nokiankin, komeita sairaaloita ja yliopistojamme, teknologiakeskuksiamme, kirkon joka kylään. Kirjailija tekee heistä liki narreja ja pintaliitäjiä, kömpelöitä teatraalisia kuvatuksia Suomi Filmin aineistoksi. Oman aikamme ”lätkäjätkän” kieli on kuin tervahiihtäjän huohotusta. Jos naisen sanavarasto on miehen vastaavasta varastosta kymmenkertainen, joka kymmenennen sanan ymmärtäminen, loppujen arvailu, ei johda vielä uuden sukupolven syntymiseen.
Sotakirjoista sekä Juhan Ahon naiskuvasta, verbaalisista lahjoista poikkeava oli myös Ilmarin vanhempien ristiriitainen sekä maailmankuvia yhdistävä tausta, joka näkyy vaikkapa kuvataiteilija Leena Luostarisen huikeissa maalauksissamme ”tiikerinpiirtäjänä”. Mitä tekemistä näillä töillä on suomalaisten elokuvien ja Pertti Pasasen, Uuno Turhapuron kanssa? Mehän elämme kuin eri planeetalla syntyneinäkin.
Matka kohti sotiamme, toista maailmansotaa, ja samalla hoitaen Enso Gutzeitin hallituksen johtajan tehtäviä, olivat kypsyttäneet Ilmari Luostarisesta erityislaatuisen visionäärin ja kansainväliseen kauppaan samalla erikoistuneen neron. Se oli monen sattuman summa, sanotaan. Ei ollut. Jumalat kun eivät heitä noppaa, ja tämän Ilmari Luostarinen oli myös oivaltanut. Suurimmat asiat ja pelimerkit on toki ymmärrettävä Gutzeitin johtajana eläen. Se on rankka ammatti.
Hän näki tulvaisuutemme jo hyvin varhain, ja siihen sain tutustua jo lapsena, sekä viimeistään aloittaessani opiskelut Oulun yliopistossa ja myöhemmin myös Turussa. Suomen erikoislaatuisuus ja geeniemme perimä idästä ja lännestä, sekä sosiaalinen luonteemme, poikkeaa merkittävällä tavalla muista ”viikingeistä” länteen siirryttäessä. Oulu yliopistokaupunkina oli kuin kääntöpuoli Turusta. Meitä yhdisti vain tietokoneet ja sen digikielemme jo 1970-luvun alussa.
Me siis yhdistimme ne ja lisäsimme sen suorituskykyä muilta kysymättä. Samalla teimme havaintoja tulevasta internet elämästä ja loikka sosiaaliseen mediaan oli lopulta vaatimaton. Se muutti samalla aikaan ja paikkaa sidotut tieteet sekä median, politiikan luonteen. Se oli tiedossa jo 1970-luvun alussa. Sitä pelattiin teoreettisena pelinä ja malleilla. Moni on sen jo unohtanut.
Se on samalla usein vastaus kysymyksiin, jotka muuten jäävät vaikeasti ymmärrettäviksi tuketuen vain kieleemme ja sen tuomaan protestanttisen maan lähihistoriaamme. Rinnakkain kulkevat mennyt maailma ja uusi, myös tiedeyhteisön kohdalla. Toinen rakastaa konventionaalisia mallejaan ja toinen tekee tieteen välttämättömät työt ja koulutuksen vaatimat uudistuksetkin. Onko tämä ehkä yllätys jollekin?
Aloitetaan siis uuden kirjan kirjoittaminen metsistämme ja niiden uitosta kohti sellutehtaita sekä hakien energia samoista koskista, jossa puitamme olemme vuosikymmenet uittaneet, ja joista Tornionjoki vei enoni hengen jo parinkymmenen vuoden ikäisenä, hänen pyrkiessä pelastamaan lautalta pudonnutta toveriaan ja menehtyi siihen ponnisteluun itse.
Hän oli äitini nuorempi veli. Koskisotia käydessämme, niitä tutkiessani ja hakien ratkaisua pohjoisen vuosikymmenisille traumoille, uhmaten samalla paikallista eliittiämme ja medioita, tämäkin tapahtuma tuli eteeni uudessa valossa. Yritän avata tätä sukuni kautta.
Pohjolan Voiman perustamisasiakirjan oli kirjoittanut Ilmari Luostarinen. Se oli minulle yllätys. Kemijoen koskiosuudet ostettiin sotien aikana ja ne ostettiin usein hetkellä, jolloin miehet olivat rintamalla. Rakennettujen jokien tuli tuoda rikkautta myös Lappiin. Ei vain massaturismia ja kadottaen ikivanhan talousmalli ja elämänmuotomme. Ilmari oli juristi eikä hän voinut muutakaan. Sota vei Vuoksen kosket.
Oli hoidettava maa kuiville sodastamme. Kuvittele sitä ja asuen juutalaisen perheesi kanssa Sveitsissä. Tai ehkä itse Helsingissä. Käytä milekuvitusta. Sitä ei vaadita nyt paljoa, kun vastassa on Hitler ja kekitysleirit sekä Stalin.
Sota ja siitä syntyneet arvet ovat surullista petostamme. Miksi suomalaiset antavat pettää itseään? Mistä syntyvät nämä miehet, jotka pilkkaavat saamelaisia ja myyvät nuoria tyttöjä, edustaen samalla suomalaista eliittiä 2000-luvulla? Miksi he eivät opi koskaan elämään ihmisiksi? Ilman humanitaarista ja ihmiskasvoista viikinkiä ei ole normeja eikä moraalia jonka vuoksi taistella. Eihän miehet taistele vain tappaakseen toisiaan.
Mutta käynnistettään kertomus alusta, Enso Gutzeitista Jääskessä, lainaten suoraan historiikin kirjoittajaa. Minuun kun ei voi luottaa trollaten ja toimien kirjaston hoitajana Forssassa tai jääkiekkoilijoita valmentaen ja hakien tukea maalittajista. Ei sellaista peliä saa lapsille opettaa teatraalisena väkivaltaviihteenämme.
Oman aikamme suomalaisista tarinoista ja yrityksistä eittämättä suurin ja nimekkäin on Enso Gutzeit, nykyiseltä nimeltään Stora Enso. Maailmanlaajuisen metsäyhtiön tarina sai alkunsa 1887, kun Enso Oy:n perustaja Carl August ”Adi” Standertskjöld osti maata Vuoksen varrelta ja aloitti puuhiomon rakentamisen. Ensimmäinen tehtaassa valmistunut puumassaerä toimitettiin Pietariin 1889.
Nimen ”Enso Gutzeit” syntyminen on oma tarinansa. Paroni Adi Standertskjöldin omistamalla alueella ei ollut vuonna 1887 varsinaista nimeä, vaan ostettu alue kuului Pelkolan kartanon maihin. Venäjällä syntynyt paroni halusi korostaa, että hänen puuhiomonsa oli ensimmäinen yritys, joka käytti Vuoksen vesivoimaa. Tämä tarina poikkeaa televisiosta näkemästämme. Siellä kun puhuttiin Norjasta, ei Venäjästä.
Aluksi hän suunnitteli nimeksi Ensiä, joka sitten muokkaantui muotoon Enso. 15.4.1889 pidetyssä perustavassa kokouksessa nimeksi tuli suomeksi Enson Puuhiomo Oy, virallinen nimi oli ruotsinkielinen Enso Träsliperi Ab.
Gutzeit-nimi puolestaan periytyi norjalaiselta sahanomistaja Hans Gutzeitilta, joka oli tullut Suomeen aikomuksenaan siirtää liiketoimintansa parempien tukkimetsien lähettyville.
Paikka oli löytynyt Kotkansaarelta, jossa uuden tekniikan höyrysaha ”Norjan saha” aloitti toimintansa syksyllä 1872. Se on aivan eri asia kuin Jääskessä eläen.
1911 W. Gutzeit & Co osti Enso-yhtiön. Viennistä riippuvaisessa Suomessa valtio oli aktiivinen myös yritystoiminnassa. 1927 Gutzeit siirsi pääkonttorinsa Ensoon. Samalla yhtiön nimi muutettiin Enso-Gutzeit Oy:ksi ja entisestä Pelkolan alueesta muodostui Suomen suurin teollisuuskeskittymä.
Yhtiö oli näkyvästi mukana Suomen metsäteollisuuden nousussa 1920- ja 1930-luvuilla. Siitä tuli liikevaihdoltaan Suomen suurin yhtiö. Se oli vallan muuta kuin Wahren ja Forssa. Toinen oli pieni ja paikallinen, toinen suuri ja globaali.
Enso rakensi yhdyskunnan lisäksi jotain kokonaan muuta. Tehtaan merkitys 1900-luvun alkuvuosikymmeninä ulottui laajasti Enson rakentumiseen ja hyvinvoinnin kehittymiseen. Tehdas piti huolta työntekijöistään rakentamalla asuinalueita, huolehtimalla koulutuksesta, valistuksesta ja terveydenhuollosta.
Tehtaalla toimi erillinen sosiaaliosasto, jota johti varatuomari Ilmari Luostarinen. Sairastupa perustettiin 1923, ensimmäisen lääkärinä toimi Volmari Kunnas. Ensimmäisen maailmansodan vuosiin liittyy Enson asemakaavan suunnittelu. Arkkitehti Birger Brunila piirsi koko tehtaan alueen käsittävän asemakaavan ja tyyppipiirustuksen asuntoja varten.
Työntekijät rakensivat talonsa ja yhtiö antoi rakennusten piirustukset ilmaiseksi, rakennusaineita ja tarvittaessa lainaa rakentamisen kustannuksiin. Omakotialueet saivat nimikseen Uusi Onnela ja Petsamo. Kuka muistaa Petsamon? Entä Petsamon kuninkaan kartanon? Sain kuulla siitä usein lapsena ja kirjoitin Petsamon tiestä kirjassani ”Arctic Babylon 2011”. Joku ymmärsi heti, toinen ei koskaan.
Kulttuuri-, urheilu- ja yhdistystoiminta kehittyivät pitkälti tehtaan suojeluksessa. ”Kutsetin hiihtokilpailut” olivat osanottajamäärältään maailman suurimmat. 1930 yhtiölle perustettiin oma henkilökuntalehti, jonka päätoimittaja oli legendaarinen Martti Jukola. Jatkan tästä myöhemmin, mutta sen lukemiseen vaaditaan lukutaitoa ja kykyä hankkia kirja luettavakseen. Kaikkea ei saa ilmaiseksi ja ilman pientä vaivaa. Satukirjat, viihdekirjat, värityskirjat ovat erikseen. Oikein hyvää vuosikymmenen viimeisen adventin alkua.